Voisi ajatella, että kun on kirjoittanut kässärin Downton Abbey -sarjaan, ei kannattaisi yrittää pistää paremmaksi, tai ylipäänsä enää kirjoittaa toista yläluokan elämästä kertovaa epookkistooria. Vähän epäröiden tartuin Belgravia-teokseen (suomennettu samannimisenä), enkä oikein ensi alkuun tiennyt, tuleeko tästä nyt lintu vai kala.

Jahka vauhtiin päästiin, luin tekstiä innolla, ja viimeiset sata sivua menivät lähes kouristuksenomaisessa pakkolukealoppuunenvoilaskeatätäkäsistäni -huurussa.

Belgravia on tarina kahden perheen, aristokraattisen Brockenhurstin ja nousukaskauppias Trenchardin, yhteisestä salaisuudesta. Perheitä yhdistää avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsenlapsi, Charles Pope, jonka olemassaolo tulee yläluokkaiselle perheelle yllätyksenä. Salaisuutta varjellessaan molemmat perheet tulevat nostattaneeksi kitkerää kateutta sukulaisissaan, ja lordin arvonimen ja omaisuuden periytyminen nousevat keskeiseksi kysymykseksi.

Trenchardien aviomieheensä kyllästynyt miniä juonittelee omiaan Brockenhurstien veljenpojan kanssa, Popeen rakastunutta Maria-neitoa yritetään väkisin naittaa samaiselle veljenpojalle, ja koska julkista skandaalia vältellään viimeiseen asti, salaisuuksien ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään.

Downton Abbeyn fanit tietävät, että myrskyistä luovitaan vielä tyynille vesille, ja tähänkin risukasaan aurinko lopulta paistaa mitä muheimmin. Hyvän mielen lukukokemus, joka veti mukanaan, eikä ollut Downton Abbeyn toisinto. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Sarah Perryn viktoriaanisen romaanin henkeen kirjoitettu The Essex Serpent on kerännyt paljon kiitosta ja kunniaa. Vielä teosta ei ole suomennettu, mutta veikkaisin, että ensi syksynä tai viimeistään jouluksi suomennos varmaankin ilmestyy.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen ja läheisen Essexin kreivikunnan rannoille. Päähenkilö Cora Seaborne jää leskeksi, mutta helpottuneeksi sellaiseksi, koska aviomies ei lukeutunut ihan ukkomiesten parhaimmistoon. Erikoislaatuisen poikansa Francisin (veikkaisin aspergeria, vaikkei sitä kirjassa mainita, koska siitä ei varmaan kirjan tapahtumien aikaan vielä tiedetty mitään) ja ystävä-palvelija-uskottunsa Marthan kanssa hän lähtee Lontoosta Essexiin, jossa huhutaan salaperäisen ja maagisen  Essexin merihirviön palanneen maisemiin. Tieteeseen lujasti uskovana naisena Cora päättää löytää tämän hirviön ja osoittaa maailmalle, että se on uusi, ennen tuntematon eläinlaji.

Kun Cora lähtee merikäärmeen jäljille, hän tutustuu Aldwinterin seurakunnan pastoriin William Ransomeen ja tämän perheeseen. Kirkon miehenä Will on yhtä skeptinen minkään maagisen hirviön olemassolosta kuin Corakin. Näiden kahden välille syntyy romanssia hipova ystävyys, jossa on omat myrskynsä.

Williamin tuberkuloosia sairastava vaimo Stella on yksi romaanin tärkeistä henkilöistä, mutta hahmojen kaartiin kuuluvat myös Coran edesmennyttä miestä hoitanut kirurgi Luke Garrett, sekä Coran ja Willin toisilleen esitelleet Katherine ja Charles Ambrose. Henkilöitä yhdistävät ystävyyden siteet ovat yksi kirjan läpäisevä teema.

Ei liene sattuma, että kirjailija on käyttänyt Essexiä pelon vallassa pitävästä otuksesta sanaa serpent, jota myös Raamattu käyttää paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Hirviömäinen käärme tuntuu edustavan paikkakunnalla jokaiselle asukkaalle jotakin omaa, syvintä pelkoa. Uskonnon, taikauskon ja tieteen yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Lopulta otus löytyykin, jopa kahteen kertaan, muttei ihan vastaa odotuksia.

Maisema- ja luontokuvaus kirjassa on poikkeuksellisen upeaa. Ystävyyden ja rakkauden häilyvän välimaaston vesiä luodatessa sivutaan myös feminismiä ja köyhälistön oloja. Kirjassa on niin monta eri teemaa ja tasoa, että kertalukemisella kaikkea ei huomaa, löydä eikä sulata. Luulen, että tähän teokseen palaan vielä talvipakkasilla takkatulen ääressä.

Kevyttä kesälukemista tämä ei ole, mutta sille, joka kaipaa kirjaa, jota voi kuoria kerros kerrokselta kuin sipuli, tässä on varmasti helmi.

Alan Bradley on luonut etsivähahmon, josta on todellakin tullut, kuten kuvan kirjan kannessa lukee, kulttisuosikki. Flavia de Luce on 11-12 -vuotias englantilaiskartanon kasvatti, joka kuolleen äitinsä, syrjäänvetäytyvän isänsä ja kalseahkojen isosiskojensa takia on tottunut tulemaan toimeen aika lailla omin päin. Ränsistyvän kartanon yhdestä siivestä löytyy Flavian edesmenneen sedän laboratorio, jossa tyttö on opetellut kemiasta enemmän kuin lukion vitoskurssi opettaa. Erityisenä intohimona myrkyt.

As Chimney Sweepers Come to Dust tai kuten suomennoksen nimi kuuluu, Nokisen tomumajan arvoitus, on sarjan seitsemäs osa. Kuutososa oli eräänlainen käännekohta koko sarjassa, ja nyt Flavia on lähetetty Kanadaan samaan opinahjoon, mitä hänen äitinsä aikanaan kävi. Mutta koska on kyse Flaviasta, hän ei ole majaillut tyttökoulussa vielä vuorokauttakaan, kun törmää ensimmäiseen ruumiiseen.

Koulussa tapahtuu huomattavasti enemmän kulissien takana kuin mitä päältäpäin näyttää, ja ainakin itse olin yhtä autuaan kujalla juonen käänteistä kuin itse Flaviakin ennen asioiden selkiintymistä.

Jostain käsittämättömästä syystä Flavia-mysteerit toimivat ja viehättävät. Etsivähahmona runsas kymmenvuotias tenava on järjellä ajatellen täydellisen epäuskottava, mutta jotain perin kiehtovaa henkeä Bradley on onnistunut Flaviaansa puhaltamaan, koska kirjat ovat supersuosittuja ja tv-sarjakin tekeillä. Koska tarinat sijoittuvat 50-luvun maalaiskartanoon, voin vain kuvitella, miten britit pääsevät taas loistamaan tällaisen epookkisarjan tekemisessä.

Vaikka kirjat toimivat tavallaan itsenäisinä kokonaisuuksina, kannattaa ne silti lukea järjestyksessä. Piiraan maku makea on sarjan ensimmäinen osa, joka omasta mielestäni oli vasta lämmittelyä sille, mitä jatkossa seuraa.