Lokoisa hellepäivä

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

Lontoossa

Lontoon vierailu ei mulle henk.koht. tarjonnut tällä kertaa sinänsä mitään ihan uutta, mutta tarkoitus olikin näyttää paikkoja noille meidän nuorille miehille. Käveltiin hotellilta Millenium Bridgeä pitkin katsomaan St Paulin katedraalia, sieltä metrolla British Museumiin.

Mä sitten jaksan rakastaa tota museon pääaulaa ja sen kattoa! Mä olen joka kerta yhtä ihastunut, kun astun sisään. Itse museo on niin järkyttävän valtava, ettei meillä ollut aikomustakaan katsoa muuta, kuin tietyt oleelliset jutut, jotta Onnille jäisi edes jotain mielikuvia paikasta.

Rosettan kivi ja muumiot olivat tietenkin suosikkilistalla. Toki paikassa olisi voinut helposti viettää koko päivän, mutta aikamme oli rajallinen, joten oli tyydyttävä vain pieneen osaan kaikesta tarjonnasta.

Museolta siirryimme Westminsteriin. Big Ben on ikävä kyllä edelleen remontin takia paketissa, siitä on näkyvissä vain yksi kellotauluista kaikkien kääreiden keskeltä, ja iso osa parlamenttitalostakin on muovien peitossa. Sen näki parhaiten oikeastaan South Bankin puolelta, jossa muoveja ei ollut.

Westminster Abbey oli yhtä majesteettisen näköinen kuin ennenkin, ja pitipä noi jälkikasvut pyöräyttää myös vanhan kunnon Winstonin patsaan kautta, ja kerrata vähän historiaa.

Nämä Bobbyt taitavat komeilla jokseenkin monen turistin valokuvissa, mutta silti herrat jaksoivat olla aina yhtä kohteliaita ja ystävällisiä.

Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.

Nuoriso halusi tämän jälkeen sushia, ja Onni, mies ja minä puolestaan päätimme vetää pikaruokaa Victoria Stationin yläkerrassa ennen illan musikaalin alkua, joten kokoonpanomme vaihtui taas, ja treffit sovittiin teatterille. Olisin mieluusti nähnyt jotain uutta, mutta koska maanantai on Lontoossa kaikkein surkein päivä teatteritarjonnaltaan (monellakaan teatterilla ei silloin näytöksiä ole), valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Mies ei halunnut nähdä Mamma Miaa, minä puolestani pidin Oopperan Kummitusta liian oopperamaisena ja vaikeana Onnin kannalta. Niinpä taivuin katsomaan uudelleen Wickedin, mutta oikeastaan nautin siitä nyt tokalla kerralla jopa enemmän kuin ensimmäisellä.

Yllä kuva esiripusta, joka on Ozin maan kartta, sen päällä Hurrrrjan Pelottava Lohikäärme. Alla olevat kuvat lainattu esityksen virallisilta sivuilta, koska näytöstä ei tietenkään saanut kuvata.

Glindana nähtiin tällä kertaa Sophie Evans ja Elphaban roolissa Alice Fearn. Oltiin kyllä kaikki aika fiiliksissä teatterilta lähtiessä. Wickedin musiikki ei pärjää Andrew Lloyd Webberin nerokkaille sävellyksille, mutta visuaalisesti tämä on todellista karkkia, ja lauluissa on kuitenkin muutama mukava helmi. Osaamisen ja tekniikan taso on kaikissa West Endin musikaaleissa sitä luokkaa, ettei Suomessa näe vastaavaa.

Tiistai olikin sitten lähinnä shoppailupäivä, se vähä, mitä meillä oli kaupungilla aikaa, ennen kuin piti suunnata takaisin Heathrow’lle. Olin luvannut viedä Onnin Hamleysille, joten siellä kiertelimme perin pohjin tutkimassa eri vaihtoehtoja, ja lopulta mukaan lähti kauko-ohjattava lennokki, joka kotona sai Hellin ryömimään peloissaan sängyn alle. Vietimme myös todella pitkän ajan Piccadillyn Waterstonesilla, joka on minun taivaani, ja kyllä sieltä kaikki muutkin luettavaa itsellensä löysivät, aina Onnia myöten, joka löysi David Walliamsin viimeisimmän kirjan ”The World’s Worst Teachers”. Luen sen mielelläni itsekin, Walliamsin kirjat ovat hauskoja, ja niissä on aina jokin todella sydämellinen, hyväntahtoinen opetus siitä, miten kaikenlaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Ruokailu oli Food Market -ruokailu jossakin Piccadilly Circusin läheisyydessä, en edes tarkkaan tiedä missä. Menimme pisimpään jonoon, jossa näytti olevan paljon paikallisia bisnesmiehiä, ja saimme todella hyvää korealaista kanaa.

