Kesäreissulla #2 English breakfast ja sulatuskävelyä

Jostain syystä Cambridgen opiskelijat eivät käytä julkista liikennettä. Kaikkialle kävellään tai pyöräillään. Minua oli varoitettu, joten otin lenkkarit mukaani, enkä muissa kävellytkään Formal Dinner -iltaa lukuunottamatta. Käveleminen sinänsä on ok, kyllähän Lontoossakin on tullut käveltyä jos jonniinmoiset matkat, mutta jestas sitä tyttären vauhtia! Siellä aktiivisesti treenaava, hoikka jälkikasvuni pyyhälsi kuin viitapiru tajuamatta, että 30 vuotta vanhemmalla, reilusti yli 10 kiloa painavammalla ja talven aikana satunnaisesti hölkänneellä äitimuorilla on vaikeuksia pysyä perässä.

Tyttären takaraivo tuli tuli tutuksi muutenkin, sillä Cambridgen jalkakäytävät ovat niin kapeita, ettei niissä vierekkäin voi kulkea, kun kuitenkin koko ajan on vastaantulijoitakin.

Historia, koulutus ja tiede näkyy kaikkialla. Heti ensimmäisenä aamuna ohitimme kuuluisan Mathematical Bridgen, joka tarinan mukaan on Isaac Newtonin suunnittelema alunperin niin, että siinä ei tarvittu nauloja ollenkaan. Myöhemmin opiskelijat halusivat tietää, miten silta oli rakennettu, purkivat sen osiin, mutta eivät osanneet koota uudelleen. Kiva tarina, muttei totta, sillä Newton kuoli 22 vuotta ennen sillan rakentamista.

Me suuntasimme Fitzbillliesille syömään tuhdin englantilaisen aamiaisen, joka on aina yksi mun matkani kohokohdista. Ainut asia, mikä minua hämää, on se, että vaikka mukana tulee voinappi, jolla on tarkoitus voidella paahtoleipä, niin leivänpentele on aina upotettu jonnekin munakokkelin ja tomaattien alle niin että se pitää kaivaa sieltä esiin. Mutta muuten, ah autuutta! Voisin laulaa ylistysaarian joka kerta haukatessani sieniä ja pekonia.

Eka kohteemme oli The Fitzwilliam Museum, joka oli minusta kiva, kuin British Museum pienoiskoossa. Eli katseltavaa oli paljon, mutta nääntymystä ei tullut. Sen pystyi ottamaan haltuun ja katselemaan asioita loppuun asti kiinnostuneena.

Kaikkea mahdollista löytyi turnajaisvarusteisesta ritarista ja aseista pienenpieniin posliinifiguureihin. Cupidoista olisi voinut koota oman vitriinin nimellä ”Kerää koko sarja”: Cupido lehmipoikana, Cupido juomanlaskijana, Cupido maalarina… Uskonnollisia maalauksia oli myös paljon, joko ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemuksesta tai Mariasta Jeesus-lapsen kanssa. Huomio kiinnittyi siihen, että etenkin maalauksissa Jeesus-parka oli vauvana äärettömän ruma, toinen toistaan karmeampia versioita rinta rinnan.

Tämä Madonnan sylissä istunut Jeesus-lapsi näytti harvinaisen ovelalta, kuin sillä olisi jokin ilkeä suunnitelma mielessään. Naureskelin vähän sitä, että ilmettä ei saanut edes täysin kuvattua kameralla, livenä ilme oli huomattavasti suunnitelmallisempi.

Kuvia olisi voinut napsia loputtomiin, mutta tiesin kokemuksesta, että minun taidoillani se olisi aika turhaa. Olin sitä paitsi jättänyt järkkärin kotiin ja lähtenyt kevyesti reissuun vain kännykkäkameran kanssa. Ihan mainiosti pärjäsin silläkin.

Museon kaupasta ostin luokkahuonettani varten punttaavan ankan (Cam-joessa kulkee monen eri firman veneitä, joita ohjataan pitkällä seipäällä työntelemällä, mutta myös yliopistolla on omia ”puntteja”), ja kotiin tietenkin pakollinen tea towel, joka oli itse asiassa kasvitieteellisen puutarhan markkinoima  –  sinne menisimme seuraavana päivänä.

Museon jälkeen kävimme ensin kahvittelemassa Julian kavereiden Aimeen ja Hollien kanssa, ja sitten kävimme viemässä tavaroita Downing Collegen teatteriin. Samana iltana oli saamassa ensi-iltansa Marlowen näytelmä, jossa Julia toimi apuohjaajana. Istuin takarivissä somettamassa, kun näyttelijät, ohjaaja ja jälkikasvu pitivät neuvonpitoaan, ja vihdoin viimein, noin kolmen aikaan iltapäivällä, tunsimme olevamme nälkäisiä tuhdin aamiaisemme jälkeen. Lounas tyttären ”lempiperunapaikassa” (jäätävän iso uuniperuna chili con carnella täytettynä), ja sitten, ah, sitten, kirjakauppoihin!

