Siinä ne ovat. Kahdessa pinossa. Ne löytämäni päiväkirjat. Mutta ensimmäisen ja osittain toisen opiskeluvuoden merkinnät puuttuvat. Niitä ei vain ole. Koska tiedän kirjoittaneeni päiväkirjaa silloinkin, kyse täytyy olla siitä, että olen jostain syystä tuhonnut ne kirjat. Tai kirjan, saattaahan olla, että kaikki on ollut yksissä kansissa. Mutta taivaan tähden, MIKSI? Jokin asia siellä on jälkikäteen luettuna ottanut niin systemaattisesti päähän, että olen hävittänyt koko kirjan. Argh, voi typeryyttä! Kaikki päiväkirjaa kirjoittavat ihmiset tietävät, ettei pidä liian pian tapahtumien jälkeen mennä lukemaan omia merkintöjään, koska ne tuottavat vain äärettömän määrän häpeä-flashbackejä. Jotain sellaista siinä varmaan on päässyt tapahtumaan, koska en mitenkään keksi mitään muuta syytä yhden päiväkirjan puuttumiselle. Enää en pysty muistamaan sitä, mikä minut tuhoamiseen on vimmastuttanut.
Torstaina 11.5.1989 olen liimannut sivulleni kuitin ravintolasta, jossa olimme juhlistamassa auskultoinnin päättymistä, ja sen alle kirjoittanut isoin kirjaimin: AUSKULTOINTI O H I ! Lasku oli huikeat 156 markkaa, minkä on täytynyt kirpaista, mutta muistan vielä, että pidin yhteistä ruokailuamme sen arvoisena. Paikkana oli Brahen Kellari, joka ainakin siihen aikaan oli kovin korkeatasoinen ravintola. Valokuva-albumista löysin kuvan itsestäni lähdössä kyseiseen happeningiin, paikan päältä minulta ei kuvia löytynyt. – Voi nuoruutta! (Ja 80-luvun lopun muotia…)
Sitä voisi luulla, että olisi huikean hauskaa lukea vanhoja päiväkirjojaan, mutta olen ollut kyllä hemmetin tylsä kirjoittaja koulu- ja opiskeluaikoina. Ja juuri ne jutut, joita kaipaisin, puuttuvat vallan. Ekan opiskeluvuoden kirjaa ei ole, ja Saksan kesänäni olin kirjoittanut äärettömän niukasti yhtään mitään.
Nuo kaksi pinoa kuitenkin sisältävät suurimman osan elämästäni vuodesta 1977 vuoteen 2001, jolloin tympiinnyin päiväkirjan pitämiseen perinteisessä muodossa. Aika kunnioitettava pino. Nyttemmin voisin kai alkaa säilöä Bullet Journalini samaan lootaan, se nyt lähinnä pitää sisällään arkihistoriaani. Kaipaamani tekstit osoittavat näet sen, että päiväkirjoja ei kuitenkaan kannata heittää pois, koska joidenkin asioiden tarkistaminen niistä saattaa olla hyvinkin ilahduttavaa jollottavantylsästä kirjoitustyylistä huolimatta.