Oli ikävää sanoa Lontoolle hyvästit niin pikaisesti. Muutama päivä lisää, ja olisimme ehtineet toiseenkin teatteriin, käymään Olympiapuiston maailman korkeimmassa liukuradassa ja vaikka Shardin katolla, ja tietenkin Tate Modernissa, joka oli aivan hotellimme edessä, mutta jossa emme ehtineet sisällä edes piipahtaa. Nyyh. Ensi kerralla sitten!

The Cambridge Experience #3

Sunnuntai alkoi sekä omien matkatavaroidemme että Julian kamojen raahaamisella collegen Porters’ Lodgeen, josta haimme ne myöhemmin iltapäivällä. Juho auttoi systeriään tavaroiden kantamisessa, ja me muu perhe syöttelimme tuoretta ruohoa collegen marsuille, joiden asuintilat ovat kirjastorakennusta vastapäätä. Marsujen hoitaminen ja silittely helpottavat opiskelijoiden stressiä, ja tästäkö The Daily Mail jo repi ivaavia otsikoita tyyliin Cambridgen yliopisto antaa kermaperseopiskelijoille marsuja stressitason alentamiseksi. Ja kommenttiosastollahan vasta kura lensi. No, Daily Mailin lukijakunta ei yleisesti ottaen ole pahemmin opiskellut, joten jätettäköön omaan arvoonsa. Söpöstä marsunelikosta kolme on nimetty feministi-ikonien mukaan: Virguinea Woolf, Ruth Bader Guineasburg ja Emmeline Squeekhurst. Neljäntenä mukana vikeltelee Oreo-niminen marsu.

Pidän myös paljon tästä kirjaston pihalla olevasta taideteoksesta.

Kun tavarat oli saatu Lodgeen, lähdimme porukalla punttaamaan Cam-joelle. Tai, no, punttaaminen ei kyllä taida olla mikään oikea suomen kielen sana, on vain meidän väännös englannin punting-sanasta. Pitäisi kai oikeasti puhua ruuhella sauvomisesta. Vuokrasimme ruuhen samasta paikasta kuin viime kesänäkin, ja Julia ohjasi meitä ensin, Juho kokeili vuorollaan (ja inhosi veneen ohjaamista), ja lopulta mies sauvoi meidät takaisin rantaan.

Vesilinnut tulevat ihan veneiden lähelle, syövät leivänmuruja vaikka sormista, mutta tämä emo purjehti majesteetillisesti kaikkien veneiden ohi pitäen sellaista varoitusmöykkää mennessään, että varmasti jokainen elollinen olento ymmärsi väistää. Punttaajia on liikkeellä kauniilla säällä aina paljon, ja etenkin aasialaisia, kokonaisia venekuntia täynnä kouluryhmiä, liikkui ammattipunttaajien kuljettamina. Aasialaiset arvostavat koulutusta suuresti, ja Cambridge on heille eräänlainen Mekka. Asukkaille tilanteen tekee raivostuttavaksi se, että aasialaisryhmät saattavat tukkia valokuvaussessioillaan liikenteen kaduilta tai muilta kulkukäytäviltä, koska keskittyvät vain kuvaamiseen, eivätkä katso esim. sitä, astuvatko vahingossa henkilöautojen tai bussin tai pyöräilijän eteen.

King’s College on aina yhtä vaikuttava näky. Sen kohdalla käännyimme takaisinpäin, ja paluumatka sujuukin nopeammin joen virtauksen takia.

