| Uusimpaan blogiin | Valikkosivulle | Lisää minusta | Uskoni | Kirja-arvosteluja | Linkit |
maanantai, itsenäisyyspäivä 6.12.2010 Tämä aika vuodesta on taas yhtä hurlumheitä. Kiire koulussa ja kiire kotona ja menossa vuoden pimein aika, jolloin ei jaksaisi tehdä yhtään mitään silloinkaan kun aikaa joskus olisi. Meillä oli perjantaina koulun oma itsenäisyys- ja ylioppilasjuhla, ja koska oli kieltenopettajien vuoro järkätä se, siinä meni viime viikko kuin siivillä. Otin tämän kolmen päivän vapaan vastaan erittäin suurella kiitollisuudella, sillä perjantaina koulusta lähtiessä tuntui kuin virtakatkaisimesta olisi väännetty omat sähköni nollille. Mulla on ollut kyllä älyttömän onnistunut pitkä viikonloppu, sillä lauantaina sain häärättyä just ne lauantaiduunit kuin halusinkin, eli siivoukset ja ostokset, ja illalla lämmitin saunan ja löhöilin lukemassa tuota kuvassa näkyvää Lovellin kirjaa. Kirjan nimi tuo mieleen lähinnä telkkarisarja "Gilmoren tytöt" tai jonkun tyttökirjasarjan, mutta on itse asiassa elämäkertateos kuudesta Mitfordin sisaruksesta (plus hieman heidän veljestäänkin), jotka toisen maailmansodan melskeissä aiheuttivat Englannissa melkoisia uutisotsikoita. Tytöt syntyivät aristokraattiperheeseen, mutta onnistuivat sotkeutumaan mitä käsittämättömimpiin tapahtumiin ja tempauksiin. Kaksi tyttäristä ryhtyi vannoutuneiksi fasisteiksi ja toinen näistä raivasi tiensä Hitlerin lähimpien ystävien joukkoon. Yksi sisaruksista intoutui kommunismista, kaksi ryhtyi kirjailijoiksi. Vain yksi heistä eli hieman huomaamattomampaa elämää. Omaa ällistystäni lisäsi sekin, että kirjailijanimi Nancy Mitford tuntui minusta kummallisen tutulta ja pohdittuani, olenko mahtanut lukea kyseisen kirjailijan teoksia, googlasin nimen löytääkseni bibliografian. Ja siinähän se sitten oli, "Aurinkokuningas", Ludwig XIV:n elämäkertateos, jota ahmimme kavereiden kanssa yläasteikäisinä. Yksi parhaista koulukavereistani oli silloin innostunut historiasta ja etenkin 1600-luvun Ranskasta, ja tartutti innostuksensa meihin muihinkin. Tosin me muut emme tainneet lukea Mitfordin teosta yhtä ahnaasti ja yhtä monta kertaa kuin tämä yksi. Mutta nyt oli älyttömän mielenkiintoista lukea kirjailijan taustoista, jotka ovat vähintäänkin erikoislaatuiset. Kaiken kaikkiaan kiinnostuin näistä sisaruksista sen verran, että kernaasti hankin heistä lisääkin luettavaa. Kuvassa on myös synttärilahjani, jonka sain eilisaamuna isännältä. Tismalleen se tuoksu, jota olin toivonut ja himoinnut (ja nähnyt muuten painajaista siitä, että isäntä oli lukion ruotsinmaikan yllytyksestä hankkinut mulle synttärilahjaksi vihon alennuskuponkeja). Isäntä vei mut vielä ulos syömään ja leffaan, joten eilinenkin päiväni oli enemmän kuin onnistunut ja mukava. Tänään mä olen korjannut kokeita ja testejä ja laatinut parit uudet kokeet ja leiponut pipareita ja leikkinyt kuorrutteella, joka ei ollut ollenkaan niin toivotonta ja tahmaista puuhaa kuin muistin - taisin oikeasti oppia jotain viime vuoden mokistani. Onni on herättänyt mut joka aamu viimeistään kahdeksalta ja vaatinut, että mennään yhdessä avaamaan joulukalenterin luukku. Pikku-ukko on ihan tohkeissaan lähestyvästä joulusta ja oli aivan otettu siitä, että keittiön ikkunan alla oli hangessa tontun jäljet (tonttuhan ei siis missään nimessä ole naapurin kissa...). On tää riemukasta seurata tota pienen ihmisen joulunodotusta. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. sunnuntai 14.11.2010 
Eilinen päivä oli aikamoista haipakkaa, sillä meillä oli ensinnäkin töissä kaikkien suuresti
rakastama VESO-päivä. Tällä kertaa tosin joukossa oli jotain oikeasti mielenkiintoistakin, sillä
meille puhui uusikaupunkilaisen koulun rehtori ratkaisuista, joita heidän koulussaan on tehty
joustavien opetusryhmien aikaansaamiseksi ja ns. pudokkaiden pelastamiseksi. Menen tiistaina erityisopen
