Proace is here

paku

Isännän monivuotinen haave toteutui tänään. Pakettiauto. Jälkikasvujen muuttohommat (joita on edelleen tiedossa) helpottuvat, mutta älkää vaan kysykö,mitä me tuolla muuten tehdään. Mutta monta vuotta siitä on jauhettu, ja tuossa se nyt seisoo. Aamen.

Pakettiauton dieselvero on kuulemma pienempi kuin henkilöautoissa. Mä sanoin isännälle, että aijaa. Siis, mitä useammin ajan Ikeaan, sitä enemmän periaatteessa säästämme. Isäntä rypisti otsaansa, jolle oli noussut hämmästyttävän äkkiä pari hikihelmeä ja väitti, ettei hän nyt aivan tuota tarkoittanut. Minäpä tarkoitin.

Huomisaamu ryydyttää vielä pahemmin kuin eilen, koska se on vuorokauden lähempänä. Minkähän takia lauantaiset koulupäivät ovat aina urheilupäiviä? Miksei koskaan vaikka kulttuuripäiviä, niin että lähdettäisiin vaikka porukalla teatteriin? Mutta eivät kai nuo nykykakarat minnekään liiku, ellei ole joku väkisin liikuttamassa. Ainut, joka niitä hiukan potkii ulos, lienee Pokémon Go. Pelin kehittäjät ansaitsisivat mielestäni vuoden liikuntapalkinnon.

Tämä Pokémon on huomenna vesisellainen. Ruumiinrakenteesta päätellen Spheal.

Kiitos, CesarsShop!

080916

En voi kylliksi kehua CesarsShopin palveluita. En tiedä mitään muuta firmaa, joka tilausajankohdasta huolimatta saisi postipakettinsa tänne periferiaan alle vuorokaudessa. SmartPost-paketteja käyttää moni muukin liike, mutten tiedä, mitä noituutta tai hormipulveria Cesarsin tytöt käyttävät, koska heidän toimituksensa tulevat aina ennätysajassa. Tilasin Essien uudesta syyskokoelmasta kolme ihanaisen kaunista väriä, joista en edes osaa päättää, mihin iskisin kynteni (sananmukaisesti) ensimmäiseksi. Siniharmaa Udon Know Me, syvänpunainen Maki Me Happy vai tyylikkään harmaa Now And Zen? Kuolaan rinnukseni märäksi tuota pullokolmikkoa katsellessa.

Tänään on ollut loisteliaan kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, aivan kuten eilenkin, enkä ole mitenkään saanut itseäni jaksamaan ulkoilua. Säälittävää. Eilen oli opekokous kuuden oppitunnin päätteeksi, tänään säntäsin kuljettamaan tenavaa pianotunnille. Olen hyytynyt liikunnan suhteen.

Kirotut banaanikärpäset pörräävät keittiössä. Olen virittänyt niille suppilo-lasipurkissa -ansan ja huitonut niitä sähkölätkällä (toisinaan kipinä on isompi kuin kärpänen itse), mutta ilmeisesti on vielä tehtävä viinietikka-ansa. Miten niin pieni olento voi saada multa käämit kärähtämään niin pahasti?

Olen lääkinnyt Game of Thrones -tyhjiötäni Gilmoren tytöillä, josta olen vasta ekan kauden alkutaipaleella. Telkusta katsoin aikanaan muutaman (yhden käden sormilla laskettavan) satunnaisen jakson, mutta nyt olen oikeastaan aika tykästynyt koko juttuun. GoT:n päiden katkomisen jälkeen tämä on oikein rentouttavaa ja harmitonta katseltavaa.

Olisin kovasti onnellinen, jos huomenna olisi viikon viimeinen työpäivä, mutta kun ei ole. Vietämme lauantaina taas jokasyksyistä liikuntapäivää, ja vaikka mulla on ihan kiva homma, eli uimavalvojana toimiminen Porin uimahallissa, olisin suunnattomasti ilahtuneempi, jos voisin nukkua lauantaiaamuna pitkään ja viettää rauhallisen päivän kotosalla. Yhden päivän viikonloppu on yhtä tyhjän kanssa, eli tässä tulee käytännössä vedetyksi kaksi työviikkoa putkeen, koska sunnuntaina on kuitenkin uhrattava päivä seuraavan viikon hommien suunnittelulle. Augh!