Veneen palauttamisen jälkeen käpyttelimme keskustaan, ja söimme kuvan ravintolassa, joka on suosittu paikka, mutta josta muistin jo viime kesältä, kun tilasimme sieltä safkaa Julian asunnolle, että nope, ei ole minun makuuni. Tämänkertainen ateria vahvisti mielikuvaani, eikä oikeastaan kukaan ollut tyytyväinen annokseensa. Ainut kiva oli Boba-juoma, jota otimme lähtiessämme mukaamme.

Minun Bobani oli Green Apple Burst. Kannen läpi isketään pilli, jolla juomaa siemaillaan, ja pohjalla lilluu tapiokatärkkelyksestä tehtyjä pieniä, liukkaita pallukoita, jotka ovat ensin hämmentävä, mutta sitten ihan ilahduttava kokemus. Ainut juttu, mitä voin Hong Kong Fusionista suositella.

Matkalla kasvitieteelliseen puutarhaan törmäsimme tähän trubaduuriin, joka kuulemma on vakionäky pääkadulla. Katusoittajia kaupungilla on muutenkin paljon, varsinkin iltaisin, ja monet aivan ällistyttävän hyviä. Ei tämäkään heppu huonosti vetänyt. Ehkä jonakin tosi tympeänraskaan koulupäivän jälkeen voin miettiä, jatkanko opettajana vai lähdenkö roskissoittajaksi Brittilään. Jos päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, olen tosi kypsynyt duuniini.

Tällä kertaa menimme kasvitieteelliseen ikään kuin takaovesta. Pääsisäänkäynti on puutarhan toisella puolella.

Mulla ei ollut järkkäriä reissussa mukanani, joten kuvat nyt ovat mitä ovat, ja monet kukat, jotka kuvissa ovat suuria, ovat oikeasti pienenpieniä – kokeilin vähän, mihin kännykkäkamera pystyy.

Ja pienenpienten kukkien vastapainoksi löytyi myös kaikkea jättikokoista, Sequoia-puita ja muita jännittäviä hypersuuria, kiemurajuurisia puita.

Sir Isaac Newtonia inspiroineesta omenapuusta kasvaa Cambridgessa ainakin kaksi jälkeläistä, toinen täällä kasvitieteellisessä ja toinen Trinity Collegen mailla.

Koska sunnuntaikaan ei ollut viileydellä pilattu, olimme jokseenkin puhki kierreltyämme puutarhassa pari tuntia. Taksikyydillä kävimme noutamassa matkatavaramme ja jatkoimme rautatieasemalle. 

Julia oli hankkinut meille edulliset junaliput Lontooseen, ja me kaikki nuokuimme väsähtäneinä junan viileydessä. Perillä Juho lähti taas raijaamaan siskonsa kamoja tämän väliaikaiseen asumukseen ystäviensä luokse, ja me muut lähdimme kirjautumaan hotelliimme, joka sijaitsi aivan Tate Modernin takana, ja etsimään ruokapaikkaa South Bankilta. Unta ei illalla pahemmin tarvinnut odotella, jahka rahtaajammekin oli päässyt perille asti. 

Fillarilenkin varrelta

+27 Celcius-astetta, puolipilvistä ja ehkä leutoa reippaampi tuuli. Täydellinen fillarikeli! Kun olen ohittanut vanhan mummolani (jonka pihan perällä ei enää loju heinikossa vanhaa Wartburgin raatoa) ja päässyt kunnolla Niemenkylään, ensimmäinen maamerkkini on Villa Petrell.

En tiedä, asuuko täällä vielä arkkitehti-kuvanveistäjä -pariskunta, joka paikan ostettuaan piti sitä pari kertaa viikossa auki vierailijoille, mutta olettaisin niin. Olen itse kiikuttanut sinne sveitsiläiskaverini visiitille silloin vuonna kivi ja käpy, enkä enää kuolemaksenikaan muista, mitä kautta Petrellien suku oli yhteydessä porilaiseen Juseliukseen (just siihen mausoleumimieheen), mutta jokin kytkös siellä oli. Jossain vaiheessa Villa Petrell oli pankin omistuksessa, jossain vaiheessa sen osti jokin Israelin ystävät -yhdistys, joka piti pompöösit avajaiset, mutta joiden toiminta haiskahti niin pahasti huijaukselta, että olin suunnattoman tyytyväinen kun yhdistys teki vararikon. Nykyisten omistajien aikana paikassa on kuvattu jokin Risto Räppääjä -leffoista.

