| Etusivulleni | Valikkosivulle | Lisää minusta | Uskoni | Kirja-arvosteluja | Linkit |
|
Viikon elokuva-anti 24.2.2013  Kuluneella hiihtolomaviikkolla olen käynyt katsomassa kaksi leffaa. Tuoreempana ja päällimmäisenä on mielessäni nyt "Les Misérables", jonka kävin eilen katsomassa Julian kanssa, ja jonka puolesta varmaan kuuluisi nyt liputtaa ihan täpöllä ja hehkuttaa fiiliksissä. Vaan kun ei napannut, ei millään. Elokuvaan oli epäilemättä panostettu sata lasissa, mutta meitsi kiemurteli tuolissaan ja toivoi, että jatkuva hoilottaminen loppuisi ja että edes jotkut vuorosanat voitaisiin käydä puheen muodossa, sillä eihän tämän nyt mikään ooppera pitänyt olla, vaan musikaali. No, okei, Anne Hathaway lauloi "I Dreamed a Dream" ihan sydänverellään niin että kylmät väreet menivät selkää pitkin, ja Helena Bonham-Carterin ja Sacha Baren Cohenin krouvinpitäjäpariskunta toi syvästi kaivattua kevennystä tarinaan, mutta muuten istuin elokuvasalissa todella tympääntyneenä. Olen varmaan väärä ihminen arvostelemaan koko elokuvaa, sillä pitäisi tod.näk. tuntea musikaali entuudestaan, jotta osaisi sanoa, mikä meni hyvin ja mikä ei pelittänyt. Minua alkoi ottaa nuppiin koko stoori, ja aloin jo puhua Julialle, että josko mentäisiinkin Lontoossa katsomaan jokin muu musikaali... Toisaalta voisi olla hyvä kokemus nähdä tämä teatterissa, missä ei ainakaan Russell Crowe ole honottamassa jokaista laulua nenäänsä ilman tunteen häivääkään. Minun on to-del-la vaikea kestää sitä miestä edes silloin kun se on hiljaa, mutta tämän leffan roolissa sitä oli ihan sietämätöntä katsoa. On tietysti nostettava hattua siitä, että mies uskaltautuu musikaalirooliin, mutta ei hän sitä taivas paratkoon kyllä klaarannut. Hugh Jackman ei ehkä ole armoitettu kultakurkku hänkään, mutta Jackmanin lauluissa oli sentään fiilistä. "21 tapaa pilata avioliitto" paini aivan eri sarjassa, joten on mahdotonta verrata näitä kahta leffaa keskenään, mutta jos minun pitäisi valita, kumman menisin katsomaan uudelleen, tämä olisi selkeä voittaja. Tykkäsin siitä, että kaikkea huumoria ei työnnetty ihan tarjottimella katsojan nenän alle, vaan se oli sellaista hiljaisella tavalla muhivaa ja kuplivaa. Pamela Tola oli muuntautunut niin erilaiseksi kuin muissa rooleissan, etten edes tunnistanut koko naista ennen kuin vasta loppumetreillä. Tämä oli sellainen kevyen sarjan hyvän mielen leffa, joka oli omiaan karkoittamaan kaamoksen väsyttämän maikan ryytymystä. "Les Misérables" loppui siihen että kaikki muut yleisöstä parkuivat ja minä huokaisin helpotuksesta, että taivaan kiitos pääsen kotiin. "21 tapaa jne" loppui siihen, että yleisö hymyili, ja niin hymyilin minäkin. Mutta tämä on tietysti vain meitsin subjektiivinen kokemus, ja ensiksi mainittu lopputulos saattoi hyvinkin johtua minusta eikä leffasta. Historian ja tragiikan ystävät varmasti tykästävät stoorista. During the past mid-term holiday week I've been twice to the movies. Yesterday evening I saw "Les Misérables" together with Julia, and I suppose I should be praising it with words of milk and honey, but I just can't. No doubt the whole production team had done their best and even a bit more, but I couldn't help wriggling in my chair and hoping that the actors could simply SPEAK a couple of lines for heaven's sake, because I thought I was going to see a musical and not a freaking opera! Well, okay, I have to admit that Anne Hathaway sang "I Dreamed a Dream" with such intensity that I got goosebumps, and Helena Bonham-Carter and Sacha Baron Cohen were hilarious as cheating pub keepers, but otherwise I sat in the auditorium really bored and grumpy. I'm probably the totally wrong person to criticize the movie because I didn't know the musical and story properly in advance, so it's difficult to say what otherwise went well and what didn't work. I just got annoyed with the whole story, and I already suggested Julia that perhaps we should go and see some other musical instead of this in London... On the other hand it might be a good experience to see a theatre version where Russell Crowe isn't singing all the songs with a snuffle and with no emotion whatsoever. I can hardly stand Crowe even when he keeps quiet but he was totally unbearable in this film. Hugh Jackman might be no nightingale either, but at least he had feeling and emotion in his song! "21 ways to ruin a marriage" is a new Finnish comedy that tells about a female researcher who's working on a thesis about marriages and is utmost unable to commit in a relationship herself. The movie is so