 

Intergalaktisena tähtenä

050916a

Kaadoin tänään työkassini sisällön lattialle ja ravistelin kansioitani, kun tytär katsoi mua vähän hitaasti ja kysyi: ”Mitä sä etsit” ”Kärpäsenraatoa”, vastasin. ”Okei”, sanoi tytär huolettomasti ihan kuin etsisin niitä joka päivä työpapereitteni seasta. Raatoa ei näkynyt, joten ajattelin nähneeni väärin, mutta kun avasin kasiluokan enkunkansion, niin siinä se pentele oli, ja niin iso, että säikähdin parahtamalla ääneen. Sitten parahti tytärkin. ”MITÄ?! Sä siis OIKEESTI etsit sieltä kärpäsenraatoa! Mitä hittoa?!”

Isäntä osti mulle taannoin sähköisen kärpäslätkän kahdella eurolla Clas Ohlsonilta. Se oli iloni ja apuni vattupuskissa, jotka kuhisivat kiukkuisia ampiaisia. Perjantaina sille löytyi taas käyttöä, koska töistä palattuani työpöytäni luona olevassa ikkunassa pörräsi jättimäinen kärpänen, joka yritti lymyillä ikkunalaudalla olevien koriste-esineiden takana. Sitä ei päässyt mätkäisemään perinteisin keinoin, joten turvauduin sähkölätkään. Mutta ekasta tällistä se riiviö ei vielä mennytkään tajuttomaksi, vaan surrasi vauhkona lattialla jonkinlaista breakdancea pyörien. Mulla oli kiire, ja nappasin sitä uudelleen sähköllä. (Tiedän, olen julmuri, ällötän itseänikin.) Kuului NAPS, lätkästä sinkosi sininen kipinä, kärpänen lensi kaaressa suoraan mun työkassiini, ja ilmassa tuntui lievä mutta selvä palaneen käry. Tiesin elikon heittäneen henkensä ja ajattelin kiireessäni, että mun pitää etsiä se raato sieltä jahka ehdin. Ja tänään sitten ehdin.

Kiire mulla oli sen takia, että piti ehtiä työnantajan vuotuisiin henkilöstöbileisiin. Tänä vuonna ei ollut ketään spesiaalijulkkista esiintymässä, mutta koko juttu oli toteutettu sirkuskonseptilla, joka oli varmasti maksanut aivan tarpeeksi. Ruoka oli loistavaa, kikatimme työkamujen kanssa pallomeressä lojumassa, ahmimme popparia ja jopa hattaraa (tuli lapsuusmuistot mieleen), ja kaiken kruunasi aivan mieletön bilebändi, Popkorn, jota kuunnellessa ei voinut jäädä paikoilleen istumaan. Sen varjolla sieti senkin, ettei illan ohjelmanumerona ollut taikaesitys ollut vakuuttavimmasta päästä. Meillä oli joka tapauksessa sikahauska ilta.

050916b

Eilen lojuin aamupäivän sängyssä maratoonaten Game of Thronesia, josta sainkin kuin sainkin sitten illemmalla katsottua kutoskauden vimpan jakson. Isäntä lähti Onnin ja Julian kanssa Merikarvialle äitinsä luokse, jonne Julian piti alunperin jäädä pariksi yöksi, mutta kun saavuin iltapäivän kauppareissulta Porista, koko jengi olikin palannut jo takaisin. Mä kun olin hihkunut JESSS! kun ulko-ovi oli sulkeutunut porukan perässä ja ajattelin, että saisin viettää aikaa yksin. Syödä mitä lystää, siivoilla hitaaseen tahtiin, käydä kaupassa itsekseni ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Olin siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun koko rumba oli päällä saapuessani kotiin. Väsymykseni ei myöskään ollut mitenkään parantunut kaupunkireissulla, joten mulla alkoi selvästi tuntua sarven alut otsanahan alla kiristelemässä. Tilanne olisi ollut vielä pelastettavissa, jos olisin saanut nyhvätä omiani hiljaa itsekseni, mutta koska kaikilla tuntui olevan mulle koko ajan jotain asiaa, ei kestänyt kauaakaan kun sarvet pukkasivat täyteen mittaansa. Kaikki tuntui olevan pielessä. Ruuanlaittoonkin kului ihan tolkuttomasti aikaa, ja kun illalla keskellä sitä viimeistä Game of Thrones -jaksoa kaikkein jännimmässä kohdassa ryntäsin pelastamaan uunissa ollutta omenapiirakkaa palamiselta, en meinannut siitäkään saada patalapuilla otetta, niin että olisin saanut sen nopeasti kiskaistuksi pois ja juostuksi takaisin telkun ääreen. Julia räjähti nauramaan kun mä kirota pärräsin keittiössä, että on se kumma, kun piirakatkin on niin pyöreitä, ettei niitä saa ulos uunista.

