Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Helli Hunaja

En oikeastaan muista mitään perjantain työpäivästä, koska olin niin tohkeissani, kun lähdettiin heti koulun jälkeen noutamaan Helliä kennelistä. Paluumatka sujui tosi hyvin, koiravauva pissi ja kakki vasta kotipihassa. Hyvin rauhallisesti hän otti koko autoilun.

Helli pusuttaa paljon, seuraa uskollisesti vierellä, riehaantuu välillä leikkiessään hiukan narskaisemaan hampailla, osaa jo useimmissa tilanteissa istua käskystä täällä kotona. Se onkin ainut asia, millä olemme hänen pikkuista päätään rasittaneet. Hihnassa kävelyä kokeiltiin tänään, mutta sehän on vasta totuttelua. Ihmisystävällinen, reipas, rohkea, miellyttämishaluinen.

En ole toistaiseksi oireillut millään lailla. Tämä tuntuu suorastaan liian hyvältä ollakseen totta, osa minusta pelkää jotain supertakapakkijysäriä.

Pentuaitauksia ulkona ja keittiössä hän protestoi, mutta tänään vähemmän raivokkaasti kuin eilen. Ekana iltana Helli oli kyllä päättänyt tappaa sen keittiön aitauksen. Eilen se sai paljon vähemmän raivoa osakseen. Mutta hänellä olikin yönanny vierellään aitauksen ulkopuolella molempina öinä, ekana yönä Tero ja tokana Onni (mun huki ois ollut eilen mutta Onni valtasi patjan). Ensi yönä Hellin on pärjättävä ilman vieressä nukkujaa, joten tulossa saattaa olla mie-len-kiin-toi-nen yö, kaksi uupunutta opea, yksi aivan rättipoikki säteilyvalvoja ja yksi kiukkuväsynyt koululainen.

Mut hei, I’m worth it!

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #2

Huomenna suuntaamme auton keulan heti koulun jälkeen kohti Tulimaan kenneliä Turun seudulla. Meille saapuu pieni perheenlisäys, espanjanvesikoiran pentu Helli Hunaja. Tämä on minulle niin ihmeellinen, outo, käsittämätön ja ihana asia, etten oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Minähän olen ollut allergikko 7-vuotiaasta lähtien, enkä ole koskaan ajatellut, että minulla voisi olla koiraa lemmikkinä. Vasta tämän vuosituhannen puolella on alettu puhua paljon siedättymisestä, ja myös siitä, että on sellaisiakin koirarotuja, joiden kanssa allergikonkin on mahdollista elää. Suhtauduin näihin juttuihin äärettömän skeptisesti, ennen kuin työkaverini koira oli meillä hoidossa ensin pari tuntia, ja sitten myöhemmin yön yli, jolloin taivuin jopa päästämään sen koiran sänkymme jalkopäähän nukkumaan ajatellen, että astmapiippu hollille ja yöllä voin siirtyä Julian tyhjään sänkyyn.

Aamulla heräsin oireettomana siihen, että vallaton karvaturri nuoli pakaroitani. (Voitte uskoa, että tästä on naurua riittänyt.)

Silloin tapahtui se käänne, että aloin etsiä tietoa asiasta, ja yhdeksi allergikkojen parhaiten sietämäksi roduksi löytyi espanjanvesikoira. Tänä keväänä otin yhteyttä kenneliin, jossa todettiin, että olen turhan myöhään liikkeellä, koska kevään pennut on jo varattu, mutta meidät laitettiin jonoon loppukesän tai syksyn pentueita varten.