Juuri ennen Kravinsuun pienvenesatamaa, veneveistämön paikkeilla, on tällainen sympaattinen portti, joka suorastaan houkuttelee avaamaan ja kulkemaan kärrytietä pitkin eteenpäin. Oletan, että tie vie aika äkisti perille jonkin merenrannan mökin pihaan, mutten tiedä. Veneveistämö muuten on Scylla-veneiden suunnittelijan Björn Nybergin paikka. Mies on ollut myös suunnittelemassa Kaljaasi Ihanaa.

Pienvenesatamassa oli varsin tyhjää. En tiedä, paljonko täällä nykyään edes veneitä säilytetään, tuntuu että Laitakari on vetänyt kaikki paatit puoleensa. Ainakin täältä ajelee m/s Sympaatti Säpin saareen.

Tämä on seuraava maamerkkini venesataman jälkeen. En tiedä, montako vuotta tämä on ollut tienhaarassa, mutta minulle se oli tänä kesänä uusi tuttavuus. Mua sekä naurattaa että jollakin tapaa viehättää tämä keksintö.

Ehkä kilometrin päässä postilaatikosta on tämä maitolaituri, toisella puolella tietä. Aina en muista nuken olemassaoloa, ja paluumatkalla hätkähdän, että taivas, kuka siellä oli, kun porhallan ohi. – Ei mitään hajua siitä, kuka tämän installaation on väkertänyt.

Tänään oli sellainen fiilis, että kyllä, perille merenrantaan asti, kiitos. Piti vain oikein asfaltoinnin loppumisen kohdalla pysähtyä pähkäilemään, että kumpaa tienhaaraa sinne mentiinkään. Tienviitta ratkaisi pähkäilyni aika nopeasti, joskin kalasataman kyltistä oli jäljellä enää puolikas a-kirjain.

Mietin soratietä polkiessani, että onkohan rannassa enää minkäänlaista toimintaa, mutta kyllä sieltä muutama vene löytyi, pari vesillä ja pari maalla. Plus jäätävä määrä halkoja, jotka oli pakattu suuriin muovikasseihin, ajattelisin, että motti yhdessä paketissa.

Veneiden laskupaikalta olisi voinut fillaroida suoraan mereen. – En sitten kumminkaan ajanut, vaikka hiki kyllä pukkasi kun oli 14 km takana.

Kaunista on meren äärellä, aina. Pilvipoudallakin.

Onhan tämä toki aika korvessa. Paluumatkalla silti oli jo vastaantulevaa liikennettäkin, kesämökkiläiset palaamassa töistä ja valmistautumassa juhannuksen viettoon.

Selkä vähän osoitti väsymystään kotona perillä 28 kilsan rupeaman jälkeen, muuten olo oli suihkun jälkeen mitä parhain. Jaksoin vielä viimeistellä puutarhakalusteiden homepesunkin, josta suurimman työn olin tehnyt aamupäivällä. Illalla otin rennosti systerin luona, avasimme viimeinkin Fresita-pullon, jonka olin ostanut sen kunniaksi, että hänen leikkauksensa meni syksyllä nappiin. Nyt iloitsimme myös mun rauta-arvojen kohoamista. Kävin viime perjantaina kontrollilabrassa. Hb oli jo huikea 132 ja ferritiinikin kohonnut 29:een, joka ei vielä ole järin huikea, mutta paljon parempi kuin tammikuun lopun 11 saati lokakuun 6. Ehkä kahvista luopuminen ja muu säätäminen on tosiaan kannattanut.

Lomaviikonloppu – ei maanantaistressiä

Kas, tässä uusi paras ystäväni, voikukkarauta. Joko meidän pihan voikukat a) eivät käy lukemassa blogiani tai b) eivät ymmärtäneet minun olevan tosissani, sillä siellähän ne jäpittivät vielä aamulla, ja kaiken kukkuraksi muutama on jo ehtinyt nostaa jostakin uumenista ihan uuden varren uusine nuppuineen. Kiskoin eilisiltana kokeiluluontoisesti parikymmentä juurineen ylös maasta. Huomenna isken uudelleen, mutta maltti täytyy säilyttää, ettei selkäni ala tykätä huonoa. Katsotaan, miten saan urakan jaettua. Ehkä käyn kaupunkireissulla hakemassa pari rautaa lisää ja lykkään ne perheen kouraan.