kanssa tutustumaan kyseiseen kouluun, joten lisää mielenkiintoisia asioita on siis odotettavissa.Työpäivän jälkeen ehdin tehdä viikonlopun ruokahankinnat ja viivähtää tunnin verran kotona, kunnes lähdin parin työkaverin kanssa Porin puoleen, sillä olimme hankkineet liput Club For Fiven 10-vuotisjuhlakonserttiin heti kun ne tulivat myyntiin, ja päätimme mennä ennen konserttia vielä yhdessä syömään. Itse Club For Fiven keikka oli kerrassaan tajunnanräjäyttävä. Mä olen aina tykästänyt A capella -musiikista, Singers Unlimited oli ensirakkauteni tällä saralla, ja Club tekee just tismalleen sellaista musiikkia, joka puhuttelee minua. Tarpeeksi populistista (en aina jaksa esim. Rajattomien übertaiteellisia sfäärejä), äärettömän taitavaa, ja just sopivasti kikkailua huumorinpilke silmäkulmassa. Tykkäsin tässä konsertissa ihan kaikesta aina valoja ja taustan videopilareita myöten, ja niin tykkäsi moni muukin, sillä konsertin lopulla lähes täysi Promenadisalillinen väkeä osoitti yhtyeelle suosiotaan seisten. Mä löysin tän yhtyeen neljä ja puoli vuotta sitten niin, että meidän Onni oli vastikään syntynyt, ja taisi olla ihan vasta parin viikon ikäinen, kun ajelin autolla markettiin, ja radiosta tuli ihan mieletön A capella -pläjäys Laila Kinnusen vanhasta biisistä "Kellä kulta, sillä onni". Minä en moista kappaletta ollut ikinä ennen kuullutkaan, enkä tiennyt sitäkään, että se on kuulunut Kinnusen repertuaariin, mutta olin ihan sykkyrällä kuullessani sen, sillä ihastuin heti sen humoristiseen svengimeininkiin, ja tuntui kuin yhtye olis laulanut suoraan mulle, sillä itselleni oli alusta pitäen selvää, että a) mä saan pojan ja b) sen nimeksi tulee Onni. Ei siinä muu auttanut kuin laittaa sähköpostia radioasemalle, että mikä ihme oli tää yhtye, joka lauleli kanavillanne siihen ja siihen kellonaikaan, ja mistä tällaisen löytäisi. Parin päivän kuluessa mulle tuli vastaus, että kyseessä on kokoonpano nimeltä Club For Five ja että kyseinen kipale löytyy "Ensi-ilta" -nimiseltä levyltä. Kymmenessä minuutissa olin löytänyt levyn jostain nettikaupasta, joka toimitti sen mulle samalla viikolla postilaatikkoon. - Alla YouTubesta pieni näyte yhdestä tunnetusta biisistä, ja tämän valitsin monien joukosta ihan sen takia, että Kanniston huuliharppuimitaatio on ihan käsittämättömän hyvä. Huomatkaa siis, että mies ei ota povaristaan mitään oikea huuliharppua, kunhan teeskentelee. Tänään on tietenkin vietetty isänpäivää. Meillä isukki sai Onnilta lahjaksi vaahteranlehdillä ja väreillä painetun liinan, ja meiltä kaikilta pari tuotantokautta yhtä lempparisarjaansa. Ruualla hemmottelu kuuluu meillä isänpäivään, eli tänään on pidetty huolta siitä, että isä saa lemppariherkkujaan, ja toimeennuin aamusella leipomaan noi suklaaskonssitkin, joita olen suunnitellut leipovani jo viikon verran, ja joiden resepti löytyi toissakertaisessa postauksessani esittelemästä Ulla Lindholmin kirjasta. - Ja kyllä, paistoaika sai olla jälleen pidempi minun uunissani kuin U.Lindholmin ilmiselvästi tehokkaammassa uunissa!  Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. keskiviikko 10.11.2010 Hip-hurraa! 2000-luvun teknolookia on saapunut luokkaani! Koulutus smartboardin käyttöön on vasta parin viikon kuluttua, joten sitä ennen en itse älytauluohjelmia osaa käyttää, mutta oijoijoi, katsokaa, miltä tää näyttää! Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. sunnuntai 7.11.2010 
Lainasin ennen syysloman alkua kuvassa näkyvän kirjan, joka on niin herkullinen kuin
päältäpäin näyttääkin. Kuolattavan näköisiä reseptejä ja niin kauniita kuvia, että vaikkei
resepteistä välittäisi yhtään, niin kirja on jo visuaalinen ilotulitus sinänsä. Minä tein
kirjan ohjeella pekaanipähkinä-banaanikakun, joka paistettiin pitkänomaisessa leipävuoassa, eikä
siitä tullut mitenkään silmiähivelevän kaunista, mutta ah, niin erinomaisen hyvää. Julia
puolestaan kokeili valkosuklaa-mustikkakakkua, josta tuli mielettömän ihanan näköinen, mutta josta
minä raukka en saanut maistaa edes pienenpientä palaa, sillä kakku kiidätettiin musikaaliharjoituksiin
teatteriväen herkuksi. Me molemmat olimme sitä mieltä, että paistoajat olivat meidän uunillemme
liian lyhyet, mutta en tiedä, onko se mikään ihmekään, sillä mahtaako kukaan muu enää tällä
vuosituhannella käyttää tuollaista perusliettä, joita on valmistettu 50-luvulta lähtien. Kaikilla