Tänään on pyyhkinyt vähän paremmin. Tosin tytär vakuutti, että jossain aika-avaruusjatkumon toisella laidalla avaruusoliot katselevat meidän huushollin tapahtumia ja mä olen tietämättäni intergalaktisen komediasarjan tähti. ”Tuus nyt kattoon, XFG6Z, nyt sillä on piirakatkin liian pyöreitä, haha!” Ajattelin hetken perjantai-iltaa, kun yritin löytää tyttären avustamana jotakin bilevaatetta johon mahtuisin. Jostain syystä ajatus siitä, että hameen vyötäröstä ulos tursuaville jenkkakahvoilleni naurettaisiin monessakin aurinkokunnassa, ei tuntunut kovin ilahduttavalta. Ei tuntunut kyllä sekään, kun heitin vaatteen toisensa syrjään ihan vain sen takia, etten pirskules MAHTUNUT niihin. Tilanne vaatii uutta sotasuunnitelmaa, vanhat eivät toimi.

Huomisaamu alkaa taas hobittien opettamisella. Käyn maanantai- ja keskiviikkoaamuisin Eurajoen keskustan koululla pitämässä ruotsin tuntia. Tiistaiaamuisin neljän pikkukoulun kutoset kärrätään meidän kouluun luokseni kaksoistunnille. Ette ikinä usko, millaisia palleroita osa kuutosista vielä on! Voisin ripotella sokeria päälle ja syödä ne. Tokalla viikolla oikein säikähdin, kun kutosten ryhmä tuli taas mun luokkaani tuonne yläasteen puolelle. Oliko ne näin pieniä viime viikollakin? Vai onko ne kutistuneet kuluneen viikon aikana? Pesty väärässä pesuohjelmassa?

Opettaminen on aika ajoin helkutin hauskaa.

Edit. klo 21.35 Tytär huomautti, että on olemassa mahdollisuus, että Zorg-planeetan alienit ovat kutistaneet vaatteeni ihan vain järkätäkseen itselleen hauskan jakson, jossa yritän epätoivoisesti mahtua alimittaiseen vaatetukseen. Ajatelkaa, miten katalaa! Tunnen olevani Truman-show’ssa.

Muutosten syksy

lemonsorbetandbooks

Kuvasta päätellen kaikki on ennallaan: kun meikä pääsee Turkuun, ensimmäinen pysäkki on Akateemisessa kirjakaupassa, ja reissu olisi perin outo, ellei jotain kosmetiikantynkää tarttuisi mukaan.

Tämä onkin ennallaan, sillä mitenkäs seepra raidoistaan pääsisi, mutta paljon uutta on tapahtumassa. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo työanantajani piirissä, sillä Eurajoen kunnanjohtaja on sanonut hommilleen adios. Keskustan koulun rehtori aloitti sivistystoimenjohtajan hommissa, ja meidän lukiomme rehtori ilmoitti ottaneensa viran vastaan muualta ja aloittavansa siinä syyskuun alussa. Tämän johdosta yhteiskoulun rehtori siirtyykin hoitamaan lukion rehtorin virkaa, ja apulaisreksimme puolestaan siirtyi yhteiskoulun ykkösnaiseksi. Lisäksi kotikuntani Luvia elää viimeistä syksyään Luviana, koska ensi vuoden alusta olemme osa Eurajokea.

