Photogasm!

Ihan vain halusin jakaa teille täydellisen kuvan. Tumblr-sivustolla törmäsin, ja krediitti oli merkitty kuvaajalle nimeltä Ali Cameron, mutta kun googlasin Mr Cameronin ja etsin hänen valokuvaussivustonsa, heräsi kysymys, onko tämä todellakin hänen kuvansa. Ehkä mulla oli väärä A. Cameron? Brisbainen kuvaajakaveri kun ei ihan tämäntyyppisiä otoksia esittele, on enemmänkin hiukan hipahtavampi staili hänellä.

No, mene ja tiedä, mutta kun katsoin tuota kuvaa, niin melkein henki salpautui. Jumprahuiti tuota valoa ja varjoa lattiassa, voisin syödä ne.

Löysin kevään ekat puutarhakotilot lehtien alta, kun olin haravoimassa. Heitin metsikköön, josta fasaanikukko huusi mulle kyykky! Mitä kauemmas metsikön rajalta peräydyin haravoimaan, sitä lähemmäs se hassu fasu tuli mulle huutelemaan. Ajatteli varmaan, että kas kas, kyllä se tuokin eukko tottelee kun tarpeeksi huudan.

Mulla on paha aavistus, että se kukko ajattelee itsestään liikoja. Tulee huutelemaan Nellankin nenän alle silloin, kun koira on meillä hoidossa ja takapihalla. Tietää tasan tarkkaan, mihin asti hihna yltää, ja niin tietää Nellakin, joka epätoivoisena vaikenee ja luo vain anovia katseita ikkunan läpi. ”Tulkaa nyt joku vapauttamaan mut että mää tolle linnulle näytän närhen munat!” – Joku kaunis päivä se fasu vielä menee luuloissaan pullistelemaan väärään paikkaan ja joutuu paistiksi.

Auringonvaloa ja orastavaa toivoa

Mun viime lauantaina hankkimani korkkarit pääsivät tänään viimein pikasuutarille korkolappujen vaihtoon. Alkuperäiset kun olivat niin jäätävän liukkaat, että tiesin heti kenkiä jo liikkeessä kokeillessani, että tarvitsevat vaihdon heti kättelyssä ennen käyttöönottoa. Kengille tuli täten 13 egeä lisää hintaa, mutta kun korkojen korkeus ja kenkien istuvuus on just oikea, en pidä sitä pahana.

Kaksi keväisempää päivää takana, eilen elohopea kipusi 11 asteeseen ja tänään taisi mittarissa olla 8 astetta. Pelkästään auringonpaiste ja lintujen äänet saavat mielen hyrisemään. Huomasin takapihalla lumikellojen  nostaneen pienet päänsä ylös nurmikosta. Omenapuussa istui närhipariskunta, etupihan vaahteraa takoi tikka kuin konekivääri, ja fasaanikukko kiipeilee tuon tuostakin joko vesialtaan viereiselle kivikasalle tai keinujen viereen pienelle kumpareelle pörhistelemään höyheniään ja kiljumaan kyykky!!! Keittiön ikkunat loistavat kevätvalossa järkyttävällä likaisuudellaan.

Kaupat tulvivat kevätvaatteita ja totesin vain jälleen kerran mielessäni, että painonpudotus olisi poikaa. Lähes samaan syssyyn tungin kitusiini parit joulutortut kahvin kera, niitäkin kun vielä pakkasesta löytyy. Julia mun touhuja katselikin silleen että mitä ihmettä, ensin hihkut keväästä ja sitten juhlit sitä joulutortuilla  –  hyvin loogista.

Eilisen ja tämän päivän aikana minussa on virinnyt pieni toivo siitä, että ehkä valon lisääntymisen myötä sitä jaksaisi taas oikeasti elää. Ehkä jopa lähteä lenkille taas pitkästä aikaa (eihän tuo miesflunssa vienytkään kuin pari kuukautta). Lukea jotain, eikä vain lojua lagaamassa aivot kaurapuurona ja leuka kuolassa. Hengittää ja olla läsnä, istua koko painollaan.

Viikonloppumenoja

Starttasin lauantaiaamuna Raisioon tyttären kanssa, joka on viettämässä kuukauden kevätlomaa kotimaan kamaralla. Söimme Ikeassa lounaan, minkä jälkeen tein pikakierroksen alakerrassa. Mulla oli oikeastaan vain kaksi hankinnan kohdetta; uusi pastakauha ja uusia tyynyjä meidän sängylle. Meillä pitää olla aina kauhea tyynykasa löhöilyyn, ja useimmista oli sekä päällinen että sisus niin kulahtanut, että oli aika satsata uusiin. Löysin onneksi just ihania kuoseja, passeleita tähän meidän sinisävyiseen ja merihenkiseen makkariimme.

