Sadeperjantai

Ostin aivan jumalaistäydellisen vaaleanpunaisen kynsilakan, Essien Stones n’ Roses, ja onnistuin mokaamaan joka helkutin kuvan lakkauksestani. Ehkä yritän myöhemmin uudelleen. Muut ovat kyllä julkaisseet kyseisestä lakasta loistavia kuvia, joten ehkäpä kannattaa googlailla. Tää on niin loistoväri että voisin syödä sen.

Sadepäivä. Vietettiin iso osa päivästä kaupungilla. Tuhosin hyvin alkaneen dieettiyritykseni kiinalaisessa ravintolassa, koska isäntä halusi sinne syömään. Hankin naperolle shortseja, konnaarion sisustuksen uusimiseen orkideamultaa, etupihan kukkapataan keltaisia leijonankitoja, perheelle ruokaa. Miten tuo kaupungilla käyskentely käy niin paljon voimien päälle? Kun päästiin kotiin, vedin vielä sateessa lenkin Hellin kanssa, ja sitten olinkin ihan valmista kauraa päikkäreille, vaikka kello oli siinä vaiheessa jo vaikka mitä.

Tuomitsin ”Annoin sinun mennä” -dekkarin sittenkin hitusen liian aikaisin, koska kyllä, loppukäänteissä se kuitenkin vetäisi mukaansa ja sisälsi yllätysmomentinkin. Pidin silti enemmän kahdesta muusta mainitsemastani jännitysromskusta enemmän, ja mietin, että miksi. Oivalsin syyksi sen, että tässä kirjassa oli mukana perinteinen poliisi-tutkii-asiaa -näkökulma, minkä lisäksi tutkivan poliisin henkilökohtaiset asiatkin olivat osa tarinaa, vaikkeivät olleetkaan missään tekemisissä pääjuonen kanssa. ”Nainen ikkunassa”-  ja ”Sitten hän oli poissa” -kirjoissa tämä traditionaalinen etsivämomentti puuttui.

Nyt kehissä tyttären vinkkaama ”Milkman”. Nuoren tytön elämää Pohjois-Irlannissa the Troubles -aikakaudella. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa yhtään mitään.

Paistakoon huomenna aurinko, haluan ulos lukemaan.

Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

Lomaviikonloppu – ei maanantaistressiä

Kas, tässä uusi paras ystäväni, voikukkarauta. Joko meidän pihan voikukat a) eivät käy lukemassa blogiani tai b) eivät ymmärtäneet minun olevan tosissani, sillä siellähän ne jäpittivät vielä aamulla, ja kaiken kukkuraksi muutama on jo ehtinyt nostaa jostakin uumenista ihan uuden varren uusine nuppuineen. Kiskoin eilisiltana kokeiluluontoisesti parikymmentä juurineen ylös maasta. Huomenna isken uudelleen, mutta maltti täytyy säilyttää, ettei selkäni ala tykätä huonoa. Katsotaan, miten saan urakan jaettua. Ehkä käyn kaupunkireissulla hakemassa pari rautaa lisää ja lykkään ne perheen kouraan.

Eilen kävin korkkaamassa omalta osaltani tuon uuden pyörätien Luvian ST1:n ja Viidantien välillä. Nyt voi viillettää fillarilla polkupyörätietä aina Poriin asti ja takaisin, minkä tarmokas naapurini olikin tänään jo tehnyt. Mä ajoin eilen vain runsaat 11 kilsaa Porin suuntaan, ja olin toden totta heittämässä jo henkeni Lattomeren mäen kohdalla. Onnistuin myös menomatkalla hetkeksi eksymään pyörätieltä Lattomeren risteyksen kohdalla. – Saavutus, joka jopa itseni mielestä oikeuttaa minut blondikerhon kunniajäseneksi loppuiäkseni. Jotenkin luulin, että ylöspäin kapeampana jatkuva osuus veisi vain bussipysäkille, ja satuin sitten kiertämään vähän pitemmän kautta. (Olisittepa nähneet isännän ilmeen, kun sanoin sille eksyneeni hetkeksi pyörätieltä! – Priceless!!!)

Tänään palasin tutulle Niemenkylän reitilleni, josta nautin monin verroin enemmän kuin tylsästä kasitien reitistä. On kiva katsella taloja ja pihoja ja merenrantaa ja ällistyä kaikesta uudesta, mitä reitin varrelle ilmestyy. Kuten erään talon luovasta postilaatikkoratkaisusta, jossa postilaatikko on teipattu jesarilla vanhan puutarhatuolin runkoon. Se on kyllä näky, joka pitäisi teille ikuistaa.

