Lakkaleikkiä

Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilijaJos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)

Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.

Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!

Viimeisiä viedään!

Nimittän koulupäiviä! Huomenna on vapaa, kun on helatorstai, ja sitten on jäljellä enää perjantai, joka on kevätkirkkopäivä, ja lauantai, joka on kevätjuhlapäivä. Mä en kovin montaa kertaa vuodessa viiniä itsekseni nauti, mutta tänään on lasillisen paikka. Olen selvinnyt tästä kouluvuodesta, vaikka olen taistellut koko ajan noiden rauta-arvojeni ja aivan järkyttävän väsymyksen, muistamattomuuden ja sumuisen olon kanssa. Kevättä kohti on kyllä valon myötä hieman helpottanut, ja toivon hartaasti, että seuraava kontrolli, jonka lykkäsin tästä kiireisestä toukokuusta kesäkuun puolelle, osoittaisi sekä ferritiinin että hemoglobiinin nousseen.

Viime kesä meni alusta loppuun niin koiranpennun ehdoilla (ja LUMOISSA), ettei koko kesään juuri muuta ajateltavaa mahtunut. Nyt elämänrytmi on normalisoitunut, ja elättelen toivoa, että tämä kesä voisi olla se kesä, jolloin pystyn liikkumaan ja kuntoilemaan ja toivottavasti myös jonkin verran keventymään. Kirjoja odottaa hyllyssä kasapäin lukemista, enkä ole ehtinyt myöskään katsoa leffoja tai sarjoja, paitsi Game of Thronesin viimeisen kauden, joka on tunnetusti ollut täydellinen katastrofi. (Voit katsoa hyvin paikkansapitävän yhteenvedon kaudesta tästä.)

Kuuntelin ilahtuneena ensi viikon sääennustetta, joka lupaili lämpimämpiä kelejä ja jopa hellerajojen hätyyttelyä. Erinomaista! Mitään parempaa en voisi ajatella ekalle lomaviikolle, jolloin aion vain levätä, liikkua ja lukea. Ja tietenkin pusutella Hellin kanssa. Sen pusuja kun ei pääse pakoon, minkä joutui tuo keskimmäinenkin tänään kokemaan. Espanjanvesikoiralla on harvinaisen ripeä ja pitkä kieli, se osuu korvalle ja poskelle salakavalan nopeasti kuin sammakko kärpäsen kimppuun.

Odotan kesältä merivettä, aurinkoa, mansikoita, jäätelöä, lukuelämyksiä, ihanaa Brittilän matkaa, stressitöntä mieltä, vastaleikatun nurmikon tuoksua, raparperisimaa, mustikkametsää, auringossa kuivuneita pyykkejä ja leikkejä koiran kanssa. Opettelen sisäistämään Mari-Annan mottoa: ”Wait for good, because God is good.”

Siipivoimaa?

Hellin kanssa kävelyllä tänään. Noin 50 metrin päässä näkyy harakka, joka juo lammikosta. Helli alkaa heti kiihdyttää vauhtia.

Helli: Lintulintulintu!!!
minä: Helli, anna olla.
Helli: Etkö tajua? LINTU! Kun kiihdytän, saan sen kiinni!
minä: Etkä saa. Helli, jätä!
Helli: Jos juoksen TOSI lujaa, niin saan sen kiinni! Lintulintulintu!!!
minä: Helli, jätä! Vaikka kuinka juoksisit, linnulla on supervoima, jota sulla ei ole, ja se on siipivoima.
Helli: Et oo tosissas?
minä: Kyllä olen. Lentoon et nouse vaikka kuinka pomppisit.
Helli: Tylsää. Tätä ei ole testattu. Haluaisin testata.
minä: Anna olla.

