Turistirysässä

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Uudet näkimet

Nyt on rouvalla päheet kakkulat. Mun piti jo keväällä käydä työnantajan tarjoamassa näöntarkastuksessa, mutta jouduin kiireitten ja päällekkäisyyksien takia luovuttamaan aikani työkaverille. Tarjosivat kuitenkin mulle lähetteen ilmaiseen näöntarkastukseen Synsamiin, jonka käytin viime lauantaina.

Tuloksena oli, että mun ei ole vielä pakko siirtyä käyttämään kaksitehoja ellen halua (no, en halunnut!), mutta mulle suositeltiin lukulaseja, joissa on syväterävät linssit, eli näen alaosalla lukuetäisyydelle ja yläosalla hiukan kauemmas, esim. näyttöpäätteelle. OAY:n kortilla sai vielä 40% pois linssien ja kehysten hinnasta. Mä en ollut kyllä kehyksistä valmis kauheesti maksamaan, ja kun koklasin yhtä ja toista, niin eikö just sopivimmat sitten olleet RayBanit, joiden hinta huiteli kolmessa ja puolessa sadassa eurossa. Totesin että noup, ei vetele. Enkä ihan kauheasti ilahtunut, kun myyjä kiikutti mulle Chanelin kehykset, joissa lähtöhintana killui 455e. ”Nämä ovat tuolta tarjouslaarista,” myyjä totesi. Tietenkin ne istuivat kuin valettu, jopa paremmin kuin ne äskeiset. Kysyin epäluuloisena hintaa, ja jouduin kysymään sitä vielä toisenkin kerran, kun en ottanut uskoakseni, että tarjoushinta oli 19 euroa. Yhdeksäntoista! ”Joo, me lopetetaan Chanelien myynti, joten myydään nämä loput pois ihan pilkkahinnalla.”

Joskus sitä siis onnistuu tekemään käsittämättömiä löytöjä. En tiedä, pitäiskö tässä vielä koluta urheiluliikkeiden alennusmyynnit, jos löytäis jostakin halvalla vedenpitävän pyöräilypuvun. Edellinen on noin 16 vuotta vanha.

Koiranvaihtopäivä vai miten se menikään?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tästä kuvasta voisi luulla, että se toissapäivän postauksen koira on vaihdettu uuteen. – Ehei, me käytiin vain Hellin kanssa tänään kauneussalongissa. Ulvilan Tassucat -liikkeen nuori trimmaajatar hoiti homman varsin tyylikkäästi. Ensin tutustuttiin koiraan, sitten trimmauspöytään ja surisevaan koneeseen, ja kun iskä avusti kiinnipitämisessä ja äiti rauhoitteli, niin eipä mennyt aikaakaan, kun Helli hokasi, että täähän on ihan okei, ja sitten otettiin jo rennosti maaten.   Siellä kyllä pöllysi siihen malliin, että jo on ihme, jos ei astmapiipulla ole yöllä käyttöä.

Kaksi kolmasosaa koirasta taisi jäädä Ulvilaan, ja yks kolmasosa (se paras) lähti meidän mukana takas kotiin. Nyt näkee, miten pikkuinen pentu se vielä oikeasti on, kun ei ole iso karvakasa hämäämässä! Olo keveni veijarilla, ja illan viiletessä virtaa pukkaa vaan lisää.

Anopin Nella on meillä nyt alkuviikkoon asti hoidossa myös, ja on vähän ikävää, että sitä me ei voida tänne sisätiloihin mun takiani ottaa. Helli yrittää kaikkensa, sananmukaisesti kaikkensa, että saisi Nellan riehaantumaan leikkiin kanssaan, mutta metsäkulman vanharouva on sitä mieltä, että mustavalkoinen penturiesu saisi pysyä kaukana hänestä. Komentaa kyllä, mutta kimppuun ei sentään käy, ehei, onhan Nella ihan maailman kiltein tapaus. Katselee avuttomana sitä siiliäkin, että hei, älä syö mun safkoja.

Mehiläiset saivat uuden kuningattarensa, ja mä olen istunut jäätelö kourassa terassin varjossa lukemassa Anne Tyleriä. Taas yksi kirja, josta voin todeta, että luin sen ekan kerran ihan liian nuorena. Mehiläispesien surina kuuluu terassille asti, kiitoradalla on ruuhkaa. Ja vieressä kivikkoistutusten keskellä liikkuu jokin, jota veikkaan sammakoksi, koska aina välillä kuuluu suihkulähdelammikosta plumps. Takametsikössä nakuttaa tikka, siili taapertaa iltahämärissä terassia kohti, ja mustarastaat juhlivat kirsikkapuun sadolla aina kun selkänsä kääntää.

