Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

Perjantaipäivä alkoi taidekotipläjäyksellä. Kettle’s Yard on Jim ja Helen Eden koti, jonka omistajat lahjoittivat vuonna 1966 yliopistolle sillä ehdolla, että se pidetään avoinna yleisölle (he olivat jo aiemmin pitäneet vierailijakierroksia kodissaan) ja että kaikki säilytetään tismalleen sellaisena kuin se aina on ollut. Jopa mukaanlukien sen keltaisen sitruunan, joka oli yksinään vadilla tuomassa esille taustalla olleiden harmaiden maalausten värit (sitruuna siis vaihdetaan säännöllisesti tuoreeseen).

Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta olikin yllättävän suuri. Jokainen huone, ja tällä tarkoitan jokaista, myös wc:tä, on täynnä taidetta. Maalauksia on ylivoimaisesti eniten, mutta veistoksiakin löytyy. Tuoleille saa istua, niihin itse asiassa rohkaistiin istumaan, koska silloin näkee paremmin ne teokset, jotka on asetettu juuri siitä tuolista katseltavaksi. Kaikki teokset eivät siis olleet perinteisesti ylhäällä seinällä, tai keskellä seinää, vaan niitä oli myös lähellä lattianrajaa.

Paikka oli englantilaisen kodikas, mutta tila ja vaaleat seinät antoivat siihen myös skandinaavista fiilistä. Jokaisen esineen paikka oli kyllä ajateltu huolella.

Paitsi kuvataidetta, kodissa oltiin rakastettu myös kirjoja, viherkasveja ja veden siloisiksi hiomia kiviä, joita oli aseteltu pöydille ja tasoille.

Kettle’s Yard oli erittäin sympaattinen ja siellä oli yllättävän paljon katseltavaa. Pidin siitä, ettei se ollut mikään persoonaton galleria, vaan todellakin rakkaudella rakennettu aito koti.

Yksi reissuni kohokohdista oli päästä punting-veneeseen Cam-joelle. Julia, Maddy, Stine ja tämän poikakaveri Pablo plus minä vuokrasimme veneen yliopistolta. Maddy oli ohjannut venettä aiemminkin, joten ihan avuttomina emme joelle lähteneet. Törmäyksiltä ei silti vältytty, välillä oltiin rantaviivassa kiinni ja välillä toisissa veneissä, mutta sellaista se näytti olevan kaikilla muillakin harrastelijoilla.

Veneen ohjaaja seisoo perässä pitkän seipään kanssa hoitamassa vauhtia ja suuntaa, ja apuohjaaja(t) veneen keskellä voivat tiukan paikan tullen avittaa pienen melan kanssa. Maddy oli reipas punttaaja, mutta homma on raskasta, joten Pablo sai osansa, ja lopulta Juliakin halusi kokeilla.

Eipä ollut jälkikasvukaan turhaan käynyt salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Hyvin sujui!  Stine hoiteli välillä apuohjaajana melaa, mutta meikä istui täydellisen ja mukavan hyödyttömänä ja vain ihailin maisemia, sorsia ja ohi- ja vastaanlipuvia veneitä.

King’s Collegen kohdalla käännyimme takaisinpäin. Päästyämme takaisin veneen vuokrannut työntekijä kysyi, tekisimmekö hänelle palveluksen ja noutaisimme vene numero kutosen karkumatkalta (jumittuneena päin seinää vähän matkan päässä) takaisin, ja Maddy ja Julia hoitivat homman hienosti kotiin. Meitä ei veloitetukaan vuokraamisesta palautettuamme kaksi venettä yhden sijasta, aurinko paistoi, venereissu oli ollut oikein kiva kaikkien mahdollisten itkupajujen sisään eksymisten ja Pablon lähes putoamisen kera, meitsi oli kärväyttänyt kaulansa uudelleen, ja kaikki olivat iloisia.

Illaksi olimme sopineet vielä ruokatreffit Nandosiin saman porukan plus Yuning-nimisen opiskelijakaverin kanssa. Mun piti ehdottomasti saada lämpimän päivän kunniaksi kunnon brittiläinen Pimm’s-drinkki, ja poikkesimme ennen ruokatreffejä The Eagle -pubiin, jossa tutkijat Watson ja Crick ilmoittivat löytäneensä DNA:n.

Pimm’s oli täydellistä. Sellaista kuin se vain Brittilässä voi olla. En tiedä, onko salaisuus sikäläisessä sitruunalimsassa.

Me olimme Nandosissa hyvissä ajoin, mutta muut tulivat jonkin verran myöhässä, ja niinpä siinä kävi niin, että osalle tuli todella kiire pistää ruoka poskeen, koska meidän piti olla puoli kasilta jo teatterilla Julian näytelmän esitystä katsomassa. Ällistyttävää kyllä, olimme siellä ajoissa, ja niinpä pääsimme viimeinkin katsomaan sitä, minkä parissa Julia oli niin ahkerasti häärännyt.

