Satakuntalaista menoa

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.

 

2 thoughts on “Satakuntalaista menoa

  1. Neuloin pari vuotta sitten äidilleni joululahjaksi pannulapun. Kaksivärisen. Oli onnistunut lahja, äitiäni huvitti suuresti tumpelon tyttärensä aikaansaannos.

    • Kullakin meistä on vahvuutensa. Laitapa minut metsään ilman tekniikkaa, niin pääset ikiajoiksi eroon. Tai kysy jotain kaloista tai kalastamisesta, niin hauen ja ahvenen erotan toisistaan, that’s it. Mä muuten olin kouluaikana käsitöissä ihan peukalo keskellä päälakea. Vasta opiskeluaikoina kämppis opetti neulomaan ja toinen ompelemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

fifteen + two =