Tiistainen Turun seudun reissu vei minut mm. Loviisan aittaan Ruskolle, josta ostin kuvan mukit. Voi niin kuin valkata fiilikseen sopivan… Katselin mukien suunnittelijan Keith Brymerin omia nettisivuja, ja totesin, että mukeja on ehdottomasti hankittava vielä lisää. Overworked/Underpaid on ainakin heti ostoslistalla. Sitä en Loviisan aitassa nähnytkään, mutta voi jehna, miten paljon kaikkea muuta ihanaa siellä olikaan tarjolla! Mun sisäinen materialistini kuoriutui esille ihan just samalla hetkellä kun astuin ovesta sisälle. Sitä niin kun alkaa aina välillä toivoa lottovoittoa, vaikkei edes lottoa, ja vaikka oikeasti tietää, että suurin lottovoitto on, kun sitä oikeeta miljoonavoittoa ei kohdalle kumminkaan osu.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Vallankumous

Posti toi kaksi mehiläiskuningatarta. Yksi vaan tilattiin, mutta jostain syystä tuli tuplat. Isäntä oli päättänyt suorittaa toisessa pesässä vallankumouksen, tavoitteena saada ensi kesäksi hieman säyseämpi kansakunta. Joten me anarkistit kaappasimme vallan ja vangitsimme kuningatar Beetricen. Julmaa, tiedän, mutta mikä julmempaa, isäntä mestasi hänet. Ei kuitenkaan julkisesti, koska pelkäsi kansan kuohahtavan, vaan salaa, kaikessa hiljaisuudessa.

Koska posti toi tuplakuninkaalliset, se mahdollisti myös pesän jakamisen. Nyt niitä on kolme. Pienimpään laskettiin uusi kuningatar Beea, huomenna keskimmäinen pesä saa hallitsijakseen Beetrice II:n. Tosin rasian sisässä, jotta uuden kuningattaren erittämät feromonit saisivat kansan suosiolliseksi ja syömään taikinamassan läpi hänelle tien vapauteen valtakuntaansa. Kolmatta pesää hallitsee edelleen Beenelope. Ja Merikarvian pesää Elizabee.

Mä olen ollut muutenkin tehokas ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen ällönä lykännyt tuonnemmaksi. Hoitanut Kela-asiointia, maksanut Visa-laskun (voi Brittilä, miksi olet niin kallis maa matkustella!), varannut ajan näöntarkastukseen, päivittänyt kalenteria tulevien menojen osalta, ja soittanut hammaslääkärin ajanvaraukseen, josta  – ällistyttävää kyllä – sain ajan samalle päivälle, kun mulla oli outoa vihlontaa. Ilmeni, että 40 vuotta sitten mulle laitettu amalgaamipaikka oli alkanut falskata, ja nyt mulla on sen tilalla uusi muovipaikka. Otin mamelona puudutuksen, kun sitä kerran tarjottiin, eihän mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miltä paikkaaminen tuntuu, mutta sen verran järki sanoi, ettei se varmaan miellyttävää ole.

Helli on helteestä aika puhki. Huomenna, oi huomenna se saa helpotusta tuohon turkkiinsa! Vois kyllä viedä sen myös uimaan, joko järvelle tai merelle.

TallennaTallenna

Koiruuksia

Helli on ollut meillä tänään kaksi kuukautta. Toistaiseksi kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Oireilu on ollut niin minimaalista, etten oikeastaan osaa sanoa, onko se ollut jotain oikeaa, vai pelkästään psyykkistä, tavallaan niin kovaa oireilun pelkoa, että sitten on jo vähän kuvitellut oireilevansa.

No joo, kun nukuin sen kanssa kaksi yötä keittiössä siinä vaiheessa, kun yritimme saada sitä sopeutumaan petiinsä, niin joo, kyllä uloshengitys seuraavana päivänä jossain vaiheessa aavistuksen pihisi. Mutta sekin meni ohi ilman lääkkeitä. Jotain pientä yskähtelyä on ollut, mutta taas niin vähäistä, että samanlaista oli ennen koiran saapumistakin. Mutta mä olen kyllä ihan hölmön neuroottinen. Kun sain jälkikasvun flunssasta tosi lievän version, eli korva oirehti ja oli muutama päivä lämpöilyä, niin heti olin googlettamassa, että voiko johtua allergiasta. Vaikka eihän ne nyt ole yhtään sellaisia oireita, mitä mulla tavallisesti allergiasta tulee!