Cambridgessa on Waterstones, mutta vielä ihanampi siellä on Heffers. Itkin sisäisiä kyyneleitä siitä, että a) en ollut voittanut lotossa ja b) minulla ei ollut mukanani omaa rekkaa, jolla olisin voinut kuljettaa kuorman kirjoja kotiin. Voi hyvä tavaton. Suomessa ei ole yhtään kirjakauppaa, joka olisi ihan oikea kirjakauppa. Meillä kirjakaupat ovat pieniä putiikkeja, joissa on ehkä yhden minisen hyllyn verran kirjoja kustakin aiheesta, sitten löytyy toimistotarvikkeita ja askartelutarvikkeita ja sisustuskamaa ja palapelejä. Brittilässä voi upota kirjakaupan sisään, antaa sen viedä, ja viettää loputtomasti aikaa eri kerroksissa hyllyjen välissä lipuen, kirjoja silmäillen ja tutkien ja selaten. Porissa kun astut Suomalaiseen Kirjakauppaan, niin jo olet puolessa tunnissa tsekannut koko tarjonnan.

Yllä olevien kirjojen lisäksi ostin Julialle Haruki Murakamin ”Men Without Women”, jonka odotan itsekin saavani lukea myöhemmin.

Aika haipakkaa meillä kyllä piti, sillä puoli kuudelta meidän piti olla jo King’s Collegen kirkon Evensongissa. Tytär oli päättänyt, että mun pitää nähdä kyseinen kirkko ja etenkin kuulla kirkon kuuluisaa kuoroa.

King’s College on aivan Cam-joen rannassa, sen erottaa joesta vain valtava nurmikenttä. Huvittavaa on, että joen toisella puolella, aivan kaupungin keskustassa, laiduntaa lauma lehmiä kaikessa rauhassa.

Kirkko on järisyttävän kokoinen, joten sitä ei voinut pihalta käsin edes kokonaan kuvaan saada. Nurmikoille astuminen kun on ankarasti kiellettyä, sen saavat tehdä vain Fellow’t, eli yliopiston opettajat. Sisältä kirkko oli sanoinkuvaamattoman upea. Jouduin lainaamaan alla olevan kuvan netistä (kattoa olisi voinut ihailla niska kenossa loputtomiin), sillä kuvaaminen oli tietenkin ankarasti kiellettyä, olihan kyse kuitenkin jumalanpalveluksesta.

Meidät laitettiin istumaan kuoron taakse, joten saundi oli perfect. Varmaankin täydellistä kirkkolaulua niiden mielestä, jotka asian päälle ymmärtävät, eikä minulla valittamista ollut, mutta on tunnustettava, että kaikki 1500-1600 -lukujen kirkkomusiikki kuulostaa minusta samanlaiselta. Minun huomioni taisi olla enemmän arkkitehtuurissa kuin musiikissa…

Evensongin jälkeen olimme niin poikki, ettemme jaksaneet edes lähteä kaupungille syömään. Minulla painoi takana edellisen päivän reissaus + kolmen viikon univelka (kiitos karvakuonoisen vauvamme), tytär puolestaan oli valvonut toissayön lavasteita valmistaen. Tilasimme netin kautta ruokaa kotiovelle ja katsoimme yhdessä Netflixistä Ali Wongin ”Hard Knock Wife” -esityksen, aivan hulvatonta stand-up -komiikkaa, jolle nauroin vedet silmissä

Viimeiseksi illalla raahauduimme vielä ylös Castle Hillille katselemaan auringonlaskua ja maisemia. Cambridge kylpi illan viimeisissä auringonsäteissä kultaisena.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #1 Takkuava lähtö

Olin varannut lennot Cambridgeen tytärtä moikkaamaan jo talvella, mutta pääsy Helsinki-Vantaalle ja sieltä pois oli vielä vaiheessa. Päädyin isännän suosituksesta ottamaan menomatkalle junaliput, koska Helliä ei raatsinut koko päiväksi jättää Onnin vahdittavaksi. Aioin ensin tulla junalla takaisinkin, mutta koska yö Glow-hotellissa olisi siinä vaiheessa varattuna maksanut muikeat 180 euroa, ylipuhuin isännän noutamaan mut kentältä.

Ja ei kun matkaan kuin Lentävällä Kalakukolla konsanaan, iloisena istuin Pori-Tampere -junassa, kunnes jonkun kanssamatkustajan tuttava soitti tälle ja ilmoitteli, että Tampereella palaa justiinsa se rautatiesilta, josta meidän pitäis mennä. Sitten kaikki selaamaan tilannetta Iltiksestä ja tapahtumahuoneesta. Iltiksessä luki, että pohjoisesta saapuvat junat pysähtyvät Nokialle, ja sieltä on bussikuljetus Tampereen rautatieasemalle. Hörönlöröä! Me pysähdyimme kyllä Nokialle, mutta konnari ilmoitteli flegmaattisella äänellä kajareista, että ei ole jatkokuljetuksista mitään tietoa. ”Jos teillä on joku kiire, niin hommatkaa ite kyytinne ja hakekaa korvauksia VR:ltä.”

