Tänään se nosti taas pientä, rumaa päätään. Viidenkympin kriisi. Että mitä hittoa olen tähänastisella elämälläni tehnyt? Mitä olen saanut aikaan? En mitään.
Miksi mä olen ollut tällainen nyhverö? Tytär lähtee kohtsiltään ulkomaille opiskelemaan. Miksen minä tehnyt samaa nuorena? Jo sen runsaan vuoden aikana, jonka se on viettänyt Turussa, se on tutustunut mitä coolimpiin persooniin, viettänyt kunnon opiskelijaelämää ja matkustanut kaksi viikkoa Kazakstanissa! Minuun jälkikasvu ei ainakaan ole tullut, se on näköjään vissi ja varma.
Sain lisäpotkua kriisilleni, kun tiimimme koulussa etsi täksi vuodeksi jotain hyvää ulkopuolista puhujaa oppilaille, ja päädyimme Meeri Koutaniemeen. Rahoitus on vielä auki, mutta jos saamme sen puolen kuntoon, yritämme saada hänet kevätlukukaudelle. Minulle Koutaniemi oli uusi tuttavuus, mutta pelkkä Speakersforumin esittely sai minut kiemurtelemaan kuin kastemato: ”Meeri Koutaniemi pakkasi reppunsa 19-vuotiaana ja lähti kokeilemaan onneaan kuvajournalistina Intiassa – ja jäi sille tielle. Meeri on dokumentoinut journalistina ja valokuvaajana maailmaa ja sen selviytymistarinoita yli 40 maassa ja keskittynyt työssään ihmisoikeuksiin…” AUTTAKAA JOKU! Mitä MEIKÄ on tehnyt? Takonut Jag heter ja Vad heter du kakaroiden päähän 24 vuoden ajan!
Kriisini keskeinen kysymys on: Miten ihmeessä päädyin takahikiän kieltenopeksi keskelle tämänhetkistä elämääni? Miksen opeta vaikka aikuisopiskelijoita Lontoossa? Miksen toimi tulkkina YK:ssa? Miksi olen hajuton, mauton ja väritön keskiluokan taapertaja, joka ei jätä tähän maailmaan minkäänlaista jälkeä? Auuuuugh!
Miksen ole kirjoittanut edes sitä kirjaa, josta olen aina haaveillut? – Tai, no, vastaus kyllä tiedetään.
Voi *perinnesana*.
Avauduin aiheesta lounatauolla ruokapöydässä, ja osa työkavereista valitteli potevansa samaa kriisiä jo neljänkympin kohdalla. Pari työkamua tosin yritti etsiä valoisia puolia ja vakuutteli, että varmasti on monia, jotka kadehtivat minunkin elämääni.
Hyvä, ettei maito purskahtanut nenästäni ulos, ja kieltämättä pöytäseurue oli huvittunut, kun kysyin, että KUKA muka kadehtii yläasteen ruotsinopettajan elämää???
Kun saisi edes painonsa pysymään kurissa sen verran, että mahtuisi vaatteisiinsa.
Entä miksei siivoaminen auta mitään? Miksi kaikesta uurastuksesta huolimatta talo on kuin kaatopaikka?
Miksen kymmenien vuosien yrittämisen jälkeen ole onnistunut saamaan itsestäni järjestelmällistä opettajaa, jolla paperit pysyvät siisteinä, suorina ja järjestyksessä? Kuin veitsenä, joka kääntyy haavassa, löysin tänään työlaukustani vuotavan juomapullon, joka oli kastellut mm. arvostelukirjani ja liimannut sen sivut kiinni toisiinsa.
Olen hengissä ainoastaan kanslistimme ansiosta, jolla oli antaa mulle varakirja. Nyt pitää siirtää alkusyksyn (onneksi vähäiset!) tulokset paperimassamössökirjasta uuteen.
Enpä tiedä. Ei mene putkeen nyt. Välillä elämä on. Syvältä.
Huh hei, heitäpä huolesi romukoppaan. Olet täydellinen! Just sopiva Kutri. Kirjoittaminen? Alapa napauttelemaan ja tee haaveista totta. Sulla on selkeästi kykyjä eli kirjaasi odotellessa…
Jaa-a. Nyt on taas sellanen kausi, että mietityttää, miten olen tässä todellisuudessa, ja onko jossain jokin rinnakkaistodellisuus, jossa teen merkityksellisempää työtä, matkustan paljon, ja tapaan päivittäin mielenkiintoisia ihmisiä.
Blääh.
Kato se johtuu siitä, ettet sä halunnut. Kaikki hyvin.
No en halunnut, mutta miksi hitossa en halunnut? Koska olin NYNNY. Prkl.
Eikä mitä. Sä et halunnut, koska et halunnut.
I feel you! Täytyy sanoa, että osui ja upposi tää sun kirjoitus. Itellä kans joku ikäkriisi päällä ollut just tänä syksynä. Nuorena asuin ja opiskelin ulkomailla, ja maailmaa tuli nähtyä ja koettua. Mutta silti nyt ”tässä iässä” (49, hah!) kauhea kriisi päällä.
Kiitos. On lohdullista kuulla, että teksti kosketti, ja että on joku muukin, joka potee tätä samaa. En siis todellakaan ole yksin!
Olipas osuvasti ja hyvin kirjotettu. Aika viiltäviä huomioita elämän todellisuudesta ja silti hymyilytti tätä lukiessa. Kiitos 🙂
Kiitos, Sanna. Arvostan sanojasi.
Mullapa tuli tänä vuonna eteen kolmenkympin kriisi ja pohdin kaikkia samoja asioita. Jotenkin tuntuu, et yhteiskunta vaatii tässä iässä jo olevan sitä ja tota ja tätä, mut mulla ei oo mitään. Tai mulla oli kaikenlaista, mut sormin napsauttamalla menetin kaikki viime vuonna.
Mä olisin sun elämästä kateellinen 🙂 Sulla on rakastava perhe ja ootte paljon keskenänne tekemisissä, työpaikka (vaikkakin sitte ”vaan” takahikiän kieltenopena), ilmeisesti jopa loistavia työkavereita, muuten ystäviä, oma koti, harrastuksia, ystäviä, terveys, ok talous, mahdollisuus joskus matkustella, käydä shoppailemassa, jnejnejne..
Täällä puolestaan ollaan työttömänä, ei kavereita, ei parisuhdetta, ei lemmikkejä, ei kunnon välejä perheen kanssa, exän velat maksettavana, joka päivä pitää ottaa kolmea eri lääkettä + muita tarpeen tullen lisäksi, ei toivoakaan muusta ku ehkä kerran vuodessa Turkuun matkustamisesta, ei harrastuksia eikä edes mahdollisuuksia niihin kun kaikki maksaa, koulutuksista ei oo ollu hyötyä ja sitä rataa.. Aikamoinen kriisi siis täälläkin, vaikea nähdä tulevaisuutta valoisampana.
Joo, tämä kriiseily on aina niin subjektiivista. Ihan jokaisella, myös mulla. Paljon on niin hyvin, ettei edes tajua eikä itse näe, ennen kuin törmää johonkuhun, jolla on oikeasti isoja ongelmia. Mun ei pitäis rutista, koskaan, mutta minkä ihmisluonnolle mahtaa.
Näinhän se on. Kriisit on kriisejä, vaikka voissa paistais 🙂 Pieniä tai isoja, niin sillä hetkellä kuitenkin liian ajankohtaisia.