Kävimme eilisen helteessä myös viemässä Hellin uimaan Laitakariin, jossa oli meneillään jokin Selkämeri-tapahtuma. Emme olleet järin kiinnostuneita kulkemaan kojuja katselemassa, sillä Helli tiesi, että helpotus kuumuudesta on vedessä, ja kiskoi sitä kohti aivan vauhkona. Voi riemua, kun heitimme sille keppiä veteen! Perään paineli onnellinen perro, joka viilensi joka kerta rannalle astuessaan myös meitä ravistelemalla vettä päällemme roppakaupalla. Siinä lämpötilassa se tuntui kyllä vain hyvältä.

Ihana teki lähtöä juuri, kun saavuimme rantaan.

Laitakarissa on aina kiva katsella purjeveneitä, näky on niin täyttä kesää. Systerin kanssa just Ihanalla pohdittiin sitä, että meidän perheessä ei koskaan ole ollut venettä, eikä minkäänlaista perinnettä vesillä liikkumisesta. Ei ihme, että meistäkin on tullut tällaisia maakrapuja. Ihailen silti kauniita veneitä ihan sydämeni pohjasta, monet Laitakarin vakiokalustosta ovat tosi symppiksiä.

Olisin ihan hyvin voinut pitää eilisen säätilan vielä tänäänkin, vaikka niin monet puhisivat helteen kamaluutta. Not me! Kova ja kylmä tuuli piti tänään huolta siitä, että fillarointi kävi työstä, ja pitkähihaistakin tarvitsi taas yllensä.

Mutta hei, tajusin just, että vaikka nyt on sunnuntai-ilta, enkä ole tehnyt puoliakaan kaikesta siitä, mitä ajattelin että tarttis tehdä, niin so what. Yhtään ei stressaa, kun huomenna ei ole työpäivä, eikä tarvii ajatella, mitä jäikään tekemättä ja miten senkin taas ehtii. Huomenna on päivä uus, ehdin nitistää voikukkia, pestä puutarhakalusteita ja imuroida keittiön huomennakin. Ellen sitten satu keksimään jotain muuta tekemistä.

Hyvä puutarhani voikukkapopulaatio,

Katselin puutarhaani tänään miettien, miksi se näyttää vuosi vuodelta aina vain jotenkin epäsiistimmältä. Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että tajusin syyksi teidät. Olette vallanneet aivan liikaa alaa. Rumat vartenne rehottavat pitkin, poikin, olette tukahduttaneet nurmikon ja apilan, ja saatte kaiken näyttämään hoitamattomalta ja sotkuiselta.

Kyllä, tämän oivalsin. Vihaan teitä. Pidin isääni aivan höyrähtäneenä, kun hän aamuin ja illoin kävi nitistämässä teitä nurmikoltaan, mutta nyt ymmärrän, että mieshän oli oikeassa. Niinpä minäkin ryhdyin tänään vähentämään teitä nurmikoltani. Ehkä noin 15 sangollisen verran. Toivon, että te jäljellä olevat voikukkakansalaiset ymmärrätte tästä viestini:

Teillä on nyt yö aikaa pohtia tätä, ja toivon, että auringon taas noustessa olette tuleet viisaimpaan mahdolliseen ratkaisuun: nostaneet itse juurenne ylös maasta ja lähteneet käpälämäkeen. Tämä säästäisi meiltä molemmilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa loppukesää ajatellen.

Tuskinpa puutarhassani on mitään sellaista, mitä ette löytäisi jonkun muunkin tontilta, joten hyvällä syyllä voin väittää, ettei teillä ole mitään järjellistä syytä jäädä nurkkiini. Olen kuitenkin tietoinen itsepäisestä luonteestanne, ja voin vakuuttaa, että olette löytäneet minussa vertaisenne jääräpään. Jos näen teidät vielä aamulla, se merkitsee vain yhtä asiaa.

Viimeinen sanani teille: voikukkarauta.

Ihana!

Systeri pyysi minua seurakseen Metsä Groupin järkkäämälle risteilylle perinnekaljaasi Ihanalla. Suostuin seuraksi, vaikka olin juuri ollut syksyllä seiskaluokkalaisten kanssa Ihanalla, ja silloin oli niin kova myrsky, että lähtöäkin jouduttiin viivyttämään. Nyt onneksi osui kivampi sää, vaikka menomatkalla olikin vielä pilveä ja sumua.

Avomerellä sää kuitenkin kirkastui, koneet sammutettiin ja alettiin nostaa purjeita.

Rohkeimmat matkustajat saivat kiivetä mastoon  –  minua ei sinne olisi saanut mistään hinnasta, hirvitti jo sekin, että kapteeni vinkkasi minut hetkeksi ruoriin. Eihän siinä auttanut muu kuin totella, kun sisko ja minä oltiin heitetty sen kanssa läppää puolet matkasta.

Lohikeittolounas on merellä aina yhtä maistuva, kahvia, teetä tai mehua sai käydä hakemassa silloin kun halusi.