Eilen kävin korkkaamassa omalta osaltani tuon uuden pyörätien Luvian ST1:n ja Viidantien välillä. Nyt voi viillettää fillarilla polkupyörätietä aina Poriin asti ja takaisin, minkä tarmokas naapurini olikin tänään jo tehnyt. Mä ajoin eilen vain runsaat 11 kilsaa Porin suuntaan, ja olin toden totta heittämässä jo henkeni Lattomeren mäen kohdalla. Onnistuin myös menomatkalla hetkeksi eksymään pyörätieltä Lattomeren risteyksen kohdalla. – Saavutus, joka jopa itseni mielestä oikeuttaa minut blondikerhon kunniajäseneksi loppuiäkseni. Jotenkin luulin, että ylöspäin kapeampana jatkuva osuus veisi vain bussipysäkille, ja satuin sitten kiertämään vähän pitemmän kautta. (Olisittepa nähneet isännän ilmeen, kun sanoin sille eksyneeni hetkeksi pyörätieltä! – Priceless!!!)

Tänään palasin tutulle Niemenkylän reitilleni, josta nautin monin verroin enemmän kuin tylsästä kasitien reitistä. On kiva katsella taloja ja pihoja ja merenrantaa ja ällistyä kaikesta uudesta, mitä reitin varrelle ilmestyy. Kuten erään talon luovasta postilaatikkoratkaisusta, jossa postilaatikko on teipattu jesarilla vanhan puutarhatuolin runkoon. Se on kyllä näky, joka pitäisi teille ikuistaa.

Kävimme eilisen helteessä myös viemässä Hellin uimaan Laitakariin, jossa oli meneillään jokin Selkämeri-tapahtuma. Emme olleet järin kiinnostuneita kulkemaan kojuja katselemassa, sillä Helli tiesi, että helpotus kuumuudesta on vedessä, ja kiskoi sitä kohti aivan vauhkona. Voi riemua, kun heitimme sille keppiä veteen! Perään paineli onnellinen perro, joka viilensi joka kerta rannalle astuessaan myös meitä ravistelemalla vettä päällemme roppakaupalla. Siinä lämpötilassa se tuntui kyllä vain hyvältä.

Ihana teki lähtöä juuri, kun saavuimme rantaan.

Laitakarissa on aina kiva katsella purjeveneitä, näky on niin täyttä kesää. Systerin kanssa just Ihanalla pohdittiin sitä, että meidän perheessä ei koskaan ole ollut venettä, eikä minkäänlaista perinnettä vesillä liikkumisesta. Ei ihme, että meistäkin on tullut tällaisia maakrapuja. Ihailen silti kauniita veneitä ihan sydämeni pohjasta, monet Laitakarin vakiokalustosta ovat tosi symppiksiä.

Olisin ihan hyvin voinut pitää eilisen säätilan vielä tänäänkin, vaikka niin monet puhisivat helteen kamaluutta. Not me! Kova ja kylmä tuuli piti tänään huolta siitä, että fillarointi kävi työstä, ja pitkähihaistakin tarvitsi taas yllensä.

Mutta hei, tajusin just, että vaikka nyt on sunnuntai-ilta, enkä ole tehnyt puoliakaan kaikesta siitä, mitä ajattelin että tarttis tehdä, niin so what. Yhtään ei stressaa, kun huomenna ei ole työpäivä, eikä tarvii ajatella, mitä jäikään tekemättä ja miten senkin taas ehtii. Huomenna on päivä uus, ehdin nitistää voikukkia, pestä puutarhakalusteita ja imuroida keittiön huomennakin. Ellen sitten satu keksimään jotain muuta tekemistä.

Ihana!

Systeri pyysi minua seurakseen Metsä Groupin järkkäämälle risteilylle perinnekaljaasi Ihanalla. Suostuin seuraksi, vaikka olin juuri ollut syksyllä seiskaluokkalaisten kanssa Ihanalla, ja silloin oli niin kova myrsky, että lähtöäkin jouduttiin viivyttämään. Nyt onneksi osui kivampi sää, vaikka menomatkalla olikin vielä pilveä ja sumua.

