Mä niin tykkään tästä vaiheesta kevättä. Kun etupihalla hehkuu sininen scillameri. Ja talven jälkeen otetaan esiin Irlannista tuodut värikkäät lasisienet ja laitetaan ne sinisen läikän reunalle loistamaan. Ja puissa on ihan pienenpienet, vaaleanvihreät lehdet, joiden väri on juuri sellainen, että se kertoo, miten kaikki on vielä edessäpäin.

Nurmikolle putkahtelee sinne, tänne erilaisia kukkia. Etupihan scillat eivät ole ainoita, jotka eivät ole ollenkaan pysyneet ruodussa ja siinä, minne niitä on alunperin istutettu. Myös pikkuisia, keltaisia mininarsisseja (joiden oikeasta nimestä ei minulla ole hajuakaan) ilmestyy vähän eri puolille. Iltaisin on valoisaa, ja mitä alempana aurinko paistaa, sitä kultaisempaa valo on.

Voisi luulla, että olen vannoutunutkin puutarhaihminen. – En ole. Tämä on vain sellainen hetki keväästä, että huomaan tämän kaiken ympärilläni talven ankeuden jälkeen. Kesän kukoistuksen keskellä yksittäistä kukkaa ei enää ymmärrä jäädä ihastelemaan.

Työsarkaa vielä riittää. Kun ajattelee jäljellä olevaa duunin määrää, ei tunnu ollenkaan siltä, että loma häämöttäisi neljän viikon päässä. Neljä viikkoa tuntuu ihan liian lyhyeltä ajalta kaikkeen siihen, mitä vielä pitäisi saada aikaiseksi, mutta toisaalta aivan liian pitkältä, kun toivoo niin kovin, että saisi herätä stressittömään aamuun.

Ja aivan kuten ihan joka ikinen kevät, pääni surisee taas suunnitelmia siitä, mitä ensi syksynä on muutettava, mitä käytäntöjä otettava kokeiltavaksi, mitä vanhoja hylättävä tai mistä on myönnettävä, että pieleen meni. Olisi autuasta lopettaa varsinainen opetustyö huhtikuuhun ja käyttää viimeinen kuukausi pelkästään omien töiden syyssuunnitteluun. Tässä kohdassa se vielä menee, mutta toukokuun jälkeen on takki niin tyhjä, niiin tyhjä, ettei ole toivoakaan saada ainuttakaan luovaa ideaa ensi vuotta ajatellen.

Yksi kasiluokkalaisista keksi vahingossa eilen uuden sanan, jonka haluaisin heti lanseerata viralliseen käyttöön: MOPOAUTISTI = mopoautoileva nuori. Luokassa hölistiin jotakin ajokorteista ja -luvista sun muusta, ja joku sanoi, että kuukauden päästä on sitten yksi lisää, jolloin heräsin Wilman uumenista ja kysyin, että jaa mikä lisää, mopedisti vai. Ja tähän sain vilkkaimmalta vastaajalta lipsahduksen: ”Ei, kun mopoautisti….” Herätti kyllä hilpeyttä keksijässä itsessäänkin heti kun oli tajunnut, mitä oli tullut sanoneeksi. Mä puolestani olin aidosti ilahtunut, sillä jotain tämänkaltaista termiä olen tavoitellut mielessäni monet kerrat, kun olen kiireellä ajanut kasitiellä jonon hännillä ja nähnyt, että keulilla köröttää mopoauto. Nyt ei muuta kuin pikaisesti yhteyttä kielitoimistoon, ja ehkäpä lehdet jo ensi viikolla käyttävät uutta termiä.

Kesälomaan on jäljellä 19 työaamua.