Hej på dig heinäkuu!

Mä aloitin päiväni käyttämällä äitienpäivälahjani, joka oli lahjakortti kauneuskeskus Primo Donnaan Porissa. Lilluin puolitoista tuntia täydellisessä nirvanassa, kun mulle tehtiin neulaton mesoterapiahoito kaikin mahdollisin hieronnoin ja seerumein. Sain lopuksi istua hetken ja juoda kupillisen yrttiteetä, mikä oli tarpeen, sillä olin niin lötkönä rentouttavan hoidon ansiosta, että hyvä kun pediltä enää ylös pääsin. – Ei ole todellakaan ollut päivätorkkujen tarvetta tänään!

Eilisaamuna olikin vähän kiireisemmät tunnelmat, kun pakkasin viime hetken juttuja mukaan Onnimannin kassiin Pitkis Sport -leirille, ja lähdin kyytimään keskimmäistä kohti Niinisalon varuskuntaa. Sinne menivät pojat, toinen armeijan harmaisiin ja toinen leirielämään. Julia kun tänään vielä lähti käymään pariksi päiväksi mummolassa, niin täällähän kykimme vain isäntä, minä ja Nella.

Voi Nella! Olimme eilen kävelyllä, kun tulimme siihen tiettyyn pisteeseen runsaan kilsan päästä kotoa, jossa se aina saa vauhkoilukohtauksen ja sille tulee täytinen kiire juosta kotiin. En tosiaankaan tiedä, mikä sitä siinä aina niin kovin riivaa, ehkäpä se näkee edessään pitkän, suoran pyörätien, jonka se tietää vievän kotipihaan. Eilen saimme muutaman ukkosjyrähdyksen tätä hepulia maustamaan. Voi taivas. Ensimmäinen jyrähdys meni vähän silleen, että no, pistetäänpä vauhtia, mutta toinen tuli kovempaa, ja silloin, voi, silloin otettiin jalat alle!

Mä en mitenkään ymmärrä, miten noin pienessä koirassa voi olla sellainen voima, mutta siinä vaan menin fleksi jäykkänä ja kaikin voimin koiruutta himmaten, kun toinen kynti eteenpäin kuin höyryjuna ihan infernaalisella vauhdilla. En uskaltanut vastaantulevia autoja katsoa, siellä varmaan hieman hymyiltiin hikiselle naiselle, joka roikkui talutushihnan perässä, kun dreeveri puski eteenpäin minkä jaksoi. Hetkeksi vauhti hiukan hiljeni ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten tuli se kolmas jyrähdys, ja täysi helvetti oli irti. Ei sään, vaan koiran kanssa. Ukkonen pysyi Porissa, mutta minä en ollut pysyä narun päässä.

Tänään on ollut hartia, selkä, reidet ja pohkeet aivan muusina. Päätin, että seuraavalla kerralla me tehdään Nellan kanssa se lenkki toisin päin. Saas nähdä, miten koiraneiti siihen reagoi.

Siiliin Nella on reagoinut varsin passiivisesti edelleen. Joka ilta siiliveijarille on jätetty vähän koirannappuloita, jotka aamulla ovat hävinneet. Eilen vieraamme ei jaksanut odottaa tarpeeksi kauan, vaan ilmestyi ruuanjaolle heti, kun isäntä oli irrottanut Nellan vaijerihihnasta talutushihnaan. Nella hieman nuuski siiliä, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä eläimet siinä sitten katselivat toisiaan, ja siili päätti jatkaa murojen kurkottamista kupista. Rousk-rousk.

Juhannusvieras

Iltayhdeksältä huomaamme, että Nellan ruokakuppia lähestyy kuokkavieras. Nella itse istuu  kupistaan vajaan metrin päässä ja katselee naapurin suuntaan. Hetken kuluttua se huomaa lähestyvän ruokavarkaan ja nousee jaloilleen. Siili käpertyy palloksi. Nella päästää yhden haukahduksen, jolloin pallo pompahtaa pelästyneenä ylös ja alas, mutta jää sinnikkäästi niille sijoilleen. Nella istuutuu takaisin alas paikoilleen.

Kun rauhaa on kestänyt jonkin tovin, eikä koira liikahda minnekään, siili nostaa päänsä kainalostaan ja alkaa tuumia, että joko tästä voisi liikkua, ja voisiko kenties vielä liikkua tuon ruuan suuntaan (kupissa kuivia koirannappuloita).