Just joo. Kauheeta laukkaa taksiasemalle, joka oli onneksi vain 50 metrin päässä. Ei takseja missään. Yksi Kööpenhaminaan menijä soittelemaan taksinumeroon, ja malttamattomina odotimme, että tulisi nyt joku. Lopulta paikalle porhalsi tilataksi, johon mahtui 8 henkeä, ja vaikka kuljettaja painoi kaasua ihan kiitettävästi, jännäsimme kovasti, ehtisimmekö seuraavaan junaan vai ei. Liikenne oli tietysti rautatieaseman kohdilla tukossa, joten taksikuski heitti meidät alikulkukäytävän suulle, josta porukka laukkasi pää kolmantena jalkana kohti Tikkurilan junaa. Olin minuuttia ennen lähtöaikaa junassa, joka kyllä armeliaasti jäi odottelemaan muutamaksi minuutiksi niitä, jotka eivät olleet yhtä nopeita. (Korkkarit jalassa ja yli 14 kilon matkalaukun kanssa aikamoinen suoritus multa, jaoin itselleni henkisen Olympiamitalin.)

Jostain syystä edellinen Helsingin juna ei ollut sekään lähtenyt, joten yhdessä junassa oli nyt kahden junan porukat, eivätkä istumapaikat pitäneetkään paikkaansa. Raahauduin turhaan junan läpi nelosvaunuun, ja lopulta lätkähdin istumaan vanhemman daamin viereen, joka oli svenskspråkig, ja minähän en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Muistin sanoja, joita en edes tiennyt muistavani. Vi hade det så roligt och hon var på väg till sitt barnbarn som hade fått en dotter i februari. Neljän sukupolven naiset olivat lähdössä yhdessä Kreetalle.

Ei ollut kyllä tämänkään junan konduktööri ihan täydessä vedossa. Kaikki ottivat tietenkin esille lippunsa, kun tämä saapui junavaunuun, mutta mies torjui ne yhdellä kädenliikkeellä. ”Emminä joua teijän kaikkien lippuja kahtommaan, tässä on nyt kahen junan väki samassa, multa menis ikä ja terveys jos alkasin niitä käyä läpi.” Ilmoitimme hänelle, että junan kuulutukset eivät olleet kuuluneet meidän vaunuumme. ”Emminä siellä mittään tärkiää sanonut, kohan itekseni joutavia löpisen.” Ja poistui seuraavaan vaunuun.

Tikkurilassa toinen vaihto, ja Helsinki-Vantaalla saatoin viimein huokaista helpotuksesta. Portilla odotellessani seurasin monen muun matkustajan tavoin Niko-nimisen nuoren miehen edesottamuksia, ja toivoin mielessäni, ettei riiviö istuisi koneessa lähelläni. (Olen muuten aika satavarma siitä, että tenavan nimen kirjoitusasu on Nico. Neljä-viisivuotias kovaääninen miehenalku, jolla oli lyhyt sänkitukka taakse kasvamaan jätettyjä pitkiä haituvia lukuunottamatta. Olen valmis pistämään pääni pantiksi nimen c-kirjaimesta.) Pikkukaveri kiipeili muiden matkustajien selkänojilla, kännyköiden latauspisteen päällä, juoksenteli holtittomasti sinne sun tänne, ja vanhemmat yrittivät turhaan hokea ”nyt-kyllä-rauhoitut”. ”TULPA KIINNI, tenkin tyhjäntoimittaja!” karjui tenava ja juoksi entistä kiivaammin. Sitten laulutaitoja: ”TUTANNALLA OLI VENE JA TE TANOI PUM-PUUUMMM!!!” ”PIPPELILLÄ OLI VENE JA TE TANOI PLLLLRRRRFFFFFFF!!!” 

Siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, osuin tämän perheen taakse ja katselin vaivihkaa niiden lippuja. Helpotuksen huokaus! Rivi 30! Mulla oli rivi 10.

Lentokoneeseen päästyäni matkustajille ilmoitettiin, että odottaisimme koneessa lähtöä yli puoli tuntia. Lontoon kaikki neljä lentokenttää olivat siirtyneet juurikin tuona päivänä uuteen tutkajärjestelmään, jonka ansiosta kaikki sinne saapuva liikenne oli myöhässä. Tässä kohtaa siunasin onneani, että olin ottanut junalipun, jolla saattoi matkustaa mihin aikaan tahansa päivästä.

