| Uusimpaan blogiin | Valikkosivulle | Lisää minusta | Uskoni | Kirja-arvosteluja | Linkit |
|
Viimeistä viedään 30.9.2011 
Syyskuun viimeinen päivä! Takana on lievästi ilmaistuna hektinen viikko, mutta oi, huomenna alkaa lokakuu, mikä merkitsee sitä, että
ollaan sykäys lähempänä joulua (mikä on oikeastaan aika kamalaa), mutta ennen kaikkea sitä, että ollaan myös sykäys lähempänä ensi kesää!
Tosin kesäisestä fiiliksestä on saanut nauttia tänäänkin, olin tosi tyytyväinen siitä että olin buukannut tämän viikon ylimääräiset ulkovalvonnat
juuri tälle päivälle. Auringosta ja lämmöstä oli ihana nauttia välkällä, ja vaikka korjattavia papereita olisi ollut pilvin pimein ja kaikkea muutakin
tekemistä, en jaksanut edes stressata. Ajattelin vaan, että menkööt samassa konkurssissa, tässä on ollut niin paljon kaikkea päänvaivaa, ettei pienet
sanaripaperipinot tunnu enää missään.Siihen tulokseen olen ainakin tullut, että tämänviikkoinen väsymystila ei voi enää jatkua. Eikä oikeastaan tää kotikaaoskaan. Ja liikkumaan täytyy ehtiä, mä olen ollut koko viikon kuin ylikeitettyä spagettia, kun en ole ehtinyt ulos ja juoksemaan, enkä edes Kettlerin selkään. Pilatekseen ehdin eilen, mutta se onkin ainoa liikuntapanostukseni viime viikonlopun jälkeen. Disgraceful. Ja kun ennen kaikkea tunnen sen omassa fyysisessä olotilassani niin perusteellisen selvästi! Nappasin eilisiltana kirjahyllystäni Gretchen Rubinin kirjan "Happiness Project", jonka tilasin Amazonista jo yli vuosi sitten ja luin silloin aivan yhteen hengenvetoon. Nyt on selkeästi aika lukea se uudelleen. Rubin on malliesimerkki siitä, että jos jotain oikeasti haluaa muuttaa elämässään, sen voi tehdä. Mun on pakko saada ajankäyttöön jotain tehoa ja järkeä, jotta ehdin tehdä sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Ottaa nyt liikaa pattiin se, että viimeistään viikon puolivälissä rämmin joka kerta samassa suossa, möyrin pyykki-, tiski- ja paperivuorien alla nuutuneena kuin nahistunut peruna. Sille aion sanoa lokakuun saapuessa goodbye! Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Aika ja energia karkuteillä 25.9.2011  Sitä on tilanteita, joissa ei pahemmin naurata. Toissayönä sattui tällainen tilanne, kun lähdin sovitusti hakemaan neitiä koulun bileistä. Juhlakansaa kuljettavan bussin piti olla puoli kahdelta koululla, joten mulla oli herätyskello yhdeltä yöllä soittamassa, ja sitten vaan heitin vaatteet yöpuvun päälle ja auton rattiin. - Ei ole enää tässä iässä ihmisen hommaa moinen, sen voin kertoa. En uskaltanut edes ajaa satasta, oli sen verran tokkurainen olo. Koulua sitten kiertelin ja kaartelin, ja kun en oikein tiennyt, mihin kohtaan se bussi sinne saapuu, ajattelin pirauttaa neidille. Kaivoin kännykkäni esille, jonne olikin tullut viesti. Yhdentoista maissa illalla kun olin ollut jo unten mailla. Arvaatteko kaksi kertaa, mitä viestissä luki? - "Bussi lähteekin täältä vasta kahdelta, joten tule siinä varttia vaille kolmen maissa." Auuuuugh! Olisiko KENTIES voinut soittaa mulle, jotta sanoma olisi varmasti tullut perille ajoissa!!?! Olisin saanut sata kertaa pienemmän sätkyn siitä, että olisin herännyt hetkeksi puhelinsoittoon, kuin tästä tilanteesta, että olin puoli kahdelta yöllä keskellä autiota kaupunkia! Mitä ihmettä olisin voinut tehdä siihen aikaan yöstä? Mennä soittamaan tuttujen ovikelloa, että morjens, keitätkö kahvit? Lähetin sata salamaa bilettäjän suuntaan ja suuntasin auton nokan kohti kotia. Herätyskello soittamaan varttia yli kahden, nokka tyynyyn, ja kun herätys soi, tönäisin isäntää ja tokaisin: "Sun huki!" Siinä oli isännälläkin hiukan leuka lattiassa, kun kerroin, mikä oli tilanne. Kaikkein raivostuttavinta oli, että vartin kuluttua, kun isäntä oli jo matkalla kohti Poria ja kello vasta PUOLI kolme, mun kännykkäni soi JUURI KUN olin saanut taas unen päästä kiinni. Neiti se sieltä soitti: "MISSÄ SÄ OOT?" - Mä melkein luulen, että mun äänensävylläni olis voinut pakastaa kymmenen litran mansikat. No, pikkujuttu sadan vuoden päästä. Olin vaan eilen sitten ihan raato ja poikki koko päivän, eikä minusta oikein ollut mihinkään. Mulla sattui olemaan nähkääs vielä kampaaja varattuna aamuyhdeksäksi, joten kahdeksalta soi kello seuraavan kerran, ja eikun taas Poria kohti. Mua katseli kampaajan hyvin valaistusta ja isosta peilistä