Toivottavasti edes hiukan väriä tarttui meitsin kasvoihin, olen kyllä talven jäljiltä pikemminkin kalkkilaivan kuin kaljaasin kapteeni. Ja kampaushan on vimpan päälle tällingissä hauduttuaan avomerellä lakin alla, merellä oli vielä järisyttävän kylmä. Satamaan palattuamme tuntui siltä, kuin olisimme tulleet vallan toiselle ja trooppisemmalle planeetalle.

Kiva päivä, sain monta tuntia istuskella systerin kanssa rauhassa, jutella niitänäitä, eikä kukaan ollut vaatimassa mitään. Lepoa mielelle, auringonpaistetta suoraan sieluun asti!

Elämän kirjoa

Eilinen alkoi melko ankeissa merkeissä, sillä lähdin heti aamupuuhien jälkeen ostamaan surukukkia entiselle työkaverilleni, joka eläköityi jo vuosia sitten. Hänen vanhin poikansa, pari vuotta  minua vanhempi kaveri, kuoli viikko sitten yllättäen moottoripyöräonnetto-muudessa, ja lähdin viemään opehuoneen puolesta kukkatervehdystä ja paria muuta kauttani kulkevaa adressia. Ei tällaisessa tilanteessa ole mitään järjellistä, mitä osaisi sanoa. Ehkä tärkeintä onkin, että osoittaa jotenkin sen, että kokee myötätuntoa ja ymmärrystä ja haluaa olla jakamassa toisen taakkaa siltä miniseltä osalta mihin pystyy.

Omaa mieltäni asian tiimoilta ei kyllä ollenkaan piristä se, että pihassa seisoo meidän nuoren miehen uusi moottoripyörä, johon se on nyt ajamassa korttia.

Facen kautta törmäsin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeliin, joka kertoo pikkuserkkuni Auli Sookarin ja amerikkalaisen Andy Freebergin jokseenkin uskomattoman rakkaustarinan. Muistan ikuisesti isoäitini paheksunnan siitä, kun pikkuserkkuni lähti New Yorkiin asumaan loft-asunnossa kahden amerikkalaismiehen kanssa herrantähden kyllä sen nyt tietää mitä se merkitsee. Tässä tapauksessa se merkitsi sitä, että puretun kihlauksen ja melkein 30 vuoden jälkeen pari löytää toisensa jälleen ja menee naimisiin. In your face, Granny, you were always quick at judging people.

Iltapäivällä sain iloisen Facetime-puhelun Brexit-saarilta. Julian viimeinen tentti oli onnellisesti ohi, ja tradition mukaan kaverit olivat kokoontuneet tenttirakennuksen ovelle väijymään, jotta pääsivat suihkuttamaan uhrinsa läpimäräksi kuoharilla. Kyllä äitimuorin sydäntä lämmitti, että tyttären piinaviikot ovat nyt ohi, ja että koko kolmen vuoden Cambridge-urakka on paketissa. Nyt vaan pitää meikäläisen lopettaa tuo sokerin mässytys, jotta mahtuisin johonkin juhlakolttuuni siihen mennessä, kun lähdetään valmistujaistilaisuuteen.

Ihan olen kyllä tänäänkin vetänyt kaksin käsin, kun Onni kiikutti mulle ensinnäkin eilen ylläriksi pussillisen Amerikan pastilleja, ja tänään löytyi vaahtokarkkipussin jämät. Katselin silmät pyöreinä Yle Areenasta Au pairit Hawaijilla -ohjelmaa (eilen kaksi jaksoa, tänään loput) ja vedin sokeriöverit siinä sivussa. Olen mä jotain hyödyllistäkin tehnyt, nimittäin suursiivouksen olkkarissa, mutta oli himputin hyvä aina välillä ottaa breikki ja katsoa jakson verran uskomattomia isäntäperheitä. Ohjelman tytöt aiheuttivat perheessä polemiikkia aivottomuudellaan, mutta minusta ne nyt olivat ihan suht tavallisia parikymppisiä suomalaistyttöjä, vielä varsin teinejä. Osa ohjelman aikuisista sen sijaan tuntui aivan käsittämättömiltä. On tällä planeetalla todella monen monta eri tyyliä olla ja elää.

It’s THE time of the year!

Ensi näkemältä voisi luulla, että kuvassa pyörii joukko onnellisia oppilaita. VÄÄRIN. Katso tarkemmin, ja näet siinä meidän opehuoneen porukan.

Tässä lähikuvassa minä, ruotsikollegani ja yksi äikänmaikoista.

Voisin vannoa kuulleeni Händelin kuoron päässäni, kun ajoimme kevätjuhlan jälkeen kotiin.

Ja tässä ilmeeni tänä aamuna, kun muistin, ettei minun tarvitse väkertää tänään yhtäkään tuntisuunnitelmaa eikä korjata ainuttakaan pinoa epäsäännöllisten verbien testejä.

Kesäloma on täällä! Freedom! Vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Lakkaleikkiä

Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilijaJos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)

Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.

Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!

Viimeisiä viedään!

Nimittän koulupäiviä! Huomenna on vapaa, kun on helatorstai, ja sitten on jäljellä enää perjantai, joka on kevätkirkkopäivä, ja lauantai, joka on kevätjuhlapäivä. Mä en kovin montaa kertaa vuodessa viiniä itsekseni nauti, mutta tänään on lasillisen paikka. Olen selvinnyt tästä kouluvuodesta, vaikka olen taistellut koko ajan noiden rauta-arvojeni ja aivan järkyttävän väsymyksen, muistamattomuuden ja sumuisen olon kanssa. Kevättä kohti on kyllä valon myötä hieman helpottanut, ja toivon hartaasti, että seuraava kontrolli, jonka lykkäsin tästä kiireisestä toukokuusta kesäkuun puolelle, osoittaisi sekä ferritiinin että hemoglobiinin nousseen.

Viime kesä meni alusta loppuun niin koiranpennun ehdoilla (ja LUMOISSA), ettei koko kesään juuri muuta ajateltavaa mahtunut. Nyt elämänrytmi on normalisoitunut, ja elättelen toivoa, että tämä kesä voisi olla se kesä, jolloin pystyn liikkumaan ja kuntoilemaan ja toivottavasti myös jonkin verran keventymään. Kirjoja odottaa hyllyssä kasapäin lukemista, enkä ole ehtinyt myöskään katsoa leffoja tai sarjoja, paitsi Game of Thronesin viimeisen kauden, joka on tunnetusti ollut täydellinen katastrofi. (Voit katsoa hyvin paikkansapitävän yhteenvedon kaudesta tästä.)

Kuuntelin ilahtuneena ensi viikon sääennustetta, joka lupaili lämpimämpiä kelejä ja jopa hellerajojen hätyyttelyä. Erinomaista! Mitään parempaa en voisi ajatella ekalle lomaviikolle, jolloin aion vain levätä, liikkua ja lukea. Ja tietenkin pusutella Hellin kanssa. Sen pusuja kun ei pääse pakoon, minkä joutui tuo keskimmäinenkin tänään kokemaan. Espanjanvesikoiralla on harvinaisen ripeä ja pitkä kieli, se osuu korvalle ja poskelle salakavalan nopeasti kuin sammakko kärpäsen kimppuun.

Odotan kesältä merivettä, aurinkoa, mansikoita, jäätelöä, lukuelämyksiä, ihanaa Brittilän matkaa, stressitöntä mieltä, vastaleikatun nurmikon tuoksua, raparperisimaa, mustikkametsää, auringossa kuivuneita pyykkejä ja leikkejä koiran kanssa. Opettelen sisäistämään Mari-Annan mottoa: ”Wait for good, because God is good.”

Siipivoimaa?

Hellin kanssa kävelyllä tänään. Noin 50 metrin päässä näkyy harakka, joka juo lammikosta. Helli alkaa heti kiihdyttää vauhtia.

Helli: Lintulintulintu!!!
minä: Helli, anna olla.
Helli: Etkö tajua? LINTU! Kun kiihdytän, saan sen kiinni!
minä: Etkä saa. Helli, jätä!
Helli: Jos juoksen TOSI lujaa, niin saan sen kiinni! Lintulintulintu!!!
minä: Helli, jätä! Vaikka kuinka juoksisit, linnulla on supervoima, jota sulla ei ole, ja se on siipivoima.
Helli: Et oo tosissas?
minä: Kyllä olen. Lentoon et nouse vaikka kuinka pomppisit.
Helli: Tylsää. Tätä ei ole testattu. Haluaisin testata.
minä: Anna olla.

Matka jatkuu. Kohta näkyy kaarteessa vastaantuleva auto.

minä: Reunaan, Helli, reunaan!
Helli: Minkä takia auto saa ajaa keskellä tietä, ja minä joudun reunaan?
minä: Hölmö koira, auto on nopeampi ja lujempaa tekoa kuin sinä.
Helli: Onko testattu?
minä: Muut ovat ikävä kyllä testanneet, sun ei enää tartte.
Helli: Mä saatan olla vahvempi kuin kukaan muu.
minä: Kuule, ennemmin sinä nouset lentoon kuin selviät auton kanssa törmäämisestä.
Helli: No ni! Mä tiesin, mä tiesin! Tarpeeks pitkä kiitorata vaan! Kato, tuolla on lintu… LINTULINTULINTU… mä saan sen kiinni, saaaaan…!!!

Miten voi puhua itsensä pussiin koiran kanssa?