Olinkin vähän ryytynyt siinä kohtaa, lähinnä itseeni, kun olin ollut niin hölmö, että kuvittelin jotenkin olevani tarpeeksi ajoissa liikkeellä  – yksi osoitus kokemattomuudesta näissä asioissa. Kävelin pääsiäisenä flunssatoipilaana lenkkiä pitkin kylänraittia ja ajattelin synkeänä, että mikä idiootti olenkaan, ja samalla heitin huokausta tuonne Yläkertaan ajatellen, että turhaan minä tässä yritän säätää, hoitakoon Kaikkivaltias koirat ja talot (joo, etsimme myös uutta kotia) ja kaiken, ja ehkäpä koko koira on huono idea, niin että sitä ei ole tarkoitettu mulle.

Vasta muutamaa päivää myöhemmin tsekkasin sähköpostini, josta löytyi juurikin siltä pääsiäispäivältä lähetetty viesti siitä, että peruutuksen vuoksi yksi narttupennuista näyttäisikin olevan vapaana. – Olimme nimenomaan ajatelleet narttua, vaikka emme olleet sitä ehtineet edes vielä kennelin omistajalle sanoa!

Lyhyt tarina pähkinänkuoressa on se, että oleskeltuani voimakkaassa altistuksessa kennelissä emon ja kymmenen pennun kanssa en oirehtinut mitenkään, ja päätin loikata altaan syvään päähän ja varata pennun. Kennelissä oli myös töissä ihan samanlainen allergikko kuin minäkin. Riskitönhän tämä tilanne ei ole, ja olen varautunut henkisesti siihen, että oireita voi tulla ja siedättyminen vie aikaa, ja kauhuskenaarion varalta kyllä sovin jo kennelin kanssa siitäkin, että pahimman sattuessa he auttavat minua löytämään koiralle uuden, hyvän kodin. Mutta kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin optimistinen, sillä olen mielestäni siedättynyt jonkin verran jopa anopin Nellalle, joka dreeverinä ja karkeakarvaisena koirana on yksi pahimmista allergeenipesistä.

Viikko sitten kävimme Mustissa & Mirrissä hankkimassa tarpeellista pentukamaa, ja tänään isäntä rakensi pihalle pentuaitauksen painekyllästetystä puusta ja verkkoaidasta. Sisälle olemme lainanneet työkaverilta pienemmän ja kevyemmän pentuaitauksen.

Kirjallisuutta on luettu, samoin nettitietoa, ja onneksi toi puoliso on kokenut tapaus koirien kanssa. Yksin ja täysin kokemattomana tässä voisikin puntti tutista aika lailla. Matot rullalle. Koiranruokaa säiliöön. Petipaikka valmiiksi. Sanomalehtiä ja muovia hollille. Puruluita iskuvalmiuteen.

Todennäköisesti en ole yhtään valmistautunut siihen, mitä on odotettavissa.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Hej på dig heinäkuu!

Mä aloitin päiväni käyttämällä äitienpäivälahjani, joka oli lahjakortti kauneuskeskus Primo Donnaan Porissa. Lilluin puolitoista tuntia täydellisessä nirvanassa, kun mulle tehtiin neulaton mesoterapiahoito kaikin mahdollisin hieronnoin ja seerumein. Sain lopuksi istua hetken ja juoda kupillisen yrttiteetä, mikä oli tarpeen, sillä olin niin lötkönä rentouttavan hoidon ansiosta, että hyvä kun pediltä enää ylös pääsin. – Ei ole todellakaan ollut päivätorkkujen tarvetta tänään!

Eilisaamuna olikin vähän kiireisemmät tunnelmat, kun pakkasin viime hetken juttuja mukaan Onnimannin kassiin Pitkis Sport -leirille, ja lähdin kyytimään keskimmäistä kohti Niinisalon varuskuntaa. Sinne menivät pojat, toinen armeijan harmaisiin ja toinen leirielämään. Julia kun tänään vielä lähti käymään pariksi päiväksi mummolassa, niin täällähän kykimme vain isäntä, minä ja Nella.