Kerrankin kävin Ikeassa niin, ettei mukaan tarttunut miljoona heräteostosta. Kahden euron raastin ja paketti pussinsulkijoita lähti matkaan tyynyjen ja kauhan lisäksi, mutta siinä kaikki. Tässä vaiheessa reissua saatoin olla oikein ylpeä itsestäni.

Heitin tyttären moikkaamaan sen bestistä Raision keskustaan ja palasin Myllyyn, jossa mulla puolestani oli treffit hyvän ystävän kanssa kahden jälkeen. Ehdin kyllä nuuskia siinä ennen jo yhden jos toisenkin liikkeen. Etukäteen olin päättänyt, että uusi muistikirja ja pullo Inglotin Duralinea on tarpeen, mutta jotenkin sitten eksyin myös Sokokseen, josta ostin huulipunaa ja putsarin… Ja kun ystävätär lähetti viestin, että myöhästyy parikymmentä minsaa, eksyin haahuilemaan DinSkon tiloihin, josta ostin edulliset korkkarit töihin. – Onneksi tapaaminen ei venynyt sen enempää, taivas tietää mihin vielä olisin törsännyt.

Oi, miten terapeuttista istua muutama tunti hyvän kahvin ja herkkujen kera parantamassa maailmaa rakkaan ihmisen kanssa! Siitä oli hyvä lähteä kotimatkalle Julian kanssa, joka hänkin oli jo siinä vaiheessa päätynyt Myllyyn. Meillä oli hyvä ajatus pysähtyä kotimatkalla jonnekin tien poskeen, josta liikenteen äänet kantautuisivat puhelun taustalle, ja säikyttää isäntä aprillipilalla, että ollaan kolaroitu auto, mutta loppujen lopuksi me oltiin niin väsyneitä, että posotettiin vain suoraa soittoa kotiin.

Tänään en ollut aikeissa siirtyä kotitiloista minnekään, mutta jotenkin sitten vain päädyin kuskaamaan Onnin ja tämän kaverin Hoploppiin, jossa istuin kutomassa sukkaa kolme tuntia. Että olinko puhki tämän jälkeen? No, kyllä olin, puhki ja puutunut, ja palasin kotiin laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen totesin, että tässä tämä päivä sitten menikin.

Mainiota maaliskuuta!

Näin toivotteli aina saksan laitoksen apulaisprofessori maaliskuun koittaessa. Jokaiselle kuukaudelle oli oma sanontansa, mutta siihen miehen vitsikkyys sitten suurin piirtein loppuikin. Ehkä huumorin kohokohta oli toteamus Turun Sanomista: ”Se on siitä erikoinen urheilulehti, että julkaisee myös kuolinilmoituksia.” Loput 99,9 % luennoista kuluikin sitten siihen, että luennoitsija luki meille ääneen niitä monisteita, jotka aina kunkin kerran alussa jakoi yleisölleen.

Minä aloitin maaliskuuni uudella laukulla, jonka tilasin Sarenzasta. Mun brittiläinen Rowallanin nahkaveskani on vielä hyvässä kunnossa, mutta täytisen ahdas, kun yritän tunkea sinne kaiken tarvittavan. Tilasin Zalandosta jo kertaalleen yhden Kiomin laukun tuossa joulun tienoilla, mutta se oli niin valtava, että peilatessani sen kanssa ensimmäinen ajatukseni oli, että tuo peilin nainen ei omista tuota laukkua, vaan laukku omistaa tuon naisen. Tämä Sarenzan tulokas oli juuri sopivan kokoinen, enkä maksanut siitä kuin 60 euroa, koska se oli jossakin superalennuksessa tammikuussa. Kaksi asiaa mietityttivät: a) Sisällä ei ole kummemmin lokeroita, parit taskut kyllä. Tilasin edullisen Bag-in-Bagin sinne sisälle, joten tämä tuli hoidetuksi, mutta b) nahka näyttää olevan sitä laatua, joka naarmuuntuu helposti esim. kynsistä, joten nähtäväksi jää, miten kauan tämä pysyy säällisen näköisenä.