different from "Les Miz" that it's actually impossible to compare them to each other, but if I had to decide which one I'd go and see a second time, it would be this one. I liked the kind of soft humour that was bubbling under the surface, it reminds me of some really good British films where all the humour isn't served under the viewer's nose like on a tray. This was the kind of light and happy movie that makes everyone on a good mood and was like precision treatment for me who's sick and tired of this winter and darkness. When "Les Misérables" ended, everyone apart from me was crying (I just sighed of relief). When "21 ways to ruin a marriage" ended, everyone was smiling, including me. But this is, of course, only my subjective experience, and the result might only depend on myself, not on the movie. Friends of history and tragic events will probably love it. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Vatkain vailla merkkiä 20.2.2013  Tein tässä parinakin päivänä perheelle lihamurekkeen lisukkeeksi perunamuusia. Isäntä vilkaisi vatkaintani kerran, nuuhkaisi ilmassa leijuvaa lämmenneen sähkölaitteen hajua ja totesi, että taitaisi olla aika hankkia uusi. Olin hetken jopa samaa mieltä. Vatkaimeni on ei-minkään-merkkinen kummajaiskapistus, jonka isoäitini oli vuonna tulus ja taula voittanut jostakin vanhustenkerhon arpajaisista yhdellä markalla, ja lähtiessäni opiskelemaan hän lahjoitti sen tarpeettomana minulle, koska omisti jo itse vatkaimen. Rahaton opiskelija otti lahjoituksen tyytyväisenä vastaan. En ole koskaan toimeentunut hankkimaan uutta vatkainta. Ensinnäkin käytän sitä suhteellisen vähän ja toiseksi tämä on toiminut kaikki nämä vuosikymmenet ihan hyvin sen vähän mitä olen sitä tarvinnut. Nyt pyörittelin vatkainta kädessäni etsien siitä jotain nimeä ("Eikö tässä nyt muka jotain valmistajaa tai nimeä tai merkkiä ole?!"), mutta kyljen kirjain- ja numerosarjan lisäksi löysinkin vain sähkölaitenotuleiden alta merkinnät "Käyttöaika max 10 min" ja "Made in GDR". - Hei, ei voi olla totta, Made in GDR! Voi päivän hupinumero ja pelastus, tämä naurattaa mua edelleen. Kuinka monella on keittiössään DDR:ssä valmistettu vatkain!? Nythän mikään mahti maailmassa ei saa mua luopumaan tästä, on tämä sen verran vitsikäs vempele! Tämähän on kuin olisi Trabant keittiössä! Tein muuten myös pähkinöillä ja suklaalla ryyditettyä banaanikakkua Kalastajan vaimon eli Johannan ohjeella, ja siitä tuli oikein hyvää. Ohjeessa ei ole leivinjauhetta enkä sitä taikinaan lisännyt, joten siitä tuli jokseenkin tiivistä tavaraa, mutta ihanan makuista, ja vaniljajäätelön ja vaahterasiirapin kera perheemme kekkeröi sillä hymyssä suin ja kehui sitä yhtä maukkaaksi kuin kiinalaispaikkojen banskujälkiruuat. Sen verran varoittelen, että kannattaa muutama ainesosa aina kerrallaan survoa sillä sauvasekottimella ennen kuin lisää muita. Meitsi nimittäin lappoi kaikki ainekset kulhoon, tunki sauvasekottimen sinne ja *PUFFFF* pöllähti ensin jauhopilvi kasvoille kuin atomipommista ja samassa sekunnin sadasosassa oikean korvani ohi lensi cashewpähkinä luodin lailla ja päätyi hellan taakse. Että toimikaa te fiksummin. I made mashed potatoes for my family during the past few days. My husband gave a quick look at my mixer, smelled once the smell of a heated electric applience that was lingering in the air and suggested it would be time to buy a new one. For a moment I thought I'd agree. My mixer is a really old thing that has no brand and no name at all. My granny won it in a lottery ages and ages ago (at the time we didn't use euros but marks, and the tickets for the lottery cost 1 mark) and when I left for Turku to study there, she gave it to me because she already had one and had no use for this specific gadget. As a poor student I was happy to receive some kitchen equipment and so I kept it. And kept it and kept it. I never bothered to buy a new one. Firstly, I use it rather rarely and secondly, the mixer has served me just fine whenever I've needed it. Now I was turning the mixer over in my hands, trying to find some kind of brand or name or manufacturer, but all I found was a text "Use only 10 min at max" and "Made in GDR". - Hello, this is just too funny to be true! Made in GDR?!!? Hahaha, I've always known my mixer is a bit on the freaky side, but this is just hilarious! How many people own a mixer made in the former East Germany? Ohh, nothing will part me from my mixer now! This is almost antique, for heaven's sake. Like having a Trabi in your kitchen! I also baked