Voi Nella! Olimme eilen kävelyllä, kun tulimme siihen tiettyyn pisteeseen runsaan kilsan päästä kotoa, jossa se aina saa vauhkoilukohtauksen ja sille tulee täytinen kiire juosta kotiin. En tosiaankaan tiedä, mikä sitä siinä aina niin kovin riivaa, ehkäpä se näkee edessään pitkän, suoran pyörätien, jonka se tietää vievän kotipihaan. Eilen saimme muutaman ukkosjyrähdyksen tätä hepulia maustamaan. Voi taivas. Ensimmäinen jyrähdys meni vähän silleen, että no, pistetäänpä vauhtia, mutta toinen tuli kovempaa, ja silloin, voi, silloin otettiin jalat alle!

Mä en mitenkään ymmärrä, miten noin pienessä koirassa voi olla sellainen voima, mutta siinä vaan menin fleksi jäykkänä ja kaikin voimin koiruutta himmaten, kun toinen kynti eteenpäin kuin höyryjuna ihan infernaalisella vauhdilla. En uskaltanut vastaantulevia autoja katsoa, siellä varmaan hieman hymyiltiin hikiselle naiselle, joka roikkui talutushihnan perässä, kun dreeveri puski eteenpäin minkä jaksoi. Hetkeksi vauhti hiukan hiljeni ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten tuli se kolmas jyrähdys, ja täysi helvetti oli irti. Ei sään, vaan koiran kanssa. Ukkonen pysyi Porissa, mutta minä en ollut pysyä narun päässä.

Tänään on ollut hartia, selkä, reidet ja pohkeet aivan muusina. Päätin, että seuraavalla kerralla me tehdään Nellan kanssa se lenkki toisin päin. Saas nähdä, miten koiraneiti siihen reagoi.

Siiliin Nella on reagoinut varsin passiivisesti edelleen. Joka ilta siiliveijarille on jätetty vähän koirannappuloita, jotka aamulla ovat hävinneet. Eilen vieraamme ei jaksanut odottaa tarpeeksi kauan, vaan ilmestyi ruuanjaolle heti, kun isäntä oli irrottanut Nellan vaijerihihnasta talutushihnaan. Nella hieman nuuski siiliä, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä eläimet siinä sitten katselivat toisiaan, ja siili päätti jatkaa murojen kurkottamista kupista. Rousk-rousk.

Juhannusvieras

Iltayhdeksältä huomaamme, että Nellan ruokakuppia lähestyy kuokkavieras. Nella itse istuu  kupistaan vajaan metrin päässä ja katselee naapurin suuntaan. Hetken kuluttua se huomaa lähestyvän ruokavarkaan ja nousee jaloilleen. Siili käpertyy palloksi. Nella päästää yhden haukahduksen, jolloin pallo pompahtaa pelästyneenä ylös ja alas, mutta jää sinnikkäästi niille sijoilleen. Nella istuutuu takaisin alas paikoilleen.

Kun rauhaa on kestänyt jonkin tovin, eikä koira liikahda minnekään, siili nostaa päänsä kainalostaan ja alkaa tuumia, että joko tästä voisi liikkua, ja voisiko kenties vielä liikkua tuon ruuan suuntaan (kupissa kuivia koirannappuloita).

”Hmmm, ei se tuosta mihinkään näytä liikkuvan”, ajattelee siili ja lähestyy koirannappuloita. Nella kääntää katseensa pois, huokaisee ja ajattelee, että jos ei ole huomaavinaankaan, niin ei varmaan tarvitse tehdä mitään.

Mmmm, tänne voisi ryömiä kokonaan…

Tänne voi ryömiä kokonaan.

Tack tack, hyvää oli.

Nella toteaa ruokavieraan häipyneen ja hiipii haistelemaan kuppiaan. ”Mikä hitto se oli? Huoh, en tiedä, tuonne se meni, puskaan… Antaa mennä… Taidan ottaa nokoset.”

