Musacorner

avara

Koska meno meitsin elämässä on vähän väliä niin kuin jostain Kummelin sketsistä, Musacorner on oikein sopiva otsikko tälle postaukselle. Oikea vastaus ei tänään kuitenkaan ole Kanada, vaan Avara.

Supertuottelias Pekka Simojoki julkaisi jo kesällä uuden levyn, jonka minä maijamyöhäinen bongasin vasta nyt. Kiitos Radio Dein, joka on soittanut Simojoen tuotantoa ahkerasti, ja ennen kaikkea kiitos heidän soittolistansa , josta voi tsekata, minkä biisin juuri mahtoi kuulla. Kävi nimittäin niin, että ostin levyn oikeastaan yhden kappaleen takia.

Olen itse opiskeluaikoina laulanut Pekan Stemma-kuorossa (jonka jouduimme rekisteröimään St.Emma -nimisenä, koska oli jo olemassa yksi Stemma-kuoro), ja kasvanut seurakuntanuorten ajoista lähtien hänen musiikkinsa parissa. En ole ihan varma, onko ketään toista, joka olisi antanut suomalaiselle gospelmusiikille niin paljon kuin Simojoki. Että puhun nyt miehestä, jota todella arvostan.

Silti Avara-levyn avausbiisi Anna tuulien tulla on mielestäni aivan kauhea. Hirveä gospelhumppa, jonka koko äänimaailma on jotenkin tunkkainen. Haitarilla voi saada aikaan ilmavaa ja letkeää saundia, mutta tässä se vain tukahduttaa viimeisetkin elon rippeet. Kappaleen keskellä viriää yhtäkkiä Titanic /My Heart Goes On -tyylinen pilliviritelmä, joka sai ainakin minut haromaan hiuksiani, että mitä NYT. Kunnes palataan kellarihumppaan. Pahinta on, että Simojoki on taitava luomaan tarttuvia sävelmiä, joten tästä viriää koko päiväksi järkyttävä korvamato. Tämän renkutuksen kuunneltuani funtsasin, että teinkö nyt vikaostoksen.

Albumi ei onneksi jatka avausbiisin meiningillä, vaan siltä löytyy monta kappaletta, jotka varmasti ovat tulleet jäädäkseen. Nyt on se päivä, Siunauksen salaisuus, Toisen maailman ääni ja Sinä olet ovat kaikki lauluja, joita kuuntelee mielellään kerta toisensa jälkeen, ja parin kerran jälkeen jo huomaa laulelevansa mukana.

Ehdottomana helmenä pidän kuitenkin  Minä en ole ensimmäinen -biisiä, jonka kuulin radiosta yhtenä aamuna töihin ajellessa, ja perille päästyäni olin jo hirveällä kiireellä selaamassa soittolistaa ja tilaamassa levyä nettikaupasta. Saatoin olla hieman herkällä mielellä saateltuani tyttären edellisenä päivänä bussiin ja sitä myöten brittilään. Sävellyksen kauneus, sen sanoitus ja se, että Pekka laulaa tämän yhdessä tyttärensä Heidin kanssa, iskivät meitsiin atomipommin voimalla ja totesin parkuvani täyttä häkää auton ratissa.

Linkittäisin kipaleen tänne, jos sen olisin netistä löytänyt, mutta kun ei. Joten lukekaa nyt edes sanat:

Minä en ole ensimmäinen / joka ihmisen polkua käy,
ja kun jälkeni ei enää hiekassa näy / toiset tallaajat löytävät sen
uuden tarinan kirjoittaen.
Minä en ole ensimmäinen / joka sävelen sieluunsa sai.
Tänään lauluni soi, mutta huomenna kai / lapsenlapset jo soittavat sen,
kanssa naurun ja kyyneleiden.

Nyt me uskomme, toivomme, rakastamme / vaikka pisara meressä kaikki on se.
Sukupolvien ketjussa paikkamme on / pieni ja vaatimaton.
Vaikka nimi ei jäisikään historiaan / vaikka kivet vain muistavat mullassa maan,
me kuulumme Jumalan suunnitelmiin / taivaan kansalaisiin.


Minä en ole ensimmäinen / joka kaipauksen lähteestä juo.
Tämä ihmisen ikävä ihmisen luo / on kuin alkua ikuisuuden.
Minä juon vaikka ymmärrä en.
Minä en ole ensimmäinen / jonka talossa murheita on.
Mutta joskus, kun tuska on loppumaton / ilo kolkuttaa ovelle sen,
tulee vieraaksi yllättäen.
Minä en ole ensimmäinen / joka taakkansa ristille vie.
Sieltä aukeaa ainoa elämän tie /polku levon ja lohdutuksen.
Minä en ole ensimmäinen.

Ja tähän biisiin ne irkkusaundit sopivat, ne, jotka jotenkin eksyivät sinne avausbiisin keskelle.

Albumin viimeinen kappale Valon maa jostain syystä ärsyttää minua, siinä on jotain liian pliisua ja kliseistä. Mutta, pelkästään jo tuon yhden kappaleen takia levyn ostaminen kannatti! Mua vaan kismittää sekin, että suomalaiset gospelmuusikot joutuvat raukat tekemään kaiken niin mahdottoman pienillä rahkeilla, että harvassa ovat ne levyt, joita voi ostaa sähköisessä muodossa. Nyt kuunteleminen on kiinni tuosta keittiön radio-cd-vempeleestä, jota ei ihan taskun pohjalle ulos lähtiessään tipauta. Mutta onneksi on sentään auton cd-soitin. Silti tuntuu siltä, että pidellessäni konkreettista cd-levyä kädessäni pitelen siinä palasta katoavaa maailmaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

19 + thirteen =