Opetussuunnitelman uudistumisesta on vaahdottu kyllästymiseen asti, ja olin vähällä kirkua ääneen, kun joku opetushallituksen valopäistä ilmoitti lehdessä, että ruotsin opetuksen aloittaminen kuutosluokilta johtaa nyt sellaiseen uudistukseen, ettei enää niin paukuteta sitä kielioppia, vaan yritetään painottaa suullista kielitaitoa. Milloin tämä nainen on käynyt viimeksi koulun kieltentunneilla??? Vuonna 1953??? Mitä muuta kieltenopetuksessa on mahdettu viimeisen 15 vuoden aikana painottaa kuin sitä suullistamista? Oli jälleen kerran mahtavaa huomata, että päättäjätaso ei ainakaan ole muuttunut mihinkään. Ne ovat yhtä autuaan tietämättömiä koulujen todellisuudesta kuin aina ennenkin.

Kuutosluokkien opetus on yksi uusi asia lisää minun arjessani. Onneksi Eurajoella ollaan oltu fiksuja, ja ruotsin opetus on meidän aineenopettajien juttu edelleenkin. Kahdesti viikossa käyn keskustan koululla, ja kerran viikossa muutaman syrjäkylän pikkukoulun kuutoset kuskataan meidän koulullemme kaksoistunnille. Kummallista kyllä, mua vähän jänskätti kesällä tämä kuutosten opetus, vaikka tiedän kokemuksesta, etteivät ne kovin paljoa seiskoista sinänsä eroa (opetin aikanaan ruotsia ja saksaa Turussa ala-asteen 3.-6.-luokkalaisille), mutta jokin silti nakotti takaraivossa koko kesän. Näin rutkasti unia, joissa olin opettamassa kuutosille milloin mitäkin ainetta aina kotitaloutta myöten. Nyt, kun tapasin kuudesluokkalaiset viime viikolla, kaikkien kanssa oli ihan sikakivaa. En oikein vieläkään hiffaa, mikä tässä kutkutti mun alitajuntaani.

Kotirintamallakin tapahtuu. Keskimmäinen sai opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja lähtee ensi viikolla omilleen opiskelemaan kemiaa. Huvittavaa on, että hän sai opiskelija-asunnon TYS:ltä tismalleen siitä samasta talosta, missä mä olen aikoinani asunut koko opiskeluaikani. Vähemmän huvittavaa on se, että talo on Turun Varissuolla, ja kaikkein vähiten huvittavinta on se, että intialainen kämppis oli saattanut keittiön ja muut yhteiset tilat siihen jamaan, että olemme käyttäneet kaksi lauantaita sen kuuraamiseen, ja siltikin pitää valittaa TYS:lle uunista, jota ei puhdista mikään muu kuin nitroglyseriini, plus muutamasta muusta asiasta. Metrin mittainen, osittain kalju mutta viiksekäs intialaismies kertoi olevansa töissä Biocityssä ja tekevänsä väikkäriä. Oppinut mies. Kun oppisi vielä siivoamaan jälkensä. (En ole ikinä ennen pessyt missään keittiön lattiaa Pata-Patalla kun muu ei auta, ei edes ihmesieni.)

Tyttären opiskelupaikka ja -maa muuttuu sekin. Alun perin hänen piti lähteä Lontooseen UCL:n opiskelijaksi, mutta saatuaan tiedon siitä, että Cambridgen yliopisto oli hyväksynyt hänet riveihinsä, suunnitelmiin tuli tietenkin muutos. Fröken on nähnyt aikamoisen vaivan saadakseen kaiken kondikseen, ja nyt, kun rahoitus saatiin järjestymään, asiat ovat viimein kohdillaan. Minulle tulee tietenkin nyt loistava syy lennellä Brittein saarille aina kun vain rahaa vähänkin on, eikä Cambridgeen ole Lontoosta kuin tunnin junamatka. Himmeetä!

Jokin viikko sitten näin unta, ettei maapallo ollutkaan pyöreä, vaan koostui kerroksista, ja hokasin unessa, että jos meidän ulko-oveltamme kaivaa 10 metrin tunnelin alaspäin, pääsee liukumaan suoraan Lontoon Trafalquar Squarelle National Galleryn eteen. Pettymys herätessä oli ihan sairaan kova. – Ihan kuin mä jo kovasti odottaisin lyhyitä, mukavia visiittejä Lontooseen!