Heathrow’lla en kyllä enää siunannut onneani, sillä ne helskutin junaliput piti printata siellä automaatista ulos (ei, niitä ei voinut printata etukäteen netistä) sähköpostissa olevan koodin avulla, mutta vaikka netissä vakuutettiin että automaatti löytyy kakkosterminaalista ”in the central terminal area” Heathrow Expressin tiskiä vastapäätä, sellaista ei siellä ollut, eikä kukaan tuntunut tietävän siitä mitään. Lopulta sain joltakulta kentän työntekijältä ohjeen kulkea portaita alas käytäviä pitkin Undergroundiin, josta löytyisi rivi lippuautomaatteja. Ja minähän kipitän. Ja kipitän. Heathrow’n tunnelit ovat ihan mukavan pitkiä ja kuumia. Metroporttien luona on lippuautomaatteja, mutta kaikki Oyster-cardille. Kysyn neuvoa Undergroundin porttien luona olevilta työntekijöiltä. Karmea intialainen aksentti. Ymmärrän sen verran, että takaisin on mentävä, ja jossakin lukee, että lippuja. Kipitin kilometrin takaisin niitä saunaan verrattavia käytäviä ja näen lopulta isot kirjaimet: ”Trains to Central London, tickets here” ja nuolen, joka osoittaa ylös portaita.

Arvatkaa, missä olen, kun nousen ne raput ylös? Juu. Olen siinä samassa pirun terminaaliaulassa, josta alunperin lähdin liikkeelle. Verenpaineeni alkaa nousta.

Uusi kyselykierros. Kukaan ei tiedä mitään muista junalipuista kuin metrosta tai Heathrow Expressistä. Lopulta jostain löydetään vanhemmanpuoleinen työntekijä, joka neuvoo minut takaisin maanalaisiin tunneleihin, mutta osaa neuvoa, että ennen metroportteja on Heathrow Expressin pieni tiski, mistä kohtaa lähtee sivukäytävä, jonka perällä automaatit ovat. Kello on miljoona, kun käpytän kolmatta kertaa sitä samaa käytävää, mutta toden totta, lähes metroaseman luona on pieni pöytä ja Heathrow Expressin pahviständi, joihin en kiinnittänyt aiemmin huomiota, ja kyllä, kun poikkean pääkäytävältä, löydän lopulta automaatit. Junalippujen printtaus, ja kiireesti metroon, ja kohti King’s Crossia.

Ne, jotka Lontoota tuntevat, tietävät, että Heathrow on valovuosien päässä King’s Crossilta. Piccadilly Linen metrolla saa lähes ajaa linjan päästä päähän, ennen kuin on perillä. Ulkona on pilkkopimeää, kun juna kulkee osan matkasta maan päällä, eikä minulla ole aavistustakaan, ehdinkö viimeiseen Cambridgen junaan vai en. Olen umpiväsynyt ja manaan matelevia minuutteja, ja jokaista asemaa, jossa pysähdymme. Vaunussa istuu muutama muukin uninen matkustaja, ja väkeä alkaa oikeastaan tulla sisään vasta Piccadilly Circusin kohdalta.

King’s Crossilla laukkaan taululle katsomaan, pääsenkö vielä Cambridgeen vai joudunko etsimään yösijaa jostain. Kolmen minuutin päästä on lähdössä juna, ja siitä seuraava onkin peruttu. Laituri numero 0 (kyllä, nolla!) löytyy kuitenkin helposti, juna tulee ajallaan, ja on runsaan tunnin kuluttua Cambridgessa. Julia kipittää mua vastaan juna-asemalle, ja otamme yhdessä taksin hänen collegensa asuntolaan. Tytär on niin vieraanvarainen, että luovuttaa mulle sänkynsä ja nukkuu itse patjalla lattialla, vaikka olisin kyllä voinut itsekin nukkua siinä. Sammun kuitenkin kuin saunalyhty päästyäni vuoteeseen huoneessa, joka on niin brittiläinen kuin olla ja voi. Erkkeri-ikkunat, yksinkertaiset lasit, ikkunan saa auki ylös nostamalla, ikuistahrainen kokolattiamatto, huonekorkeus varmaan yli kolme metriä, maailman raskain ovi, jossa pyöreä ovennuppi, kaapin sisästä löytyvä lavuaari, jossa voi pestä hampaansa.

Nukahdan autuaan tietämättömänä siitä, että tulevina päivinä kävelisin enemmän kuin koko kuluneen vuoden aikana yhteensä.

 

TallennaTallenna

Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Helli Hunaja

En oikeastaan muista mitään perjantain työpäivästä, koska olin niin tohkeissani, kun lähdettiin heti koulun jälkeen noutamaan Helliä kennelistä. Paluumatka sujui tosi hyvin, koiravauva pissi ja kakki vasta kotipihassa. Hyvin rauhallisesti hän otti koko autoilun.

Helli pusuttaa paljon, seuraa uskollisesti vierellä, riehaantuu välillä leikkiessään hiukan narskaisemaan hampailla, osaa jo useimmissa tilanteissa istua käskystä täällä kotona. Se onkin ainut asia, millä olemme hänen pikkuista päätään rasittaneet. Hihnassa kävelyä kokeiltiin tänään, mutta sehän on vasta totuttelua. Ihmisystävällinen, reipas, rohkea, miellyttämishaluinen.

