Intergalaktisena tähtenä

050916a

Kaadoin tänään työkassini sisällön lattialle ja ravistelin kansioitani, kun tytär katsoi mua vähän hitaasti ja kysyi: ”Mitä sä etsit” ”Kärpäsenraatoa”, vastasin. ”Okei”, sanoi tytär huolettomasti ihan kuin etsisin niitä joka päivä työpapereitteni seasta. Raatoa ei näkynyt, joten ajattelin nähneeni väärin, mutta kun avasin kasiluokan enkunkansion, niin siinä se pentele oli, ja niin iso, että säikähdin parahtamalla ääneen. Sitten parahti tytärkin. ”MITÄ?! Sä siis OIKEESTI etsit sieltä kärpäsenraatoa! Mitä hittoa?!”

Isäntä osti mulle taannoin sähköisen kärpäslätkän kahdella eurolla Clas Ohlsonilta. Se oli iloni ja apuni vattupuskissa, jotka kuhisivat kiukkuisia ampiaisia. Perjantaina sille löytyi taas käyttöä, koska töistä palattuani työpöytäni luona olevassa ikkunassa pörräsi jättimäinen kärpänen, joka yritti lymyillä ikkunalaudalla olevien koriste-esineiden takana. Sitä ei päässyt mätkäisemään perinteisin keinoin, joten turvauduin sähkölätkään. Mutta ekasta tällistä se riiviö ei vielä mennytkään tajuttomaksi, vaan surrasi vauhkona lattialla jonkinlaista breakdancea pyörien. Mulla oli kiire, ja nappasin sitä uudelleen sähköllä. (Tiedän, olen julmuri, ällötän itseänikin.) Kuului NAPS, lätkästä sinkosi sininen kipinä, kärpänen lensi kaaressa suoraan mun työkassiini, ja ilmassa tuntui lievä mutta selvä palaneen käry. Tiesin elikon heittäneen henkensä ja ajattelin kiireessäni, että mun pitää etsiä se raato sieltä jahka ehdin. Ja tänään sitten ehdin.

Kiire mulla oli sen takia, että piti ehtiä työnantajan vuotuisiin henkilöstöbileisiin. Tänä vuonna ei ollut ketään spesiaalijulkkista esiintymässä, mutta koko juttu oli toteutettu sirkuskonseptilla, joka oli varmasti maksanut aivan tarpeeksi. Ruoka oli loistavaa, kikatimme työkamujen kanssa pallomeressä lojumassa, ahmimme popparia ja jopa hattaraa (tuli lapsuusmuistot mieleen), ja kaiken kruunasi aivan mieletön bilebändi, Popkorn, jota kuunnellessa ei voinut jäädä paikoilleen istumaan. Sen varjolla sieti senkin, ettei illan ohjelmanumerona ollut taikaesitys ollut vakuuttavimmasta päästä. Meillä oli joka tapauksessa sikahauska ilta.

050916b

Eilen lojuin aamupäivän sängyssä maratoonaten Game of Thronesia, josta sainkin kuin sainkin sitten illemmalla katsottua kutoskauden vimpan jakson. Isäntä lähti Onnin ja Julian kanssa Merikarvialle äitinsä luokse, jonne Julian piti alunperin jäädä pariksi yöksi, mutta kun saavuin iltapäivän kauppareissulta Porista, koko jengi olikin palannut jo takaisin. Mä kun olin hihkunut JESSS! kun ulko-ovi oli sulkeutunut porukan perässä ja ajattelin, että saisin viettää aikaa yksin. Syödä mitä lystää, siivoilla hitaaseen tahtiin, käydä kaupassa itsekseni ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Olin siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun koko rumba oli päällä saapuessani kotiin. Väsymykseni ei myöskään ollut mitenkään parantunut kaupunkireissulla, joten mulla alkoi selvästi tuntua sarven alut otsanahan alla kiristelemässä. Tilanne olisi ollut vielä pelastettavissa, jos olisin saanut nyhvätä omiani hiljaa itsekseni, mutta koska kaikilla tuntui olevan mulle koko ajan jotain asiaa, ei kestänyt kauaakaan kun sarvet pukkasivat täyteen mittaansa. Kaikki tuntui olevan pielessä. Ruuanlaittoonkin kului ihan tolkuttomasti aikaa, ja kun illalla keskellä sitä viimeistä Game of Thrones -jaksoa kaikkein jännimmässä kohdassa ryntäsin pelastamaan uunissa ollutta omenapiirakkaa palamiselta, en meinannut siitäkään saada patalapuilla otetta, niin että olisin saanut sen nopeasti kiskaistuksi pois ja juostuksi takaisin telkun ääreen. Julia räjähti nauramaan kun mä kirota pärräsin keittiössä, että on se kumma, kun piirakatkin on niin pyöreitä, ettei niitä saa ulos uunista.

Tänään on pyyhkinyt vähän paremmin. Tosin tytär vakuutti, että jossain aika-avaruusjatkumon toisella laidalla avaruusoliot katselevat meidän huushollin tapahtumia ja mä olen tietämättäni intergalaktisen komediasarjan tähti. ”Tuus nyt kattoon, XFG6Z, nyt sillä on piirakatkin liian pyöreitä, haha!” Ajattelin hetken perjantai-iltaa, kun yritin löytää tyttären avustamana jotakin bilevaatetta johon mahtuisin. Jostain syystä ajatus siitä, että hameen vyötäröstä ulos tursuaville jenkkakahvoilleni naurettaisiin monessakin aurinkokunnassa, ei tuntunut kovin ilahduttavalta. Ei tuntunut kyllä sekään, kun heitin vaatteen toisensa syrjään ihan vain sen takia, etten pirskules MAHTUNUT niihin. Tilanne vaatii uutta sotasuunnitelmaa, vanhat eivät toimi.

Huomisaamu alkaa taas hobittien opettamisella. Käyn maanantai- ja keskiviikkoaamuisin Eurajoen keskustan koululla pitämässä ruotsin tuntia. Tiistaiaamuisin neljän pikkukoulun kutoset kärrätään meidän kouluun luokseni kaksoistunnille. Ette ikinä usko, millaisia palleroita osa kuutosista vielä on! Voisin ripotella sokeria päälle ja syödä ne. Tokalla viikolla oikein säikähdin, kun kutosten ryhmä tuli taas mun luokkaani tuonne yläasteen puolelle. Oliko ne näin pieniä viime viikollakin? Vai onko ne kutistuneet kuluneen viikon aikana? Pesty väärässä pesuohjelmassa?

Opettaminen on aika ajoin helkutin hauskaa.

Edit. klo 21.35 Tytär huomautti, että on olemassa mahdollisuus, että Zorg-planeetan alienit ovat kutistaneet vaatteeni ihan vain järkätäkseen itselleen hauskan jakson, jossa yritän epätoivoisesti mahtua alimittaiseen vaatetukseen. Ajatelkaa, miten katalaa! Tunnen olevani Truman-show’ssa.

2 thoughts on “Intergalaktisena tähtenä

    • Tack, snälla du. Eilen satoi ja paistoi, paistoi ja satoi. Rankasti. Ilma oli hiostava, ukkosmainen, samoin rankkasadekuurot, mutta jyrinää tai salamointia ei ilmaantunut. Puutarha sai kyllä vettä kyllikseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

one × four =