Dobby is free!

tumblr_m834gfRPUn1r24kkco1_500

And so is Kutri. Master has given Kutri a summer holiday!

tumblr_mr4pftFid21rgarj7o1_500

Ei yhtään koetta, sanaria, verbitestiä, verbitestin uusintaa, verbitestin uusinnan uusintaa, ei PowerPointteja, ei älytauluohjelmia, ei suullistamistehtäviä, ei iPad-tekeleiden tallentamisongelmia!

tumblr_nso8mfDn2d1tq4of6o1_400

tumblr_inline_my2hvbhFDn1rnrx9z

Kesäloman alkuun on jäljellä 0 (noll, null, zero, cero) työaamua!!!

 

Merta ja aurinkoa

IMG_1635

Tämänpäiväisiä näkymiä työpäivästä. Vietimme Eurajoen ja Luvian yläasteiden yhteistä liikuntapäivää, ja sekä isäntä että minä olimme ilmoittautuneet Laitakariin valvojiksi. Kiikuttaessani servettejä letunpaistopisteeseen pysähdyin ottamaan muutaman kuvan maisemista ja ajattelin, että miten valtava onni olla tällaisena päivänä koko päivän meren rannalla. Kuten kaikki hyvin tiedämme, olosuhteet olisivat voineet olla myös viisi astetta lämmintä ja vettä vaakasuoraan.

Yo-kuvassa on käyty ja Onnin kevätjuhla kouluparakkien pihalla sujui sekin mallikkaasti hienossa kesäsäässä. Siitepölykerros takapihan terassin puutarhapöydällä alkaa kohota ennätyspaksuksi. Terassin viereisessä kivikko-, kukka- ja lammikkotsydeemissä kurnuttelee jälleen sammakko. Todennäköisesti niitä muuttaa sinne useampikin.

Tuoksun aurinkovoiteelta ja olisin ihan valmis kuorsaamaan huomisaamuna sängyssä kymmeneen asti ja käpyttelemään sitten takapihalle aamukahvia juomaan. – Vaan ei ihan vielä.

Kesälomaan on jäljellä 3 työaamua.

 

Aurinkoa ulkona ja kynsillä

sunflower

Koulussa eletään niitä päiviä, kun kaikilla on takki tyhjä. Ulkona on kesä, sisällä luokkahuoneessa tunkkaista ja kuumaa, ketään ei voisi mikään enää vähempää kiinnostaa. Aivan se ja sama, mitä teet luokan kanssa tai missä teet. Eilen talutin yhden luokan ulos aurinkoon tekemään tehtäviä (varjoakin oli tarjolla), mutta ei. Kun rutistaan joka tapauksessa niin sitten totisesti rutistaan.

Mulla on ollut koulupäivän päälle sekä maanantaina että tiistaina koulutusta. Eilen olin niin poikki, että nukuin melkein koko illan saatuani iltaruuan kupuuni.

MUTTA. Posti toi mulle eilen Jonas Jonassonin uusimman romskun, josta olen lukenut vähän alkua, eikä ole tarvinnut pettyä. Mä en oikein tiedä, miten tämän kirjan julkaiseminen on mennyt multa nenän ohi, sillä viime viikolla törmäsin kirjan suomennokseen Porin kirjastossa. Ei löytynyt ruotsinkielistä versiota Satakirjastoista, joten naputin oikopäätä nettitilauksen Bokus-firmalle. Kaipasinkin jo jotain kevyttä ja hauskaa, koskapa luin juuri sekä Tommi Kinnusen ”Neljäntienristeyksen” että Sofi Oksasen ”Puhdistuksen”, ja niin loistavia kuin molemmat olivatkin, olo oli sen jälkeen kuin olisi syönyt kaksi raskasta pääruokaa peräkkäin. Nyt on jälkkärin paikka.

