…niin joulu on jo täällä. Huomenna alkaa joulukuu, eikä aikaakaan niin voi kauhistus, jos saan lainata Agatha Christien murharomaanin nimeä.
Onnettomuudekseni en ole löytänyt ystävyyssuhdetta joulun kanssa. Yritän kyllä joka vuosi kovasti ja viime vuosina olen vaihtanut vähän taktiikkaakin, mutta joka vuosi olen silti kauhusta jäykkänä heti, kun ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin marraskuussa. Silloin tajuan myös sen, että minunhan piti tänäkin vuonna hoitaa kaikki lahjat ja kortit hyvissä ajoin ja stressittä kuntoon jo kauan ennen marraskuuta, jolloin voisin vain keskittyä oleskeluun ja hyvän mielen ja tahdon levittämiseen. PITI. Koska, kuten hyvin kaikki tiedämme, joka vuosi siinä käy silleen, että tämä pieni jouluenkeli istuu pää riipuksissa räntäsateessa ja miettii, miten ihmeessä tästä pinteestä taaskin selvitään, kun mitään valmistelua ei ole edes aloitettu.
Olisi mahtavan kivaa antaa vaikka kaikille itse tehdyt joululahjat! Ja olisi mahtavan kivaa syödä jotain hyviä jouluruokia, jotain uusia, joiden reseptin olisi löytänyt ja hyvissä ajoin ennen joulua jo kokeillut. Ja olisi mukavaa soitella joulumusiikkia kivasti koristellussa kodissa.
Mutta kun lahjojen raaka-aineet ja tarvikkeet (ne harvat jotka on hankkinut) lojuvat koskemattomina käsityökaapissa. Ja kokkailu ottaa päähän. Ja koko joulu ottaa niin paljon päähän, ettei halua edes joulumusiikkia kuunnella. Koristelun lykkää aaton aattoon, ettei joutuisi niitä kauaa katselemaan.
Miksi minä olen jouluvammainen? Tai, ennen kaikkea, miksi ennakkoasenteeni joka vuosi on sama, vaikka itse joulunpyhät sujuisivatkin suht leppoisasti? Suhtaudun jouluun kuin hammaslääkärillä käyntiin. Pakko sinne on mennä, ja helpottunut olen, kun tulen sieltä ulos, ja loppujen lopuksi ajattelen, että ei siellä nyt niin kauheaa ollutkaan.