tutuillani on modernit keittiöt ja keraamiset ihmeliedet ja kiertoilmauunit ja taivas mitä kaikkea.Huomenna meitsi palaa pitkän poissaolon jälkeen töihin! Tuntuu siltä, kuin olisin vuoden ollut poissa, sillä sängynpohjalla vietetty syysloma + sairaslomaviikko tuntuivat tautipöpön takia vielä ajankulultaan jotenkin kummallisen hidastuneilta. Olen tänään korjannut yhdet sanarit ja yrittänyt tutkia, mitä sijaiset ovat ehtineet tehdä, ja laukut on pakattu ja meikä ruopii maata jalkojensa alla. Katsokaas, mun poissaollessani luokkiin on vihdoin asennettu elokuusta asti odotetut smartboardit, älytaulut, ja mulla pitäis nyt olla luokassani tietsikka ja toimiva dokukamerakin! Wiudewaude, mä en oikein uskalla tässä ees vielä kunnolla tuulettaa, sillä pelkään, että joku siellä kumminkin vielä jumittaa ja prakaa ja sit sanotaan, että tässä menee vielä joulun yli ennen kuin nää toimii kunnolla... Mut silti odotan huomista töihinpääsyä! Mä vähän siivoilin ja pyykkäsin ja silitin ja järkkäsin tota makkarin kirjahyllyä järjellisempään malliin, kun jotenkin tuntuu, että yöpöydälleni kertyy aina kattoa hipova kasa lehtiä ja kirjoja. Josko ne pysyis jossain ruodussa tuossa kirjahyllyssä? Ja miten mä aina kuvittelenkaan ehtiväni lukea kaikki ne lehdet ja mainosläpyskät ja muut... En tiiä, suuruudenhulluus varmaan vaivaa. Mutta nyt petiä kohti, jotta huomenna ponkaisen ylös sirkeänä ja virkeänä! (Niin, niin, kyl mä tiiän, oikeesti aamulla mun joka soluni kirkuu, että tähän aikaa ei ihminen voi herätä, mutta saahan sitä nyt edes illalla uskotella itelleen muuta.) Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. perjantai 5.11.2010  Meikäläisellä tää äänen kehittyminen on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. Ensiks olin ilman ääntä, tai kuului vaan pihinää ja puhinaa, siitä on nyt viikko ja risat. Sitten kun ääntä alkoi tulla, kuulostin Leonard Cohenilta. Muutama päivä sitten kehiin astui ilmiselvästi Rod Stewart. Ja nyt pari viime päivää kurkussani on asustanut Bonnie Tyler. Saankohan mä vielä omaa ääntäni takas? Tai saisko vastaisuudessa valita, keneltä kuulostaa? Mä mieluusti ottaisin vaikka Whitney Houstonin äänen, sillä ei olis ollenkaan pöljempi laulella. Ekaa kertaa maanantaisten lääkäri-labrareissujeni jälkeen ulkoistin tänään itseni, sillä minusta alkoi tuntua siltä, että kohta alkaa seinät kaatua päälle. Kävin tekemässä viikonlopun ruokaostokset Prismassa, ja voitte uskoa, että näin pyhäinpäivän aattona se oli sen verran kovan tason härdelliä, että nyt olen taas oikein onnellinen täällä oman maalaistöllin rauhassa, eikä yhtään tunnu seinät kaatuvan päälle. Päinvastoin on oikein mukavaa, että täällä on niin hiljaista. Miten kaikki Porin asukkaat olikin tulleet Prismaan ja miten ne osti ruokaa ihan kuin maailmansodan edellä? Tässähän on ihan normaalimittainen viikonloppu edessä, ja kaupatkin on auki taas sunnuntaina, jos ihan pakottava nälkäkuolema uhkaa. No, ei oo tietysti minun asiani, mutta hämmästyttää vaan aina tää ihmisten käytös jos on yksikin pyhäpäivä tulossa. Kävin iltasella viemässä lyhdyn äidin haudalle, tosin olin ostanut siihen himpun verran liian ison öljykynttilän. Toivotaan nyt, että se siellä pysyy pystyssä. Systeri lupas katsastaa aamulla. Mä en nyt tän köhäni kanssa lähde kirkkoon huomenna yskimään. Saavat ihmiset veisata virtensä ja kuunnella saarnansa rauhassa. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. keskiviikko 3.11.2010 
Olin kuvitellut, että pääsen huomenna jo kouluun, mutta katin kontit. Ääni on vielä raakkuvariksen
ääni, eikä lämpökään ole vielä normaalilukemissa. MUTTA megalomaanisen takova yskä on selvästi joutunut
nöyrtymään itseään vahvempien myrkkyjen edessä ja mä olen jopa nukkunut viime yönä! Yhtäjaksoisesti!
*aaltoja*Ei tässä ole paljon muuta pystynyt tekemään kuin lukemaan. Tämän ja eilisen päivän aikana meni Jari Salmisen ja Pirita Heiskasen kirja "Taltuta kiire - Viisi askelta tehokkaaseen ajankäyttöön", joka oli muuten selkeä ja hyvin kirjoitettu, mutta jälleen yksi konttori- ja bisnesmaailmaan suunnattu opus, josta ei tässä ammatissa ole mitään hyötyä. Töitä on turha kuvitellakaan itse rytmittävänsä päivän aikana, työ seuraa väkisinkin kotiin, ja lounasaika meluisassa ruokasalissa mahdollisia töhrijöitä silmälläpitäen ja hirveällä kiireellä ruokaa suuhun lappaen ei todellakaan toimi minään lepokeitaana kiireisen päivän keskellä. Jep jep. Kirjan tekijät toivoivat viimeisillä sivuillaan palautetta teoksestaan, ja mä jopa innostuin sitä naputtelemaan. Olen oikeasti sitä mieltä, että 95% ajanhallintaoppaiden matskuista on toimimatonta tässä hullussa ammatissa. Jostain syystä kukaan ei ole ikinä kirjoittanut opettajille suunnattua ajanhallinnan kirjaa. Amazonin valikoimista löysin yhden, joka sekin käsitteli asiaa luokanopettajan näkökulmasta ja sisälsi muutenkin jokseenkin tajuttomia vinkkejä. Vai montako välkkää päivässä luulette minun viettävän opepöydälläni lootusasennossa istuen ja joogahengitystä harjoittaen? - Sain kyllä jo ihan asiallisen vastauksen palautteeseeni, joten kukapa tietää, ehkä joku heittämästäni ajatuksesta vielä innostuisikin. Eilen naputtelin linkkivinkkisivuni uuteen uskoon, eli noudattamaan ulkoasultaan samaa linjaa kuin nää muut uudistetut sivut. Samalla poistin toimimattomiksi heittäytyneet linkit (nettiputiikkeja syntyy kuin sieniä sateella ja kuolee näköjään samaa vauhtia) ja lisäsin joitakin uusia. Puolimakuuttelu läppäri sylissä ei kyllä ole mikään järin ergonominen asento, mutta en jaksanut eilen edes istua. Olin ihan totaalisen raato sen maanantaisen viuh-vauh-edestakaisajeluni takia. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. maanantai 1.11.2010 
Minäkin olen nyt huippumalli! Mullakin oli tänään kuvaus! Kovasti aseteltiin eri
asentoihin ja tarkistettiin, että tuliko hyvä kuva. Ja kuulemma tuli! Joten minuahan
ei pelistä näin vain tiputeta. Catwalk-kävelyssä on tosin vielä vähän parantamisen
varaa, mutta sitäkin harjoittelin kävellessäni keltaista teippiä pitkin monta sataa
meetteriä Keskussairaalan pääovelta kuvauspaikalle. Milloinkahan joku Lancôme nappaa
mut kampanjansa keulahahmoksi?Kuvasta voisi varmaan vetää johtopäätöksiä, mutta sain minä sentään jotain cokista vahvempaa troppia. Nimikin on niin monimutkainen ettei tämmönen tavallinen blondinpyllerö (kun ei ole edes mikään kieli-ihminen) pysty sellaista ulkoa muistamaan. Jep, ja sitten limaa irrottavaa lääkettä erikseen tabletteina. Ei minussa ihan tuperkkelia sentäs ollut, mutta jotain krahinoita kumminkin, niin että nyt ei muuta kuin sormet ja varpaat ristiin että nämä myrkyt puree. Tautiin nimittäin. Ei mielellään minuun. Ja Huippiksessa ne vihdoin ja viimein tajusivat lähettää sen zombiena kävelevän Laurenin kotiinsa! Ajattelin sitä Cover Girl -koemainosta katsellessani, että jos tuota naista ei nyt odota paluulippu Amerikan mantereelle, niin mä menetän uskoni koko ohjelmaan. Mutta Tyra ei petä, se nainen tietää mitä tekee ;-). Oikeesti tää päivä oli vähän sellasta suhaamista paikasta ja labrasta ja röntgenistä ja lääkäristä ja luukulta toiselle, että tervettäkin ihmistä väsyttäisi. Luulen, että meikä ei huomenna paljoa eväänsä räpäytä. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. sunnuntai 31.10.2010  Kaksi tuntia Lääkäritalon päivystysjonossa kertonee sen, etten ole ihan ainut syyspöpöjen uhriksi joutunut. Tää aika olisi ihan normijuttu Keskussairaalan päivystyksessä (siis, siinä tapauksessa että ne edes suostuis ottamaan sut jonoon), mutta Lääkäritalolla tää on ihan käsittämätöntä. Ja jengiä riitti, ja myö kaikki yskittiin kuorossa. Siitä olis saanut ihan uudenlaisen kokoonpanon Kuorosotaan. Olis kaikki Huutajat ja Häplänperän Valittajat jääneet armotta erikoisuuspisteissä kakkosiksi. No, tilanne on nyt se, että sain muutaman päivän saikkua ja lähetteitä keuhkokuvaan ja labraan, joten eiköhän huomisen päivän aikana valkene, minkä sortin tuperkkeli mulla nyt sit on. Julia jo vitsaili, että se on äiti keuhkosyöpä, tolla sun röökitahdilla, aski päivässä ja kaks parhaana. Just just, ehkä mun tosiaan kannattais lopettaa... Sikäli vaikeempi juttu kun en ole koskaan alottanutkaan. Jonottaessa ehti lukea. Luin 120 sivua tota Strachanin romskua, ja se on ihan loistava. En tajua, miten maltan ollenkaan pitää näppejäni irti siitä, mutta koska tää yskänpauke on aiheuttanut mulle myös enemmän tai vähemmän jatkuvaa päänsärkyä, ihan koko ajan en pysty nenä kiinni kirjassa olemaan. Harmi. Pitää ottaa opus huomenna mukaan kun lähden jonottelemaan röntgeniin ja muualle. Tein muuten illalla uutta sapuskaa, limettikanaa, josta ei tullut ollenkaan pöljempää. Resepti oli jostain vanhasta Yhteishyvän ruokaliitteestä, joita olen hillonnut mapeissa iät ja ajat, mutta joita harvoin tulen katsastaneeksi ja vielä harvemmin kokeilleeksi jotain uutta. Tätä voisi tehdä toistekin. Muuten päivä menikin sitten lojumiseen, ei tässä jamassa muuhun kykene. Ketutuskertoimeni alkaa olla sitä luokkaa, että siinä olisi matemaatikoillakin ihmettelemistä. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. lauantai 30.10.2010 
Että tämmönen päivä tänään. Tuli niin sanotusti uskonpuute, turhauma ja pölhötila
tästä taudista, lomasta ja ihan vaan elämästä yleensä. Olen nyt koko suuresti odotetun
syysloman jatkanut tän taudin potemista, ja tänään tossa illansuussa, kun yskin niin että
piti ottaa seinästä tukea ja hiki tippui nenänpäästä, niin jotenkin vaan tuli mitta täyteen.
