Kesäreissulla #4 Labyrintti ja kuoharia

Yliopiston pääkirjasto on maaginen paikka, josta olen kuullut juttua paljonkin. Se, mille kovasti nauroin alunperin, oli se, että kirjat on siellä järjestetty teoksen koon mukaan. Ei kirjailijan mukaan, ei kirjan nimen mukaan, vaan kirjan koon mukaan. Systeemin nerokkuus valkeni mulle vasta kun järkkäsin omaa Lundia-hyllyäni ja tajusin, että saan samaan hyllykköön mahtumaan paljon enemmän kirjoja, kun laitan samankokoiset aina samalle hyllylle.

Julia oli uhkaillut mua, että joudun etsimään hänelle kaksi kirjaa, mutta onneksi se oli siltä osin vain uhkailua, etten joutunut tehtävään yksin, vaan hän suunnisti kanssani. Maagista kirjastossa ei nimittäin ole vain kirjojen järjestelysysteemi, vaan myöskin se, että se on aivan käsittämätön labyrintti, jossa jopa superpartiolaiswonderwomantyttäreni on eksynyt useampaan kertaan. Siis oikeesti EKSYNYT.

Kirjasto näyttää kuvassa pitkänomaiselta, mutta on oikeasti yhtä leveä kuin pitkäkin, neliö. Torni on täynnä kirjoja, joka kerros on täynnä kirjoja, varmaankin maan allakin on kirjoja. Kirjasto on ns. vapaakappalekirjasto, eli kaikesta, mitä Britanniassa painetaan, läheteään kirjastolle oma kappale, oli se sitten tieteellinen tutkimus tai sarjakuvalehti.

Aineiston valtavan määrän takia kirjoja etsiessään pitää mennä tietsikalle ja etsiä sieltä sen koordinaatit, eli ensin on sen siiven nimi, missä kirja on, ja sitten tulee perässä numerosarjaa, josta löytyy kerros ja huone ja hylly, oliko kenties jotain muutakin. Jättimäisistä tiloista huolimatta kirjasto on pursuamassa yli, joten ”overflow” -kirjoja on sijoitettu sivupöydille ja merkillisiin pinoihin, joissa lienee myös oma järjestyksensä, koska muutenhan etsiminen kävisi toivottomaksi. Aivan uskomaton labyrintti se paikka joka tapauksessa on, ja tiedän tasan tarkkaan, että minun suuntavaistoillani sieltä en viikkoon löytäisi pois, jos oikeasti eksyisin.

Näkymä yhdestä aineistosalista lukusaliin. Väliovet lasia ja jotakin metallitaideteosta, huhhuh.

Löydettyämme tarvittavat opukset suuntasimme yhden tenttisalirakennuksen pihalle kuoharipullojen kanssa. Julian kaverit Stine ja Maddy olivat lopputentissään, jonka jälkeen tutkinto on plakkarissa, ja silloin perinteenä on, että kaverit saapuvat kytikselle heti tentin jälkeen kastellakseen onnelliset urakastaan suoriutuneet sankarit kuohuviinillä. Maddyä ja Stineä oli tullut kastelemaan aika iso porukka, mutta myös muita veikeinä kyttääviä porukoita odotteli pihalla.

Tässä esimerkkiä traditioista. Keljuimmat heittivät vielä glitteriä uhriensa päälle lopuksi, ja sehän tarttuu tahmeaan kuoharin kostuttamaan ihoon kuin pikaliimalla.

Onnelliset Stine ja Maddy.

Pihalla oli kyllä melkoinen lätäkkö kuoharia kun kaikki onnittelijat olivat seremoniansa suorittaneet.

Me suuntasimme kaupungille muutaman collegen poikki, ja mä olin tietysti aivan lumoutunut sisäpihojen hyvinhoidetuista nurmikoista ja istutuksista, muratista ja vanhoista rakennuksista.

Tää oli muistaakseni Newnham College, ja olisko nyt ollut oppilaskunnan puheenjohtaja, joka aina saa asuttavakseen tuon keskimmäisen ”tornin” parvekehuoneen. Ei ihme, jos on paikasta kilpailua.

Murattikuva onkin sitten jostain toiselta pihalta, koska rakennuksen tyyli on aivan erilainen, mutten kuolemaksenikaan muista mistä.