a banana cake with cashew nuts and chocolate using Johanna's recipe. There was no baking powder in the recipe and I didn't add it, so the cake turned out sort of solid, but it was nevertheless very delicious. I served it with vanilla ice cream and maple syrup and all my family praised it saying it tastes very much similar to the banana desserts that Chinese restaurants have. Johanna's intructions are to put all the ingredients into one bowl and mix the whole thing with a hand blender. I'd advice you to take a couple of ingredients at a time and mix them together before adding something more. I followed Johanna's advice and the same second I put the blender into the bowl and pushed the ON-button, I first got *POOOOFFFF* a clowd of flour on my face and simultaneously there was a bullet that whistled past my right ear. Well, not a real bullet. Actually it was a cashew nut that landed at the back of my stove. But I realized there's a smarter way of preparing the dough. You might want to take the smarter way. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Haastava haaste 20.2.2013  Unelmakoneen Jaana heitti haasteella, jonka sääntöjä ja kysymyksiä vilkaistessakin tuli jo tuskan hiki pintaan: 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista. Vastaan kiltisti Jaanan heittämiin kysymyksiin, joita on taivaan kiitos vain 5 kpl, mutta muuten haaste taitaa osoittautua mulle liian haastavaksi. En tiedä blogien lukijamääriä, olen surkea keksimään kysymyksiä pakon edessä ja tuon ykköskohdan olen tehnyt jo jonkin aiemman meemin yhteydessä. 1. Mikä sai sinut opiskelemaan englantia? Huoli työllisyydestä. Aikanaan koulumme oppilasmäärä oli laskemaan päin, jolloin myös ruotsin ja saksan tuntien määrä oli laskussa. Enkunmaikka puolestaan oli jäämässä eläkkeelle, ja muutenkin olin jo pitemmän aikaa pähkäillyt, että kun tässä maassa ruotsin opetusta kohtaan on käynnissä vertaansa vailla oleva vastustuskampanja, jonka tulokset ovat hyvin nähtävissä, olisi ehkä viisainta suorittaa pätevyys enkustakin. En olisi uskonut, että ensimmäistä kertaa elämässäni opiskeleminen on hauskaa, mielenkiintoista ja antoisaa (pisteet yliopistoille Tampere vs. Turku 6-0), ja että rakastun opiskeltavaan kieleen ihan korviani myöten. 2. Mainitse vähintään kolme suosikkipaikkaasi Lontoossa, joissa arvelet, että en ole käynyt (tämä on helpompi kuin luulet, mutta St. Martins on kyllä poissa laskuista, olen näet käynyt). Saa olla myös ravintoloita tai kahviloita. Just joo. Vai HELPOMPI kuin luulen??? Voihan itkujen itku, Jaana, sinä ronttihan olet käynyt Lontoossa paljon useammin kuin minä! Tähänastiset suosikkipaikkani ovat... oivoi... on liian vaikeaa mainita edes sellaisia paikkoja joissa takuulla OLET käynyt! Hmmmm... siis... Portobello Road on ihana (juu olet käynyt), ja Foylesin kirjakaupassa mä voisin asua (olet takuulla käynyt) ja sunnuntaiaamu on pakko aloittaa jumalanpalveluksella Westminster Abbeyssa (tästä en osaa sanoa, ootko ollut). Ravintoloita... Kakkukahvit Soho Brassieriessa (Greek Street) ei ainakaan kaduta. - Äääh, vastaukset eivät sua tyydytä, mutta kun en muuta osaa sanoa! 3. Jos EU:sta tulisi liittovaltio, tai jotain muuta yhtä kamalaa tapahtuisi, minne muuttaisit? Ei hitsi vieköön mitään hajua. Australiaan? Sinnehän mä aina vannon lähteväni silloin kun alkaa Suomen talvi ja teinit ottaa pannuun. Radio-opettajaksi takamaille. Aina olis lämmin eikä ikinä häiriöitä luokkahuoneessa. 4. Miten saisimme sinun energiastasi edes murto-osan siirtymään minuun? Kysymyksen asettelu on aivan väärä. Kysyjäparka ei tiedä esittävänsä tätä naiselle, joka vetää nykyään jatkuvasti päikkäreitä ja muistuttaa muutenkin fletkumatoa. Kysymyksen PITÄISI kuulua: Miten me aikuiset voisimme ladata itseemme energiaa 2-6 -vuotiaista lapsista? Tähän kun tiede keksii keinon, niin jo alkaa kuulkaa syntyä jälkeä! 5. Mikä on kielellisesti kaunein lukemasi englanninkielinen kirja (romaani, runoteos, whatever)? Tuli heti mieleeni Ann Voskampin "A Thousand Gifts". Totta kai on olemassa mieletön määrä loistavia kirjoittajia ja klassikkosellaisia ja kaikkea muutakin, mutta tämä kirja on henkeäsalpaavaa. Kirja kuin runo. En usko, että tälle mikään käännös tekisi oikeutta. Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Happy Valentine! 14.2.2013 
Mä en ole ansainnut mun ihania työkavereitani. Tänäkin vuonna järkättiin opehuoneessa taas Salainen Ystävä -systeemi, eli
jokainen sai kohteekseen jonkun työkavereistaan, jota vähän lahjoa ja hemmotella tässä muutaman päivän aikana. - Juu, vähän.