Vaikka armon Puuseppä oli vakaasti sitä mieltä, että mitään ei voi nyt tehdä kuin levätä ja odottaa,
niin mä aion nyt huomenna painua Lääkäritalon päivystykseen ja saada JOTAIN apua tähän. Mulla
särkee jo pääparkakin tästä jatkuvasta paukutuksesta. (Mut vatsalihakset ei oo enää kipeet, se
vaihe meni jo jolloin ne oli ihan kosketusarat. Sopiskohan toivoa että jotain kiinteytymistä ois
tapahtunut? - Jukra, kandeekohan sittenkään hankkiutua lekurille? Pari viikkoa lisää ja mulla on
pyykkilautavatsa!!!)No niin, palataksemme Yleiseen Kurjuustilaani, odotin jotenkin, että olisin lomalla ehtinyt ja jaksanut tehdä muutamat rästihommat pois, selvittää työpaperit, ulkoilla, jumpata, ehkä juosta, saada vähän niin kuin puhtia ja ryhtiä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mutta mitä vielä! Koko tää mun työpöytäni ja sen ympäristö on käsittämättömien paperikasojen ja kaikenlaisen krääsän vallassa muovikoreista kahvikuppeihin (näkyypä tuossa pilkottavan yhdet sukkahousutkin), muu huusholli on vähintään yhtä räjähtänyt (meidän keittiössä muuten takuulla asuu joku ilkeä kaaostrolli), vihot odottavat tarkastajaansa, kansiot lojuvat mikä auki ja mikä kiinni, kaikkialla löyhkää valkosipuli, ja meikä itse on niin huumaava näky kotihousuissaan, raidallisessa Euromarketin villatakissaan ja villasukissaan, että ihan on pakko palkata jo ovelle muutama roteva henkivartija, etteivät Playboyn, Ellen ja Cosmopolitanin valokuvaajat tunge väkisin sisään. (Eleganssini kruunaa muutama leuasta puristeltu finni ja kampaus, joka on todellinen Bed Head ihan ilman Tigin tuotteita.) Olo on nahkea, tahmainen ja frustroitunut. Pistäkääpä paremmaksi jos pystytte. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. torstai 28.10.2010  Mä en oikein toipunut kunnolla ja kokonaan siitä mun taudistani, ja nyt se otti ihan uusia kierroksia alkuviikosta. Tiistaina palasin duunista vilusta täristen ja ääni viskibassona, eikä meikäläisestä lähtenyt eilen oikein pihaustakaan. Lääkärissä kävin, paikallisessa terveyskeskuksessa, mutta mua tutkinut virolaislääkäri (miten hei voi lääkärin nimi olla Puusepp? Vähänkö olis tehnyt mieli veistää vitsiä väärästä uravalinnasta, mutta saattaa olla, että doctor oli kuullut tän puujalan ehkä muutaman kerran jo aiemminkin...) oli sitä mieltä, että "teillä varman viirus, mitän ei öle tehtävissä". Et se on nyt sit menoa vai? Koska troppia ei tullut, olen yrittänyt lääkitä tautia kaikella muulla mahdollisella. Hunajaa ja valkosipulia kuluu. Alennustilani syvyydestä kertoo se, että olen epätoivoissani tunkenut valkosipulia sukkiinikin - konsti jota kokeilin jo kerran aiemmin katastrofaalisilla seurauksilla. Tällä kertaa lupaan muistaa poistaa sipulinkynnet sukista ennen pesukoneeseen laittamista! En tiedä, onko siitä mitään apua, mutta sodassa ja rakkaudessahan kaikki on sallittua, ja tämä on sotaa; ankaraa taistelua tautia vastaan. Ehkä lukijoita lohduttaa se, että tämä touhuheikki on kerrankin ollut aloillaan. Olen lojunut sängyssä ja lukenut kirjoja. Toissailtana luin loppuun Annakaisa Iivarin "juhannus italialaiseen tapaan" (pettymys, ja mikä hiivatin e.e.cummings kirjailija luulee olevansa kirjoittaessaan romaanin nimen pienellä?), eilen ahmaisin "Shakespearen salaisuuden", tänään luin pitkälti toistasataa sivua hehkutettua "Ajattoman kaupungin varjot" -teosta, jota on verrattu Carlos Ruiz Zafónin teoksiin (eikä syyttä!), mutta homma meni niin sairaaksi ja ällöttäväksi yksityiskohtaisine kidutuskuvauksineen, että siirsin kirjan suosiolla syrjään. Sääli, sillä kirjailija on selvästi taitava sananiekka, mutta haaskannut lahjakkuutensa täyden saastan kirjoittamiseen. Tartuin sen jälkeen hömppäromskuun, jota olen nyt hyvällä mielellä edennyt 80 sivua. Tässähän tää sit menee, kauan odotettu syysloma. Höh. Lohduttavaa tietenkin on, että onneks ei oltu varattu matkaa minnekään. Huushollissa kun on enemmänkin potilaita kuin vain minä, joten lähdöstä ei olis tullut yhtikäs mitään. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. sunnuntai 24.10.2010  Toinen puuhapäivä ja mä olen aika tiltissä. Taivaan kiitos on parin päivän päästä edessä toi syysloma! Pyykkikone on jauhanut jälleen ihan koko päivän, ja sit mä sain hepnaadin kun kaikkialla oli järkyn paljon roskia ja pölyä, söndaagista huolimatta siivosin köökin, eteisen, vessan, olkkarin ja makkarin. Ysien kokeista piti lukea ja korjata ja pisteyttää kirjoitelmat, ja siinä vasta aikaa meni ja tuskan hiki pukkasi, kyllä oli siivoominen kiitollista hommaa siihen verrattuna! Saunaakin lämmitin, vaikkei siellä kukaan kylpenyt, sillä Onnille kävi varmaan ihan vaipattoman ikänsä eka vahinko pari yötä sitten, ja se kasteli sänkynsä, ja pesin patjan jo perjantaina ja se on vaan edellen MÄRKÄ ja mä epäilen ettei se ikinä kuivukaan. Ei ainakaan yks päivä kuumassa saunassa tuottanut vielä mitään tulosta. Haravoimassakin olin tunnin, sillä mä nautin siitä hommasta, ja se on hyvä tapa ulkoilla tälleen syysaikaan. Silitin ja mankeloin, siivosin käsilaukkuni (!), ruokaa laitoin ja pikkupörriäistä nauratin. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. lauantai 23.10.2010  Mä olen tänään - korjannut kaks pinoa kokeita valmiiksi ja kahdesta muusta pinosta on enää kirjoitelmat korjaamatta - laittanut kaks kertaa ruokaa - tyhjännyt tiskikoneen kahdesti ja täyttänyt kolmesti - silittänyt tasan 37 vaatekappaletta - haravoinut tunnin etupihalla, mutta minkäänlaista tulosta ei vielä näy, vaikka kärräsin sieltä 7 kottikärryllistä lehtiä kompostiin ja isäntä sanoi kärränneensä 10 lastia - käynyt kaupassa - pyörittänyt pyykkikonetta hela dagen, on se kumma ettei noi pyykit voi loppua! - syönyt vaahtokarkkeja ja tummaa suklaata - leiponut hiivaleipää eli täkäläisittäin sanottuna kakkoa - koodannut ton Uskoni-osaston pääsivun uuteen malliin - siivonnut Erittäin Sotkuisen keittiön työtason - surrut sitä, että tässä huushollissa ei ole ikinä mikään paikallaan, eikä mitään löydä sieltä mistä pitäisi. Ahkera lauantai, josta jäljellä turhauma ja pölhötila. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. keskiviikko 20.10.2010  Iiiiiiiiiii! Katsokaa, mitä ihanaa posti toi mulle eilen! Tilasin pari viikkoa sitten Cherry Culturesta Nyxin hyviksi hehkutettuja luomivärejä. Nämä paletit maksoivat alle 6 dollaria kappaleelta, joten maksoin koko kasasta postikuluineen aivan naurettavan vähän siihen nähden, mitä esim. surkeat Maybelline-paletit maksavat vaikkapa Sokoksessa. Viudevaude, kyllä tulee blondi pienestä onnelliseksi! Ja kuulkaa, kyllä on niin, että jos leipä se miehen tiellä pitää, niin kosmetiikka puolestaan naisen. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. lauantai 16.10.2010 
Voi, kun mä tympäännyin tänään tähän nahkeaan sairastelulöhöilyyn! Oli ihan pakko ruveta
duunaamaan jotain, enää en kestänyt aloillani. Aloitin keittiön siivoamisesta ja jatkoin siitä
pikkuhiljaa eteenpäin huushollia ja aina välissä istahdin koodaamaan tätä blogisivua, sillä olin
saanut Inspiksen ja Vision siitä, miltä haluaisin tän vaihteeks näyttävän, ja pakkohan sitten oli
ryhtyä tuumasta toimeen. Lopulta raahauduin suihkuun, ja sen jälkeen tuntui mukavalta istua kahvimuki
kourassa ihastelemassa aikaansaannoksiaan. Nyt olis aivan huippua sytyttää muutama tuoksukynttilä, mutta
vaikka en niille allerginen olekaan, niin nyt kyllä kaikki hiukankin tujakammat tuoksut käyvät kutittamaan
kurkkua niin että annan olla. Eilen, kun seinät alkoivat kaatua päälle, lähdin käymään lähikaupassa,
ja siellä sain sellaisen yskänpuuskan, että olin kaksinkerroin ostoskärryn työntöaisan päällä, ja porukka
kaikkosi ympäriltä sen näköisenä, että taivas varjele mitä tuperkkelitartuntaa tässä oikein saa pelätä.
- Hävetti oikeesti. Toivottavasti tää tästä nyt talttuu, niin ettei tarvitse maanantaina duunissa juosta
luokasta käytävään köhimään keuhkojaan pellolle.Isoin ja pienin mies olivat tänään Merikarvian mummulassa, keskimmäinen suurimman osan päivästä juoksemassa pitkin metsiä toisten airsoftaajien kanssa, joten kotosalla olimme oikeastaan vain Julia ja minä. En tiedä, mitä tuo on mahtanut koko päivän huoneessaan luurata, enkä oikein tiedä sitäkään, uskaltaako sinne edes kurkistaa. - Ei tässä totisesti mitään Halloween-rekvisiittaa kaivata, kun perheessä on kaksi murkkuikäistä. Jos ihan välttämättä haluaa saada suuremman luokan sätkyn, niin käväisee vain jommankumman huoneessa. Kyllä sieltä tulee ulos iho kananlihalla, hiukset pystyssä ja silmät lautasen kokoisina. Oikeastaan olis aika kannattava bisnes myydä lippuja ovella Kauhukammioon. Särkkiksen kummitusjunahan on ihan lapsellinen kapistus, ja tämä kyllä päihittäisi Gröna Lundin kummitustalon, joka oli ihan oikeesti kamala ainakin silloin kun viimeksi siellä kävin vuonna kivi ja käpy. Siellä piti kävellä pimeässä, ei istuttu siis missään junavaunussa, eikä ikinä tiennyt, mitä seuraavan nurkan takaa eteen putkahtaa. Noi teinihuoneet on siinä suhteessa paljon karmaisevampia, että koko kauheus näkyy niin kuin kerralla. Ja jos haluaa jotain lisäshokkia, niin sitten voi avata jonkun laatikon tai kaapin. Koepinkkoihin en ole koskenutkaan. Itse asiassa olin autuaasti unohtanut, että mulla on ysiluokan enkut korjaamatta edelleen, ja ysit puolestaan saavat ihan hirveän härdellin, elleivät saa kokeitaan heti takaisin näin TET-viikon jälkeen. Todennäköisesti saavat nikotella nyt sitten ihan niin paljon kuin haluavat, sillä en usko saavani niitä huomisen aikana kondikseen, etenkin kun olin sisällyttänyt niihin kirjoitelman (niiden korjaamisessa menee aina rutosti aikaa), ja huomenna mennään kahvittelemaan isän 85-synttäreitä. En voi uskoa, että äidin hautajaisista on vasta viikko. Tämä viikko on tuntunut ihan eliniältä, aika kertakaikkiaan jotenkin pysähtyi siinä kohtaa kun sairastuin. Epätodellinen fiilis tämän ajankulun suhteen. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. perjantai 15.10.2010 