silmäpussien takaa harvinaisen valjun näköinen otus. Mutta hiuksista tuli hienot, kuten aina mun luottokampaajani käsissä. Pysyin jopa tajuissani niin kauan, että ajelin Prismaan, tein viikonlopun ostokset, ruokin perheen suoraan grillistä ostetulla broilerilla, ja kaaduin vasta sitten kuoliaana sänkyyn. Mutta: mä investoin eilen nyt sitten Goretexeihin! Kauhia paikka, tässä täytyy oikeesti jatkaa juoksemista jonniin aikaa, jotta niitä tulee käytetyksi. Tänä aamuna tosin hölkkäsin vielä ihan tavallisissa lenksuissa, koska sää oli pitkästä aikaa aurinkoinen. Olin kyllä laittanut liikaa päälleni, yritin näet viisastua viime sunnuntaista jolloin palelin melkein koko matkan. Vaikka yritin lisätä vaatetta varsin maltillisesti, viisastuin näköjään sittenkin vähän liikaa. Olen kaivanut esille viime talvena kesken jääneen sukankutimeni, tyhjännyt ja myllännyt kasvimaani (ja pakastanut vielä satsin persiljaa) sekä pessyt keittiön ikkunat. Ei tämä nyt ihan tyhjäntoimitusviikonloppu ole, vaikka siltä kyllä enimmäkseen on tuntunutkin. Olo on kuin jyrän alle jääneellä. Nähtäväksi jää, heräänkö viikolla. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Kaksi tuntia bongattu 23.9.2011  Kaiken aikakadon keskellä olen tänään bongannut
edes kaksi tuntia, eli tiedän, mihin ne ovat menneet. Yksi tunti kului pieneen välikuolemaan, eli simahdin kotiin päästyäni
sängylle ja aloin leijuttaa ilmaan Z-kirjaimia. Viikko töissä on ollut harvinaisen raskas, eilinen postaukseni oli kuvan humoristisuudesta
huolimatta erittäin totta. Toisen tunnin vietin Kettlerin selässä. Yksi tunti ja 23 kilsaa Abban tahdittamana. Kunto on lenkkeilyssä noussut, mutta rasvaa ei juokseminen polta samalla tavalla kuin matalasykkeinen liikkuminen. Kun tuo sääkin nyt on tänään ollut, mitä on, niin päätin suorittaa vaihteeksi sisäliikuntaa. En ole vielä saanut uhrattua satasta Goretex-lenkkareihin. Muutenkin olen tässä katsellut tuota vyötäröllä hyllyvää vararavintorengasta, että fillarointi voisi olla hyvä lisä hölkkäilyn rinnalle, vaikka vuorokertoina. Sain pienimuotoisen sätkyn eilen Seppälän sovituskopissa. Jotain tälle hyytelölle täytyy ruveta tapahtumaan! Muuten aikani on yhtä hukassa kuin ennenkin. Tosin kahdenkin tunnin löytyminen on jo iso juttu. Pitäisikö palkata yksityisetsivä asialle, jos se löytäisi ne loputkin hukkateillä olevat tunnit? Juliaa ja mua nauratti tässä kuluneella viikolla kylän raittia komistanut kyltti, jossa oli varsin suurpiirteisesti väsätty ajo-ohje Tasalaan (paikallinen nuorisoseurantalo, jossa järkätään kaikkea mahdollista musikaaleista huutokauppoihin) ja iso teksti: "VAATTEIDEN JA KENKIEN LOPETUS." Kuvitelkaa nyt! "Ja mitäs rouvalla on siinä?" "No, nämä lenkkitossut ovat käyneet vähän aggressiivisiksi näin vanhemmiten, en minä näistä luopua haluaisi, kun olen kiintynyt niihin vuosien varrella, mutta kun käyvät viattomien ohikulkijoiden kimppuun..." "Aivan, aivan, entä mitäpä nuorella neidillä?" "Tämä villapusero jättää nukkaa joka huoneeseen, se on täysin pidätyskyvytön, kaikki paikat on sotkussa." "No niin, ei siinä sitten mitään, ojentakaapa tänne niin vien tuonne saunan taakse ja hoidan asian saman tien..." Nojoo, jonkun urheiluliikkeen jämiä siellä myytiin, mutta mainostekstiä ei ehkä ollut harkittu ihan loppun asti. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Nothing to add 22.9.2011  Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Ostetaan: aikakone 19.9.2011  Ehdottomasti malli, joka ei kuljeta matkustajia ajassa eteen- ja taaksepäin, vaan sellainen, joka luo lisää aikaa. Aikasampo. Hienosäätömahdollisuuksin, niin että aikamäärää voi portaattomati säätää tarpeen mukaan. Siis MIHIN tämä meikäläisenkin aika oikein kuluu??? Arkena ei ehdi tehdä mitään. Joka halvatun viikonloppu kulutan aikaa kasaantuneiden hommien hoitamiseen, saan suurimman osan jutuista luotsattua selville vesille ja ajattelen, että tästä se lähtee. Uusi, hyvä, tehokas viikko. Ja joka halvatun kerta Reality Bites viimeistään keskiviikon kohdalla, tällä kertaa jo näin maanantaina. Että älä kuvittelekaan ehtiväsi mitään. Menet töihin, hääräät päivän, palaat kotiin, ja ka-BOOM! päiväsi on kadonnut, sillä saman tien, kun lasket työkassit eteisen lattialle ja ripustat takkisi naulakkoon, kello onkin jo kymmenen ja siinäpä sitä sitten kaadut sänkyyn ja lähdet taas töihin. Jumankek. Joku selko ja roti tähän hommaan on tultava. Olenko minä ainoa, jolta arkiaika katoaa omille teilleen? Minne se menee? Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Juoksu on jees 18.9.2011  Aamulla oli vähän viileää, mutta tuppasin vähän enemmän vaatetta niskaan ja ryntäsin hölkkälenksulle. Vitsit, viileämmässä ilmassa juoksu tuntui vielä tavallistakin paremmalta! (Älkää nyt innostuko, en edelleenkään näe itseäni juoksemassa missään rännän tai hankien keskellä.) Kahden viikon tauko (räkätauti + sadeviikko) ei ollut päässyt rapistamaan kuntoa vielä mihinkään. Eilen kävelin pienen matkaa keskivaiheen Vihollisylämäessä, mutta tänään meni taas koko matka hölkäten. Ja mielettömän hyvä fiilis lenksun jälkeen! Viime päivien superpyykkäyksen takia mulla meni melkein 1½ tuntia silityshommissa, mutta huomasin oikeastaan nauttivani siitäkin (Okei, ehkä nyt on syytä huolestua). Ihana tunne saada täyteen sullottu mankelikaappi vaate vaatteelta tyhjemmäksi, kunnes kaikki on silitetty ja klaarattu! Muuten olenkin sitten ollut aivan Ellun kana, niin kuin sunnuntaina pitääkin. No, leivoin kyllä kaks omppupiirakkaa, joista toisen vein isälle, mutta koska tein ne maailman helpoimmalla ohjeella (joka sattuu myös olemaan herkullisin ikinä kokeilemani), sitä ei voi laskea aherrukseksi. Se oli silkkaa iloa. Vedin kunnon päikkärit, lueskelin Moranin kirjaa vähän alkua, katsoin Woody Allen -leffan loppuun, nakertelin isän luota tuomiani kaneliomppuja. Niissä ei ole madon matoa, mutta ihmekö tuo, sillä kaikki Luvian omppumadot ja pihlajamarjakoin toukat ovat näköjään meidän puutarhassamme, joten eihän niitä voi muille riittääkään. Nyt takassa rätisee tuli, vierelläni palaa tuoksukynttilöitä ja kynsillä kuivuu uusi lakkaus. Huomenna on jaksettava taas kouluelämän hullunmyllyä, mutta kaipa sitä tällaisen viikonlopun jälkeen jaksaakin. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Energiaa ilmassa! 17.9.2011  Heräsin yllättävän aikaisin näin vapaapäiväksi, enkä ollut mitenkään kuolemanväsynyt. Onni halusi mut viereensä sohvalle, ja siinä istuksinkin hetken, mutta sitten heräsin Kunnolla ja halusin Toimia. Nakkasin aamupalan kahveineen kitusiin, täytin tiskarin ja jätin sen hurisemaan, kun istuin auton rattiin ja suuntasin nokan kohti Prismaa. Muistin ihme kyllä hankkia kaikki ne jutut, joita olin yrittänyt takoa päähäni: pari koria lipaston päälle, jotta kaikki kännykkälaturit ja muut piuhat saadaan piiloon, hammastahnaa, uusi ripsari, Onnille yllätys siitä, että hän on koko viikon nukahtanut ilman silittelyä itsekseen omaan sänkyyn. - Iso poika! Joka muuten melkein sekosi saatuaan multa uudet vesivärit ja ison vesivärilehtiön. Voitte miettiä siellä nyt iltapuhteiksenne, että onko keittiömme kenties muuttunut täyteen ahdetuksi akvarellinäyttelyksi vaiko ei. Olin päättänyt tsekata Prisman dvd-laarit siltä varalta, että sieltä löytyisi Woody Allenin "You Will Meet A Tall Dark Stranger", ja kyllä vain, vajaalla kympillä sain sen mukaani, ja nyt on lauantaiehtoona jotakin mukavaa katseltavaa. En ole aiemmin sitä nähnyt, joten innolla odotan! Lisäksi tein heräteostoksen, kuvassa näkyvät korkkarit, jotka istuivat jalkaani kuin hansikas. Kertakaikkiaan, kun lesti on hyvä, korkea korko ei tunnu korkealta. Näissä oli vielä miellyttävän "tahmea" pohjamateriaali - erittäin hyvä juttu ajatellen koulun liukkaita lattioita, jotka syyssateiden myötä muuttuvat entistäkin liukkaammiksi. Kotiin palattuani säntäsin juoksulenkille, suihkun jälkeen ruuanlaittoon ja ruokailun jälkeen korjasin kuusi pinoa sanareita ja pusasin alkuviikon tunnit hyvälle mallille. Passiivista innostuin väsäämään powerpointin yseille ja pari WordWall-hommaa valmistin älytaululle. Kaiken tämän ohessa pyykkikone hyrräsi koko ajan, joten eiköhän tässä vielä huomenissa silitettävääkin ole. Illalla piti sytyttää tuttavien tuomaan kynttilälyhtyyn ensimmäisen kerran tuli. Se olikin olkkarin lasipöydällä oikein kaunis näky heijatuksineen. Kunpa syksyllä olisi aina tällaista! Lämmintä, upeaa auringonpaistetta, energiaa. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Sillä siisti 16.9.2011  Joskus sattuu eteen sellaisiakin päiviä, että siivoaminen on kivaa, ja tänään oli juuri