Mua yllätellyt ystävä (jonka henkilöllisyyttä en ole pystynyt jäljittämään) oli panostanut tähän ihan sata lasissa, niin että mä
olen kiljunut ihastuksesta joka päivä. Mä sain mm. eilen hölkkäaiheisen pussin, jossa oli Juoksija-lehti, palautusjuomaa, proteiinipatukka
ja Catmandoon juoksusukat! Aikusten oikeesti, miettikää nyt! Ja tänään sain kaikkea leivontakamaa (plus Lontoon rakeita, joista suurin
osa joutui kaikista kevennyslupauksistani huolimatta vatsalaukkuuni - ja sitä myötä lanteilleni, sinnehän ne jämähtävät), joista Onni
ja minä aiomme ottaa hiihtolomaviikolla ilon irti, sillä suunnitelmiimme kuului leipoa yhdessä. Nyt on mistä lähteä liikkeelle!Ihan överiksi veti enkkukollegani Sini, joka yllätti mut laskemalla yhdellä välkällä ihan jäätävän kokoisen Union Jack -koristeisen pahvilaatikon syliini, ja mä olisin ollut jo onnellinen siitä silkasta laatikostakin, mutta kun se sisälsi kaikkea ihan tolkuttoman ihanaa. English Breakfast tea, suklaakahvia, Lontoon rakeilla höystettyä suklaata (mun lempparia!), aivan ylettömän ihanan muistikirjan, keittiöpyyhkeen ja tyynyliinan, korttiakaan unohtamatta. Mitä voi ihminen sanoa tällaisesta henkeäsalpaavasta ylläristä? Multa pääsee poru pelkästään kun katson tota London calling -muistikirjaa. Lähden Sinin kanssa heinäkuussa sinne Lontoon koulutuskurssille, ja voitte pistää päänne pantiksi, että mä järkkään sille sinne jotain ekstrakivaa. Yks aika mellevä kakkukahvila on jo mielessä... Koulupäivä oli muutenkin tänään kevyenlainen penkkareiden ja ystävänpäiväkonsertin takia. Edellisessä abit olivat panostaneet hyvään multimediaan ja laulujen karaoketaustoihin, jälkimmäisessä kasiluokkien musiikin valinnaisryhmä yllätti taidokkuudellaan. Kellään ei ollut aiempaa esiintymiskokemusta ja lisäksi he tekivät sellaista, mitä parhainkaan bändi ei missään tee, eli siirtyivät kukin vuorollaan rumpuihin, laulamaan, syntikan taakse... Ja klaarasivat silti homman kirkkaasti kotiin. Musiikinmaikka saa olla ylpeä porukastaan! Mä kruunasin päiväni tilaamalla Julialle ja mulle vielä teatteriliput Lontooseen (lennot tilasin jo viikko sitten). "Relatively Speaking" Wyndhamin teatterissa. Meillä on tarkoitus mennä katsomaan myös "Les Miserables", mutta halusin sen lisäksi jotain kevyttä ja iloista, ja koska kyseinen näytelmä on muodostunut komediaklassikoksi ja pääosassa porhaltaa yksi lempinäyttelijöistäni, Felicity Kendal (tuttu mm. Puutarhaetsivistä), tämä tuntui hyvältä valinnalta. Nyt ei muuta kuin lisää Lontoon rakeita suuhun ja ajatukset kesää kohti! I haven't deserved my lovely colleagues, I really haven't. Like every year, we organized a Secret Friend -campaign among us teachers. Each of us got a name on a piece of paper and we should surprise this person with little gifts and favours during this week. The person who got my name has really, really spoiled me every day. I've got most delightful gifts, for example yesterday there was a paper bag for me where I found a protein bar, recovery drink, an issue of Finnish sports magazine called "Runner" and jogging socks by Catmandoo! And today there was even a bigger bag full of all that lovely baking stuff that you can see in the photo. How cool is that! Onni and I have been planning to bake together during next week's mid-term holiday, and this couldn't have been a more suitable gift. Whoever my Secret Friend is, she (I'm sure it's a woman, no man could buy all that baking stuff) has truly pampered me! It was, however, my English colleague Sini who surprised me the most. I was sitting in the teachers' lounge when she suddenly came and passed me a huge cardboard box that was decorated with Union Jack print. I would have been sincerely happy about the box alone, but it was full of most lovely things: English Breakfast tea, chocolate coffee, chocolate, a charming notebook with Union Jack, a kitchen towel and a pillow case with English texts... OMG, just looking at the notebook (there's even a Tube sign styled text "London calling") makes me weep of joy. You can bet that when we'll travel together to London in July, I'll take care that she'll get a treat there! I already have a very special cake parlour in my mind... The school day was rather light and easy today because of the 3rd graders in high school who left the school to study for their matriculation examination at home, and their last school day is always a sort of carnival. The 8th graders in junior high organized a Valentine Day's concert and surprised with their talent. I was very impressed the way they took turns in singing and playing different instruments. That's something that even the best bands won't do because usually everyone just keeps on doing the thing they're best and strongest at. The icing on the cake was ordering theatre tickets for Julia and me (I already bought the flights a week ago) in London at the beginning of June. The play is "Relatively Speaking" at Wyndham's. We're also going to see "Les Miz" but I wanted something light and humorous as well. The play itself has become sort of classic among comedies and Felicity Kendal, one of my favourite actresses, is starring in one of the main roles ("Rosemary & Thyme" belongs to her latest works on tv). I'm happy I found this play and got the tickets since we seem to visit London in a sort of off-season time; apart from the big musicals all the other performances with real celebs (Steven Fry, Rowan Atkinson, Judy Dench, Jude Law...) either end before we go there or start in the autumn. I still quite haven't chewed the bite that David Tennant will star in Richard II from October to January. I'm afraid I can't possibly afford a third trip to London even if my application for funding the visit to the English Teachers' Conference were approved. - But then again, London is still London, with or without David Tennant! Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Aktiivisunnuntai 10.2.2013 
Onnea on onnistunut juoksulenkki. Mulla oli tänä aamuna pitkän taukoni jälkeen ensimmäisen kerran jokseenkin hyvä lenksu. Tähän asti
se on ollut vain sellaista hampaat-irvessä-intervallimeininkiä, ja kyllähän minä nytkin välillä kävelin, mutta jaksoin paljon pidemmät
juoksupätkät kuin aiemmin, ja muutenkin oli sellainen hyvä fiilis, jossa vaipuu ajatuksiinsa eikä ajattele jokaista askelta ja hengenvetoa.