Eikä ollut häärännyt turhaan. Pidin erityisesti siitä, miten näyttelijät oli koreografioitu esittämään tapahtumia Aeneaksen kertoessa, mitä kauheuksia hänen kotikaupungissaan Trojassa oli tapahtunut. Myös näytelmän mainosjuliste on tyttären käsialaa.

Toisen näytöksen alussa näyttämön yllä leijui savukoneen tekemää usvaa. Yuning totesi, että labrassa näky olisi hälyttävä ja kaikki lähtisivät kiireen vilkkaa ulos. Kerroimme siinä porukalla muutaman stoorin palohälytyksistä, mutta hiljenimme, kun toka näytös alkoi. Kunnes. Valot syttyivät ja palohälytin soi! Tuottaja ilmestyi keskikäytävälle pahoittelemaan tilannetta ja ilmoittamaan, että kaikkien on siirryttävä ulos. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme takaisin sisätiloihin ja näytelmä saattoi jatkua.

Hälytyksen syyksi paljastui se, että joku oli jättänyt näyttämön oven auki, jolloin tekosavu oli päässyt myös takatilaan, jossa sitä ei kuulu olla, ja palohälyttimet olivat reagoineet siihen. Totesimme kyllä yksimielisesti, että jos palohälytyksen oli jossakin kohdassa tultava, se tuli sikäli hyvään saumaan, että monessa paljon intensiivisemmässä kohdassa se olisi pilannut fiiliksen täysin. Lopun kolmen itsarin keskellä (tietenkin, tämä on tragedia, lopussa kaikki kuolevat) palohälytys olisi ollut täysi fiasko.

Collegen teatteri on kyllä aika himmeä paikka. Rakennus on suht uusi, mutta teatteri on tehty neoklassiseen tyyliin parvekkeineen päivineen. Aikamoista. (Kuva lainattu netistä, siellä piti tietenkin pistää känny pois päältä.)

Näytelmä oli oiva päätös Cambridgen seikkailuilleni. Seuraavana aamuna kävimme vielä tankkaamassa kunnon aamiaisen ennen lähtöäni, ja koska matkassa olin minä, Lontoon päässä metro hajosi kesken matkan lentokentälle. Porukka ulos ja uutta odottamaan. Ja kun siihen toiseen metroon lopulta päästiin, se seisoi kymmenisen minuuttia paikoillaan aiheuttamassa lisähämmennystä. Ajoissa kuitenkin pääsin perille.

Mä olin käynyt Julian kanssa hankkimassa perheen miehille Cambridgen yliopiston paidat, ja peltitöntössä tuomani keksit syötiin yhdessä päivässä. Tunnustettava on, ettei mullakaan kauaa mennyt tuon kahvin tuhoamiseen.

Lentokentältä olin jo etukäteen päättänyt ostaa Daisy Twinklen, koska se on oikeasti tuoksu, jollaista olen kaivannut noin 40 vuotta siitä lähtien, kun joku yläasteaikaisista kirjekavereistani lähetti minulle pienenpienen pullollisen orvokintuoksuista hajuvettä. Mutta lentokentän kirjakaupassa sattui tietysti olemaan tarjous ”Osta 2, saat toisen puoleen hintaan”, ja koska Julian kaveri Hollie oli mulle ylistänyt ”A Little Life” -kirjaa, päädyin ostamaan sen plus hömppäkirjan sen kaveriksi, koska tiesin, että Yanagiharan teos olisi kehuistaan huolimatta myös rankkaa luettavaa.  Ruth Hoganilta mulla on jo edellinen kepeänpuoleinen teos ”The Keeper of Lost Things”.  Ja tottakai piti raahata myös karkkia Tax Freestä Onnille ja vähän isoveljellekin.

Kesäreissu oli oikein onnistunut matkakommelluksistaan huolimatta. Sen ainakin opin, että varaan ensi kerralla Suomen päässä enemmän väljyyttä siihen, miten kauan arvioin menomatkan lentokentälle kestävän!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

2 vastausta artikkeliin ”Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

  1. Kun katsoo kuvia kauniista asunnoista, iskee päälle hirmuinen sisustusvimma. Se kestää hetken. Pienen hetken.
    Oli sulla hyvä reissu!

    • Mulla kesti ennen enemmänkin kuin hetken, mutta nyt tietää kyllä itsensä, että minkään ”asetelman” keskellä ei osaa elää. Heh, nyt oliskin meidän talossa Avotakan kuvaajilla duunia, kun ollaan asuttu ton koiran saapumisesta asti vähän niinkun pellossa. Matot on kaikki rullalla allashuoneessa, hattuhyllystä on tullut kenkähylly, kaikki mahdolliset jatkojohdot ja piuhat on nostettu kulkemaan pöytien päältä, ja ton kuivuuden takia lattiat on jatkuvasti roskassa, sitä tulee jaloissa ja koiruuden turkissa sisään niin että pölisee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

twenty − nine =