Onnellista uutta vuotta!

Sitä välillä yllättää itsensä. Tällä kertaa oikein uuden vuoden kunniaksi.

Mulla on keittiön kaapissa lojunut

a) kuukausia isännän uudet farkut, jotka piti lyhentää. Vihaan housujen lyhentämistä. Mieluummin ompelisin alusta uudet kuin lyhentäisin jotkut valmiit. Mutta nyt, ta-daa, mä ne vihdoin lyhensin.

b) vuosia viisi keittiöpyyhettä, jotka on ostettu matkoilta (Lontoo & Dublin), ja joista on puuttunut vain ripustuslenksut. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki viisi saivat lenksunsa tänään.

c) samoin vuosia kaksi pehmolelua, joista sauma on ratkennut. Ompelin käsin. Toinen, sydänkoira (yllättävää: pieni koira, jonka kaulassa olevasta pannasta riippuu punainen sydän) pääsi omistajansa Onnin sängylle. Toinen, Paavo (Särkänniemestä ostettu pupujussi), pääsi omistajansa Julian yläkaappiin istumaan.

d) edelleen vuosia sitten rikki rispaantunut mankeliliina odottanut ja odottanut, että siksakkaisin reunan, jottei se enää rispaantuisi lisää. Piti siirtää keittiön pöytä jokseenkin kummalliseen kulmaan, jotta mankeliliinan pää ulottui ompelukoneen paininjalan alle, mutta sekin onnistui.

e) noin vuoden verran pilkullinen paitis, josta on irronnut yksinkertaisesti vain nappi, enkä ole saanut uutta ommelluksi tilalle. Nyt tsekkasin pesumerkintälapun, ja siellähän köllötti varanappi nätisti odottamassa. Ei köllötä enää.

Luulen, että näiden urotekojen jälkeen palkitsen itseni tilkalla Baileysiä ja muutamalla luvulla Dickensin ”Bleak Housia”.

Onnellista ja siunattua uutta vuotta, ystävät!

Kutri ja joulu – siedätyshoitoa

Tänään syntyivät ensimmäiset joulutortut. Luumuhillolla. Mulla on myös purkki omena-kanelimarmeladia odottamassa toista torttusatsia. Se muuten on ihan järkyttävän hyvää paahtoleivän päällä. Voisin syödä itseni tajuttomaksi paahtoleivillä, jotka on sivelty ensin voilla ja sitten omena-kanelimarmeladilla.

Eka lahja valmistui myös. (Ei hätää, lahjan saaja ei käy blogissani, ei myöskään Instassa.) Mun huono kuvani ei vain tee oikeutta lopputulokselle. Oli terapeuttista askarrella kokeiden korjaamisen välissä. Kun oikein järjettömiä lauseita oli lukenut tarpeeksi, oli hyvä mennä välillä liimailemaan, ja palata sitten koepinkan ääreen. Kaiken kaikkiaan kyseinen koe meni onneksi kuitenkin suhteellisen hyvin, mulla oli siellä vaan vähän totutusta poikkeava lauseenmuodostustehtävä, joka ei todellakaan mennyt nappiin.

Illalla jäähallilta palasi kolme murheellista miestä, kun Ässät oli mennyt häviämään TEPSille 7-2. Minuahan ei jäähallille saisi istumaan edes palkan edestä, saati että itse maksaisin lipusta. Duunissa jääkiekkokeskustelu käy kyllä kovana, meiltä löytyy aikamoisia fanaatikkoja eri joukkueiden kannattajista. Luulenpa, että pari työkamua riemuitsee tämän illan tuloksesta enemmän kuin laki sallii.

Ompelukone ulos naftaliinista

Ompelukoneella voi taitava ompelija saada aikaiseksi ruskean möykyn.

Josta nuppineulalla varovasti nostelemalla voi saada esille muotoja.

Ja vanulla täyttämällä 2D muuttuu 3D:ksi.

Napituksen voi kirjoa vähän huolettomasti, ei se sokerikuorrutuskaan aina niin millintarkasti ole pursotettu. Ainakaan meillä.

Rusetti kaulaan ja tekstiilitussilla silmät päähän. Piparipoika on syntynyt.

P.S. Ostin tänään joulukinkun.

Mainiota maaliskuuta!