Hoitolapsi

jalohoidossa

Työkaverimme tanskalais-ruotsalainen pihakoira Jalo oli meillä jo joskus aiemmin hoidettavana yhtenä lauantaina. En saanut Jalosta allergiaoireita, joten kun työkaverimme kysyi, voisimmeko ottaa sen hoitoon jopa yön yli, en ollenkaan epäröinyt vastata myöntävästi. Ja ainakin toistaiseksi, eli 30 tunnin jälkeen ja Jalon jo lähdettyä, olen edelleenkin oireeton.

Tästä voisi nyt päätellä, että ryntäisimme suin päin hankkimaan juuri tanskalais-ruotsalaista pihakoiraa. – Emme ryntää. Niin suloinen ja nätti kuin Jalo onkin, kaipaamme kyllä tod.näk. jotain rauhallisempaa rotua. Tämä on nimittäin ihan hyperaktiivinen. Isäntä sanoi jo viime kerralla, että hän hengästyy pelkästään katsellessaan tuota koiraa, ja täytyy nyt yökyläilyn jälkeen myöntää, että melkoinen adhd-pakkaus tämä on. Ehkä meillä on toisaalta vähän turhankin ”löysät” kokemukset koirasta, koska Nella on niin flegmaattinen, ja kuten Jalon omistaja sanoi, se on kotioloissa asteen rauhallisempi.

Silti, huhhuh. Kävin sen kanssa eilen ensin tunnin lenkillä, sitten puolentoista tunnin lenkillä, ja sitten isäntä lenkitti sen vielä illalla, mutta yhdenkään ulkoilun jälkeen se ei osoittanut mitään halua ottaa iisimmin, vaan kiikutti heti meille leluja näytille, että hei, heitä mulle tää, leiki mun kaa, jooko? Kilpparit hokattuaan se jaksoi tunnin haukkua ja murista niitä, ja joka kerta kun jompikumpi konnista liikautti itseään niin että kilpi kolahti ikkunaa vasten, Jalo ryntäsi vauhkona eteiskäytävään ihan henkensä hädässä, kunnes taas hetken päästä palasi matalana ryömien niitä murisemaan. Mä nauroin kyllä ihan vedet silmissä tätä episodia.

Illalla Jalo ei suostunut nukahtamaan omaan petiinsä, joka hänelle oli kotoa tuotu mukana, vaan kaveri nappasi  koko pedin hampaidensa väliin ja ravisteli sitä vauhkona edestakaisin, aivan kuin pehmoleluaan. Onni oli kovasti odottanut, että Jalo nukkuisi hänen vieressään, mutta koiruus ei rauhoittunut sinnekään. Lopulta otimme pikkukaverin jalkopäähän omaan sänkyymme, ja siihen se nukahti. Mä ajattelin, että jos yöllä iskee astmakohtaus, voin aina piippua vedettyäni siirtyä vaikka Julian huoneeseen, missä koira ei ole käynyt. Mutta ei iskenyt. Nothing at all.

Kuudelta aamulla heräsin siihen, että Jalo oli ryöminyt kokonaan peiton alle ja nuoli pakaroitani. Voi hyvät pyssyt.

Onhan se silti söpö. Ja lutunen. Ja hassu. Mä en vain tän viikonlopun jälkeen ole vakuuttunut siitä, haluanko koiran omistajaksi. Niinku ollenkaan. Totesin parhaalle ystävälleni tänään, että olen iloinen siitä, että se aika, kun muksut herätti mut sika-aikaisin, on ohi, enkä välttämättä halua palata siihen enää uudelleen. Tai lenkittämiseen räntäsateessa. Mutta toisaalta, niin, toisaalta… Huoh, katsotaan nyt mihin tämä kaiken jahkailun jälkeen päätyy, jos päätyy mihinkään.

jalohoidossa2

 

Eläimellistä menoa

kakuppi

Kuppi kahvia, kiitos. Vein juuri olkkarin maton pesulaan. Juurikin sen valkoisen, hypersuuren ja painavan, jota ei voi edes kuvitella pesevänsä itse. Ja miksi? Siksi, että kilpparimme Kuplan uusi vaimo, Valpuri, on rubensilaisen rehevä nainen, joka päästää myös rubensilaisen reheviä kakkoja.