Matka jatkuu. Kohta näkyy kaarteessa vastaantuleva auto.

minä: Reunaan, Helli, reunaan!
Helli: Minkä takia auto saa ajaa keskellä tietä, ja minä joudun reunaan?
minä: Hölmö koira, auto on nopeampi ja lujempaa tekoa kuin sinä.
Helli: Onko testattu?
minä: Muut ovat ikävä kyllä testanneet, sun ei enää tartte.
Helli: Mä saatan olla vahvempi kuin kukaan muu.
minä: Kuule, ennemmin sinä nouset lentoon kuin selviät auton kanssa törmäämisestä.
Helli: No ni! Mä tiesin, mä tiesin! Tarpeeks pitkä kiitorata vaan! Kato, tuolla on lintu… LINTULINTULINTU… mä saan sen kiinni, saaaaan…!!!

Miten voi puhua itsensä pussiin koiran kanssa?

Henkilöhistoriani pinoissa

Siinä ne ovat. Kahdessa pinossa. Ne löytämäni päiväkirjat. Mutta ensimmäisen ja osittain toisen opiskeluvuoden merkinnät puuttuvat. Niitä ei vain ole. Koska tiedän kirjoittaneeni päiväkirjaa silloinkin, kyse täytyy olla siitä, että olen jostain syystä tuhonnut ne kirjat. Tai kirjan, saattaahan olla, että kaikki on ollut yksissä kansissa. Mutta taivaan tähden, MIKSI? Jokin asia siellä on jälkikäteen luettuna ottanut niin systemaattisesti päähän, että olen hävittänyt koko kirjan. Argh, voi typeryyttä! Kaikki päiväkirjaa kirjoittavat ihmiset tietävät, ettei pidä liian pian tapahtumien jälkeen mennä lukemaan omia merkintöjään, koska ne tuottavat vain äärettömän määrän häpeä-flashbackejä. Jotain sellaista siinä varmaan on päässyt tapahtumaan, koska en mitenkään keksi mitään muuta syytä yhden päiväkirjan puuttumiselle. Enää en pysty muistamaan sitä, mikä minut tuhoamiseen on vimmastuttanut.

Torstaina 11.5.1989 olen liimannut sivulleni kuitin ravintolasta, jossa olimme juhlistamassa auskultoinnin päättymistä, ja sen alle kirjoittanut isoin kirjaimin: AUSKULTOINTI  O H I !  Lasku oli huikeat 156 markkaa, minkä on täytynyt kirpaista, mutta muistan vielä, että pidin yhteistä ruokailuamme sen arvoisena. Paikkana oli Brahen Kellari, joka ainakin siihen aikaan oli kovin korkeatasoinen ravintola. Valokuva-albumista löysin kuvan itsestäni lähdössä kyseiseen happeningiin, paikan päältä minulta ei kuvia löytynyt. – Voi nuoruutta! (Ja 80-luvun lopun muotia…)

Sitä voisi luulla, että olisi huikean hauskaa lukea vanhoja päiväkirjojaan, mutta olen ollut kyllä hemmetin tylsä kirjoittaja koulu- ja opiskeluaikoina. Ja juuri ne jutut, joita kaipaisin, puuttuvat vallan. Ekan opiskeluvuoden kirjaa ei ole, ja Saksan kesänäni olin kirjoittanut äärettömän niukasti yhtään mitään.

Nuo kaksi pinoa kuitenkin sisältävät suurimman osan elämästäni vuodesta 1977 vuoteen 2001, jolloin tympiinnyin päiväkirjan pitämiseen perinteisessä muodossa. Aika kunnioitettava pino. Nyttemmin voisin kai alkaa säilöä Bullet Journalini samaan lootaan, se nyt lähinnä pitää sisällään arkihistoriaani. Kaipaamani tekstit osoittavat näet sen, että päiväkirjoja ei kuitenkaan kannata heittää pois, koska joidenkin asioiden tarkistaminen niistä saattaa olla hyvinkin ilahduttavaa jollottavantylsästä kirjoitustyylistä huolimatta.

Muistoja ja autokarkkeja

Turussa ei voi käydä poikkeamatta Raision Ikeassa. Ja Ikeassa ei voi käydä ostamatta Ahlgrenin bilar-karkkeja. Mun tarkoitus oli hakea säilytyslaatikoita vaatehuoneeseen, henkareita ja desilitramittoja, ja kerrankin pysyin alkuperäisissä päätöksissäni tekemättä ylimääräisiä heräteostoksia. Olen ylpeä suorituksestani.