En ole toistaiseksi oireillut millään lailla. Tämä tuntuu suorastaan liian hyvältä ollakseen totta, osa minusta pelkää jotain supertakapakkijysäriä.

Pentuaitauksia ulkona ja keittiössä hän protestoi, mutta tänään vähemmän raivokkaasti kuin eilen. Ekana iltana Helli oli kyllä päättänyt tappaa sen keittiön aitauksen. Eilen se sai paljon vähemmän raivoa osakseen. Mutta hänellä olikin yönanny vierellään aitauksen ulkopuolella molempina öinä, ekana yönä Tero ja tokana Onni (mun huki ois ollut eilen mutta Onni valtasi patjan). Ensi yönä Hellin on pärjättävä ilman vieressä nukkujaa, joten tulossa saattaa olla mie-len-kiin-toi-nen yö, kaksi uupunutta opea, yksi aivan rättipoikki säteilyvalvoja ja yksi kiukkuväsynyt koululainen.

Mut hei, I’m worth it!

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #2

Huomenna suuntaamme auton keulan heti koulun jälkeen kohti Tulimaan kenneliä Turun seudulla. Meille saapuu pieni perheenlisäys, espanjanvesikoiran pentu Helli Hunaja. Tämä on minulle niin ihmeellinen, outo, käsittämätön ja ihana asia, etten oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Minähän olen ollut allergikko 7-vuotiaasta lähtien, enkä ole koskaan ajatellut, että minulla voisi olla koiraa lemmikkinä. Vasta tämän vuosituhannen puolella on alettu puhua paljon siedättymisestä, ja myös siitä, että on sellaisiakin koirarotuja, joiden kanssa allergikonkin on mahdollista elää. Suhtauduin näihin juttuihin äärettömän skeptisesti, ennen kuin työkaverini koira oli meillä hoidossa ensin pari tuntia, ja sitten myöhemmin yön yli, jolloin taivuin jopa päästämään sen koiran sänkymme jalkopäähän nukkumaan ajatellen, että astmapiippu hollille ja yöllä voin siirtyä Julian tyhjään sänkyyn.

Aamulla heräsin oireettomana siihen, että vallaton karvaturri nuoli pakaroitani. (Voitte uskoa, että tästä on naurua riittänyt.)

Silloin tapahtui se käänne, että aloin etsiä tietoa asiasta, ja yhdeksi allergikkojen parhaiten sietämäksi roduksi löytyi espanjanvesikoira. Tänä keväänä otin yhteyttä kenneliin, jossa todettiin, että olen turhan myöhään liikkeellä, koska kevään pennut on jo varattu, mutta meidät laitettiin jonoon loppukesän tai syksyn pentueita varten.

Olinkin vähän ryytynyt siinä kohtaa, lähinnä itseeni, kun olin ollut niin hölmö, että kuvittelin jotenkin olevani tarpeeksi ajoissa liikkeellä  – yksi osoitus kokemattomuudesta näissä asioissa. Kävelin pääsiäisenä flunssatoipilaana lenkkiä pitkin kylänraittia ja ajattelin synkeänä, että mikä idiootti olenkaan, ja samalla heitin huokausta tuonne Yläkertaan ajatellen, että turhaan minä tässä yritän säätää, hoitakoon Kaikkivaltias koirat ja talot (joo, etsimme myös uutta kotia) ja kaiken, ja ehkäpä koko koira on huono idea, niin että sitä ei ole tarkoitettu mulle.

Vasta muutamaa päivää myöhemmin tsekkasin sähköpostini, josta löytyi juurikin siltä pääsiäispäivältä lähetetty viesti siitä, että peruutuksen vuoksi yksi narttupennuista näyttäisikin olevan vapaana. – Olimme nimenomaan ajatelleet narttua, vaikka emme olleet sitä ehtineet edes vielä kennelin omistajalle sanoa!

Lyhyt tarina pähkinänkuoressa on se, että oleskeltuani voimakkaassa altistuksessa kennelissä emon ja kymmenen pennun kanssa en oirehtinut mitenkään, ja päätin loikata altaan syvään päähän ja varata pennun. Kennelissä oli myös töissä ihan samanlainen allergikko kuin minäkin. Riskitönhän tämä tilanne ei ole, ja olen varautunut henkisesti siihen, että oireita voi tulla ja siedättyminen vie aikaa, ja kauhuskenaarion varalta kyllä sovin jo kennelin kanssa siitäkin, että pahimman sattuessa he auttavat minua löytämään koiralle uuden, hyvän kodin. Mutta kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin optimistinen, sillä olen mielestäni siedättynyt jonkin verran jopa anopin Nellalle, joka dreeverinä ja karkeakarvaisena koirana on yksi pahimmista allergeenipesistä.

Viikko sitten kävimme Mustissa & Mirrissä hankkimassa tarpeellista pentukamaa, ja tänään isäntä rakensi pihalle pentuaitauksen painekyllästetystä puusta ja verkkoaidasta. Sisälle olemme lainanneet työkaverilta pienemmän ja kevyemmän pentuaitauksen.

Kirjallisuutta on luettu, samoin nettitietoa, ja onneksi toi puoliso on kokenut tapaus koirien kanssa. Yksin ja täysin kokemattomana tässä voisikin puntti tutista aika lailla. Matot rullalle. Koiranruokaa säiliöön. Petipaikka valmiiksi. Sanomalehtiä ja muovia hollille. Puruluita iskuvalmiuteen.

Todennäköisesti en ole yhtään valmistautunut siihen, mitä on odotettavissa.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kevätväsynyt ope?

Kyllä on riemukasta tämä kevätaika tuolla koulun puolella. Se ratkaiseva taite tapahtuu joka vuosi toukokuun puolella viimeistään siinä vaiheessa, kun sää heittäytyy niin lämpimäksi, että suomalaisen on sitä vaikea vuoden kylmässä kärvistelyn jälkeen taas uskoa. Niin tänäkin vuonna.

Kyllähän minä tiesin jo tänään töihin lähtiessäni, että hommat olisi voinut viilata huomattavasti parempaan malliin, mutta eilisilta meni taas jälkikasvun kevätkonsertissa musiikkiopistolla. Vasta kun toinen oppitunti alkoi, ja ysit alkoivat mitään sanomatta kuin automaationa järjestää pulpettejaan koejärjestykseen, mulla nousivat kulmakarvat takaraivolle.

”Katriina looks confused”, totesi yksi oppilaista, johon vastasin, että totisesti olen confused. Meillähän piti olla koe perjantaina, eikö me se sinne siirretty? ”Joo, niinhän sää sanoit, mutta Wilmassa luki, että se on tänään, niin kaikki on nyt sit lukeneet tälle päivälle.”

Anteeks, MITÄ?

Miten minä satakertainen valopäätumpelonakkisormi olin onnistunut näppäämään kokeen tiistain kohdalle, kun perjantaihin tähtäsin??? Ei aavistustakaan. Onneksi koe oli valmiina, joten äkkiä työhuoneeseen sitä tulostamaan. Työhuoneessa kaikki koneet varattuja, työkamu luovuttaa vuoronsa. Tikunperkeleeltä ei tiedostoa löydy, ei itkemälläkään. Mihin se on kadonnut??? Kokeilen varmuuden vuoksi ruotsitikkua, että olisiko vahingossa siellä, mutta nope. Yritän kirjautua iCloudille, koska yleensä tallennan työt sinne. AppleID:ni salasana menee koko ajan väärin. Muka. Miksi?

Miksi koko universumi on nyt minua vastaan? Aika käy vähiin, kokeesta saattaa olla yksi printtiversio kassissani. Kiireellä takaisin luokkaan etsimään!

Pengon, pengon ja lopulta löytyy. Nyt kopiohuoneeseen!

Aika hupenee… Kopiokoneelta luokkaan!

Kun koepaperit ovat oppilailla, lysähdän tuoliini.

Tarkistan tikun. Tällä kertaa tiedosto löytyy. Vahingoittuneena, eli sitä ei voi avata. Kannattaako kiskoa muistitikkua irti koneesta odottamatta koneen virallista lupaa? – EI KANNATA. Kaksi Powerpointtia on myös muusina.

Sitten mietin, mitä ihmettä AppleID:lleni on tapahtunut, ja muistan, että vaihdoin salasanan aivan äskettäin varmuuden vuoksi, koska keskimmäiseni joutui juuri vastikään tietomurron kohteeksi. Mutta mikä on uusi salasanani?

Helpotus on suuri, kun muistan sen. Mutta iCloudilla mun koettani ei ole, joten joudun vain toivomaan, että tiedosto on tallessa myös kotikoneellani.

Annan oppilaille välkän lisäaikaa tehdä koetta, eikä kenellekään tunnu tulevan liian kiire. Luokasta lähtiessäni tajuan, että minulla ei ole avaimia. Olen jättänyt ne jonnekin akselille työhuone-kopiohuone. Suljen oven takanani, lähden syömään ja toivon, että kesäloma alkaa ruokatunnin jälkeen.

Matkalla ruokalaan muistan vastaavanlaisen tilanteen keväältä, jolloin olin joutunut Comenius-reissulla mottiin oppilaiden kanssa Saksaan tulivuorenpurkauksen takia ja palannut kouluun enemmän kuin puolikuolleena, koska paluumatka kesti lähes kaksi vuorokautta neljää junaa, muutamaa bussia ja yhtä laivaa käyttäen. Olin unohtanut siirtäneeni ysien ruotsin koetta, ja sillä kertaa en saanut sitä mistään, en mistään taiottua esille. Lopulta en voinut muuta kuin mennä romahtaneena takaisin luokkaan ja todeta, että koetta on pakko siirtää edelleen.

Vedän itseni vessasta alas -fiilikseni kirkastui, kun yksi luokan oppilaista huokasi ilmeisen helpottuneena siitä, että koetta ei ollutkaan sinä päivänä: ”Kyl Jumal meit ny tänäp niim pali siuna!”

 

 

 

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #1

Kyllästyin taannoin aivan lopullisesti siihen, että tämän perheen sisällä näyttää kaikesta mekkaloinnistani huolimatta tilanne olevan niin, että ainut siivouskykyinen olento olen minä. Enpä ole enää ainut. Verkkokauppa.com toimitti mulle pikavauhtia robotti-imurin, jonka laitoin tänään hyrräämään tänne ensimmäistä kertaa.

Meidän huusholli on iso, joten Robocopiksi nimeämäni vempele kävi välillä huilaamassa eli latautumassa, mutta siivousjälki on moitteetonta. Meillä imuroitiin viimeksi lauantaina, ja siitä huolimatta Robocopin säiliö oli täynnä roskaa ja pölyä sen lopetettua imuroinnin. Olkkarin sohvat ovat liian matalat sille, mutta sängyn alla se huristeli iloisesti, samoin makkarin lipaston alle meni ihan kevyesti. Hapsulliset matot tuottavat ongelmia kaikille robotti-imureille, joten taitoin hapsureunat maton alle kaksinkerroin, eikä maton päälle kiipeäminen sen jälkeen tuottanut ongelmia. Telakkansa se löysi itsekseen helposti ja asettautui mukavaan asentoon latautumaan.

Jes!!! Isäntä kysyi hintaa, jolloin sanoin vain kylmästi, että maksoin siitä kolmen omakotitalon verran, ja sen jälkeen ei kysytty enää mitään. Kun en jaksa sitä jatkuvaa siivoustaistelua. Plus että taloon on tulossa muutakin perheenlisäystä ensi viikolla, mikä ei ainakaan siisteystilannetta tule helpottamaan. Mutta siitä myöhemmin 😉

TallennaTallenna

Liikunnan riemua?

Lämmin ja aurinkoinen päivä sai mut eilen päättämään, että nyt on hölkästä ollut enemmän kuin liikaa taukoa, ja eikun lenkkarit jalkaan ja puuskuttamaan pitkin kylän raittia. Eipä ollut hurraamista. Jaksoin hiukan pyrähdellä juoksuun kävelemisen lomassa, ja vajaan viiden kilsan matkalla (käytin Sportstrackeriä, tähän asti olen luullut tota reittiä kolmeksi kilsaksi) onnistuin jo niksauttamaan selkänikin. Se rangan piste, josta ylävartalo kiertyy luonnostaan askelten ja käsien liikeen tahdissa, muljahti ja vihlaisi ikävästi, ja vaikka venyttelin illan kaikkia mahdollisia Pilates-liikkeitä, jotka vaikuttavat ylärankaan, menin silti hieman tuskaisena nukkumaan. ÄRGH. Liikaa taukoa hölkästä. Liian vähän säännöllistä Pilatesta. Persuli sentään, tähän on tultava muutos.

Aamulla lihakset olivat yöunien aikana rentoutuneet, joten nikamajumi ei voinut olla paha. Niinpä, vaikka tänään tuntui tältä, 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

niin pelkällä pahalla sisulla lähdin uudelle lenksulle iltapäivätorkkujeni jälkeen, ja hyväähän tuo vain teki. Voi olla, etten huomisaamuna pääse sängystä ylös, mutta koska suurin osa Suomen kansasta kokee saman tiistaiaamuna, mä olen vain vuorokauden etuajassa.

Ryömii naftaliinista hän

Niin se vain kevätaurinko herättää mehiläiset pörräämään, linnut visertämään ja Kutrin bloggaamaan, vaikka olin jo talven synkkinä hetkinä valmis painamaan delete-nappia lopullisesti. Ajattelin, että minulla ei enää koskaan ole mitään sanottavaa täällä. Mutta miten olisi voinut ollakaan, kun töistä kotiin raahauduttuani nukuin illat ja yöt, kunnes aamulla lähdin taas töihin, ja suurimman osan valveillaoloajasta olin sairaana. Mnjooh, ehkä nyt liioittelen (enhän ole siihen koskaan ennen sortunutkaan…), mutta, kyls tiiätte. Kun alkaa elämä painaa, niin sittenhän se vaan painaa, ja energia riittää vain välttämättömimpään.

Mutta nyt lumikellot ovat heränneet pihalla krookusten seuraamina, ja etupihalla jo sinisilmäiset skillat availevat luomiaan kohti valoa! Takapihan fasaanikukko huutelee aamuisin kyykkyään tosi raivokkaasti, ja käy tälleen perjantaiehtoona kiillottamassa rintasulkansa tuolla isännän kivikkokasvipenkissä niin että multa pöllyää. Tepastelee sitten leuhkana pitkin pihaa ja kiiltää kuin sametti, valmiina lähtemään naisiin, että jos kävisi flaksi.

Mehiläisyhdyskunta on herännyt talvihorroksestaan sekin ja aloittelee uutta hunajanvalmistuskautta. Peipposet, närhet, kyyhkyset, pikkutintit ja pari innokasta tikkaa lehahtelevat, sirkuttavat ja koputtelevat pihapiirin puissa. Kaiken pimeyden, hiljaisuuden ja surkeuden jälkeen maailma alkaa olla täynnä elämän merkkejä.

Niinpä minäkin venyttelen talven jäljiltä nuutunutta olemustani, haukottelen leveästi ja ihmettelen, miten tämän sohvapotaatin saisi jälleen liikkeelle. Tänään pakotin itseni haravan varteen, ja kymmenen minuutin kuluttua jo aloin virkistyä ja muistin, miten mukavaa puuhaa haravointi onkaan. Keväällä niitä lehtiä ei sitä paitsi tipu jatkuvasti enää lisää juuri klaaratulle alueelle. Löysin nurtsin roskien seasta myös kaksi pientä, keltaista päätä, joista en oikein tiedä, ovatko ne heräämässä olevia krookuksia vai pikkunarsisseja. Aika näyttää.

Ja kesälomaankin on enää 24 työpäivää.

 

Hyvä Antonim bäevä!

Joka vuosi tammikuun 17. päivänä muistan väkisinkin, että nimpparisankarina on Anttoni ja Anton, ja kiitos tästä kuuluu raumalaiskirjailija H.J.Nortamolle, jonka tarina Anttonin nimppareista ja sen kunniaksi ammutuista kanuunanlaukauksista oli varmaankin ensimmäinen stoori, jonka hänen Raumlaissi Jaarituksi -teoksestaan luin. Ihmismieleen jää kummallisia asioita. Ja kyllä, pitäisi uudestaan lainata kirjastosta Nortamoa ja lukea muutama kertomus itsensä iloksi, esimerkiksi tuo Antonim bäev, tai vaikka Linnalan korsteeni.

Tammikuu on jo yli puolenvälin, ja meikä vasta herää uuteen vuoteen. Tarpeeksi läksyjen ja kaiken muun kanssa sekoiltuani sanoin tänään yhdelle seiskaluokalle, että nyt, tänään kello 14.06, alkoi meikäläisen uusi vuosi 2018, jolloin muutun täsmälliseksi, järkeväksi, olen kartalla kaikesta ja mulla on kaikki järjestyksessä. (Ehkä hippasen vaativa homma sikäli, että multa on taas yks tärkeä juttu hukassa, mutta niinkun muuten kaikki kondikseen ja sitten vielä että löytäis sen hukatun jutun…) Niin että sillä kellonlyömällä mä nyt sitten muutuin silmänräpäyksessä, kuten vain voitte kuvitella.

Lempiharrastukseni kirjallisuus on nyt osoittanut olevansa vaarallinen laji. Olen jo pari viikkoa lukenut Charles Dickensin tiiliskiveä ”Bleak House”, ja koska homma etenee äärest hitaasti tämän kiireisen arjen keskellä, otin viikonloppuna kunnon löhö- ja lukupäivät. Minkä seurauksena luin hartiani jumiin. Kun olisin tampio edes ottanut esille sen kirjatelineen, jonka joulupukki toi vuosi sitten! Mutta kun ei, niin maanantainahan sitten heräsin aamuun silleen, että jos halusin kääntää päätäni, niin sitten piti kääntää koko ylävartalo tosta pallean pisteestä ylöspäin. Vasta illalla Pilateksessa alkoi jumi vähän aueta, ja mun yläselkäni muuttui ihan tulikuumaksi, kun siellä alkoi veri kiertää, mutta edelleen varsinkin vasemman lapaluun alla on sellainen herkkukohta että itkettää.

Ai muuten, ”Bleak Housesta” löytyi myös BBC:n tekemä telkkarisarja vuodelta 2005, jossa pääosissa esiintyvät mm. Gillian Anderson ja Charles Dance. Voit katsoa sarjan täältä. Olen itse ehtinyt katsoa vasta ekan osan, ja ajattelin edetä osissa aina korkeintaan niin pitkälle kuin mitä olen päässyt kirjassa.

Porin seurakuntakeskuksessa alkoi tänään Mari-Anna Stålnacken uusi opetussarja Uskon matkalla. Nautin taas joka sekunnista, ja jos vain jossakin Porin seudulla asut, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Seuraava tilaisuus on keskiviikkona 31.1. klo 18-19, ja voin taata, ettei paikalle vaivautuminen kaduta. Mitään näin rohkaisevaa, ilahduttavaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa julistusta en ole aiemmin ollut livenä kuuntelemassa ja kokemassa.

Voimaantumista tässä kyllä tarvitaan, kun aamulla lähtee tuonne hyytävään säähän. Kyllä taas maanantaiaamuna kummasti muistui mieleen, missä päin maapalloa tässä asutaankaan. Minun kavereita ovat takkatuli, villasukat, kuuma tee ja Marks&Spencerin tuplapaksu fleecenkaltaista materiaalia oleva peitto, jota kutsumme lämpöpeitoksi. Brrrrr!