Avomerellä sää kuitenkin kirkastui, koneet sammutettiin ja alettiin nostaa purjeita.

Rohkeimmat matkustajat saivat kiivetä mastoon  –  minua ei sinne olisi saanut mistään hinnasta, hirvitti jo sekin, että kapteeni vinkkasi minut hetkeksi ruoriin. Eihän siinä auttanut muu kuin totella, kun sisko ja minä oltiin heitetty sen kanssa läppää puolet matkasta.

Lohikeittolounas on merellä aina yhtä maistuva, kahvia, teetä tai mehua sai käydä hakemassa silloin kun halusi.

Toivottavasti edes hiukan väriä tarttui meitsin kasvoihin, olen kyllä talven jäljiltä pikemminkin kalkkilaivan kuin kaljaasin kapteeni. Ja kampaushan on vimpan päälle tällingissä hauduttuaan avomerellä lakin alla, merellä oli vielä järisyttävän kylmä. Satamaan palattuamme tuntui siltä, kuin olisimme tulleet vallan toiselle ja trooppisemmalle planeetalle.

Kiva päivä, sain monta tuntia istuskella systerin kanssa rauhassa, jutella niitänäitä, eikä kukaan ollut vaatimassa mitään. Lepoa mielelle, auringonpaistetta suoraan sieluun asti!

It’s THE time of the year!

Ensi näkemältä voisi luulla, että kuvassa pyörii joukko onnellisia oppilaita. VÄÄRIN. Katso tarkemmin, ja näet siinä meidän opehuoneen porukan.

Tässä lähikuvassa minä, ruotsikollegani ja yksi äikänmaikoista.

Voisin vannoa kuulleeni Händelin kuoron päässäni, kun ajoimme kevätjuhlan jälkeen kotiin.

Ja tässä ilmeeni tänä aamuna, kun muistin, ettei minun tarvitse väkertää tänään yhtäkään tuntisuunnitelmaa eikä korjata ainuttakaan pinoa epäsäännöllisten verbien testejä.

Kesäloma on täällä! Freedom! Vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Viimeisiä viedään!

Nimittän koulupäiviä! Huomenna on vapaa, kun on helatorstai, ja sitten on jäljellä enää perjantai, joka on kevätkirkkopäivä, ja lauantai, joka on kevätjuhlapäivä. Mä en kovin montaa kertaa vuodessa viiniä itsekseni nauti, mutta tänään on lasillisen paikka. Olen selvinnyt tästä kouluvuodesta, vaikka olen taistellut koko ajan noiden rauta-arvojeni ja aivan järkyttävän väsymyksen, muistamattomuuden ja sumuisen olon kanssa. Kevättä kohti on kyllä valon myötä hieman helpottanut, ja toivon hartaasti, että seuraava kontrolli, jonka lykkäsin tästä kiireisestä toukokuusta kesäkuun puolelle, osoittaisi sekä ferritiinin että hemoglobiinin nousseen.

Viime kesä meni alusta loppuun niin koiranpennun ehdoilla (ja LUMOISSA), ettei koko kesään juuri muuta ajateltavaa mahtunut. Nyt elämänrytmi on normalisoitunut, ja elättelen toivoa, että tämä kesä voisi olla se kesä, jolloin pystyn liikkumaan ja kuntoilemaan ja toivottavasti myös jonkin verran keventymään. Kirjoja odottaa hyllyssä kasapäin lukemista, enkä ole ehtinyt myöskään katsoa leffoja tai sarjoja, paitsi Game of Thronesin viimeisen kauden, joka on tunnetusti ollut täydellinen katastrofi. (Voit katsoa hyvin paikkansapitävän yhteenvedon kaudesta tästä.)

Kuuntelin ilahtuneena ensi viikon sääennustetta, joka lupaili lämpimämpiä kelejä ja jopa hellerajojen hätyyttelyä. Erinomaista! Mitään parempaa en voisi ajatella ekalle lomaviikolle, jolloin aion vain levätä, liikkua ja lukea. Ja tietenkin pusutella Hellin kanssa. Sen pusuja kun ei pääse pakoon, minkä joutui tuo keskimmäinenkin tänään kokemaan. Espanjanvesikoiralla on harvinaisen ripeä ja pitkä kieli, se osuu korvalle ja poskelle salakavalan nopeasti kuin sammakko kärpäsen kimppuun.