”Hmmm, ei se tuosta mihinkään näytä liikkuvan”, ajattelee siili ja lähestyy koirannappuloita. Nella kääntää katseensa pois, huokaisee ja ajattelee, että jos ei ole huomaavinaankaan, niin ei varmaan tarvitse tehdä mitään.

Mmmm, tänne voisi ryömiä kokonaan…

Tänne voi ryömiä kokonaan.

Tack tack, hyvää oli.

Nella toteaa ruokavieraan häipyneen ja hiipii haistelemaan kuppiaan. ”Mikä hitto se oli? Huoh, en tiedä, tuonne se meni, puskaan… Antaa mennä… Taidan ottaa nokoset.”

Hoitolapsi

jalohoidossa

Työkaverimme tanskalais-ruotsalainen pihakoira Jalo oli meillä jo joskus aiemmin hoidettavana yhtenä lauantaina. En saanut Jalosta allergiaoireita, joten kun työkaverimme kysyi, voisimmeko ottaa sen hoitoon jopa yön yli, en ollenkaan epäröinyt vastata myöntävästi. Ja ainakin toistaiseksi, eli 30 tunnin jälkeen ja Jalon jo lähdettyä, olen edelleenkin oireeton.

Tästä voisi nyt päätellä, että ryntäisimme suin päin hankkimaan juuri tanskalais-ruotsalaista pihakoiraa. – Emme ryntää. Niin suloinen ja nätti kuin Jalo onkin, kaipaamme kyllä tod.näk. jotain rauhallisempaa rotua. Tämä on nimittäin ihan hyperaktiivinen. Isäntä sanoi jo viime kerralla, että hän hengästyy pelkästään katsellessaan tuota koiraa, ja täytyy nyt yökyläilyn jälkeen myöntää, että melkoinen adhd-pakkaus tämä on. Ehkä meillä on toisaalta vähän turhankin ”löysät” kokemukset koirasta, koska Nella on niin flegmaattinen, ja kuten Jalon omistaja sanoi, se on kotioloissa asteen rauhallisempi.

Silti, huhhuh. Kävin sen kanssa eilen ensin tunnin lenkillä, sitten puolentoista tunnin lenkillä, ja sitten isäntä lenkitti sen vielä illalla, mutta yhdenkään ulkoilun jälkeen se ei osoittanut mitään halua ottaa iisimmin, vaan kiikutti heti meille leluja näytille, että hei, heitä mulle tää, leiki mun kaa, jooko? Kilpparit hokattuaan se jaksoi tunnin haukkua ja murista niitä, ja joka kerta kun jompikumpi konnista liikautti itseään niin että kilpi kolahti ikkunaa vasten, Jalo ryntäsi vauhkona eteiskäytävään ihan henkensä hädässä, kunnes taas hetken päästä palasi matalana ryömien niitä murisemaan. Mä nauroin kyllä ihan vedet silmissä tätä episodia.

Illalla Jalo ei suostunut nukahtamaan omaan petiinsä, joka hänelle oli kotoa tuotu mukana, vaan kaveri nappasi  koko pedin hampaidensa väliin ja ravisteli sitä vauhkona edestakaisin, aivan kuin pehmoleluaan. Onni oli kovasti odottanut, että Jalo nukkuisi hänen vieressään, mutta koiruus ei rauhoittunut sinnekään. Lopulta otimme pikkukaverin jalkopäähän omaan sänkyymme, ja siihen se nukahti. Mä ajattelin, että jos yöllä iskee astmakohtaus, voin aina piippua vedettyäni siirtyä vaikka Julian huoneeseen, missä koira ei ole käynyt. Mutta ei iskenyt. Nothing at all.

Kuudelta aamulla heräsin siihen, että Jalo oli ryöminyt kokonaan peiton alle ja nuoli pakaroitani. Voi hyvät pyssyt.