sellainen päivä. Koin mitä suurinta tyydytyksen tunnetta hangatessani vessan lavuaarin kiiltäväksi ja mopatessani kaikki tahmatassujäljet
huit hiiteen keittiön lattiasta. Olisin kovasti mieluusti vielä mopannut noi meidän pitkät käytävätkin, mutta nuorimmalle tuli nukkumaanmenoaika,
ja koska hänen huoneensa ovessa on lasi-ikkuna, eteisestä piti sammuttaa valot, jottei liika valo pidä pikkumiestä hereillä. Niin hullu
en minäkään sentään ole, että pesisin lattioita pimeässä.Telkussa pyörivä horrorrealitysarja "Sillä siisti" ja etenkin sen alkuperäinen brittiversio "How clean is your house?" ovat mitä mainiointa terapiaa silloin, kun omassa huushollissa kaikki tuntuu olevan sutussa, sotkussa ja persiillään. Sitä voi löhötä sohvalla silmät pyöreinä ja todeta, että oma tölli on tuohon verrattuna kiiltävä ja steriili kuin leikkaussali. En tiedä, miten kukaan ohjelmaan osallistuneista rytökärpistä kehtaa enää ikinä katsoa ketään vastaantulijaa silmiin, mutta kaikki kunnia heille rohkeudesta osallistua, sillä muutenhan me keskivertosuttupetterit jäisimme vaille mitä suurenmoisinta ylemmyydentunnetta ällistellessämme nikotiinin keltaiseksi värjäämiä kattoja, paperipinojen ja pahvilaatikoiden täyttämiä makuuhuoneita ja bakteerikasvustojen peittämiä keittiöitä. Tosin siivoustädit itse, etenkin Kim Woodburn, kaipaisivat itse osallistumista johonkin stailausohjelmaan. Woodburnin nuttura-/poninhäntäkampaus vetää karmeudessa lähes vertoja siivottaville huusholleille. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Singing in the Rain 14.9.2011  Enpä tiedä, onko tänään nyt niin suuresti laulattanut, mutta joitakin mieltälämmittäviä ajatuksia tässä on päivän mittaan synkkää säätä hälventänyt: a) Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää, mutta etupihamme ei enää olekaan täpösen täynnä keltaisia neulasia, ruskeita kaarnankappaleita ja pudonneita oksia, sillä kevään korvalla kaadettu mänty lojuu nyt halkopinona ulkovajassa, mistä se hitaasti mutta varmasti päätyy vähä vähältä takkatulen syötiksi. (Leveää hymyä, suorastaan vahingoniloista sellaista.) b) Luojan kiitos on olemassa kosmetiikkaa jolla voi läträtä ja itseänsä piristää! Koko kynsillä on tänään samaa lakkaa, jolla edelliseen lakkaukseen vedin vain kärjet. A yummy colour! Tämä lakka totisesti nostattaa veden kielelle, mutta älkää surko (tai ennenaikaisesti iloitko), en erehdy kuitenkaan juomaan sitä. Kyllä se sen verran tujulta tuoksahtaa. c) Huomenna on jo torstai ja Pilates-tunti. Mikä tarkoittaa sitä, että perjantai ja viikonloppu on jo aivan nenän edessä. Ja kaukana kavala liikuntapäivä, tämä lauantai on jälleen vapaa! d) Eilen sain Postcrossing-kortin Ljubljanasta ja tänään Quebecistä. Postilaatikolla on ilo käydä. e) Kettulan päiväkodin vanhempainillassa tarjoiltiin lasten leipomia sämpylöitä ja marjapiirakkaa. Onni oli kovasti tohkeissaan siitä, että varmasti sitten maistaisin juuri hänen leipomaansa erää. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lupasin kuitenkin yrittää parhaani. Viime sekunnilla ennen lähtöäni Onni hihkaisi vielä: "Maista sitten kaikkien muidenkin!" Kotiin palattuani minulta tiedusteltiin, oliko hänen leipomansa kohta parempaa kuin muiden. Nyt oli turvauduttava valkoiseen valheeseen ja sanottava, että kyllä oli, ehdottomasti. Ja luulenpa, ettei tämä valhe tällä kertaa rikoskuormaani kasvata, sen verran leveä oli leipojan hymy ja kevyt kondiittorin askel. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Punainen versio 12.9.2011  Innostuin värkkäämään punaista versiota noista viime viikon sinisistä kynsistä. Nyt olen tyytyväinen lakkausjälkeen, mutta ah ja voi, tarroiksi olisin voinut valita jotakin muuta. Hmmm. Lakat olivat joka tapauksessa syötävän ihania, käytin molempia ekaa kertaa: OPIn Steady as She Rose ja SnowCrystalin Honeysuckle Pink, joista jälkimmäisen ostin silloin Jumbo-reissulla. Toi OPIn lakka kuuluu taas sarjaan Jumalaiset Nudesävyt, ja SnowCrystal on niin marjaisan syksyinen että sen voisi melkein syödä. Eka Postcrossing-kortti saapui tänään! Sain kauniin auringonlaskuisen tuulimyllymaiseman Alankomaista. Nappasin siitä heti kuvan kameralla ja latasin kuvan kortista omalle Postcards Wall -sivulleni Postcrossing-tiliini. Eilen multa lähti kortti Venäjälle, tänään otin riemuissani uuden osoitteen, joka on USA:sta. Ihanaa, että postissa on odotettavissa