Neulontainnostus on iskenyt minuun pitkästä aikaa, ja olen koko alkuvuoden heiluttanut sukkapuikkoja vauhdilla. Sukkaparaatin jälkeen ajattelin, että ehkä tämän ikäisen ihmisen pitäisi osata neuloa myös lapaset, ja niitä tein ensin perusmallilla kaksi paria, ennen kuin tartuin tosihaasteeseen, eli näihin kirjoneulelapasiin. Tää on elämäni eka kirjoneuleyritys, ja muuten homma on ollut suht ok ja selvää, mutta auta armias tuota peukkua! Että mä olin menettää hermoni sen kanssa, kun ensinnäkään ei ollut mitenkään selkeätä poimia silmukoita tuosta aukon yläreunasta, tummanharmaat ja valkoiset langat tuntuivat risteilevän joka puolella kummallisina kaarina, eikä mitään kunnon silmukoita löytynyt kuten alareunasta, ja toisekseen olin tulla hulluksi noiden kavennusten ja kuvion kanssa. Piti lopulta miljoonannennen riistämisen jälkeen laittaa Post it -lappu mallissa aina sille riville, missä menin, ja kirjoittaa erikseen kynällä ylös, olenko viimeisimmäksi nyt kaventanut harmaalla vai valkoisella. Muutenhan homma on ollut kivaa ja sikakoukuttavaa, vähän on kuin palapeliä kokoaisi, kun näkee kerros kerrokselta, miten kuvio muodostuu.

En ole ehtinyt enkä jaksanut tätä blogia tammi-helmikuussa päivittää, mutta toivoa sopii, että valon määrän lisääntyessäni meikäläisenkin energia taas lisääntyy. On ollut sen verran koetteleva alkuvuosi, että tuntui äärettömän lohdulliselta kuulla eräänä aamuna Juha Tapion ja Johanna Kurkelan ”Rakastettu” radiosta. Se kosketti ja lohdutti, antoi taas voimaa porskuttaa eteenpäin. Kuuntelepa ite!

Ai niin, koska spämmibotit olivat löytäneet tiensä kommentteihini, iskin muutaman muun suojatoimen lisäksi kommenttiboksiin myös yksinkertaisen numerojutskan, joka pitää täyttää todistaaksesi, ettet ole robotti. Putsasin nimittäin hiihtolomalla sellaiset pari tuhatta spämmikommenttia pois. Oli muutaman vuorokauden ehtinyt nakuttaa niitä sinne muutaman minuutin välein.

Satakuntalaista menoa

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.

 

Viimeistä viedään

Päivää nämligen, ei konvehtia. Ajattelin, etten ole oma itseni, ellen pysty yhtä rasiaa noita mun lempikonvehteja joulukautena tuhoamaan, mutta pahalta näyttää. Päätin jo aiemmin, että uusi karkkilakko alkaa 1.1.2017, ja kellon ollessa kymmenen, sekä meitsin ollessa täynnä ruokaa ja väsy, näyttää todellakin siltä, että kaksi konvehtia ekasta rasiasta plus kaksi täyttä rasiaa jää jäljelle. Ihan himmeetä. – Etenkin, kun veikkaan, että huomenna lounaan jälkeen kahvin kanssa alan todennäköisesti himoita niitä. Siinäpä sitten saan nenilleni, kun olen tässä brassaillut, että uuden lakon aloittaminen on varmasti mulle helppoa.

Onnin sukat tulivat valmiiksi, ja aloin kutoa itselleni sukkaparia Nalle Luontopolku -langasta.  Netflixissä olen puolivälissä The Crown -sarjan viidettä osaa.

Kuten kaikesta voitte päätellä, täällä on menossa mitä mielettömimmät uudenvuoden kreisibailauspirskeet. Netflixiä,sukkalankaa ja vaikeuksia ahmia suklaata. Naapurit varmaankin kutsuvat poliisit tämän metelin takia.

Toivotankin (ennen kuin löydän itseni kaltereiden takaa) kaikille lukijoilleni onnellista, menestyksekästä, entistä parempaa uutta vuotta 2017!!! 

Puuhaa, sukkia ja kuninkaallisia

Mun joulupukilta (lue: tyttäreltä) saamani lukuteline on ihana. Sen saa säädettyä useaan eri kaltevuusasentoon, ja pienet vipuset pitävät sivut paikoillaan, niin että voin löhötä vaikka kädet niskan takana. Ja kynsiä lakatessa tää on ihan ehdoton, sen totesin eilen. Ennen asettelin sormet harallaan märkiä lakkauksia varoen jotain painavaa esineistöä ensin aukeaman yläosaan ja sitten alaosaan sitä mukaa kun lukeminen eteni, mutta a vot, nytpä kirja pysyy auki, ja sivun kääntäminenkin on helpompaa kynsiä tuhraamatta.