Odotan kesältä merivettä, aurinkoa, mansikoita, jäätelöä, lukuelämyksiä, ihanaa Brittilän matkaa, stressitöntä mieltä, vastaleikatun nurmikon tuoksua, raparperisimaa, mustikkametsää, auringossa kuivuneita pyykkejä ja leikkejä koiran kanssa. Opettelen sisäistämään Mari-Annan mottoa: ”Wait for good, because God is good.”

Turistirysässä

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Koiranvaihtopäivä vai miten se menikään?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tästä kuvasta voisi luulla, että se toissapäivän postauksen koira on vaihdettu uuteen. – Ehei, me käytiin vain Hellin kanssa tänään kauneussalongissa. Ulvilan Tassucat -liikkeen nuori trimmaajatar hoiti homman varsin tyylikkäästi. Ensin tutustuttiin koiraan, sitten trimmauspöytään ja surisevaan koneeseen, ja kun iskä avusti kiinnipitämisessä ja äiti rauhoitteli, niin eipä mennyt aikaakaan, kun Helli hokasi, että täähän on ihan okei, ja sitten otettiin jo rennosti maaten.   Siellä kyllä pöllysi siihen malliin, että jo on ihme, jos ei astmapiipulla ole yöllä käyttöä.

Kaksi kolmasosaa koirasta taisi jäädä Ulvilaan, ja yks kolmasosa (se paras) lähti meidän mukana takas kotiin. Nyt näkee, miten pikkuinen pentu se vielä oikeasti on, kun ei ole iso karvakasa hämäämässä! Olo keveni veijarilla, ja illan viiletessä virtaa pukkaa vaan lisää.

Anopin Nella on meillä nyt alkuviikkoon asti hoidossa myös, ja on vähän ikävää, että sitä me ei voida tänne sisätiloihin mun takiani ottaa. Helli yrittää kaikkensa, sananmukaisesti kaikkensa, että saisi Nellan riehaantumaan leikkiin kanssaan, mutta metsäkulman vanharouva on sitä mieltä, että mustavalkoinen penturiesu saisi pysyä kaukana hänestä. Komentaa kyllä, mutta kimppuun ei sentään käy, ehei, onhan Nella ihan maailman kiltein tapaus. Katselee avuttomana sitä siiliäkin, että hei, älä syö mun safkoja.

Mehiläiset saivat uuden kuningattarensa, ja mä olen istunut jäätelö kourassa terassin varjossa lukemassa Anne Tyleriä. Taas yksi kirja, josta voin todeta, että luin sen ekan kerran ihan liian nuorena. Mehiläispesien surina kuuluu terassille asti, kiitoradalla on ruuhkaa. Ja vieressä kivikkoistutusten keskellä liikkuu jokin, jota veikkaan sammakoksi, koska aina välillä kuuluu suihkulähdelammikosta plumps. Takametsikössä nakuttaa tikka, siili taapertaa iltahämärissä terassia kohti, ja mustarastaat juhlivat kirsikkapuun sadolla aina kun selkänsä kääntää.

Tiistainen Turun seudun reissu vei minut mm. Loviisan aittaan Ruskolle, josta ostin kuvan mukit. Voi niin kuin valkata fiilikseen sopivan… Katselin mukien suunnittelijan Keith Brymerin omia nettisivuja, ja totesin, että mukeja on ehdottomasti hankittava vielä lisää. Overworked/Underpaid on ainakin heti ostoslistalla. Sitä en Loviisan aitassa nähnytkään, mutta voi jehna, miten paljon kaikkea muuta ihanaa siellä olikaan tarjolla! Mun sisäinen materialistini kuoriutui esille ihan just samalla hetkellä kun astuin ovesta sisälle. Sitä niin kun alkaa aina välillä toivoa lottovoittoa, vaikkei edes lottoa, ja vaikka oikeasti tietää, että suurin lottovoitto on, kun sitä oikeeta miljoonavoittoa ei kohdalle kumminkaan osu.

TallennaTallenna

TallennaTallenna