Trinity Collegen alueella kasvaa sen omppupuun jälkeläinen, joka tiputti omenansa Sir Isaac Newtonin päähän. Alkuperäinen puu kasvoi Woolsthorpe Manorissa.

”The Theory of Everything” -leffan kuvauspaikkoja Trinityssä.

Aivan kaupungin keskustassa on Great St Mary’s Church, jossa pidettiin Stephen Hawkingin hautajaiset.

Kaikki vaivannäkö koristelun suhteen on ennen muinoin ollut jotain aivan megalomaanista. Täällä esim. jokaisen penkin päätyä koristi käsin veistetty eläin, joka penkkirivissä eri, ja sen takana aina samanlainen Ranskan lilja. Ei eletty 3D-tulostinten aikaa, ei.

Mulla ei ollut mitään suuria shoppailutarpeita, mutta Cath Kidstonilla pitää joka kerta Brittilässä käydä. Siellä oli ale, joten perinteisten keittiöpyyhkeiden lisäksi törsäsin uuteen kesäkassiin.

Koska Lush osui sekin reitille, ei sielläkään voinut olla poikkeamatta. John Lewisiltä me kyseltiin kuninkaallisen vauvakaman perään, mutta kaikki oli jo myyty. Sen sijaan Harryn ja Meghanin häiden kunniaksi painettu muki vielä löytyi.

Ihan erikseen ja vartavasten me pyöräiltiin joenvartta eri collegeiden boathousien ja siellä harjoittelevien soutujoukkueiden ja näiden jokilaivojen ohi Beehive Centeriin, josta löytyi isoja eri alojen markettimyymälöitä. Me menimme lemmikkieläinkauppaan ihmettelemään, mitä kaikkea koirille on keksitty valmistaa, ja valitsemaan Hellille tuliaisia.

Kaksi pussia palkitsemisnamuja, vetonarullinen pallo (jollaista en Porista löytänyt), vinkuva apina ja kana, joka sanoo KVÄÄK (tai perheen mielestä enemmänkin röhkii, mutta mä tiedän ettei se röhki, koska viereisessä laarissa oli possuja ja NE sanoi RÖHHH). Kanasta tuli supersuosikki heti kättelyssä. Siinä on just sopivan nystyinen pinta, mukavia ulokkeita järsittäväksi, ja mojovinta on tietysti se ääni.

Illan vietimmekin sitten leffassa katsomassa huonoa elokuvaa, jonka minä olin valinnut. Jotenkin raukka olin onnistunut kuvittelemaan, että ”The Book Club” olisi tehty yhden lukemani kirjan perusteella, ja koska olin nähnyt pikaisesti, että siinä on Diane Keaton, homma oli sillä selvä. – Mistake. Major mistake.

Tajusin aika alkumetreillä, että tämä ei ole nyt ollenkaan se stoori, jonka olin lukenut, ja myöhemmin päähäni pälkähti, että tarkoittamani kirja taisikin olla, ei pelkkä ”The Book Club”, vaan ”Jane Austen Book Club”, joten metsään meni. Tytär sanoi aika osuvasti, että ikäihmisten rakkausongelmista oli tehty teinileffa, eikä siihen ole juuri lisäämistä. Muutamaa hauskaa kohtaa lukuunottamatta homma oli litteä kuin pannukakku. – Mutta hei, oli hyvä mennä nukkumaan ja tietää, että seuraavana iltana olisi sivistävämpää katsottavaa, kun mentäisiin Downing Collegen teatteriin siihen Marlowen näytelmän esitykseen.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

4 vastausta artikkeliin ”Kesäreissulla #4 Labyrintti ja kuoharia

    • Mä kans välillä ajattelen noin, ja sitten samaan hengenvetoon, että juu, nuori kyllä, mutta tällä elämänkokemuksella kiitos. Muuten olisin sama nynnerö kuin silloinkin, enkä tekis mitään toisin.

  1. Jos sais uuden tilaisuuden, mä tekisin monta asiaa eri tavalla – mut hei, lopputulos vois olla huonompi kuin nyt!

    • Sanopas sitä! Menneisyyden jossittelu on turhaa, tässä hetkessä läsnä oleminen on oleellisinta. Kiitollisuus siitä, mitä itsellä on ja mistä kaikesta (mitä luuli hyväksi) onkaan varjeltunut 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

16 − 12 =