muutakin kuin laskuja ja mainoslehtisiä. Ja hihhei, taas on jotain kritisoitavaa, katseltavaa, kommentoitavaa, arvosteltavaa, ihmeteltävää ja ihasteltavaa, kun Suomen huippumalli haussa pyörähti uudella tuotantokaudella käyntiin. Tämä on ehdottomasti heikkouteni muuten vähän karsastamissani realitysarjoissa. En osaa edes selittää, miksi. On vain kiehtovaa seurata, miten tyttöjä valmistellaan kuvauksiin, eli miten meikeillä ja asuilla saadaan aikaan huikeita muodonmuutoksia, ja on jännää nähdä, miten lopullinen valokuva syntyy. Kuvausympäristö, valot, ohjeistus mallille. Vähänkö olis siistiä toimia kuvaajana! Jos siis osaisi oikeasti Kuvata isolla koolla eikä vaan räpsiä jotain satunnaista. Onni tuli tänään isännän kanssa aivan tohkeissaan painikoulusta. "Äiti, äiti! Jos me maksetaan sillä lapulla... kuinka paljon se isä olikaan?" "45 euroa." "Niin, jos me maksetaan 45 euroa siltä lapulta, niin minusta tulee... Mikä minusta isä tulikaan?" "Painiseuran jäsen." "NIIN! Painiseuran jäsen!" Seuraavaksi hurja kipitys isonsiskon luokse. "Julia, arvaa mitä! Jos me maksetaan lapulta viisi-neljä euroa, niin minusta tulee PAININ JOHTAJA!" - Jep. Tulee mieleen Remakoiden Ritareiden alku: "...ja tässä Sir Morris, ei-maailman-paras-miekkamies, mutta INNOKKAIN!" Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Syysaurinko keittiössäni 11.9.2011  Yleensä onnistun kulkemaan noin parikymmentä kertaa viikossa paikallisten auringonkukkapeltojen (kunnan puolesta istutettuja, asukkaiden iloksi ja kaikkien poimittavaksi) ohi niin, että joka kerta suunnittelen lähiaikoina tulevani sinne auringonkukkia poimimaan. Muistaakseni koko viime syksy meni tässä jahkaamisessa. Tänään lähdin käymään kaupassa, ja minun PITI samalla viedä yksi Postcrossing-kortti postilaatikkoon JA ottaa saappaat ja sakset mukaan, jotta paluumatkalla saisin käydä noutamassa niitä kukkia. Arvatkaapa kaksi kertaa, muistinko sataa metriä ennen kauppaa, että ai niin, se kortti... ja ai niin, ne kukat... Nyt kuitenkin otti päähän oma lahopäisyyteni sen verran, että päästyäni kotiin ja laitettuani ostokset kaappiin sieppasin kortin ja sakset ja potkaisin kumpparit jalkoihini. Ja eikun uuteen reissuun. Saappaat olivatkin kyllä tarpeen, sillä auringonkukkapelto olikin lähempää tuttavuutta tehdessä varsinainen hostile territory: ohdakkeita, nokkosia, jalan alla upottavaa mutaa, sekä oja, joka kaukaa katsottuna oli näyttänyt vähäiseltä, matalalta vaolta, mutta olikin todellisuudessa hiivatin syvä ja pohjalla norui vielä vettä. Palasin autoon villatakki täynnä ohdakehöytyvää, mutta onnellisena auringonkukkien omistajana. Ja kieltämättä ne tuntuvat valaisevan koko keittiön. Kuin kimpullinen aurinkoja. Olen ollut touhukas tänään, pyyhälsin pyykkäyksen, silityksen ja kouluhommien parissa oikeastaan koko päivän aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Sitten alkoi virta loppua, ja minusta tuntui muutenkin siltä, että olisi aika saada Jonathan Tropperin romsku hieman etenemään. Lukemiseen kun ei koulun alettua ole liiemmin taas ollut aikaa. Se on hirvittävän sääli, sillä esimerkiksi tämä kyseinen teos on niin loistotekstiä, että se ansaitsisi täyshotkaisun parilla lukusessiolla. Pidin tosi paljon jo Tropperin edellisestä kirjasta "Kuinka lähestyä leskimiestä", ja tässä uudemmassa romaanissaan mies on onnistunut viemään tragikomedian ainekset mestarillisella otteella vielä askeleen pitemmälle, niin että huomaan vähän väliä höröttäväni jotakin kohtaa ääneen. Keitin tänään muuten kuplivaa kahvia. Innostuin päivällä pesemään kahvinkeittimen tiskiaineella joka puolelta, mutta huuhtelu jäi ilmeisesti hieman huonolle tolalle. Katsoin ällistyneenä kannua, kun olin aikeissa kaataa itselleni iltakahvit. Kahvin pinnalla kellui parisenttinen kerros vaahtoa! Homma meni uusiksi, mutta toisellakin kierroksella kahvi tuppasi vielä kuplimaan tavallista enemmän. Sen kuitenkin uskaltauduin jo juomaan. Enkä edes röyhtäillyt saippuakuplia loppuiltaa, kuten otaksuin tekeväni, joten ehkä nyt sitten minäkin olen vain sisuskaluistani tavallista puhtaampi. Ja omenantuoksuisempi. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Ulos kaapista 10.9.2011  Nyt, kun Trendi-lehden rivistöissä nykyään kirjoitteleva Kaikki mitä rakastin -blogin Eevakin on astunut ulos balettikaapista, on kai minunkin uskallettava tehdä sama. Jotain on voinut ehkä päätellä jo siitäkin, että hurmaannuin Black Swan -leffasta ja nuuhkin sentimentaalisena Nojosen tanssistudion ilmapiiriä viedessäni jälkikasvua tanssitunneille. Ja kyllä, aavistuksenne ovat osuneet oikeaan: pidän baletista ihan oikeasti. Teinivuosinani minua olisi lähinnä voinut kuvailla sanalla balettifriikki, sillä luin aiheesta kaiken, mitä käsiini sain, katsoin telkusta kaikki aihetta vähänkin sivuavat ohjelmat, harmittelin suuresti että olin liian vanha aloittamaan klassista balettia ja minun oli tyydyttävä jazzbalettiin, kuuntelin Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-kasetin rikki ja venyttelin niin ahkerasti että taivas paratkoon pääsin lopulta sen spagaatinkin (Jos en pelkäisi lukijoiden kaikkoavan, saattaisin paljastaa myös ostaneeni itselleni varvastossut ja harjoitelleeni salaa niillä sipsuttelua.) Siinä totuus nyt sitten tuli: Ainut pimeä puoleni ei ole siinä, että työskentelen yläasteen opettajana. Persoonani synkeistä syövereistä löytyy siis jotain vieläkin hämärämpää. Ja tämä vuosikausia koiranunta nukkunut ulottuvuus virkosi hereille jälleen Black Swanin myötä. Katsoin leffan uudelleen tänään, kun vietin rauhaiseloa perheeltä koulun urheilupäivän jälkeen. Miehet lähtivät Merikarvialle mummolaan, tytär liipotti omissa menoissaan, ja minä asetuin sohvalle spagettilautanen kourassa katselemaan dvd:tä kaikessa rauhassa. Ajattelin, että katson vähän vain alkua, mutta hah-hah, siinäpä hujahti parituntinen niin etten edes tajunnut. Toisella katsomiskerralla kokemus olikin tyystin erilainen kuin ekalla. Ensimmäisellä kerralla ei pystynyt vielä näkemään kokonaisuutta kunnolla, vaan sitä vain keskittyi pelkäämään, kun ei tiennyt, mitä tuleman piti. Nyt osasi lukea kaikki johdattelevat vinkit ja merkit oikein, kun tiesi, mitä ei tapahtuisi. Mielenkiintoinen leffa, kertakaikkiaan. Ja Barbara Hersheyn esittämän äidin olisin noin niin kuin sivumennen sanoen voinut kuristaa omin käsin. Aaargh, että oli naisella raivostuttavan sietämätön roolihahmo! Meillä oli tänään todellakin koulupäivä, ja istuin perinteitäni kunnioittaen päivän urheilukentän kuuluttamossa. Olen koko viikon ollut nuhassa ja nyt tämä virus on päässyt samaan yskänpaukutusvaiheeseen, missä suuri osa koulun oppilaista on ollut jo pari viimeistä viikkoa. Lehdessä luki, että mykoplasmaepidemia on taas vauhdissa. Huhhuh. Toivon kovasti pääseväni tästä äkkiä eroon, sillä en ole koko viikkoon uskaltanut enkä jaksanut lähteä lenkkeilemään, ja nyt alkaa hölkkävarvas vipattaa jo levottomana. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Ekana valmis! 6.9.2011  Maanantaiaamuna päiväkodin seinälle oli ilmestynyt kartonkinen puu, jonka oksilla kasvoi ilmeikkäitä omenoita. Onni selitti innoissaan, että he olivat tehneet omppuja viime viikolla. Minulle piti tottakai näyttää se oma omppu. Jostain syystä arvasin kyllä ilman opastuskierrostakin, mikä omenoista olisi Onnin tekele. Ompuilla oli nimittäin silmät. Ja kaikilla muilla silmäterät olivat mustat ja jotakuinkin pyöreät, mutta ylimmällä ompulla ne olivat yhtä tussikiharasuttusotkua. Joo. Sehän se sitten oli. "Mikset tehnyt silmiä siististi niin kuin muutkin?" Ällistynyt ilme nuoren miehen kasvoilla: "Sai tehdä sellaiset kuin haluaa!" - Typerä, tyhmä äiti. Tänään Onni kertoi ruokapöydässä, että päiväkodissa oli askarreltu taikasieniä (Okei, meitä aikuisia hymyilytti vähän jo tämäkin; näin kieroutuneeksi tulee mielikuvitus kun työskentelee päivät päästään murrosikäisten kanssa). "Minä olin EKANA valmis!" ilmoitti pikkupersuli leveä hymy huulillaan. "Nopeus ei aina ole tärkeintä," totesin. Isäntä puolestaan kysyi: "Tuliko sinun työstäsi siisti?" Tähän kuului välittömästi iloinen vastaus: "Charlotalla tuli!" Hetken tauko. Sitten yhtä iloisesti: "Minulla ei tullut." Vain nopeat elävät? Dagens foto on Onnin kotona tekemä sienipiirros parin viikon takaa. Suuri Sienikirja on ollut syksyn suosikkilukemistoa. Olen tuntenut itseni jokseenkin idiootiksi lukiessani lapselle sienikirjaa viimeiseksi illalla ennen nukkumaanmenoa, mutta, no, jos se kerran tekee pienen ihmisen onnelliseksi, niin luetaan sitten. Can't help. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Denimiä ja vauvansinistä 5.9.2011  Mrs Crazynails intoutui taas eilen. Oli ihan pakko kokeilla, miten kahdella eri värillä lakkaus sujuisi, vaikka ei se nyt sen kummallisempaa ollut kuin ranskalaisen manikyyrin tekeminen sabluunateippien kanssa. Paitsi että keskityin lukemaan samalla kun lakkasin, jolloin ensimmäinen vei mielenkiintoni jälkimmäisen kärsiessä. Mikä puolestaan johti siihen, että värien rajakohta oli vähän sitä sun tätä. Ja se taas puolestaan piti peittää tarroilla. Että karkasi ikään kuin mopo käsistä, mutta tiedänpähän ainakin ensi kerralla jättää koukuttavan kirjan sivuun, kun alan näpertää jotain ihmelakkauksia. Työpäivä sujui aivan mukiinmenevästi, vaikka olen eilisillasta asti alkanut hälyttävästi saada merkkejä koulussa (ja perheessäkin) kiertelevästä syysflunssasta. Olisin niin kovin suonut selviäväni ilman tartuntaa, mutta niinpä kai olisi moni muukin. Ei tämä nyt vielä sen kummempaa ole kuin pientä nuhaa, tukkoisuutta ja väsymystä, ja ainahan voi toivoa, että selviäisin näin vähällä. Olin ajatellut siivoavani tänään, kun en viikonloppuna sitä ehtinyt enkä jaksanut, mutta kyllä nyt jäi siivoukset ainakin tältä illalta tekemättä. Kouluduunit veivät illasta leijonanosan, ja niiden jälkeen olin liian puhkipahki jaksaakseni enää mitään järjellistä. Katsoimme Julian kanssa väsyneeksi kasaksi lysähtäneinä tokan jakson "Taran monta elämää" -sarjasta, ja tajusin, että juuri tuota minäkin tarvitsisin: sivupersoonia! Mistähän mä saisin tänne sen Alicen, kotirouvatyypin? Se varmaan pitäisi paikat putsina ja pyykit ojennuksessa sillä aikaa kun Miss Katherine kävisi päiväduunissa koulussa ja Katy kuntoilisi lenkkipoluilla. - Ei, en ole tyytyväinen tämänpäiväiseen ajankäyttööni, jollain käsittämättömällä tavalla ilta venyi ja vanui koulujuttujen parissa, vaikken saanut silläkään saralla mitään mainittavampaa aikaiseksi. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Hölkkää ja venyttelyä 4.9.2011  Pienestä sitä tulee onnelliseksi. Mä olen töiden alettua ollut sitä mieltä, että urani hölkkälenkkeilijänä ottaa vain takapakkia koko ajan, mutta nyt näyttää siltä, että pessimismini oli hätiköityä. Tänään jaksoin viimeinkin juosta sekä Vihollisylämäkeni että loppurutistuksen ylämäen kävelemättä as-kel-ta-kaan, ja fiilis oli kuin maratonin voittajalla päästyäni kotiin. Hah! Hullulla on halvat huvit ja umpihullulla ilmaiset. Mä olen työpäivien jälkeen vaan niin väsy, että hölkkäily takkuaa. Viime keskiviikkonakin puuskutin ihan vauhkona jo alkumatkasta. Mutta viikonloppuna homma kulkee ihan eri tavalla. Ja torstaisen Pilates-tunnin jälkeen päätin ännännen kerran, että nyt on pakko alkaa venytellä takareisiä ja lonkankoukistajia, jotta pystyisin tekemään liikkeet kunnolla. Tällä kertaa päätökseni on tuottanut toimintaakin, ja olen vannonut itselleni, että jossain välissä ehdin venytellä joka päivä, jotta jotain edistystä oikeasti alkaa tapahtua. Ai jummi sitä tunnetta, kun takareidet ovat kunnon venyvanutuksessa ja piukeina kuin viulun kielet! Miten ikinä olen joskus hamassa nuoruudessa päässyt spagaatin? - Tuntuu unennäöltä! Kävin keräämässä puutarhasta omppuja, jotta sain leivotuksi omenapiirakan, mutta voi surkeus noita omenia, ne on ihan pihlajamarjakoin turmelemia. Harvinaisen monta omenaa sain leikata, jotta syntyi tarpeeksi lohkoja piirakan päälle. Hyvää se silti oli. Sitä mussuttaessa ja varpaat Lushin ihanissa jalkojenhoitotuotteissa muhiessa oli mukava katsoa pitkästä aikaa yksi lempileffoistani, "Hotelli Firenzessä". Lucyn osa oli Helena Bonham Carterille läpimurtorooli, mutta nimekkäitä ja hyviä näyttelijöitä on mukana koko liuta, mm. Maggie Smith, Judi Dench ja Daniel Day-Lewis, joista viimeksi mainittu keekoilee niin jäätävän hienostelijan ja tärkeilijän roolissa, etten tunnistanut koko miestä nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa. No, voiko minua toisaalta asiasta syyttää: edellinen rooli, jossa olin Day-Lewisin nähnyt, oli "Olemisen sietämätön keveys" -elokuvan hurmurilääkäri Tomáš. Huusholli on räjähdystilassa, olen käyttänyt siivousaikani sanastokorttien väkertämiseen kaseille. Huomenna jälleen sorvin ääreen, isänmaan toivot janoavat uusien asioiden oppimista. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. Midnight in Paris 3.9.2011  Vielä eilen ajattelin, että elämä ja maailma on aika veemäinen paikka. Tänään fiilikset ovat olleet tyystin toista maata. Olin jo aamulla hyvässä draivissa ja ryhdyin kahvikuppi kourassa korjaamaan verbikuulusteluita ja enkun kirjoitelmia. Suunnittelin muutaman oppitunnin. Kävin juoksulenkillä. Tunsin itseni harvinaisen levänneeksi ja eläväksi. Annoin siivousten olla ja keskityin saamaan työpapereistani jotain tolkkua. Alkuillasta kävin isännän kanssa katsomassa Woody Allenin uusimman leffan Midnight in Paris, jota moni on jo ehtinyt blogissaan ylistää. Ja kyllä se kiitoksensa ansaitseekin. Totesinkin työkaverilleni, joka oli ehtinyt nähdä elokuvan jo viikko sitten, että minusta Woody Allen on aina ollut hyvä, mutta että miehen työt vain paranevat hänen vanhetessaan. Tähän työkamuni totesi, että elokuvat ovat parantuneet hänen mielestään siitä asti, kun mies ymmärsi siirtyä kameran edestä kokonaan kameran taakse. Hehe, totta tai ei, Keskiyö Pariisissa oli joka tapauksessa leppoisan hymyilyttävä hyvänmielenleffa, joka irrotti katsojansa mukavasti tästä hetkestä (miten ironista leffan sanomaa ajatellen!) toiseen aikaan ja paikkaan. Elokuvan jälkeen tuntui samalta kuin hyvän kosmetologikäynnin jälkeen: virkistyneeltä, rentoutuneelta, hyväntuuliselta. Inception-leffassakin hurmannut Marion Cotillard veti katsojan jälleen sanattomaksi, ja käsittämätöntä kyllä, Owen Wilson osaa oikeasti näytellä hänkin. Ehkä kyvyn esille kaivamiseen tarvittiin sitten vain tarpeeksi hyvä ohjaaja! Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. TGIF 2.9.2011  Kai minä sitten olen tulossa vanhaksi. Tänään lähti taas taju, jahka olin päässyt kotiin ja vetänyt itseni vatupassiksi sängylle. Tosin loppuilta sujui huomattavasti pirteämmissä merkeissä kuin pari edellistä. Minun pitää ilmeisesti palata päikkärien aikakauteen, jotta jaksan tehdä jotain. Huhhuh. Ei tällaisesta ollut vielä viitisen vuotta sitten tietoakaan. Ja taivaan kiitos, edessä on viikonloppu. Koin tänään töissä syviä turhautumisen tunteita. Miksi seiskaluokkalaiset, jotka vasta ovat pari kertaa saaneet läksyä, jättävät jo työkirjaläksyt tekemättä? Miksi asenne on se, että "ei sillä mitään väliä ole", ja se vielä sanotaan ääneen opettajalle? Miksi osa ei tajua edes oikeita vastauksia näytettäessä ryhtyä kiireen vilkkaa kirjoittamaan niitä omiin kirjoihinsa? Miksi kasit ja ysit istuvat lapanen suorana tehtäviä tarkistettaessa, eivätkä korjaa omia virheitään vihoistaan ja työkirjoistaan? Miksi lukuläksyä ei edes mielletä läksyksi, vaan kappaleen tekstin tultua läksyksi todetaan, että kiva, ei tullut läksyä ollenkaan? Mistä poikii tämä toivoton saamattomuus ja välinpitämättömyys? Energiajuomien kittaaminen, omien keuhkojen kyllästäminen nikotiinilla, tietokonepelien ääressä valvominen ja joka viikonloppuun kuuluvat kännit ovat yhä enenevän joukon ainoat mielenkiinnon kohteet. Jos tässä ovat isänmaan toivot, taidan hakeutua tulevaisuudessa ulkomaille asumaan. Päivän kuva on iltaisesta puutarhasta. Saimme parit oikein mojovat ukkosmaiset sadekuurot, niin että vettä tuli kuin saavista kaataen. Rankkasade pudotteli melkoisen määrän omppuja maahan, mutta jäihän noita vielä puuhunkin punaisina hehkumaan. Aika huuhtoutuneen näköisiä ovat. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. To Autumn 1.9.2011  Luen runoja todella harvoin, mutta aina silloin tällöin törmään runoon, joka koskettaa tai miellyttää. Keatsin "Syksylle" kuuluu kestosuosikkeihini - löysin sen lukio- tai peräti jo yläasteikäisenä Edith Holdenin näköispainokseksi tehdystä luontopäiväkirjasta.
ystävä kypsentävän auringon, tuon joka neuvoo kuinka siunataan rypälein viininranka maltiton ja kuinka omenista taipuu puu, makeus ääriin asti täyttää nuo, kurpitsa paisuu, sydän pähkinän ja nuput aukee, mehiläinen juo sen minkä tarjoo viime kukkain suu, se kunnes hunajasta humaltuu ja uskoo kesän iät viipyvän. Päivän ehdoton piristysmomentti oli neljän eläköityneen työkaverimme yllätyshyökkäys koululle. Mulla sattui olemaan vielä juuri silloin hyppytunti, joten sain rauhassa jutella heidän kanssaan ja vaihtaa kuulumisia. Kunpa itsekin olisin eläkeiässä vielä yhtä pirteä ja elämäniloinen kuin tämä nelikko! Siinä riittikin puheenpulputusta, naurua ja sydämellisiä haleja kerrakseen. Jos haluat kommentoida (ja toivottavasti haluat!), tee se tästä. Jos haluat lukea muiden jättämiä kommentteja, tee se tästä. |