Keskimmäinen sai maanantaina virallisen vahvistuksen ylioppilaskokeiden suorittamisesta ja ehti jo eilen käydä pääsykokeissa Turussa. Olen iloinnut jälkikasvun puolesta, ällistynyt siitä miten sen puku on taas liian pieni, kirjoittanut ja lähettänyt kutsukortteja ja katsellut jokseenkin onnettomana omaa pullataikinavyötäröäni, joka lähettää minut jälleen masentumaan lisää pukukoppeihin juhlakoltun hankkimiseen. Poika kasvaa pituutta ja minä leveyttä, luonnon laki.

Täytynee pitää silmät auki, jos löydän jostain auringonkukankeltaisen mekon. Mätsäisi Picture Polishin uuden lakan kanssa.

Kesälomaan on jäljellä 8 työaamua.

Huoli herää aika ajoin

image

Printtasin tämän kuvan netistä kahtena kappaleena, laminoin ja kiinnitin luokkani oveen. Sekä sisä- että ulkopuolelle. Olin nimittäin keskustellut ysiluokkien kanssa sarjakuvista ja lukemisesta, mutta myös kasiluokkien kanssa elokuvista. Välillä oikeasti alkaa huolettaa, millaisten airheadien käsissä tämän kansakunnan tulevaisuus on.

Se on jo tiedostettu tosiasia, että nykyinen nuoriso ei lue kirjoja. Siis, KIRJA, hei-daa, MIKÄ se on? Ai, sä tarkoitat niitä koulujuttujen näköisiä paperikasoja kirjaston hyllyillä. Joo, oon mä nähnyt niitä joskus kun kävin kaverien kanssa pelaamassa kirjaston tietsikalla. Mut hei, siitä on ainakin neljä vuotta.

Äidinkielen taitoihin lukemattomuus on tehnyt jo jäätävää jälkeä. Jos en aina kadehdi itseäni kielten opettajana, niin ei noita äikänmaikkojakaan ihan hirveästi kateeksi käy. Oikeinkirjoitus ja välimerkit ovat suurelle osalle oppilaista aivan ylitsepääsemättömiä hallita, kieliopista nyt puhumattakaan, ja välillä on suorastaan lamaannuttavaa tajuta, miten oman äidinkielen sanavarasto voi joillakin olla niin heikossa hapessa. ”Ivasi?” ihmetteli jo vuosia sitten yksi ysiluokkalainen tunnillani. ”Hei, tässä lukee että kettu ivasi jänistä. Onks tää joku kirjoitusvirhe?”

Äidinkielen puutteellinen hallinta puolestaan heijastuu väistämättömästi muihin kouluaineisiin. Reaaliaineiden opettajat lukevat koevastauksissa mitä käsittämättömimpiä sepustuksia, vieraiden kielten tunneilla ihmetellään, mitä eroa on sillä, että joku on tehnyt tai oli tehnyt. Tehnyt mikä tehnyt, eikse nyt oo se ja sama?

Surkeaa on ajatella, miten kaiken lukemattomuuden myötä romahtaa pikkuhiljaa myös yleissivistyksen taso. Ei mitään käsitystä kirjallisuuden klassikkoteoksista tai niiden kirjoittajista, eikä ole väliä sillä, puhutaanko nyt vanhoista vai moderneista kirjoista, kotimaisista tai ulkomaisista. Kategorian ”kirjallisuus” kohdalla on syvä, musta monttu, jota äidinkielen opettajat yrittävät epätoivoisesti paikata omien tuntiensa riittämättömissä puitteissa.

Aku Ankkaa ne ovat lukeneet. Fingerpori saatetaan jaksaa lukea jostain päivän lehdestä. Yksi tai kaksi oli lukenut joskus Asterixia. Joku oli kuullut Tintistä. Toinen oli nähnyt Tenavat-elokuvan trailerin, muttei ollut koskaan lukenut yhtään Tenavat-sarjista.

Ja miksi näin? Koska keskittymiskyky ei riitä! Parisataasivuinen kirja on ultimaattinen mahdottomuus, sarjakuvakirjan lukeminen tuskaisaa, yhden sivun sarjis ehkä vielä juuri menettelee, jos saa loppupäivän levätä. Viihteen ja hauskuuden pitää olla lyhyttä ja nopeaa, joten parasta viihdettä on selata kännykältä nettimeemejä ja 9GAG-kuvia. Vitsi yhdessä kuvassa. Sille voi vähän hymyillä ja siirtyä sekunnin kymmenesosassa jo seuraavaan kuvaan.