Onhan se silti söpö. Ja lutunen. Ja hassu. Mä en vain tän viikonlopun jälkeen ole vakuuttunut siitä, haluanko koiran omistajaksi. Niinku ollenkaan. Totesin parhaalle ystävälleni tänään, että olen iloinen siitä, että se aika, kun muksut herätti mut sika-aikaisin, on ohi, enkä välttämättä halua palata siihen enää uudelleen. Tai lenkittämiseen räntäsateessa. Mutta toisaalta, niin, toisaalta… Huoh, katsotaan nyt mihin tämä kaiken jahkailun jälkeen päätyy, jos päätyy mihinkään.

jalohoidossa2

 

Eläimellistä menoa

kakuppi

Kuppi kahvia, kiitos. Vein juuri olkkarin maton pesulaan. Juurikin sen valkoisen, hypersuuren ja painavan, jota ei voi edes kuvitella pesevänsä itse. Ja miksi? Siksi, että kilpparimme Kuplan uusi vaimo, Valpuri, on rubensilaisen rehevä nainen, joka päästää myös rubensilaisen reheviä kakkoja.

Kuplan kaksivuotinen leskeys päättyi viikko sitten. Valpuri-rouva valloitti miehensä sydämen heti paikalla. Jos joku kuvittelee, että kilpparit ovat hitaita, tylsiä otuksia, joiden elämässä ei ole mitään seurattavaa, niin tervetuloa meille. Täällä on nyt viikon verran pyörinyt sellainen kilppariporno, ettei paremmasta väliä. Ja Valpurin saapumisen myötä kävi myös selväksi, että kyllä, tarvitsemme isomman terraarion. Sellainen on jo tekeillä vanhasta keittiön pöydästä. Julia puolestaan rakensi isännän kanssa pihalle entistä isomman ja paikallaan pysyvän ulkoaitauksen, johon alkoi jo maisema-arkkitehtinä rakentaa saviruukusta tehtyä piilopaikkaa ja sen päälle kivistä ja mullasta taiteiltua mäkeä. Mäki kylvettiin täyteen apilansiementä. Lisäsuunnitelmia kaavaillaan.

Nella oli Julian ja mun kanssa mustikkametsässä tiistaina. Karvakuono houni mustikoita kitaansa ja loikoili mättäiden keskellä. Yhtenä iltana mä ihmisparka alennuin iltalenkillä kantamaan sitä hölmöä koiraa sylissäni, kun se ei kertakaikkiaan suostunut tulemaan yhden talon ohi. Siellä kun pihassa oleilevat koirat haukkuvat tervehdyksensä neidin takia liian kovaäänisesti ja pelottavasti. Neljä jarrua iski maahan jo hyvän matkaa ennen koirataloa. Ei auttanut maanittelu, ei komentelu, ei uhkailu. Lopulta otin koiruuden kainalooni ja kannoin sen talon ohi. Sen jälkeen kyllä vauhtia sitten piisasikin, ja mä olin jo valmiiksi puhki ja hengästynyt siitä kantamisesta! Että olin hikinen kun päästiin kotiin asti. Kaikkeen määkin rupean.

Minähän olen syntynyt tähän maailmaan ilman suuntavaistoa, enkä siksi ole mikään metsien ystävä. Julia-partiolaisen kanssa oli turvallista mennä mustikkaan, ja koska olin poimimisesta innostunut, keksi isäntä, että mähän voin ottaa mukaani ton Nellan GPS:n. Sehän olikin loistojuttu! Merkkasin kartalle autolta lähtiessäni, missä auto on, ja sitten vaan pusikkoon! Ajattelin, että tulen viihtymään mustikkametsällä vaikka joka päivä.

Suunnistaminen ei ollutkaan se ongelma. Eikä mustikoiden puute. Eikä hyttysten paljous. Mä vaan innoissani kykin siellä metsällä neljä tuntia putkeen, mikä sai aikaan sen, että mun selkäni oli aivan kaputt ja vasemman jalan varpaista oli tunto poissa, kun vihdoin iltayhdeksältä palasin kotiin. Vietin marjat perattuani ja pakastettuani vielä Pilates-session ennen nukkumaanmenoa, mutta herätessäni aamulla yksi varpaistani oli vieläkin puutuneen tunnoton. Ja on sitä muuten edelleen. Mä en oikein usko, että tohdin uuteen mustikkasessioon, ennen kuin olen edellisestä toipunut. Kahdeksan litraa sain pakkaseen niiltä kahdelta kerralta. Minimaalista. Jos vedän 200g marjoja joka aamusmoothiella, niin tuolla määrällä ei pitkälle pötkitä.

Kahvi-/teekuppi oli muuten Fröken Julien tuliainen mulle Turun keskiaikamarkkinoilta.