The Cambridge Experience #1

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 + two =