Kasiluokkalaisten kanssa elokuvista puhuessani tajusin, että sama ilmiö on siirtynyt television maailmaan. Elokuvat ovat liian pitkiä. Jokin harva leffa on saanut suosiota, jos se on ahdettu täyteen toimintaa, mutta enimmäkseen porukka katselee sarjoja. Sarjan yksi jakso on sopivan pitkä, etenkin, jos samalla voi näpyttää ja selata sitä älykännykkää. Jos koulussa katsotaan jotain elokuvaa, se ei yleensä ole tarpeeksi viihdyttävä, siinä pitäisi ehkä ajatella jotain tai tuntea taustatietoa jostain asiasta. Eli tylsää. Ei jaksa. Ei pysty keskittymään.

Satakunnan Kansa julkaisi 2.5. ilmestyneessä Enemmän-liitteessä Markku Saksan artikkelin nimeltä Netti mädättää aivot. Saksa oli tutustunut Nicholas Carrin kirjaan ”Pinnallista – mitä internet tekee aivoillemme”. Carr kun oli itse huomannut itsessään saman ilmiön kuin näissä nuorissa; entisestä kirjallisuuden ystävästä oli tullut keskittymiskyvytön surffailija. Tutkimuksista onkin käynyt ilmi, että aivomme muuttuvat tilanteiden mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa. Saksan (ja ilmeisesti Carrin) tekstiä siteeratakseni, ”aivot voidaan harjoittaa älykkäämmiksi tai tyhmemmiksi”.

Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla nykyteknologian kehityksestä huolimatta saisimme lapset ja nuoret harjoittamaan tuota nupissa hyrräävää hernettä entistä älykkäämmäksi? Tyhmeneminen kun käy ihan itsestään.

Kevään kukoistusta

scillat16

Mä niin tykkään tästä vaiheesta kevättä. Kun etupihalla hehkuu sininen scillameri. Ja talven jälkeen otetaan esiin Irlannista tuodut värikkäät lasisienet ja laitetaan ne sinisen läikän reunalle loistamaan. Ja puissa on ihan pienenpienet, vaaleanvihreät lehdet, joiden väri on juuri sellainen, että se kertoo, miten kaikki on vielä edessäpäin.

pikkunars16

Nurmikolle putkahtelee sinne, tänne erilaisia kukkia. Etupihan scillat eivät ole ainoita, jotka eivät ole ollenkaan pysyneet ruodussa ja siinä, minne niitä on alunperin istutettu. Myös pikkuisia, keltaisia mininarsisseja (joiden oikeasta nimestä ei minulla ole hajuakaan) ilmestyy vähän eri puolille. Iltaisin on valoisaa, ja mitä alempana aurinko paistaa, sitä kultaisempaa valo on.

kevatesikko16

Voisi luulla, että olen vannoutunutkin puutarhaihminen. – En ole. Tämä on vain sellainen hetki keväästä, että huomaan tämän kaiken ympärilläni talven ankeuden jälkeen. Kesän kukoistuksen keskellä yksittäistä kukkaa ei enää ymmärrä jäädä ihastelemaan.

Työsarkaa vielä riittää. Kun ajattelee jäljellä olevaa duunin määrää, ei tunnu ollenkaan siltä, että loma häämöttäisi neljän viikon päässä. Neljä viikkoa tuntuu ihan liian lyhyeltä ajalta kaikkeen siihen, mitä vielä pitäisi saada aikaiseksi, mutta toisaalta aivan liian pitkältä, kun toivoo niin kovin, että saisi herätä stressittömään aamuun.

Ja aivan kuten ihan joka ikinen kevät, pääni surisee taas suunnitelmia siitä, mitä ensi syksynä on muutettava, mitä käytäntöjä otettava kokeiltavaksi, mitä vanhoja hylättävä tai mistä on myönnettävä, että pieleen meni. Olisi autuasta lopettaa varsinainen opetustyö huhtikuuhun ja käyttää viimeinen kuukausi pelkästään omien töiden syyssuunnitteluun. Tässä kohdassa se vielä menee, mutta toukokuun jälkeen on takki niin tyhjä, niiin tyhjä, ettei ole toivoakaan saada ainuttakaan luovaa ideaa ensi vuotta ajatellen.