Ne, jotka ovat oman allergiansa takia pohtimassa, sopisiko espanjanvesikoira itselle, saavat minulta toistaiseksi iloiset peukut pystyyn. Sanon toistaiseksi, koska tiedän, että oireita voi ilmaantua myöhemminkin, mutta kuten sanoin, tähän mennessä on mennyt paljon, paljon paremmin kuin ikinä uskalsin odottaa. Olin ajatellut, että pentuaikana astmapiippu olisi lähes vakituinen seuralaiseni.

Helli osaa pyydettäessä istua, odottaa, mennä maahan, antaa tassua, hakea palloa, hypätä penkille tai autoon. Helli osaa myös tosi hienosti ihan itse ilmoittaa, jos hänellä on hätä, eli tää sisäsiisteys on mennyt paljon helpommin kuin olin luullut. Vahinkoja vielä sattuu, eihän pentu ole vielä neljää kuukauttakaan, mutta pääsääntöisesti hän ilmoittaa hädästä kuin hädästä. Ja välillä komentaa antamaan ruokaa nopeammin, jos ei tarjoilija ymmärrä olla ripeä.

 

Muutaman kaverin kanssa ollaan käyty leikkimässä, joista Raumalla asuva Nemi on ihan best. Nemi on saman kennelin kasvatteja, kuukauden Helliä vanhempi, ja pennuilla on joka kerta riehakkaat menot yhdessä, mutta osaavat myös ihanasti sitten rauhoittua. Ja mikä tietty on tärkeää myös, on se, että meillä omistajilla löytyi yhteinen sävel heti ensi iskusta, on aina ilo tavata.

Kuvassa näkyy meidän karmea turkkitilanne, eli Nemi on jo asianmukaisesti käynyt ekassa pentutrimmissä, ja Helli taas ei. Meillä oli loppukuuhun varaus kasvattajalle, mutta tää tilanne on nyt kulminoitunut aivan kauheaksi, ja kun onnistuin saamaan perjantaiksi ajan ihan kiitetylle trimmaajalle, niin mehän kiidetään sinne tukka putkella. Varmasti ois ollut parasta antaa kasvattajan hoitaa tämä ekalla kerralla, mutta nyt on lähes jo hätätilanne, ja kasvattajalla on vakituinen työpari lomalla. Helli tuntuu kärsivän turkin paksuudesta kuumuutena ja kutinana, ja hento, lähes pumpulimainen pentukarva katkeilee ja irtoaa pyöreiksi hahtuviksi, jotka vierivät pitkin kämppää kuin preeriapallot. Pitkän karvan mukana tulee myös sellainen määrää roskaa (kiitos kuivan kesän), että huhhuh. Ei oikein voi käyttää sanontaa että pois alta risut ja männynkävyt, kun just ne kaikki tuohon kiinni tarraavat.

Mikä sitten on ollut negatiivista tai vaikeaa? Ehkä ainut oikeasti negatiivinen asia oli se karmea väsymys, mikä meillä oli koulun loppuessa, kun pentu oli valvottanut aika paljon, ja meillä alkoi muutenkin olla takki tyhjänä lukuvuoden loppuessa. Ärsyttävää oli myös jatkuva pureskelu, josta pentu piti opettaa eroon, ja pitää opettaa vieläkin, mutta ainakin nyt (kun hampaat eivät ole vielä vaihtuneet) on pahin piraijakausi ohi. Kyllähän tuossa työmaata riittää, mutta se on aika lailla kiva työmaa. Mun onneni on se, että isäntä on niin aamuvirkku, että on nyt loman aikana vienyt tuon aamutuimaan käymään ulkona, ja sitten ollaan voitu kaikki vielä nukkua muutama tunti lisää.

Päällimmäisenä on rakkaus pentua kohtaan. Ilo, ihmetys ja kiitollisuus siitä, että me ollaan voitu aloittaa tällainen yhteinen taival. Helppohan tässä on hymyillä kesän lämmössä, ja olen hyvin tietoinen siitä, että pimeät loska-aamut ovat nekin edessä, mutta kuten Facessa juhannuksena totesin, en olisi ikinä voinut kuvitella lähteväni juhannusaattona yhdeksän asteen lämpötilassa ja karmeassa myrskyssä vapaaehtoisesti ja ihan tyytyväisenä koiran kanssa lenkille. Mut siellä me vaan mentiin, me naiset.

enna

TallennaTallenna

TallennaTallenna