Ihan parasta.Lenksu antoi virtaa koko päiväksi. Tein naudanlihawokkia, leivoin laskiaispullia, silitin ihan kiukuttelematta runsaan 30 vaatteen ruttuisen pinon, tein parit harjoitusmonisteet tunneille, siivosin makuuhuoneen, pesin pyykkiä, kudoin Julian puseron toista hihaa ja kävin raamiksessa. Kunpa aina tuntisi olevansa näin hengissä ja hereillä! Talvi on kamalaa aikaa, kun yleensä silloin on vain tappavan nuutunut ja puoliksi unessa ja koko ajan tekisi mieli pötköttää vatupassina sängyssä. Mietin ihan tosissani sitä, että olisi mahtavaa ehtiä arkiaamuina lenkille ennen töihin lähtöä, jos siitä tulisi noin paljon potkua päivään, mutta ei taida olla ajallisesti mahdollista. Pitäisi nimittäin nousta niin tavattoman aikaisin ylös. Nykyisinkin herään jo puoli kuuden jälkeen. Arvatkaapa muuten huviksenne, paljonko on kaloreita yhdessä laskiaispullassa. Vetelin sellaisen tänään kitusiini, merkkasin ylös Keventäjien päiväkirjaan ja annoin laskurin laskea yhden pullan kalorimäärän, kun pulla itsessään painoi 85g ja sisällä oli ruokalusikallinen vadelmahilloa ja 33g kermavaahtoa. Tuloksena jäätävät 389 kaloria! Yhdessä pullassa! Haloo, mun lounaskin oli tänään vain jotain 320 kcal, ja siihen sentään kuului ihan reilu annos keitettyä riisiä ja sitä wokkia! No, onneksi olin käynyt juoksemassa. Muuten olisi päivän kalorimäärä ylittynyt oikein reippaasti. Huhhuh! Happiness is... a good run. After my long pause (because of bronchitis and then my back) I've had some really tough time starting jogging again. It's been uphill work, taking turns in walking and jogging. This morning I finally had a good experience. I still had to walk sometimes a bit, but I was able to mainly keep on running, and I experienced the good feeling when you don't think about every step and breath anymore, but you're able to sink down in your thoughts and forget what you're actually doing. My morning jog gave me energy for the whole day. I cooked some wok with beef and Hoisin sauce, baked traditional Finnish buns for Shrove Sunday, ironed a high pile of more than thirty clothes, made a couple of exercise sheets for my lessons tomorrow, cleaned the bedroom, washed some laundry, knitted a good bit of the second sleeve for Julia's pullover and attended my Bible study group. I wish I'd always feel this much alive and awake! Winter is such horrible time, because I'm usually always terribly tired, half asleep, or at least hoping to be able to lay down soon again. I was seriously considering the possibility of going for a jog on weekday mornings before leaving for work, but I'm afraid it's not possible. I normally wake up at half past five, and if I wanted to go jogging, I should wake up even earlier. By the way, give a wild guess how many calories one Shrove bun contains. I ate one myself and the fitness programme system I'm using automatically counted the calories. The bun itself weighed 85g, and I put one tablespoon of raspberry jam and 33g of whipped cream inside of it. The result was shocking 389 calories!!! In one single bun! OMG, even my whole lunch was lighter although I ate a good portion of rice and wok! What a luck I had been jogging, otherwise I'd easily have overrun my daily amount of calories. Whew! Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Hypnoosissa 9.2.2013  Liian jännittävät kirjat pitäisi lailla kieltää. Sellaiseen kun tarttuu, ei elämästä tule mitään. Perhe nääntyy nälkään, koulutyöt odottavat tekijäänsä, likapyykki kasautuu, villakoirat alkavat nuoleskella nilkkoja lattioilla pyöriessään. Voi Lars, minkä teit! Aloitin "Hypnotisören" -dekkarin keskiviikkoiltana, enkä olisi malttanut torstaina Pilates-tunnille lähteä, ellen olisi (onneksi!) muistanut, miten katastrofaaliset seuraukset sen skippaamisesta saattaa olla. Eilisiltana lojuin sängyssä kirja kourassa siitä lähtien, kun tulin koulusta kotiin, ja varttia vaille kaksitoista yöllä oli pakko luovuttaa, sillä vaikka kirjasta oli vain 50 sivua enää jäljellä, silmäni eivät enää häävisti erottaneet kirjaimia toisistaan väsymykseltä. Tänä aamuna vetäisin sitten ne viimeiset sivut, minkä jälkeen tuntui siltä, kuin olisin itsekin hypnoosista herännyt. Voi hyvä tavaton. Ei Kepler ihan Stieg Larssonin tasolle yltänyt, ja miten olisikaan, sillä Lisbeth Salanderin kaltaisia hahmoja luodaan kirjallisuuteen ehkä kerran tai kaksi sadassa vuodessa, mutta kyllä tämä otteessaan piti. Minua henkilökohtaisesti sieppaa hieman se, että hurjiin jännitysstooreihin tarvitaan aina vähintään yksi täysin sairas ja mielenvikainen yksilö, ja tässä niitä oli kyllä enemmän kuin