Aihearkisto: Iso-Britannia

Lontoossa

Julkaistu , kirjoittanut
5

Lontoon vierailu ei mulle henk.koht. tarjonnut tällä kertaa sinänsä mitään ihan uutta, mutta tarkoitus olikin näyttää paikkoja noille meidän nuorille miehille. Käveltiin hotellilta Millenium Bridgeä pitkin katsomaan St Paulin katedraalia, sieltä metrolla British Museumiin.

Mä sitten jaksan rakastaa tota museon pääaulaa ja sen kattoa! Mä olen joka kerta yhtä ihastunut, kun astun sisään. Itse museo on niin järkyttävän valtava, ettei meillä ollut aikomustakaan katsoa muuta, kuin tietyt oleelliset jutut, jotta Onnille jäisi edes jotain mielikuvia paikasta.

Rosettan kivi ja muumiot olivat tietenkin suosikkilistalla. Toki paikassa olisi voinut helposti viettää koko päivän, mutta aikamme oli rajallinen, joten oli tyydyttävä vain pieneen osaan kaikesta tarjonnasta.

Museolta siirryimme Westminsteriin. Big Ben on ikävä kyllä edelleen remontin takia paketissa, siitä on näkyvissä vain yksi kellotauluista kaikkien kääreiden keskeltä, ja iso osa parlamenttitalostakin on muovien peitossa. Sen näki parhaiten oikeastaan South Bankin puolelta, jossa muoveja ei ollut.

Westminster Abbey oli yhtä majesteettisen näköinen kuin ennenkin, ja pitipä noi jälkikasvut pyöräyttää myös vanhan kunnon Winstonin patsaan kautta, ja kerrata vähän historiaa.

Nämä Bobbyt taitavat komeilla jokseenkin monen turistin valokuvissa, mutta silti herrat jaksoivat olla aina yhtä kohteliaita ja ystävällisiä.

Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.

Nuoriso halusi tämän jälkeen sushia, ja Onni, mies ja minä puolestaan päätimme vetää pikaruokaa Victoria Stationin yläkerrassa ennen illan musikaalin alkua, joten kokoonpanomme vaihtui taas, ja treffit sovittiin teatterille. Olisin mieluusti nähnyt jotain uutta, mutta koska maanantai on Lontoossa kaikkein surkein päivä teatteritarjonnaltaan (monellakaan teatterilla ei silloin näytöksiä ole), valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Mies ei halunnut nähdä Mamma Miaa, minä puolestani pidin Oopperan Kummitusta liian oopperamaisena ja vaikeana Onnin kannalta. Niinpä taivuin katsomaan uudelleen Wickedin, mutta oikeastaan nautin siitä nyt tokalla kerralla jopa enemmän kuin ensimmäisellä.

Yllä kuva esiripusta, joka on Ozin maan kartta, sen päällä Hurrrrjan Pelottava Lohikäärme. Alla olevat kuvat lainattu esityksen virallisilta sivuilta, koska näytöstä ei tietenkään saanut kuvata.

Glindana nähtiin tällä kertaa Sophie Evans ja Elphaban roolissa Alice Fearn. Oltiin kyllä kaikki aika fiiliksissä teatterilta lähtiessä. Wickedin musiikki ei pärjää Andrew Lloyd Webberin nerokkaille sävellyksille, mutta visuaalisesti tämä on todellista karkkia, ja lauluissa on kuitenkin muutama mukava helmi. Osaamisen ja tekniikan taso on kaikissa West Endin musikaaleissa sitä luokkaa, ettei Suomessa näe vastaavaa.

Tiistai olikin sitten lähinnä shoppailupäivä, se vähä, mitä meillä oli kaupungilla aikaa, ennen kuin piti suunnata takaisin Heathrow’lle. Olin luvannut viedä Onnin Hamleysille, joten siellä kiertelimme perin pohjin tutkimassa eri vaihtoehtoja, ja lopulta mukaan lähti kauko-ohjattava lennokki, joka kotona sai Hellin ryömimään peloissaan sängyn alle. Vietimme myös todella pitkän ajan Piccadillyn Waterstonesilla, joka on minun taivaani, ja kyllä sieltä kaikki muutkin luettavaa itsellensä löysivät, aina Onnia myöten, joka löysi David Walliamsin viimeisimmän kirjan ”The World’s Worst Teachers”. Luen sen mielelläni itsekin, Walliamsin kirjat ovat hauskoja, ja niissä on aina jokin todella sydämellinen, hyväntahtoinen opetus siitä, miten kaikenlaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Ruokailu oli Food Market -ruokailu jossakin Piccadilly Circusin läheisyydessä, en edes tarkkaan tiedä missä. Menimme pisimpään jonoon, jossa näytti olevan paljon paikallisia bisnesmiehiä, ja saimme todella hyvää korealaista kanaa.

Oli ikävää sanoa Lontoolle hyvästit niin pikaisesti. Muutama päivä lisää, ja olisimme ehtineet toiseenkin teatteriin, käymään Olympiapuiston maailman korkeimmassa liukuradassa ja vaikka Shardin katolla, ja tietenkin Tate Modernissa, joka oli aivan hotellimme edessä, mutta jossa emme ehtineet sisällä edes piipahtaa. Nyyh. Ensi kerralla sitten!

The Cambridge Experience #3

Julkaistu , kirjoittanut
6

Sunnuntai alkoi sekä omien matkatavaroidemme että Julian kamojen raahaamisella collegen Porters’ Lodgeen, josta haimme ne myöhemmin iltapäivällä. Juho auttoi systeriään tavaroiden kantamisessa, ja me muu perhe syöttelimme tuoretta ruohoa collegen marsuille, joiden asuintilat ovat kirjastorakennusta vastapäätä. Marsujen hoitaminen ja silittely helpottavat opiskelijoiden stressiä, ja tästäkö The Daily Mail jo repi ivaavia otsikoita tyyliin Cambridgen yliopisto antaa kermaperseopiskelijoille marsuja stressitason alentamiseksi. Ja kommenttiosastollahan vasta kura lensi. No, Daily Mailin lukijakunta ei yleisesti ottaen ole pahemmin opiskellut, joten jätettäköön omaan arvoonsa. Söpöstä marsunelikosta kolme on nimetty feministi-ikonien mukaan: Virguinea Woolf, Ruth Bader Guineasburg ja Emmeline Squeekhurst. Neljäntenä mukana vikeltelee Oreo-niminen marsu.

Pidän myös paljon tästä kirjaston pihalla olevasta taideteoksesta.

Kun tavarat oli saatu Lodgeen, lähdimme porukalla punttaamaan Cam-joelle. Tai, no, punttaaminen ei kyllä taida olla mikään oikea suomen kielen sana, on vain meidän väännös englannin punting-sanasta. Pitäisi kai oikeasti puhua ruuhella sauvomisesta. Vuokrasimme ruuhen samasta paikasta kuin viime kesänäkin, ja Julia ohjasi meitä ensin, Juho kokeili vuorollaan (ja inhosi veneen ohjaamista), ja lopulta mies sauvoi meidät takaisin rantaan.

