Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.
Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilija. Jos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)
Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.
Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!