kotitarpeiksi. - No, mitäpä sitä suuremmin silti valittamaan, itsepä kirjan halusin lukea ja tiesin kyllä ryhtyessäni, että verta ja väkivaltaa tulee riittämään. Siksi päätinkin lukea kirjan ruotsiksi. Kieli ikään kuin vieraannuttaa meikäläistä tarinasta, karmeimmat kohdat eivät yllä ihan iholle samalla tavalla kuin omalla äidinkielellä lukiessa. Kumma juttu muuten, mutta toimii juuri sopivasti. Mukaansatempaavalle kirjalle löytyi kyllä sitten iltapäivällä varsin selkeä vastapaino: elokuva, joka ei todellakaan temmannut mukaansa. Vein Onnin katsomaan uusinta Rölli-leffaa, ja voihan täytinen, mikä kärsimys! Puolitoista tuntia silkkaa tuskaa. Pohdin käsi poskella, että onko tämä tosiaankin kotimaisten lastenelokuvien taso, kun olin alussa esitettävien trailereiden mukana hörähdellyt jo moneen kertaan käännöselokuvien mainoksille, mutta sitten onnekseni muistin, että onhan Heinähattu ja Vilttitossukin kotimainen lastenleffa, ja siinä ainakin oli ainekset kohdallaan. Tässä ei oikein mikään ollut kohdallaan. Juoni oli jotenkuten kyhätty kasaan Allu Tuppuraisen vanhojen Rölli-laulujen ympärille, jotka tosin oli sovitettu uudelleen ja esittäjäkaarti vaihteli. Mutta mun kävi oikeasti sääliksi näyttelijöitä, joiden roolit oli kirjoitettu ihan persiilleen ja joiden piti hoilata Rölli-lauluja epäolennaisten animaatioiden keskellä kuin mitkäkin maijapoppaset. Yritin välillä sulkea silmät ja ajatella jotain muuta, mutta ei leffateatterissa pysty torkkuja ottamaan, on siellä ne äänet sen verran kovalla. Harvoin olen ollut yhtä helpottunut kuin elokuvan lopputekstien ilmestyessä näkyviin. Kuvassa on torstai-illan löytö: luomutuotantoa oleva Cha-tee, jonka bongasin Isokarhun Mums-kahvilasta. Teepussit ovat veikeän pyöreitä, ja tee ihastuttavan hyvää. Näitä myytiin ainakin neljää eri makua ja mä valitsin energiankaipuussani kirkkaankeltaisen purkin, joka pitää sisällään mangoteetä. Ihan oikeasti mangoteetä. Ei mitään tekoesanssilla terästettyä silppua, vaan aidon ja hyvän makuista teetä. Pitänee maistaa niitä muitakin makuja ja ostaa ehkä kotiinkin, jos ovat yhtä hyviä kuin tämä. Kulunut viikko oli ysien TET-viikko, ja mulla oli oma TET-harjoittelija avustajana luokissa ja pitämässä osittain omia tuntejakin. Plus kokemassa sanakokeiden korjaamisen ihanuutta. Jotenkin kummassa ne hyppärit upposivat osittain harjoittelijan kanssa, ja osittain mulle tuli sijaistunteja, kun yksi työkavereista oli muutaman päivän poissa. Viikko, jota olin odottanut helppona ja löysänä, olikin kaikkea muuta. Olin muutenkin kummallisen puhki ja poikki ja erinomaisen hajamielinen, onnistuin mm. kutistamaan isännän Perusta hankkiman alpakkapuseron Onnin kokoiseksi lykkäämällä sen pesukoneeseen muun kolmekymppisen pyykin mukaan. Siis unohdin laittaa sen villapesuohjelmaan, hyvä tavaton! Siinäpä sitten katselin sormi suussa uutta huovutustyötäni, kun avasin pesukoneen ohjelman päätyttyä. On se hyvä, että kiireisellä viikolla löytyy askartelutöillekin aikaa. Too exciting books should be forbidden by a law. Whenever I find one and start to read, normal life around me vanishes. The family is starving, my schoolwork is waiting for me in vain, dirty laundry piles up and up towards the ceiling and the dustbunnies on the floors start to jump and hop around. Oh Lars, what did you do to me! - I started Lars Kepler's "The Hypnotist" on Wednesday evening and on Thursday I already wanted to skip my Pilates class just to be able to go on reading. Well, luckily I didn't skip it, because now I know what kind of tragical consequenses there might be, but on Friday, after coming home from school, I just lay on the bed reading page after page until it was a quarter to twelve. Then I simply couldn't keep my eyes open anymore, the text started to blur before my eyes. This morning I read the last 50 pages and after closing the book I felt like waking up from hypnosis myself. Good grief. Kepler didn't quite reach as high as Stieg Larsson in his first part of the Millennium trilogy, but then again, how often do you find a character like Lisbeht Salander in literature? Kepler still writes very well and he knows exactly how to build up the excitement. I also liked very much how he used the detective story as a frame to tell another story from the main character's past and how he tied it together with the rest of the plot. My only complaint is that I wonder why all really exciting books and films have to contain at least one totally sick and disturbed person, and in this case there was a plentiful of them. Can't anyone create excitement without absurdly sick events? - I guess I shouldn't complain about this since I knew what was coming when I chose to read the book. but still, it makes me wonder. Since I knew the story would be rather bloody and violent I decided to read it in Swedish. It's the original language of the book and the language sort of alienates me a bit from the story. The most gruesome parts don't shock quite as much as in my mother tongue. If the book totally held me in its grip, I met a total opposite to it in the afternoon when I took Onni to see the latest Rölli-movie. "Rölli" is a Finnish child programme character created by the actor himself, and although the original show on TV was quite good, I've never been too enthusiastic about all the side products it has calved. This film was the all-time low point. I felt pity for the actors because there really were som good ones, but their roles were so poorly written that it almost made me weep. Why did they have to perform all Rölli-songs (that had nothing with the plot to do) in the middle of crazy animations like some nightmare versions of Mary Poppins? The whole thing made me sad and angry about Finnish children's movies, but luckily I remembered some real jewels, too, so it seems that all the film industry for kids in this country isn't going to the dogs after all. Today's photo shows what I found on Thursday night in a cafe in Pori: organic tea with mango! And I mean this has some real mango in it, not some kind of horrible industrial essence. I actually stopped at the cafe just to buy me a bottle of mineral water before my Pilates class, and then I noticed the colorful tins on a shelf. Choosing this flavour was simply because I was so tired and needed something to cheer me up, and the bright yellow colour somehow promised to do that. I may have to go and taste the other flavours, too, this one was so good. I had a busy week at school although the 9th graders were in their work practise. I had one of them working for me, so a part of my free lessons went into guiding her and then I also had several lessons substituting my colleague who was away from school for a couple of days. In addition to the busy schedule I felt somehow exceptionally tired and absent-minded. Among other things, I managed to shrink an alpaca sweater that my husband had bought for himself in Peru. I don't know what I had been thinking (probably nothing) when I had put it into the washing machine together with other 30-grade laundry. With the normal programme, when it absolutely needs the wool programme! The sweater fits Onni now and feels like some kind of product of wet felting crafts. Yeah, isn't it marvelous that in the middle of my busy week I still had time for doing some crafts!?! (*hitting my head against the wall*) Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. Tekoälyä sun muuta 4.2.2013  Helmikuu! Helmikuun nimipäivälistan alku on hyvin kuvaava: "Riitta, Aamu, Valo, Armi... Tämä aika vuodesta on aina sellainen, että jokin toivo elämästä alkaa taas herätä sisimmässä. Meitsin energia aaltoilee täysin arvaamattomasti, sillä välillä olen täynnä energiaa ja jaksan vaikka mitä ja tunnen herääväni jo kevääseen, kun taas toisina päivinä raahustan voimattomana läpi tuntien ja tunnen olevani vielä suurimmaksi osaksi talviunilla. Sen verran kevään valo on jo päässyt kutittelemaan sisintäni, että kaivoin naftaliinista käsityön. Ehkä joku lukijoista vielä muistaa, miten toissavuonna kudoin isäinpäiväksi isännälle uuden oravapuseron loppuun kuluneen tilalle (nimitys tulee siitä, että pienenä tenavat tykkäsivät ryömiä iskän ruskean villapaidan sisälle ja leikkivät siellä oravaa). Tämä kurrepaidan uusi tuleminen on johtanut siihen, että sitä lainataan entistäkin hanakammin, ja niinpä päätin kutoa tenaville omat paidat. Metsänvihreän villapuseron piti olla jouluyllätys Julialle, mutta kun en tarpeeksi usein päässyt kutomaan sitä niin ettei joko itse lahjan saaja tai Onni olisi ollut näkemässä! Jälkimmäiselle olisi ollut pik-kui-sen hankala selittää, miksi äidin kutoma villapusero löytyy joulupukin tuomien lahjojen joukosta - mikäli tenava nyt ollenkaan olisi pystynyt pitämään salaisuutta sisällään, mitä suuresti epäilen. Villapuseroprojekti jäi siis kesken, ja olen vasta nyt jatkanut etukappaleen loppuun ja tänään sain ekan hihan valmiiksi.  "The Hobbit" on edennyt yli puoleenväliin, ja niin hyvä kirja kuin se onkin, minulla on nyt kauhea hinku saada se loppuun ja päästä käsiksi siihen kirjalatiin, jonka raahasin taannoin kotiin kirjastosta. Lars Keplerin "Hypnotisören" katselee minua joka kerta yhtä houkuttelevan näköisenä kun kuljen olkkarin kirjahyllyn ohi, ja sen viereltä iskevät silmää mm. Anne Tylerin "A Patchwork Planet" ja Erin Morgensternin "The Night Circus". So many books, so little time!  En tajua, miksi aina sorrun ostamaan uusia kynsilakkoja, kun minulla on itse asiassa niin helskutin harvoin aikaa käyttää niitä ja lakkailla ja kuivatella kynsiä. Nyt oli pakko saada jokin hedelmäisen kirkas väri, ja ostin Sokoksesta Essien "Fifth Avenue" -lakan. Ja milloinkahan ehdin senkin testata, kysyn vaan?  Lauantainen kampaajakäyntini muutti tämän hiuspehkoni ulkonäköä aika lailla, sillä vaikka olen tottunut olemaan vaalea, niin totuus on kuitenkin se, että iän myötä hiukseni ovat tummuneet melko tavalla. Vaaleiden raitojen jatkuva laittaminen on rasittanut hiuksia ja aloin muutenkin pohtia, että mitä jos alkaisin tässä värikentässä lähestyä nykyistä todellista väriäni. Loistava luottokampaajani ehdotti minulle liukuvärjäystä, jossa niska jäisi tummemmaksi ja päällipuoli vaaleammaksi, ja linjaustakin rukattiin hieman. Lopputulos on harvinaisen jees, ja sävy on ehdottomasti kauniimpi kuin se tumma maantienharmaa, jollaiseksi hiukseni nykyään luonnostaan kasvaisivat. Niin, ja ihailkaa nyt ihmeessä myös mun mielettömän upeaa ja kauniin raidallista kotivillatakkiani. (Aikusten oikeesti, miten en tajunnut edes sitä riisua pois kun pyysin Juliaa ottamaan kuvan mun uudesta päästäni?) It's February! The days are getting longer and we've even been able to see the sun during a couple of days. At this point of year I always start to feel hopeful again. Maybe life will conquer after all? Maybe we're not doomed to live in eternal darkness and cold? My energy levels go up and down. Some days I feel born into springtime already, full of energy, doing this and that and feeling I could do more. Some days I just wade through barely alive, more like still hybernating in some dark cave. But the spring sun has already touched my nose with its rays, and I wanted to do some knitting for the longest time. This is actually a pullover project I had intended to be a Christmas present for my daughter Julia, but since it was impossible to knit it in secrecy a) from Julia herself and b) Onni, the little curious bird, I didn't manage to get it ready before Christmas. Now I've finished the front piece and the first sleeve. The model is the same I have used for my husband's pullover that the kids have been borrowing every now and then. Whenever they feel sad, cold or sick, they want to cuddle inside Daddy's pullover which they have christened "the squirrel pullover". The funny name comes from the fact that when they were little, they wanted to hide inside their Dad's brown sweater and imagine that they were squirrels! The original pullover is now long gone, and since the second edition seemed to be as big a hit as the first one, I decided to knit the kids their own pullovers. I've read "The Hobbit" half through now and it's as good as ever, but I can't help feeling a bit urgent to finish it, because there are SO MANY interesting books I brought home from my last visit to the library. Lars Kepler's "Hypnotist" is watching me closely whenever I pass the living room bookshelf and I could swear that Anne Tyler's "The Patchway Planet" and Erin Morgenstern's "The Night Circus" are winking their eyes to me. WHY is there so little time to read and SO many good books! Summer holiday, where are youuuuu?! Another thing I'd like to have time for, but don't have, is polishing my nails. I keep buying new bottles of nail polish but don't have time to use them. It takes such an awful lot of time to polish and dry, polish and dry. Last week I simply had to get something bright and fruity and I ended up investing more than 15 euros in Essie's "Fifth Avenue". Doesn't it simply look juicy? And when, oh when, will I have time to try it!?! On Saturday I went to my hairdresser, the most gifted man on earth, and he created a whole new look for me. It was actually me who first suggested that I might give up the blond highlights. I've been blond all my life, but during the past five or six years my hair has grown essentially darker. So the toffee colour I have now isn't actually even darker than my natural colour at the moment. It sure is darker than my normal highlights, but if I let my natural colour grow all through, I think it would be darker than this (and a whole lot of boring, the kind of dark dusty road gray that isn't any colour at all). Kommentoi ja lue muiden kommentteja / Comment or read other people's comments täältä / here. |