Niin mänttiä kuin sairastaminen onkin, saikussa on se hyvä puoli, että silloin ehtii pysähtyä, ajatella
ja tehdä jotain sellaista pientä ja hiljaista, jota ei muuten välttämättä ehdi. Polttaa kynttilää. Lukea
kirjaa, pohtia. Tai vaikka tuunata korun. Ostin taannoin Ginasta pöllökorvikset, jotka kuitenkin tuntuivat
liian raskailta korviin. Funtsailin, että tää olis ihana riipuksena, mutta ainakaan Porin Ginasta riipusmallia
ei löytynyt. Joten ostin halpisriipuksen, jossa oli pöllöön mätsäävä ketju, poistin pöllöstä korvakorukoukun,
ja siirsin sen tilalle renkaan halpisriipuksessa roikkuneesta avainkorusta. Nyt pöllö roikkuu ketjussa ja odottaa, että pääsisi lehahtamaan kanssani ihmisten
ilmoille. Toisen korviksista tuunasin Julialle. Että me ollaan nyt samikset!Eilisen myrskyn jäljiltä puut ovat päässeet aika lailla eroon lehdistä. Ja voi, miten mun tekisi mieleni jo haravoimaan! Uskokaa tai älkää, mutta mieleni tekee myös... iiik, mä en kehtaa ees tunnustaa tätä... juoksulenkille! Ihan kauheeta. Miten mä voin jäädä koukkuun johonkin niin tympeään puuhaan? Ja miksi juuri nyt talven kynnyksellä, kun juoksemiselle ihan takuulla tulee talvitauko. Siihen minusta ei sentään ole, että hölkkäisin tuolla loskan keskellä pipo päässä ja hengitys huuruten. Mutta lenkin jälkeinen fiilis on kyllä loistava, sitä ei voi kieltää. Itse juokseminen ei minusta vielä järin hauskaa ole. Joka tapauksessa kaipaan ulkoilmaan, enkä mitenkään toivo vielä lumen saapumista. Syksyn värit ovat ihanat, niistä pitäisi saada nautti mahdollisimman pitkään leppoisassa syyssäässä. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. keskiviikko 13.10.2010  Kuten huomaatte, lauantaista on selvitty. Kaikki meni oikein hyvin, niin hyvin kuin nyt hautajaiset yleensä voivat sujua. Pillahdin vielä tänäänkin itkuun ajaessani kaupungista kotiin - kuuntelin Radio Deitä ja sieltä tuli äidin lempivirsi, joka laulettiin sekä kirkossa että hautajaisissa, ja näitä pillahduksia varmaan tulee vielä lukemattomia, mutta täytyy sanoa, että viikonlopun jälkeen jotenkin helpotti. Hautajaisiin tosiaan tuntuu kulminoituvan koko suruprosessi niin hurjien latausten kera, ettei ihme jos ahdistaa. Äiti ei ole tänään yhtään vähempää poissa kuin lauantainakaan, mutta minun on silti "helpompi hengittää", jos tiedätte mitä tarkoitan. Niin, no, helpompi ja helpompi, kuvaannollisesti katsoen kyllä - konkreettisessa mielessä toi hengitys on nyt vähän piukeanlaista, sillä olen ihan upouuden keuhkoputkentulehduksen omistaja (erään tuttavani positiivista ilmausta lainatakseni), ja maannut tämän päivän lääkärireissua lukuunottamatta vuoteessa. Ja yskinyt. Ja yskinyt. Ja yskinyt. Alkuillasta kävin lääkärissä, sillä viime yönä ajattelin jo vähintään tuperkkelin hankkineeni, ja nyt mulla on antibioottia ja astmapiippua ja jotain kolmattakin sorttia keuhkoja avaavaa troppia. Olen idioottimaisen onnellinen siitä, että sain jotain apua näihin vaivoihin. Ajattelin päivystyksessä jonottaessani, että jos siellä todetaan vaan, että virustauti, levätkää ja juokaa lämmintä, niin mä alan itkeä, sillä pääni särkee tästä yskänpaukutuksesta jo niin paljon ettei mikään buranamäärä lievitä taontaa kuin hetkeksi. Kuva kertoo sen, mitä sairastava ruotsinmaikka vetää naamariinsa henkiseksi tueksi. Marabou on älynnyt yhdistää perusihanan maitosuklaansa ja Grännan polkagrisarit, ja tuloksena on jokseenkin sama yhdistelmä kuin Fazerin Marianne-suklaalevyssä. Vaikea sanoa, kumpi vetää pitemmän korren, hyvältä maistuvat molemmat, joten maaottelu taitaa suklaarintamalla olla tässä kohtaa tasatilanteessa. On muuten käynyt sellainen pauke tässä nyt jo kolme päivää meidän ikkunoihin, etten tiedä, milloin mahtaa ensimmäinen klasi särkyä hämähäkinseitille. En tiedä, ovatko paikalliset tilhet löytäneet jostain käyneitä marjoja (epäilen ettei, sillä ei täällä ole vielä yöpakkasia ollut), vai onko noissa meidän koristepensaan marjoissa jotain erinomaisia hallusinogeenejä, mutta koko valoisan ajan ikkkunoihin mätkähtelee umpikännisiä tilhiä tasaiseen tahtiin. Että voi siis ikkunat olla jo karmeessa kunnossa! Mietin jo, että pitäiskö itsekin mennä syömään muutama rypäs noita koristepensasmarjoja, tiedä vaikka kuinka kivaksi tämä sairastaminen tästä vielä muuttuisi? - Voi tietysti olla sinänsä huono idea, että jos minäkin alan tästä rynniä ikkunoita päin, niin voi käydä hiukan kalliiksi. Sitä paitsi ikkunoiden alla maassa makaa selällään joukko tirppoja jalat kohti taivasta. Ei ole suurempaa hinkua liittyä porukkaan. Ans kattoa jatkuuko huomenna sama meno. Pauke käy, höyhenet pöllyävät ja Kutrin sanomalehdellä kiillotetut ikkunat ovat muuttuneet lintujen eritteiden ja sulkien sekoittamaksi taiteeksi. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. perjantai 8.10.2010  Huominen lähestyy vääjäämättä. Olin tänään vielä kaupungilla etsimässä itselleni mustan käsilaukun ja baskerin. Illalla lyhensin Juholle ostetut housut sopivan mittaisiksi. Silitin Julian hameen. Tallustelen hermostuneena ympäriinsä ja nyhverrän milloin mitäkin. Siivosin Julian huoneenkin, se itse kun on isoskoulutuksessa. Nyt tekis kyllä juoksulenkki terää, mutta kun olen saanut jonkun räkätaudin. Ilmeisesti tartunta mein Onnilta. Juho köhii ihan yhtä lailla kuin minäkin, ja oon eilisestä asti ollut dopingin voimalla pystyssä. Kurkku on kipeä, yskittää, nenä vuotaa ja pientä kuumeilua. Olin kyllä eilisillan vanhempainillassa niin tööttis, että mulla ei ollut kenellekään mitään järjellistä sanottavaa. Onneksi illan ns. yleinen osa oli pukannut vanhemmille jo sellaisen kokovartalopuudutuksen, että ne taisivat vaan olla onnellisia, kun en pitänyt niitä kauaa siellä luokassa. Nilkka on jo kondiksessa ja olin jo pururadalla tossa viikolla, eikä tehnyt yhtään kipeetä. Itse asiassa koin jo toisen hyvän juoksukerran koko tänä aikana kun olen käynyt siellä itseäni rääkkäämässä. Siis sellasen, että juoksu tuntui kulkevan kevyenlaisesti ja mä jaksoin posottaa koko kolme kilsaa yhteen putkeen kävelemättä välillä. Se tässä vaan huolettaa, että kun siitä ekasta hyvästä kerrasta on jo jonniin verran aikaa, ja sen jälkeen on ollut Erittäin Tuskaisia kertoja, niin kuinkahan kauan mahtaa taas kestää, ennen kuin hyvä kokemus mahdollisesti uusiutuu? Ja ehtiikö lumi maahan ja Kutri talviteloille ennen kuin se ihme taas tapahtuu? Mä en mitenkään voi kuvitella itteeni hölkkäämässä missään loskan keskellä tai pakkaskeleillä. Hrrrrrr, ajatuskin hytisyttää. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. lauantai 2.10.2010 Tää viikko on ollut kyllä raskas ja väsyttävä. Silloinkin, kun ei aktiivisesti pohdi äitiä ja hänen elämäänsä ja kuolemaansa, niin jossain takaraivossa ja alitajunnassa se nakuttaa. Tänään olin aamupäivällä suunnittelemassa hautajaisia ja järjestelyjä isän ja siskon ja Pauliinan kanssa. - Niin, jonkinlaista lohtua ainakin itselleni tuo se, että rakas ystäväni Pauliina tulee siunaamaan äidin haudan lepoon. Tuntuisi tosi kolkolta ja kylmältä, jos näin ei olisi. Äiti oli sitä paitsi naispappeuden kiivas kannattaja, hän olisi luultavasti hurrannut Irja Askolan piispanvihkimykselle jos olisi ollut siinä kunnossa, että olisi voinut tällaisia asioita ja uutisia ymmärtää. Iltapäivä puolestaan meni siinä, että olin Juhon kanssa kaupungissa etsimässä tälle kunnollisia hautajaisvaatteita. Oli kyllä mieletön onni matkassa, sillä olin valmistautunut Mission Impossibleen, mutta heti ensimmäisestä liikkeestä löysimme sen, mitä tarvitsimme. Prismasta löysin itselleni sirot, mustat avokkaat. Mulla on yhdet, joita olen töissäkin nyt käyttänyt, mutta vaikka ne ovat aitoa nahkaa, toisin kuin nämä tänään hankkimani kengät, niin en oikein tykästä niistä. Niissä on jotain vähän turhan kömpelöä. Halusin siromman mallin ja korkeammat korot. Korkeammat korot, tosiaan! Onnistuin torstaina venähdyttämään nilkkani kävelykengissäni, joissa on vähän korkoa, ja nyt toi nilkanpahus on ollut turvoksissa jo kaksi päivää. Argh. Olin viikolla juoksulenkillä taas useamman kerran, ja vaikka juokseminen on edelleen ihan yhtä kamalaa kuin ennenkin, niin ainakin sen jälkeen on hyvä ja virkeä olo. Tänäänkin mulla on mennyt koko päivä sisätiloissa, vaikka ulkona on ollut mitä upein syksyinen päivä, ja sen kyllä tuntee nahoissaan. Olen nahkea kuin pari päivää keittiön pöydällä lojunut raparperinvarsi. Mulla oli tossa nilkassa jo pari yötä Mobilat-tuorekelmu -yhdistelmähoito, mutta vaikka se helpotti kipua, niin ei se turvotusta kyllä vähentänyt. Pitänee koklata jotain kylmägeeliä seuraavaksi. En yhtään tajua, miten selviän ensi viikosta, johon on isketty kaiken maailman palaverit ja vanhempainillat. Töissä oleminen on omalla tavallaan helpottanut tietenkin oloa, mutta aika iso osa asioista kulkee pääni läpi ihan just tasan etelästä pohjoiseen, eli en muista yhtään mitään siitä mitä kymmenen minuuttia sitten on puhuttu. Ja tässä jamassa pitää mennä tapaamaan oman luokan oppilaiden vanhemmat! Mahdan tehdä mahtivaikutuksen niihin ihmisiin. Saattaa reksin puhelin käydä kuumana seuraavana päivänä, kun jengi kyselee, että mikä Alzheimer-tapaus meidän lapsen luokanvalvojana oikein on. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. |
|