Vesilinnut tulevat ihan veneiden lähelle, syövät leivänmuruja vaikka sormista, mutta tämä emo purjehti majesteetillisesti kaikkien veneiden ohi pitäen sellaista varoitusmöykkää mennessään, että varmasti jokainen elollinen olento ymmärsi väistää. Punttaajia on liikkeellä kauniilla säällä aina paljon, ja etenkin aasialaisia, kokonaisia venekuntia täynnä kouluryhmiä, liikkui ammattipunttaajien kuljettamina. Aasialaiset arvostavat koulutusta suuresti, ja Cambridge on heille eräänlainen Mekka. Asukkaille tilanteen tekee raivostuttavaksi se, että aasialaisryhmät saattavat tukkia valokuvaussessioillaan liikenteen kaduilta tai muilta kulkukäytäviltä, koska keskittyvät vain kuvaamiseen, eivätkä katso esim. sitä, astuvatko vahingossa henkilöautojen tai bussin tai pyöräilijän eteen.

King’s College on aina yhtä vaikuttava näky. Sen kohdalla käännyimme takaisinpäin, ja paluumatka sujuukin nopeammin joen virtauksen takia.

Veneen palauttamisen jälkeen käpyttelimme keskustaan, ja söimme kuvan ravintolassa, joka on suosittu paikka, mutta josta muistin jo viime kesältä, kun tilasimme sieltä safkaa Julian asunnolle, että nope, ei ole minun makuuni. Tämänkertainen ateria vahvisti mielikuvaani, eikä oikeastaan kukaan ollut tyytyväinen annokseensa. Ainut kiva oli Boba-juoma, jota otimme lähtiessämme mukaamme.

Minun Bobani oli Green Apple Burst. Kannen läpi isketään pilli, jolla juomaa siemaillaan, ja pohjalla lilluu tapiokatärkkelyksestä tehtyjä pieniä, liukkaita pallukoita, jotka ovat ensin hämmentävä, mutta sitten ihan ilahduttava kokemus. Ainut juttu, mitä voin Hong Kong Fusionista suositella.

Matkalla kasvitieteelliseen puutarhaan törmäsimme tähän trubaduuriin, joka kuulemma on vakionäky pääkadulla. Katusoittajia kaupungilla on muutenkin paljon, varsinkin iltaisin, ja monet aivan ällistyttävän hyviä. Ei tämäkään heppu huonosti vetänyt. Ehkä jonakin tosi tympeänraskaan koulupäivän jälkeen voin miettiä, jatkanko opettajana vai lähdenkö roskissoittajaksi Brittilään. Jos päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, olen tosi kypsynyt duuniini.

Tällä kertaa menimme kasvitieteelliseen ikään kuin takaovesta. Pääsisäänkäynti on puutarhan toisella puolella.

Mulla ei ollut järkkäriä reissussa mukanani, joten kuvat nyt ovat mitä ovat, ja monet kukat, jotka kuvissa ovat suuria, ovat oikeasti pienenpieniä – kokeilin vähän, mihin kännykkäkamera pystyy.

Ja pienenpienten kukkien vastapainoksi löytyi myös kaikkea jättikokoista, Sequoia-puita ja muita jännittäviä hypersuuria, kiemurajuurisia puita.

Sir Isaac Newtonia inspiroineesta omenapuusta kasvaa Cambridgessa ainakin kaksi jälkeläistä, toinen täällä kasvitieteellisessä ja toinen Trinity Collegen mailla.

Koska sunnuntaikaan ei ollut viileydellä pilattu, olimme jokseenkin puhki kierreltyämme puutarhassa pari tuntia. Taksikyydillä kävimme noutamassa matkatavaramme ja jatkoimme rautatieasemalle. 

Julia oli hankkinut meille edulliset junaliput Lontooseen, ja me kaikki nuokuimme väsähtäneinä junan viileydessä. Perillä Juho lähti taas raijaamaan siskonsa kamoja tämän väliaikaiseen asumukseen ystäviensä luokse, ja me muut lähdimme kirjautumaan hotelliimme, joka sijaitsi aivan Tate Modernin takana, ja etsimään ruokapaikkaa South Bankilta. Unta ei illalla pahemmin tarvinnut odotella, jahka rahtaajammekin oli päässyt perille asti. 

The Cambridge Experience #2

Julkaistu , kirjoittanut
4

 

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja sellaista lämpöä hohkaavana, joka lupaa kunnon hellepäivää. Eipä ollut yllätys, säätiedotus oli viikonlopun, ja nimenomaan lauantain, kohdalle luvannut Cambridgeen kunnon hellepiikkiä, jonka jälkeen sää viilenisi. Jesus Green -puistoon (saanut ilmeisesti nimensä Jesus Collegesta) johtava kuja oli aamulla vielä armeliaan varjoisa ja viileä. Meidän nuorimies halusi viedä lahjansa siskolle jo aamulla, kun sen vielä saisi pois juhlallisuuksien tieltä systerin huoneeseen.

Aamupäivä kuluikin kaupungilla yhä lisääntyvässä lämmössä. Sisko ja veli katosivat omille teilleen, me miehen ja Onnin kanssa menimme paikalliseen Mappin and Webb-liikkeeseen, jonne olin varannut meidän lahjamme noudettavaksi: Montblancin mustetäytekynän. Kuinka ollakaan, aivan vieressä oli myös Paperchasen liike, joten eihän sitäkään voinut ohittaa. Löysinkin pari settiä kivoja Reward Stickers -vihkosia töihin (joo kuulkaa, vielä ysiluokkalaiset on onnessaan kun ne pääsee sanarista läpi, ja ne saavat tarran).

Julia kierrätti meitä hiukan katselemassa lähimpien collegeiden tiloja. Olimme käyneet näissä viime kesänä yhdessä, mutta yhtä huikeaa niitä oli katsella nytkin, ja perheen miesväelle ne kaikki olivat tietenkin uusia. St John Collegen kappeli oli ihanan viileä.

Myös supersiistit nurmikot ikivanhojen rakennusten pihoilla ihastuttivat. (Arvatkaapa, näimmekö YHTÄÄN voikukkaa!)

Kovin paljoa aikaa ei ollut, sillä yhdeltätoista meidän kaikkien piti olla jo valmistautumassa juhlallisuuksia varten. Me palasimme hotellille käymään pikasuihkussa, silittämään vaatteita ja pöökäämään, ja Julia meni omalle taholleen laittautumaan. Valmistujille oli tiukat asuohjeistukset kenkiä, meikkiä ja kampausta myöten: vain vähän meikkiä, yksinkertainen kampaus, kengissä ei saa olla korkoja, solkia tai muita koristuksia jne.jne. Katsokaas, jos tapaa on vaalittu jostain 1400-luvulta lähtien, niin pitäähän sitä kunnon nykybritin jatkaa. Pitkät housut tai hameen kanssa sukkahousut, pitkähihainen paita, musta kaapu, jopa 30 asteen helteessä. Joku roti! Ei tänne nakuilemaan ole tultu.

Kuvassa taksia odottelemassa. Miesväkeä kävi sääliksi, mutta lopulta meikä uusine korkkareineen ja unohtuneine avokassukkineen oli se kaikkein säälittävin, ja juhlallisuuksien jälkeen piti poiketa Nextiin ostamaan edulliset nudet baltsut ennen kuin matka jatkui. – Mutta oikeesti, kauheetahan tolla miesväellä oli kuumissa puvuissa ja paidoissa ja ruseteissa.

Menimme kahdeksitoista Julian collegelle (Lucy Cavendish College) lounaalle, jossa tapasin ilokseni myös yhden Julian parhaista kavereista, Aimeen, ja istuimmekin lounaalla samassa pöydässä hänen ja hänen perheensä kanssa. Lounas oli iloksemme kylmä buffetlounas, enkä pannut pahakseni myöskään seljankukkalimsaa ja jälkiruokamansikoita pienten marenkien ja kermavaahdon kera.

Lounaan lopuksi valmistujat ja osa collegen väestä (presidentti sinisessä puvussa ja punaisessa kaavussa) asettuivat ulos nurmikolle ammattikuvaajan ikuistettaviksi. Näissä kuvissa asetelmaa vielä haetaan, joten ilmeet ja asennot ovat mitä sattuu. Ylemmässä kuvassa valokuvaaja näyttää osoittavan suoraan ruskeatukkaisen tytön korvaa; Julia on hänen vieressään vasemmalla. 

Nuo turkishuput ovat muuten huvittava juttu. Ne vuokrataan peruskaavun lisukkeiksi nimenomaan näitä valmistujaisia varten, ja niitä käytetään vain ja ainoastaan tämän yhden kerran. Myöhemmin, jos valmistuu jatkotutkinnosta, vuokrataan sitten eri tavalla somistettu huppu kaavun kaveriksi.

Me käpyttelimme jalkaisin ja hissuksiin senaattitalolle, sillä lounaan ja itse valmistujaistilaisuuden välissä oli runsaasti aikaa. Kuumuus kaupungilla tuntui lyövän kasvoille, ja vaikka matka ei ollut pitkä, pysähdyimme mm. Heffersin ihanassa kirjakaupassa. Ei niinkään kirjoja katselemassa, vaan päästäksemme jonnekin, missä on tehokas ilmastointi. Minäkin jumitin alennusdekkareiden vieressä muka niitä tutkien, vaikken välittänyt niistä pätkääkään, mutta niiden vieressä oli yksi ilmastointilaitteista. 

Senaattitalolla meidät istutettiin ensin pihalle telttakatokseen odottamaan järjestelyjen viimeistelyä, ja jokainen halukas sai ohjelmalehden. Lucy Cavendishin lisäksi samassa tilaisuudessa oli kahden muun collegen valmistuvat oppilaat, ja aamupäivällä oli jo järjestetty yksi vastaava tilaisuus toisille collegeille. Plus että näitä oli ollut sitten jo pitkin viikkoa, en edes muista, kuinka monesta eri collegesta Cambridgen yliopisto koostuu. Huvittava yksityiskohta on sekin, että lähes joka collegea ympäröi muuri. Sitä tarvittiin aikanaan, kun kaupunkilaiset olivat vihamielisiä akateemista väkeä kohtaan, joka a) osasi lukea ja kirjoittaa ja b) ansaitsi paremmin kuin tavallinen kansa. Eikä vihamielisyys ole edelleenkään täysin kadonnut; viime vuonna annettiin ohje välttää kaavussa kulkemista kaupungilla (hieman vaikeaa, jos on menossa vaikka Formal Dinneriin, jossa se on pakollinen asuste), kun yksi yliopiston oppilaista oli joutunut kaupungilla vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi.

Itse juhlatilaisuudessa valokuvaaminen oli kielletty. Oppilaat kulkivat neljän ryhmissä dekaanin kanssa akatemian edustajien eteen, ja dekaani vakuutti heidän olevan hyväkäytöksisiä ja kelvollisia kansalaisia ja pyysi, että heidät hyväksytään akateemisen yhteisön jäseniksi. Tämän jälkeen jokainen oppilas vuorollaan polvistui collegensa presidentin tuolin eteen ja sai tältä siunauksen. Kaikki tapahtui latinaksi, joten voitte kuvitella, miten hilpeä hetki meillä oli hirvittävässä kuumuudessa (iankaikkisen vanhassa senaattitalossa ei ilmastointia ollut), ihmiset oli survottu penkeille aivan vieri viereen lämmittämään toinen toisiaan, ja sitten kaikki tämä ällistyttävä kummallisuus toisilleen lakkia nostavine akateemikkoineen, kulkueineen, hopeasauvoineen ja kultakäätyisine kirjoineen. Kieltämättä tuli mieleen Harry Potter. 

Mutta tietenkin se oli myös äärettömän juhlallista ja herkistävää, ja olemme suunnattoman ylpeitä upean suorituksen tehneestä tyttärestämme, joka kaiken lisäksi sai alumniyhdistyksen stipendin taiteen hyväksi tekemästään työstä (teatteriprojekteja on riittänyt ja syksylläkin on vielä tiedossa yksi ohjaustyö, jokin muinaiskreikaksi esitettävä näytelmä ammattiteatterissa). 

Kyllähän minä siellä yleisön joukossa poru kurkussa katselin, miten oma tyttäreni polvistui vastaanottamaan siunauksensa collegen presidentiltä (tästä hetkestä saa onneksi tilata valokuvan, ne olivat heti nähtävillä telttakatoksessa tilaisuuden jälkeen). Julia halusi vielä erikseen kuvan tässä kaaripylväikössä, joka on hänen lempipaikkojaan. Ehkä sen takia, että Stephen Hawkingin elämästä kertovan leffan Kaiken teoria alkukohtaus on kuvattu tässä. Tai ehkä vain sen takia, että se nyt on vaikuttavan näköinen paikka. Kaunis.

Taustalla tuleva setä onnitteli Juliaa ja totesi minulle: ”That was me. Sixty years ago.” Awwww, vähänkö suloista. Vanhuksia käpytteli viikonloppuna joka puolella yliopistoa, sillä siellä oli jokin alumnien iso tapaaminen.

Me vietimme iltaa perheen kesken Millworks-ravintolassa, jossa skoolasimme kuohuvat vastavalmistuneen kunniaksi, ja söimme ja nautimme ilmastoinnista. Tarjoilija hokasi, että meillä on tuore BA joukossamme, ja toi tyttärelle lopuksi vielä extrakuoharin. Äitimamma puolestaan ei koe Brittilän kesämatkaa täydelliseksi, ellei saa Pimms-drinkkiään.

Olimme aivan naatteja, kun pääsimme hotellille. Juho hilpaisi jonnekin uimaan ja juhlimaan Julian kanssa, mutta minun päähän mahtui vain se, että pääsin äkkiä eroon juhlatamineista ja suihkuun. Onnin kanssa kävin vielä läheisessä kaupassa hankkimassa vettä ja karkkeja, sitten jaksoinkin enää huohottaa helteestä ja katsella telkkarikanavia, ennen kuin simahdin.

Ikimuistoinen päivä!

The Cambridge Experience #1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.

Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

Julkaistu , kirjoittanut
2

Perjantaipäivä alkoi taidekotipläjäyksellä. Kettle’s Yard on Jim ja Helen Eden koti, jonka omistajat lahjoittivat vuonna 1966 yliopistolle sillä ehdolla, että se pidetään avoinna yleisölle (he olivat jo aiemmin pitäneet vierailijakierroksia kodissaan) ja että kaikki säilytetään tismalleen sellaisena kuin se aina on ollut. Jopa mukaanlukien sen keltaisen sitruunan, joka oli yksinään vadilla tuomassa esille taustalla olleiden harmaiden maalausten värit (sitruuna siis vaihdetaan säännöllisesti tuoreeseen).

Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta olikin yllättävän suuri. Jokainen huone, ja tällä tarkoitan jokaista, myös wc:tä, on täynnä taidetta. Maalauksia on ylivoimaisesti eniten, mutta veistoksiakin löytyy. Tuoleille saa istua, niihin itse asiassa rohkaistiin istumaan, koska silloin näkee paremmin ne teokset, jotka on asetettu juuri siitä tuolista katseltavaksi. Kaikki teokset eivät siis olleet perinteisesti ylhäällä seinällä, tai keskellä seinää, vaan niitä oli myös lähellä lattianrajaa.

Paikka oli englantilaisen kodikas, mutta tila ja vaaleat seinät antoivat siihen myös skandinaavista fiilistä. Jokaisen esineen paikka oli kyllä ajateltu huolella.

Paitsi kuvataidetta, kodissa oltiin rakastettu myös kirjoja, viherkasveja ja veden siloisiksi hiomia kiviä, joita oli aseteltu pöydille ja tasoille.

Kettle’s Yard oli erittäin sympaattinen ja siellä oli yllättävän paljon katseltavaa. Pidin siitä, ettei se ollut mikään persoonaton galleria, vaan todellakin rakkaudella rakennettu aito koti.

Yksi reissuni kohokohdista oli päästä punting-veneeseen Cam-joelle. Julia, Maddy, Stine ja tämän poikakaveri Pablo plus minä vuokrasimme veneen yliopistolta. Maddy oli ohjannut venettä aiemminkin, joten ihan avuttomina emme joelle lähteneet. Törmäyksiltä ei silti vältytty, välillä oltiin rantaviivassa kiinni ja välillä toisissa veneissä, mutta sellaista se näytti olevan kaikilla muillakin harrastelijoilla.

Veneen ohjaaja seisoo perässä pitkän seipään kanssa hoitamassa vauhtia ja suuntaa, ja apuohjaaja(t) veneen keskellä voivat tiukan paikan tullen avittaa pienen melan kanssa. Maddy oli reipas punttaaja, mutta homma on raskasta, joten Pablo sai osansa, ja lopulta Juliakin halusi kokeilla.

Eipä ollut jälkikasvukaan turhaan käynyt salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Hyvin sujui!  Stine hoiteli välillä apuohjaajana melaa, mutta meikä istui täydellisen ja mukavan hyödyttömänä ja vain ihailin maisemia, sorsia ja ohi- ja vastaanlipuvia veneitä.

King’s Collegen kohdalla käännyimme takaisinpäin. Päästyämme takaisin veneen vuokrannut työntekijä kysyi, tekisimmekö hänelle palveluksen ja noutaisimme vene numero kutosen karkumatkalta (jumittuneena päin seinää vähän matkan päässä) takaisin, ja Maddy ja Julia hoitivat homman hienosti kotiin. Meitä ei veloitetukaan vuokraamisesta palautettuamme kaksi venettä yhden sijasta, aurinko paistoi, venereissu oli ollut oikein kiva kaikkien mahdollisten itkupajujen sisään eksymisten ja Pablon lähes putoamisen kera, meitsi oli kärväyttänyt kaulansa uudelleen, ja kaikki olivat iloisia.

Illaksi olimme sopineet vielä ruokatreffit Nandosiin saman porukan plus Yuning-nimisen opiskelijakaverin kanssa. Mun piti ehdottomasti saada lämpimän päivän kunniaksi kunnon brittiläinen Pimm’s-drinkki, ja poikkesimme ennen ruokatreffejä The Eagle -pubiin, jossa tutkijat Watson ja Crick ilmoittivat löytäneensä DNA:n.

Pimm’s oli täydellistä. Sellaista kuin se vain Brittilässä voi olla. En tiedä, onko salaisuus sikäläisessä sitruunalimsassa.

Me olimme Nandosissa hyvissä ajoin, mutta muut tulivat jonkin verran myöhässä, ja niinpä siinä kävi niin, että osalle tuli todella kiire pistää ruoka poskeen, koska meidän piti olla puoli kasilta jo teatterilla Julian näytelmän esitystä katsomassa. Ällistyttävää kyllä, olimme siellä ajoissa, ja niinpä pääsimme viimeinkin katsomaan sitä, minkä parissa Julia oli niin ahkerasti häärännyt.

Eikä ollut häärännyt turhaan. Pidin erityisesti siitä, miten näyttelijät oli koreografioitu esittämään tapahtumia Aeneaksen kertoessa, mitä kauheuksia hänen kotikaupungissaan Trojassa oli tapahtunut. Myös näytelmän mainosjuliste on tyttären käsialaa.

Toisen näytöksen alussa näyttämön yllä leijui savukoneen tekemää usvaa. Yuning totesi, että labrassa näky olisi hälyttävä ja kaikki lähtisivät kiireen vilkkaa ulos. Kerroimme siinä porukalla muutaman stoorin palohälytyksistä, mutta hiljenimme, kun toka näytös alkoi. Kunnes. Valot syttyivät ja palohälytin soi! Tuottaja ilmestyi keskikäytävälle pahoittelemaan tilannetta ja ilmoittamaan, että kaikkien on siirryttävä ulos. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme takaisin sisätiloihin ja näytelmä saattoi jatkua.

Hälytyksen syyksi paljastui se, että joku oli jättänyt näyttämön oven auki, jolloin tekosavu oli päässyt myös takatilaan, jossa sitä ei kuulu olla, ja palohälyttimet olivat reagoineet siihen. Totesimme kyllä yksimielisesti, että jos palohälytyksen oli jossakin kohdassa tultava, se tuli sikäli hyvään saumaan, että monessa paljon intensiivisemmässä kohdassa se olisi pilannut fiiliksen täysin. Lopun kolmen itsarin keskellä (tietenkin, tämä on tragedia, lopussa kaikki kuolevat) palohälytys olisi ollut täysi fiasko.

Collegen teatteri on kyllä aika himmeä paikka. Rakennus on suht uusi, mutta teatteri on tehty neoklassiseen tyyliin parvekkeineen päivineen. Aikamoista. (Kuva lainattu netistä, siellä piti tietenkin pistää känny pois päältä.)

Näytelmä oli oiva päätös Cambridgen seikkailuilleni. Seuraavana aamuna kävimme vielä tankkaamassa kunnon aamiaisen ennen lähtöäni, ja koska matkassa olin minä, Lontoon päässä metro hajosi kesken matkan lentokentälle. Porukka ulos ja uutta odottamaan. Ja kun siihen toiseen metroon lopulta päästiin, se seisoi kymmenisen minuuttia paikoillaan aiheuttamassa lisähämmennystä. Ajoissa kuitenkin pääsin perille.

Mä olin käynyt Julian kanssa hankkimassa perheen miehille Cambridgen yliopiston paidat, ja peltitöntössä tuomani keksit syötiin yhdessä päivässä. Tunnustettava on, ettei mullakaan kauaa mennyt tuon kahvin tuhoamiseen.

Lentokentältä olin jo etukäteen päättänyt ostaa Daisy Twinklen, koska se on oikeasti tuoksu, jollaista olen kaivannut noin 40 vuotta siitä lähtien, kun joku yläasteaikaisista kirjekavereistani lähetti minulle pienenpienen pullollisen orvokintuoksuista hajuvettä. Mutta lentokentän kirjakaupassa sattui tietysti olemaan tarjous ”Osta 2, saat toisen puoleen hintaan”, ja koska Julian kaveri Hollie oli mulle ylistänyt ”A Little Life” -kirjaa, päädyin ostamaan sen plus hömppäkirjan sen kaveriksi, koska tiesin, että Yanagiharan teos olisi kehuistaan huolimatta myös rankkaa luettavaa.  Ruth Hoganilta mulla on jo edellinen kepeänpuoleinen teos ”The Keeper of Lost Things”.  Ja tottakai piti raahata myös karkkia Tax Freestä Onnille ja vähän isoveljellekin.

Kesäreissu oli oikein onnistunut matkakommelluksistaan huolimatta. Sen ainakin opin, että varaan ensi kerralla Suomen päässä enemmän väljyyttä siihen, miten kauan arvioin menomatkan lentokentälle kestävän!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #4 Labyrintti ja kuoharia

Julkaistu , kirjoittanut
4

Yliopiston pääkirjasto on maaginen paikka, josta olen kuullut juttua paljonkin. Se, mille kovasti nauroin alunperin, oli se, että kirjat on siellä järjestetty teoksen koon mukaan. Ei kirjailijan mukaan, ei kirjan nimen mukaan, vaan kirjan koon mukaan. Systeemin nerokkuus valkeni mulle vasta kun järkkäsin omaa Lundia-hyllyäni ja tajusin, että saan samaan hyllykköön mahtumaan paljon enemmän kirjoja, kun laitan samankokoiset aina samalle hyllylle.

Julia oli uhkaillut mua, että joudun etsimään hänelle kaksi kirjaa, mutta onneksi se oli siltä osin vain uhkailua, etten joutunut tehtävään yksin, vaan hän suunnisti kanssani. Maagista kirjastossa ei nimittäin ole vain kirjojen järjestelysysteemi, vaan myöskin se, että se on aivan käsittämätön labyrintti, jossa jopa superpartiolaiswonderwomantyttäreni on eksynyt useampaan kertaan. Siis oikeesti EKSYNYT.

Kirjasto näyttää kuvassa pitkänomaiselta, mutta on oikeasti yhtä leveä kuin pitkäkin, neliö. Torni on täynnä kirjoja, joka kerros on täynnä kirjoja, varmaankin maan allakin on kirjoja. Kirjasto on ns. vapaakappalekirjasto, eli kaikesta, mitä Britanniassa painetaan, läheteään kirjastolle oma kappale, oli se sitten tieteellinen tutkimus tai sarjakuvalehti.

Aineiston valtavan määrän takia kirjoja etsiessään pitää mennä tietsikalle ja etsiä sieltä sen koordinaatit, eli ensin on sen siiven nimi, missä kirja on, ja sitten tulee perässä numerosarjaa, josta löytyy kerros ja huone ja hylly, oliko kenties jotain muutakin. Jättimäisistä tiloista huolimatta kirjasto on pursuamassa yli, joten ”overflow” -kirjoja on sijoitettu sivupöydille ja merkillisiin pinoihin, joissa lienee myös oma järjestyksensä, koska muutenhan etsiminen kävisi toivottomaksi. Aivan uskomaton labyrintti se paikka joka tapauksessa on, ja tiedän tasan tarkkaan, että minun suuntavaistoillani sieltä en viikkoon löytäisi pois, jos oikeasti eksyisin.

Näkymä yhdestä aineistosalista lukusaliin. Väliovet lasia ja jotakin metallitaideteosta, huhhuh.

Löydettyämme tarvittavat opukset suuntasimme yhden tenttisalirakennuksen pihalle kuoharipullojen kanssa. Julian kaverit Stine ja Maddy olivat lopputentissään, jonka jälkeen tutkinto on plakkarissa, ja silloin perinteenä on, että kaverit saapuvat kytikselle heti tentin jälkeen kastellakseen onnelliset urakastaan suoriutuneet sankarit kuohuviinillä. Maddyä ja Stineä oli tullut kastelemaan aika iso porukka, mutta myös muita veikeinä kyttääviä porukoita odotteli pihalla.

Tässä esimerkkiä traditioista. Keljuimmat heittivät vielä glitteriä uhriensa päälle lopuksi, ja sehän tarttuu tahmeaan kuoharin kostuttamaan ihoon kuin pikaliimalla.

Onnelliset Stine ja Maddy.

Pihalla oli kyllä melkoinen lätäkkö kuoharia kun kaikki onnittelijat olivat seremoniansa suorittaneet.

Me suuntasimme kaupungille muutaman collegen poikki, ja mä olin tietysti aivan lumoutunut sisäpihojen hyvinhoidetuista nurmikoista ja istutuksista, muratista ja vanhoista rakennuksista.

Tää oli muistaakseni Newnham College, ja olisko nyt ollut oppilaskunnan puheenjohtaja, joka aina saa asuttavakseen tuon keskimmäisen ”tornin” parvekehuoneen. Ei ihme, jos on paikasta kilpailua.

Murattikuva onkin sitten jostain toiselta pihalta, koska rakennuksen tyyli on aivan erilainen, mutten kuolemaksenikaan muista mistä.

Trinity Collegen alueella kasvaa sen omppupuun jälkeläinen, joka tiputti omenansa Sir Isaac Newtonin päähän. Alkuperäinen puu kasvoi Woolsthorpe Manorissa.

”The Theory of Everything” -leffan kuvauspaikkoja Trinityssä.

Aivan kaupungin keskustassa on Great St Mary’s Church, jossa pidettiin Stephen Hawkingin hautajaiset.

Kaikki vaivannäkö koristelun suhteen on ennen muinoin ollut jotain aivan megalomaanista. Täällä esim. jokaisen penkin päätyä koristi käsin veistetty eläin, joka penkkirivissä eri, ja sen takana aina samanlainen Ranskan lilja. Ei eletty 3D-tulostinten aikaa, ei.

Mulla ei ollut mitään suuria shoppailutarpeita, mutta Cath Kidstonilla pitää joka kerta Brittilässä käydä. Siellä oli ale, joten perinteisten keittiöpyyhkeiden lisäksi törsäsin uuteen kesäkassiin.

Koska Lush osui sekin reitille, ei sielläkään voinut olla poikkeamatta. John Lewisiltä me kyseltiin kuninkaallisen vauvakaman perään, mutta kaikki oli jo myyty. Sen sijaan Harryn ja Meghanin häiden kunniaksi painettu muki vielä löytyi.

Ihan erikseen ja vartavasten me pyöräiltiin joenvartta eri collegeiden boathousien ja siellä harjoittelevien soutujoukkueiden ja näiden jokilaivojen ohi Beehive Centeriin, josta löytyi isoja eri alojen markettimyymälöitä. Me menimme lemmikkieläinkauppaan ihmettelemään, mitä kaikkea koirille on keksitty valmistaa, ja valitsemaan Hellille tuliaisia.

Kaksi pussia palkitsemisnamuja, vetonarullinen pallo (jollaista en Porista löytänyt), vinkuva apina ja kana, joka sanoo KVÄÄK (tai perheen mielestä enemmänkin röhkii, mutta mä tiedän ettei se röhki, koska viereisessä laarissa oli possuja ja NE sanoi RÖHHH). Kanasta tuli supersuosikki heti kättelyssä. Siinä on just sopivan nystyinen pinta, mukavia ulokkeita järsittäväksi, ja mojovinta on tietysti se ääni.

Illan vietimmekin sitten leffassa katsomassa huonoa elokuvaa, jonka minä olin valinnut. Jotenkin raukka olin onnistunut kuvittelemaan, että ”The Book Club” olisi tehty yhden lukemani kirjan perusteella, ja koska olin nähnyt pikaisesti, että siinä on Diane Keaton, homma oli sillä selvä. – Mistake. Major mistake.

Tajusin aika alkumetreillä, että tämä ei ole nyt ollenkaan se stoori, jonka olin lukenut, ja myöhemmin päähäni pälkähti, että tarkoittamani kirja taisikin olla, ei pelkkä ”The Book Club”, vaan ”Jane Austen Book Club”, joten metsään meni. Tytär sanoi aika osuvasti, että ikäihmisten rakkausongelmista oli tehty teinileffa, eikä siihen ole juuri lisäämistä. Muutamaa hauskaa kohtaa lukuunottamatta homma oli litteä kuin pannukakku. – Mutta hei, oli hyvä mennä nukkumaan ja tietää, että seuraavana iltana olisi sivistävämpää katsottavaa, kun mentäisiin Downing Collegen teatteriin siihen Marlowen näytelmän esitykseen.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #3 Ulkoilupäivä

Julkaistu , kirjoittanut
4

Keskiviikkoaamu valkeni huomattavasti aurinkoisempana ja lämpimämpänä kuin tiistai. Oli mitä oivallisin sää lähteä tutustumaan yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan.

Julialla on oma fillari, ja mulle vuokrattiin keltainen Ofo kännykkäsovelluksella. Minähän en tohtisi polkea pyörällä edes keskellä Poria, mutta siellä mä sitten viipotin keskellä Cambridgea vasemmanpuoleisessa liikenteessä tyttären vanavedessä, eli mitä tytär edellä, sitä äiti perässä. Cambridge on Britannian pyöräilevin kaupunki, ja autoilijat ottavat pyöräilijät todella hienosti huomioon. Voin ihan liioittelematta sanoa, että nillä matkoilla, mitä siellä poljin, Porissa ylitseni olisi ajettu jo ainakin kymmenen kertaa.

Ofo oli ilahduttavan värinen, kevyt nostaa, mutta helkutin raskas polkea. Jälkikäteen nauroin sille, miten poljin jälkikasvun perässä tuskan irvistys naamallani, ja kauempaa katsottuna joku jalankulkija luuli ilmettäni leveäksi hymyksi ja aikoi ensin itsekin hymyillä iloisesti takaisin, mutta lähempänä huomasikin, mikä on totuus, ja silloin naisparan naama lupsahti alkaneesta hymystä ällistyneeseen venähdykseen.

Mutta se kasvitieteellinen puutarha  –  oi kauneutta! Minun kuvasilmälläni ja taidoillani sitä ei filmille vangita, mutta nättiä oli, aurinko paistoi, linnut lauloivat.

Kasvitieteellisestä matkamme jatkui toiseen puutarhaan naapurikunnan Grantchesterin puolelle. Tällä kertaa minä sain Julian fillarin ja Julia otti Ofon, joten minäkin pysyin vauhdissa mukana. Fillareilla olisi voinut päästä perillekin asti, mutta koska valitsimme joenvartta kulkevan maisemareitin, jätimme pyörät vehreän kujan päähän ja jatkoimme matkaa kävellen.

Joen rannalla oli paljon viimeisten kokeidensa jälkeen huojentuneita opiskelijoita pitämässä piknikkejään, kuten myös koirantaluttajia ja -uittajia. Paluumatkalla näppäilin kuvia maalaismaisemasta ja lehmistä, jotka olivat ensin sitä mieltä, että lähtevät porukalla meidän peräämme. Mennen tullen oli kyllä kävelyreitti täynnä kunnioitettavan kokoisia liukumiinoja.

Jos joskus elämässäni tulee tilanne, että voin muuttaa minne haluan, muutan Grantchesteriin. Voi hyvä tavaton niitä kauniita, pieniä taloja herttaisine puutarhoineen! Miksi, oi miksi Suomessa on ilmasto, jota ei ole tarkoitettu yhdellekään elävälle olennolle? Ei täällä kasva ruusuköynnökset eikä muratti, ja jos joku onnistuu jonkun ruusun pitämään kesän ajan hengissä, niin kyllä sen talvi sitten tappaa. Olisin halunnut kiivetä pensasaitojen yli tai läpi kuvaamaan ihmisten pihoja ja taloja, mutta sekä kiinteistöjen omistajilla että virkavallalla olisi saattanut olla siihen jotakin huomauttamista.

Kohteemme oli ihana The Orchard, tea garden. Suhteellisen laajalla alueella kasvavien omenapuiden varjossa oli siellä, täällä puutarhapöytiä ja -tuoleja, joissa saattoi paistatella päivää tai lukea kirjaa, ja nauttia tietenkin pienestä ravintolarakennuksesta saatavia virvokkeita ja ruokia. Seljankukkamehu maistui taivaalliselta hikisen kävelymatkan jälkeen, ja söimme ensin myös lounasta, ja kohtuullisen torkku- ja lukutuokion jälkeen myös teetä (minä petturi kahvia) ja skonsseja. Mulle opetettiin nyt tarkkaan, miten skonssi oikeaoppisesti syödään, eli se kuuluu halkaista kahtia, ja laittaa päälle hilloa ja clotted creamia ja syödä puoliskot erikseen. Siitä, kuuluuko skonssin päälle ensin hillo vai clotted cream, on kuulemma kaksi koulukuntaa. En enää edes muista, miten me teimme (varmaankin kerma ensin?), mutta taivaalliselta maistui.

Niin kauan me siellä lojuimme ja niin suloista oli auringon lämmössä torkkua, että meitsi poltti kaulansa. Se, mitä pyöreä kaula-aukkoni dekolteesta jätti auringon armoille, näytti illalla intiaaniheimon punaiselta kaulakorulta. Eikä mitään after sun -juttua ollut saatavilla. Vasta seuraavana päivänä kävin Bootsista ostamassa aloe vera -geeliä.

Tämän retkeilyn päätteeksi palasimme hikisinä ja suihkun tarpeessa takaisin opiskelijakämpälle, jossa aloimme valmistautua illan Formal Dinneriin. Niin paljon porukkaa oli liikekannalla lähdössä juhlimaan loppunutta tenttikautta, että suosituimpiin (lue: hienoimpiin rakennuksiin) collegeihin Formal-liput oli loppuunmyyty jo ennen kuin tytär ehti niitä tilata. Hän oli hankkinut liput Queen’s Collegen Formaliin, joka oli tällä haavaa aika pieni tilaisuus, eli sali ei ollut läheskään täynnä, mutta minä olin oikeastaan helpottunut. Tämä oli ainut juttu, mitä olin hieman jännännyt, että osaanko käyttäytyä ihmisiksi, mutta pienimuotoisen luonteensa takia se ei ollut pahinta mahdollista jäkitystä. Säännöt silti kerrattiin minulle ennen lähtöä: Kun opettajat saapuvat omaan pöytäänsä ja lopuksi lähtevät siitä, nouse ylös. Alkuun kumautetaan kongia ja joku lukee latinankielisen ruokarukouksen. Sen jälkeen ei saa poistua ennen latinankielistä loppurukousta, ei edes vessaan, ellei halua saada koko joukon huomiota ja yletöntä paheksuntaa osakseen, joka Brittilässä on tietenkin pahempaa kuin kuolemantuomio.

Minä pynttäydyin kevätjuhlamekkoon ja jälkikasvu kaapuunsa, joka on opiskelijoille pakollinen Formal-asu.

Mun palanut kaulani loistaa aika mojovasti tossa kuvassa ja kyllä sen ikään kuin tunsi, että kaulalla roikkui myös koru, vaikka kevyt olikin

Perillä Queen’s Collegessa en juuri kehdannut kuvia näpsiä. Tämä osa oli modernia rakennusta, vaikka kyseisellä collegella on kuulemma myös juhlava, vanhanaikainen harrypottersali. Vieressämme istui joukko taloustieteilijöitä, joiden kanssa virittelimme kohteliasta ruokapöytäkeskustelua. Kolmen ruokalajin ateria oli varsin täyttävä; alkuruuaksi kalaa, pääruuaksi kanaa ja coucousta, jälkiruuaksi suklaa-pekaanipiirakkaa kahvin kera. Minusta omituista oli se, että Formaliin vietiin omat viinit, ostimme kuvassa näkyvän pullon hetkeä ennen eventtiä collegen baarista. Virallisten sääntöjen mukaan viiniä ei saa viedä salista pois, mutta nyt oli niin pieni päivällisseurue, että tästä säännöstä lipsui aika moni.

Täytyy sanoa, että se jälkkäri oli sen verran kova pala, että ruokaa tuntui pursuavan korvistanikin ulos, kun köpöttelimme kotiinpäin korkkareissamme, ja nyt nimenomaan köpöttelimme  –  tällä kertaa minä, joka melkein aina kuljen koroissa, olin se, jonka vauhtia tytär puolestaan joutui himmaammaan.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #1 Takkuava lähtö

Julkaistu , kirjoittanut
8

Olin varannut lennot Cambridgeen tytärtä moikkaamaan jo talvella, mutta pääsy Helsinki-Vantaalle ja sieltä pois oli vielä vaiheessa. Päädyin isännän suosituksesta ottamaan menomatkalle junaliput, koska Helliä ei raatsinut koko päiväksi jättää Onnin vahdittavaksi. Aioin ensin tulla junalla takaisinkin, mutta koska yö Glow-hotellissa olisi siinä vaiheessa varattuna maksanut muikeat 180 euroa, ylipuhuin isännän noutamaan mut kentältä.

Ja ei kun matkaan kuin Lentävällä Kalakukolla konsanaan, iloisena istuin Pori-Tampere -junassa, kunnes jonkun kanssamatkustajan tuttava soitti tälle ja ilmoitteli, että Tampereella palaa justiinsa se rautatiesilta, josta meidän pitäis mennä. Sitten kaikki selaamaan tilannetta Iltiksestä ja tapahtumahuoneesta. Iltiksessä luki, että pohjoisesta saapuvat junat pysähtyvät Nokialle, ja sieltä on bussikuljetus Tampereen rautatieasemalle. Hörönlöröä! Me pysähdyimme kyllä Nokialle, mutta konnari ilmoitteli flegmaattisella äänellä kajareista, että ei ole jatkokuljetuksista mitään tietoa. ”Jos teillä on joku kiire, niin hommatkaa ite kyytinne ja hakekaa korvauksia VR:ltä.”

Just joo. Kauheeta laukkaa taksiasemalle, joka oli onneksi vain 50 metrin päässä. Ei takseja missään. Yksi Kööpenhaminaan menijä soittelemaan taksinumeroon, ja malttamattomina odotimme, että tulisi nyt joku. Lopulta paikalle porhalsi tilataksi, johon mahtui 8 henkeä, ja vaikka kuljettaja painoi kaasua ihan kiitettävästi, jännäsimme kovasti, ehtisimmekö seuraavaan junaan vai ei. Liikenne oli tietysti rautatieaseman kohdilla tukossa, joten taksikuski heitti meidät alikulkukäytävän suulle, josta porukka laukkasi pää kolmantena jalkana kohti Tikkurilan junaa. Olin minuuttia ennen lähtöaikaa junassa, joka kyllä armeliaasti jäi odottelemaan muutamaksi minuutiksi niitä, jotka eivät olleet yhtä nopeita. (Korkkarit jalassa ja yli 14 kilon matkalaukun kanssa aikamoinen suoritus multa, jaoin itselleni henkisen Olympiamitalin.)

Jostain syystä edellinen Helsingin juna ei ollut sekään lähtenyt, joten yhdessä junassa oli nyt kahden junan porukat, eivätkä istumapaikat pitäneetkään paikkaansa. Raahauduin turhaan junan läpi nelosvaunuun, ja lopulta lätkähdin istumaan vanhemman daamin viereen, joka oli svenskspråkig, ja minähän en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Muistin sanoja, joita en edes tiennyt muistavani. Vi hade det så roligt och hon var på väg till sitt barnbarn som hade fått en dotter i februari. Neljän sukupolven naiset olivat lähdössä yhdessä Kreetalle.

Ei ollut kyllä tämänkään junan konduktööri ihan täydessä vedossa. Kaikki ottivat tietenkin esille lippunsa, kun tämä saapui junavaunuun, mutta mies torjui ne yhdellä kädenliikkeellä. ”Emminä joua teijän kaikkien lippuja kahtommaan, tässä on nyt kahen junan väki samassa, multa menis ikä ja terveys jos alkasin niitä käyä läpi.” Ilmoitimme hänelle, että junan kuulutukset eivät olleet kuuluneet meidän vaunuumme. ”Emminä siellä mittään tärkiää sanonut, kohan itekseni joutavia löpisen.” Ja poistui seuraavaan vaunuun.

Tikkurilassa toinen vaihto, ja Helsinki-Vantaalla saatoin viimein huokaista helpotuksesta. Portilla odotellessani seurasin monen muun matkustajan tavoin Niko-nimisen nuoren miehen edesottamuksia, ja toivoin mielessäni, ettei riiviö istuisi koneessa lähelläni. (Olen muuten aika satavarma siitä, että tenavan nimen kirjoitusasu on Nico. Neljä-viisivuotias kovaääninen miehenalku, jolla oli lyhyt sänkitukka taakse kasvamaan jätettyjä pitkiä haituvia lukuunottamatta. Olen valmis pistämään pääni pantiksi nimen c-kirjaimesta.) Pikkukaveri kiipeili muiden matkustajien selkänojilla, kännyköiden latauspisteen päällä, juoksenteli holtittomasti sinne sun tänne, ja vanhemmat yrittivät turhaan hokea ”nyt-kyllä-rauhoitut”. ”TULPA KIINNI, tenkin tyhjäntoimittaja!” karjui tenava ja juoksi entistä kiivaammin. Sitten laulutaitoja: ”TUTANNALLA OLI VENE JA TE TANOI PUM-PUUUMMM!!!” ”PIPPELILLÄ OLI VENE JA TE TANOI PLLLLRRRRFFFFFFF!!!” 

Siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, osuin tämän perheen taakse ja katselin vaivihkaa niiden lippuja. Helpotuksen huokaus! Rivi 30! Mulla oli rivi 10.

Lentokoneeseen päästyäni matkustajille ilmoitettiin, että odottaisimme koneessa lähtöä yli puoli tuntia. Lontoon kaikki neljä lentokenttää olivat siirtyneet juurikin tuona päivänä uuteen tutkajärjestelmään, jonka ansiosta kaikki sinne saapuva liikenne oli myöhässä. Tässä kohtaa siunasin onneani, että olin ottanut junalipun, jolla saattoi matkustaa mihin aikaan tahansa päivästä.

Heathrow’lla en kyllä enää siunannut onneani, sillä ne helskutin junaliput piti printata siellä automaatista ulos (ei, niitä ei voinut printata etukäteen netistä) sähköpostissa olevan koodin avulla, mutta vaikka netissä vakuutettiin että automaatti löytyy kakkosterminaalista ”in the central terminal area” Heathrow Expressin tiskiä vastapäätä, sellaista ei siellä ollut, eikä kukaan tuntunut tietävän siitä mitään. Lopulta sain joltakulta kentän työntekijältä ohjeen kulkea portaita alas käytäviä pitkin Undergroundiin, josta löytyisi rivi lippuautomaatteja. Ja minähän kipitän. Ja kipitän. Heathrow’n tunnelit ovat ihan mukavan pitkiä ja kuumia. Metroporttien luona on lippuautomaatteja, mutta kaikki Oyster-cardille. Kysyn neuvoa Undergroundin porttien luona olevilta työntekijöiltä. Karmea intialainen aksentti. Ymmärrän sen verran, että takaisin on mentävä, ja jossakin lukee, että lippuja. Kipitin kilometrin takaisin niitä saunaan verrattavia käytäviä ja näen lopulta isot kirjaimet: ”Trains to Central London, tickets here” ja nuolen, joka osoittaa ylös portaita.

Arvatkaa, missä olen, kun nousen ne raput ylös? Juu. Olen siinä samassa pirun terminaaliaulassa, josta alunperin lähdin liikkeelle. Verenpaineeni alkaa nousta.

Uusi kyselykierros. Kukaan ei tiedä mitään muista junalipuista kuin metrosta tai Heathrow Expressistä. Lopulta jostain löydetään vanhemmanpuoleinen työntekijä, joka neuvoo minut takaisin maanalaisiin tunneleihin, mutta osaa neuvoa, että ennen metroportteja on Heathrow Expressin pieni tiski, mistä kohtaa lähtee sivukäytävä, jonka perällä automaatit ovat. Kello on miljoona, kun käpytän kolmatta kertaa sitä samaa käytävää, mutta toden totta, lähes metroaseman luona on pieni pöytä ja Heathrow Expressin pahviständi, joihin en kiinnittänyt aiemmin huomiota, ja kyllä, kun poikkean pääkäytävältä, löydän lopulta automaatit. Junalippujen printtaus, ja kiireesti metroon, ja kohti King’s Crossia.

Ne, jotka Lontoota tuntevat, tietävät, että Heathrow on valovuosien päässä King’s Crossilta. Piccadilly Linen metrolla saa lähes ajaa linjan päästä päähän, ennen kuin on perillä. Ulkona on pilkkopimeää, kun juna kulkee osan matkasta maan päällä, eikä minulla ole aavistustakaan, ehdinkö viimeiseen Cambridgen junaan vai en. Olen umpiväsynyt ja manaan matelevia minuutteja, ja jokaista asemaa, jossa pysähdymme. Vaunussa istuu muutama muukin uninen matkustaja, ja väkeä alkaa oikeastaan tulla sisään vasta Piccadilly Circusin kohdalta.

King’s Crossilla laukkaan taululle katsomaan, pääsenkö vielä Cambridgeen vai joudunko etsimään yösijaa jostain. Kolmen minuutin päästä on lähdössä juna, ja siitä seuraava onkin peruttu. Laituri numero 0 (kyllä, nolla!) löytyy kuitenkin helposti, juna tulee ajallaan, ja on runsaan tunnin kuluttua Cambridgessa. Julia kipittää mua vastaan juna-asemalle, ja otamme yhdessä taksin hänen collegensa asuntolaan. Tytär on niin vieraanvarainen, että luovuttaa mulle sänkynsä ja nukkuu itse patjalla lattialla, vaikka olisin kyllä voinut itsekin nukkua siinä. Sammun kuitenkin kuin saunalyhty päästyäni vuoteeseen huoneessa, joka on niin brittiläinen kuin olla ja voi. Erkkeri-ikkunat, yksinkertaiset lasit, ikkunan saa auki ylös nostamalla, ikuistahrainen kokolattiamatto, huonekorkeus varmaan yli kolme metriä, maailman raskain ovi, jossa pyöreä ovennuppi, kaapin sisästä löytyvä lavuaari, jossa voi pestä hampaansa.

Nukahdan autuaan tietämättömänä siitä, että tulevina päivinä kävelisin enemmän kuin koko kuluneen vuoden aikana yhteensä.

 

TallennaTallenna