Oikeasti siis reissu kohdistui Turkuun, jossa tapasin 30 vuoden jälkeen vanhoja auskultantti- ja ruotsinopiskelukavereitani. Katselimme pääkirjaston kolmannen kerroksen ikkunasta valtavaa monttua ja rakennustyömaata, jonka paikalla entinen kielten rakennus, Juslenia, sijaitsi. Eipä kyllä tullut ikävä sitä 70-luvun rakennushirviötä, joka olisi hyvin voinut olla jonkun itäsaksalaisen arkkitehdin piirtämä. Sisustuksen värityskin huiteli kauniilla vaaleanvihreä-oranssi-kakankeltainen -akselilla.

Mutta voi, miten oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja! Vietimme pitkän tovin Piccu Maccia -ravintolassa syömässä ja jutustelemassa. Ravintola on sellaisessa paikassa, että sen ohi ei voi vahingossa kävellä ja ajatella, että haa, ravintola, poikkeanpas syömään. Siitä on tiedettävä. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista, joten kannattaa hakeutua joskus paikalle.

Miten erilaisia asioita eri ihmisillle olikaan jäänyt mieleen. Henrik Mariedahlin käännöskurssit me kaikki kyllä muistimme. Mies oli hirviö lähes kaikkien mielestä, pelkäsimme niitä istuntoja kuollaksemme. Minun paperi- ja kynäfriikkiydestäni kertoo se, että kukaan muu ei muistanut luonnontieteiden talon takaoven vieressä sijainnutta kioskia, josta saattoi ostaa suklaapatukoita, kirjoitusvälineitä ja luentopaperia. Olin vakiasiakas.

Minä puolestani en muistanut sitä, että Anneli Auer oli aloittanut kanssamme yhtä aikaa ruotsin (ja myös englannin) opinnot. Oli jokseenkin creepy fiilis, kun mietin, että vuonna -87 olin yhtä aikaa Münchenissä aupairina jonkun Annelin kanssa, joka oli myös Turun kieltenopiskeiljoita, ja yhteinen kesä samassa kaupungissa sai meidät tapaamaan pari kertaa. Käytiin kahvilla ja jotain balettiakin katsomassa. Olin ihan höhlän helpottunut, kun hokasin, että Saksan Anneli oli kyllä joku muu  –  Auer kuulemma lopetti jo ekan vuoden jälkeen.

Sitten alkoi kauhea pähkäily siitä, että kukahan se Saksan kamu sitten oli, ja lähdin jo penkomaan vanhoja päiväkirjojani esille ton meidän isomman vaate- ja varastohuoneen perukoilta. Major mistake. Eihän sinne mahtunut sisään edes astumaan. Kuka jo arvaa, mitä tapahtui? – Joo, en mä ihan täyssiivousta yhdessä päivässä ehtinyt tehdä, mutta aika mojovan rupeaman kuitenkin. Ja löysin ne päväkirjatkin, joskaan en ollut Saksan kesänä paljoa kirjoitellut (oli kerrankin tarpeeksi tekemistä!). Lätkäisin kirjat yhteen uuteen Ikea-lootaan ja jätin ne nyt tuonne pienempään vaatehuoneeseen odottamaan tarkempaa tutkimista. Ihan pakko etsiä käsiini ekan opiskeluvuoden merkinnät, mitähän kaikkea dorkaa olen silloin mahtanut ajatella. Silloiselle minälleni antaisin nyt kyllä kokonaisen suursanakirjan paksuisen opasteoksen elämästä.

Tästä kaikesta seurasi kunnon jossittelusessio. Olen istunut pitkin päivää käsi poskella, muissa maailmoissa, pohtimassa kulkemattomia polkuja ja valitsematta jääneitä valintoja. – Älyn hyödyllistä. Onneksi tuli edes toi vaatehuone raivatuksi, muutenhan tässä on päivä mennyt aika lailla pelastusarmeijalle.