Näin toivotteli aina saksan laitoksen apulaisprofessori maaliskuun koittaessa. Jokaiselle kuukaudelle oli oma sanontansa, mutta siihen miehen vitsikkyys sitten suurin piirtein loppuikin. Ehkä huumorin kohokohta oli toteamus Turun Sanomista: ”Se on siitä erikoinen urheilulehti, että julkaisee myös kuolinilmoituksia.” Loput 99,9 % luennoista kuluikin sitten siihen, että luennoitsija luki meille ääneen niitä monisteita, jotka aina kunkin kerran alussa jakoi yleisölleen.

Minä aloitin maaliskuuni uudella laukulla, jonka tilasin Sarenzasta. Mun brittiläinen Rowallanin nahkaveskani on vielä hyvässä kunnossa, mutta täytisen ahdas, kun yritän tunkea sinne kaiken tarvittavan. Tilasin Zalandosta jo kertaalleen yhden Kiomin laukun tuossa joulun tienoilla, mutta se oli niin valtava, että peilatessani sen kanssa ensimmäinen ajatukseni oli, että tuo peilin nainen ei omista tuota laukkua, vaan laukku omistaa tuon naisen. Tämä Sarenzan tulokas oli juuri sopivan kokoinen, enkä maksanut siitä kuin 60 euroa, koska se oli jossakin superalennuksessa tammikuussa. Kaksi asiaa mietityttivät: a) Sisällä ei ole kummemmin lokeroita, parit taskut kyllä. Tilasin edullisen Bag-in-Bagin sinne sisälle, joten tämä tuli hoidetuksi, mutta b) nahka näyttää olevan sitä laatua, joka naarmuuntuu helposti esim. kynsistä, joten nähtäväksi jää, miten kauan tämä pysyy säällisen näköisenä.

Neulontainnostus on iskenyt minuun pitkästä aikaa, ja olen koko alkuvuoden heiluttanut sukkapuikkoja vauhdilla. Sukkaparaatin jälkeen ajattelin, että ehkä tämän ikäisen ihmisen pitäisi osata neuloa myös lapaset, ja niitä tein ensin perusmallilla kaksi paria, ennen kuin tartuin tosihaasteeseen, eli näihin kirjoneulelapasiin. Tää on elämäni eka kirjoneuleyritys, ja muuten homma on ollut suht ok ja selvää, mutta auta armias tuota peukkua! Että mä olin menettää hermoni sen kanssa, kun ensinnäkään ei ollut mitenkään selkeätä poimia silmukoita tuosta aukon yläreunasta, tummanharmaat ja valkoiset langat tuntuivat risteilevän joka puolella kummallisina kaarina, eikä mitään kunnon silmukoita löytynyt kuten alareunasta, ja toisekseen olin tulla hulluksi noiden kavennusten ja kuvion kanssa. Piti lopulta miljoonannennen riistämisen jälkeen laittaa Post it -lappu mallissa aina sille riville, missä menin, ja kirjoittaa erikseen kynällä ylös, olenko viimeisimmäksi nyt kaventanut harmaalla vai valkoisella. Muutenhan homma on ollut kivaa ja sikakoukuttavaa, vähän on kuin palapeliä kokoaisi, kun näkee kerros kerrokselta, miten kuvio muodostuu.

En ole ehtinyt enkä jaksanut tätä blogia tammi-helmikuussa päivittää, mutta toivoa sopii, että valon määrän lisääntyessäni meikäläisenkin energia taas lisääntyy. On ollut sen verran koetteleva alkuvuosi, että tuntui äärettömän lohdulliselta kuulla eräänä aamuna Juha Tapion ja Johanna Kurkelan ”Rakastettu” radiosta. Se kosketti ja lohdutti, antoi taas voimaa porskuttaa eteenpäin. Kuuntelepa ite!

Ai niin, koska spämmibotit olivat löytäneet tiensä kommentteihini, iskin muutaman muun suojatoimen lisäksi kommenttiboksiin myös yksinkertaisen numerojutskan, joka pitää täyttää todistaaksesi, ettet ole robotti. Putsasin nimittäin hiihtolomalla sellaiset pari tuhatta spämmikommenttia pois. Oli muutaman vuorokauden ehtinyt nakuttaa niitä sinne muutaman minuutin välein.

Satakuntalaista menoa

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.