Tein eilen selvää jälkeä meidän pienemmässä vaatehuoneessamme. Tyhjensin jopa viimein, vuosien jälkeen, äidiltäni perimäni ompelulipaston ja siirsin sen isompaan vaatehuoneeseen odottamaan kesää, hiontaa ja maalausta. Kantokahvakin kaipaa korjausta, yksi vetonappuloista on irti ja jalkaosastakin toisen puoliskon liimaus irtoilee. Siinä on mulle projektia yllin kyllin, jos vaan tulee kuivia päiviä hiontahommille. Sitä en sisätiloissa ala tehdä, huhhuh.

Tänään silitin kolmisenkymmentä vaatekappaletta, mankeloin viisi lakanaa, siistin keskimmäisen huoneen ja siivosin vanhimman huoneen, koska molemmat ovat nyt poissa marisemasta siitä, miten mihinkään ei saa koskea (kjäh-kjäh). Edellinen majailee tyttöystävänsä luona Rauman Voiluodossa ja jälkimmäinen lähti vastaanottamaan uutta vuotta Turkuun. Pikkumiehelle tulee tänään kaveri yökylään. Saavat nukkua isoveljen huoneessa, koska siellä on tarpeeksi leveä sänky molemmille.

Eka sukka tuli valmiiksi katsellessani Netflixistä The Crown -sarjan ekan jakson. Jösses, miten olen voinutkin olla katsomatta tätä aiemmin! Brittikuninkaallisia, taattua brittiläistä epookkisarjalaatua ja Matt Smith prinssi Philipin roolissa! Luulenpa, että puuhakkaat lomapäiväni ovat ohi; jaksoja on katsottavana vielä yhdeksän lisää.

Touho Ankkana

Muutaman päivän toimettomuus iskee takaisin. Olen käyttänyt kaksi päivää siihen, että siivosin ja järkkäsin makuuhuoneen kaikki Billy-kirjahyllyt (oi, mitä villakoirakenneleitä tuhosinkaan niiden takaa!), mapitin ja järjestin kaikki mun työpaperit (joita on MUUTAMA mapillinen), heitin pois tarpeettomat ja vanhentuneet opetusmatskut (joita kertyi lähes Ikea-kassillinen), kävin läpi kaikki kirjoituspöydän laatikot ja tein tip-top-jälkeä, ja lopuksi siistin vielä kaikki mun kosmetiikkakamat. Korjasin repsottavan Hemnes-lipastonlaatikon pikaliimalla ja ryhdyin kutomaan Onnille sukkia. Tällä hetkellä olen ihan fiiliksissä tästä jumalaisen kauniista järjestyksestä.

Blenderitilanne on se, että sain Prismasta rahani takaisin ja maksoin summan tyttärelle, jonka Wilfa-blenderin omistajaksi täten siirryin. Sitä kun on keljumpi rehata Brittilään. On muuten miljoona kertaa tehokkaampi kuin se mun Boschini. Sillä jäi mansikkasmoothieen joka kerta melkoisia sattumia, mutta tämä jauhaa kaiken silkinsileäksi muutamassa sekunnissa. Säästin sitä paitsi kolmekymppiä  –  uusi, vastaava Wilfa-malli maksoi Prisman hyllyllä 99 egeä.

Huomenna keskimmäinen saa jättää jäähyväiset Varissuolle ja intialaiselle kämppikselle. Se on vuokrannut kurssikaverinsa kanssa keskustasta kaksion, ja isäntä menee pakun kanssa auttamaan muutossa. On muuten ollut sen verran veikkuli tapaus tämä intialainen, että hattua nostan Juholle, että se on jaksanut sitä näinkin kauan sietää. Hygienia ei to-del-la-kaan kuulu miehen hyveisiin. Vai mitä itse tuumaisitte, kun kämppäkaveri hoippuisi känni-iltansa päätteeksi suihkuun, ja aamulla löytäisitte sieltä ihmisjätöksiä? – Cool.

Olen syönyt Mon Chéri -konvehdeista neljä kappaletta. Eikä edes tee mieli lisää.

Tapania!

Hillosin 20 vuotta tuota mehiläisvahakynttilää, ennen kuin raaskin polttaa sen. Oli jo aika.

Monta päivää vastustin hiipivää flunssaa juomalla kuumaa Pukka-teetä (Lemon, ginger and Manuka honey), johon olin raastanut tuoretta inkivääriä ja antanut hautua kunnolla, mutta nyt sai pöpö ylivallan. Justiinsa samoin kävi muutama vuosi sitten, kun menin sanomaan viimeisenä koulupäivänä ääneen, etten ole ollut koko syksynä yhtään päivää saikulla enkä potenut edes mitään pientä nuhaa. Sitten sairastuin joululomalla ja sairastelin koko kevätkauden. – