Minä en ymmärrä, mitä teen sinun kanssasi. Juuri, kun olet ollut aivan tönkköpönkkö parissa edellisessä jaksossa ja olen valmis heittämään sinut Dalekien sädetettäväksi, ilmestyykin jakso, joka on nokkera ja näppärä ja oikein kunnon Doctor Who -kamaa, ja sinun roolisuorituksesi pelittää oikein hyvin. Voisitko nyt hyvä mies päättää, osaatko olla Doctor vai etkö osaa? Minun mielestäni on kamalan hankalaa pettyä, kun odotan innolla uutta jaksoa ja ajattelen, että jes, kyllä tämä mies sittenkin hoitaa homman kotiin. Ja sitten ei hoidakaan. Ja lähes yhtä rasittavaa on asettua pessimistinä telkun ääreen ja huomata, että olen arvioinut sinut sittenkin väärin ja aivan epäoikeudenmukaisesti. Voisitko mitenkään tehdä tasaisen hyvää roolisuoritusta jaksosta toiseen, kuten Matt Smith tai David Tennant?
Olen muuten nähnyt sekä Tardisin että Dalekin, kahdessakin eri paikassa. Itä-Lontoon Doctor Who -kaupan yhteydessä on myös sarjaan liittyvä museo, joskin itse liikkeeseenkin on sijoitettu rekvisiittajuttuja. Ja vieraillessani BBC:llä pääsin pussailemaan Dalekin kanssa, sillä headquarters valmistautui kuningattaren vierailuun ja esille oli tuotu sen hetken kuuminta kamaa. Kuukauden kuluttua Lontoo kutsuun jälleen, kun isäntä ja minä täytämme yhteensä 100 vuotta. Olisi kovin siistiä törmätä Tardisin tai Dalekin sijasta itse Doctoriin, mutta mitäköhän tuo matkaseura mahtaisi siitä tuumata? (Taitaisi lähteä Amy Pondin etsintään.)
Lontoo saattaa kutsua jälkikasvuakin. Tytär on hakenut yliopistoon Brittein saarille, ja tänään tuli tieto, että ainakin Lontoon King’s College on hyväksynyt hänet opiskelijakseen. Aivan kaikki on vielä auki, ja odottelemme vastauksia muualtakin, mutta kovasti tosissaan tuo typykkä nyt on sinne Brittilään menossa. Äidin hiuksia nostattaa taivaisiin etäisyys ja kustannukset – juuri vastikään oli lehdistössä juttua siitä, millaisiin järjettömyyksiin Lontoon vuokrataso on kohonnut, mutta jos tie lopulta vie juuri sinne, niin ajattelisin optimistina kuitenkin, että kaikesta jotenkin selvitään. Ehkä liiankin optimistista ajattelua, mutta jotenkin olen kaikesta kauhunkankeudestani huolimatta hemmetin ylpeä siitä, että jälkikasvu on tehnyt kovasti työtä unelmansa eteen, eikä ole sellainen arkajalka kotihiirulainen kuin minä aikoinaan. Toisaalta olen myös sinänsä ylpeä itsestäni, että olen omasta sisäisestä puolikauhustani huolimatta rohkaissut tytärtä hakuprosessiin, enkä ole ensimmäiseksi teilannut ajatusta mahdottomana ja esittänyt sataa eri syytä minkä takia niin ei missään nimessä voi tehdä. – Kuten oma äitini olisi toiminut. Meillähän ei mihinkään oltu ryhtymässä, ellei homma ollut tuttua, turvallista ja satavarmaa.
Mutta hei, pojasta polvi paranee ja äidistä tytär! Katsotaan, mihin tulevaisuus meitä kuljettaa. Sitä odotellessa hykertelen onnellisena mm. niistä teatterilipuista, jotka olen reissulle jo varannut.