Yksi kasiluokkalaisista keksi vahingossa eilen uuden sanan, jonka haluaisin heti lanseerata viralliseen käyttöön: MOPOAUTISTI = mopoautoileva nuori. Luokassa hölistiin jotakin ajokorteista ja -luvista sun muusta, ja joku sanoi, että kuukauden päästä on sitten yksi lisää, jolloin heräsin Wilman uumenista ja kysyin, että jaa mikä lisää, mopedisti vai. Ja tähän sain vilkkaimmalta vastaajalta lipsahduksen: ”Ei, kun mopoautisti….” Herätti kyllä hilpeyttä keksijässä itsessäänkin heti kun oli tajunnut, mitä oli tullut sanoneeksi. Mä puolestani olin aidosti ilahtunut, sillä jotain tämänkaltaista termiä olen tavoitellut mielessäni monet kerrat, kun olen kiireellä ajanut kasitiellä jonon hännillä ja nähnyt, että keulilla köröttää mopoauto. Nyt ei muuta kuin pikaisesti yhteyttä kielitoimistoon, ja ehkäpä lehdet jo ensi viikolla käyttävät uutta termiä.

Kesälomaan on jäljellä 19 työaamua.

Tummaa ja vaaleaa

190416

Tummaa edusti tänään Musta Barbaari, joka kävi koulussamme puhumassa oppilaille. Alun perin oli tarkoitus saada puhujaksi Arman Alizad, mutta tämän manageri ilmoitti heti yhteyttä otettaessa, ettei Arman lähde rankan vuotensa takia Kehä III:n ulkopuolelle (!). Tämän jälkeen otettiin yhteyttä Mustaan Barbaariin, jonka kanssa keikka saatiin sovittua. Mulla ei ollut miehestä oikein minkään sortin ennakkokuvaa, olin jonkun biisin joskus kuullut, mutta pitänyt tyyppiä lähinnä pellenä. Onneksi hämärät ennakkokuvantynkäni osoittautuivat täysin vääriksi, sillä kaveri oli harvinaisen fiksu nuori mies, jolla oli nuorille paljon hyvää sanottavaa. Alun perin oppitunnin kestäväksi aiottu tilaisuus venyi reippaasti puolitoistatuntiseksi, ja oppilaskuntien edustajat vetivät hekin haastattelijan roolinsa hyvin.

Vaaleaa edusti puolestaan meikäläisen hiuskuontalo, joka tänään laitettiin taas kuosiin pituuden ja värin puolesta. Mulla oli koulun jälkeen aivan täytinen kiire ehtiä Poriin vakkarikampaajalleni, ja tottakai silloin osuu eteen kaikki maailman hitaimmat rekat, varovaisimmat Helka-tädit ja punaiset liikennevalot. Pääsin perille hitusen myöhästyneenä, mutta koska mun kampaaja on ihmemies MacGyver, väri ja leikkaus tehtiin ennätysajassa. Ja voi, miten on mahtista olla taas ihan ihmisen näköinen!

Onnellisena skandinaavisten höyhenteni uudelleenjärjestyneestä kuosista poikkesin Kicksin kautta, josta halusin etsiä ihan tietyn OPI-lakan (She’s a Bad Muffuletta), koska siellä oli OPIn tuotteet alennuksessa. Alennuskupongin syytä oli se, että sorruin hankkimaan myös Maybellinen uuden The Blushed Nudes -väripaletin, jota olin jo katsellut sillä silmällä Prismassa. Kevät… Sitä ei todellakaan ole ollut tänään ilmassa tuon säätilan puolesta, mutta jokin pastelliväreissä alkaa houkutella aina valon lisääntyessä.

Juuri nyt mua houkuttelee Baileys-kahvi (voi Irlanti! miten se ikävä sinne iskeekin juuri keväällä!) ja Parks and Recreation.