Kuplan kaksivuotinen leskeys päättyi viikko sitten. Valpuri-rouva valloitti miehensä sydämen heti paikalla. Jos joku kuvittelee, että kilpparit ovat hitaita, tylsiä otuksia, joiden elämässä ei ole mitään seurattavaa, niin tervetuloa meille. Täällä on nyt viikon verran pyörinyt sellainen kilppariporno, ettei paremmasta väliä. Ja Valpurin saapumisen myötä kävi myös selväksi, että kyllä, tarvitsemme isomman terraarion. Sellainen on jo tekeillä vanhasta keittiön pöydästä. Julia puolestaan rakensi isännän kanssa pihalle entistä isomman ja paikallaan pysyvän ulkoaitauksen, johon alkoi jo maisema-arkkitehtinä rakentaa saviruukusta tehtyä piilopaikkaa ja sen päälle kivistä ja mullasta taiteiltua mäkeä. Mäki kylvettiin täyteen apilansiementä. Lisäsuunnitelmia kaavaillaan.

Nella oli Julian ja mun kanssa mustikkametsässä tiistaina. Karvakuono houni mustikoita kitaansa ja loikoili mättäiden keskellä. Yhtenä iltana mä ihmisparka alennuin iltalenkillä kantamaan sitä hölmöä koiraa sylissäni, kun se ei kertakaikkiaan suostunut tulemaan yhden talon ohi. Siellä kun pihassa oleilevat koirat haukkuvat tervehdyksensä neidin takia liian kovaäänisesti ja pelottavasti. Neljä jarrua iski maahan jo hyvän matkaa ennen koirataloa. Ei auttanut maanittelu, ei komentelu, ei uhkailu. Lopulta otin koiruuden kainalooni ja kannoin sen talon ohi. Sen jälkeen kyllä vauhtia sitten piisasikin, ja mä olin jo valmiiksi puhki ja hengästynyt siitä kantamisesta! Että olin hikinen kun päästiin kotiin asti. Kaikkeen määkin rupean.

Minähän olen syntynyt tähän maailmaan ilman suuntavaistoa, enkä siksi ole mikään metsien ystävä. Julia-partiolaisen kanssa oli turvallista mennä mustikkaan, ja koska olin poimimisesta innostunut, keksi isäntä, että mähän voin ottaa mukaani ton Nellan GPS:n. Sehän olikin loistojuttu! Merkkasin kartalle autolta lähtiessäni, missä auto on, ja sitten vaan pusikkoon! Ajattelin, että tulen viihtymään mustikkametsällä vaikka joka päivä.

Suunnistaminen ei ollutkaan se ongelma. Eikä mustikoiden puute. Eikä hyttysten paljous. Mä vaan innoissani kykin siellä metsällä neljä tuntia putkeen, mikä sai aikaan sen, että mun selkäni oli aivan kaputt ja vasemman jalan varpaista oli tunto poissa, kun vihdoin iltayhdeksältä palasin kotiin. Vietin marjat perattuani ja pakastettuani vielä Pilates-session ennen nukkumaanmenoa, mutta herätessäni aamulla yksi varpaistani oli vieläkin puutuneen tunnoton. Ja on sitä muuten edelleen. Mä en oikein usko, että tohdin uuteen mustikkasessioon, ennen kuin olen edellisestä toipunut. Kahdeksan litraa sain pakkaseen niiltä kahdelta kerralta. Minimaalista. Jos vedän 200g marjoja joka aamusmoothiella, niin tuolla määrällä ei pitkälle pötkitä.

Kahvi-/teekuppi oli muuten Fröken Julien tuliainen mulle Turun keskiaikamarkkinoilta.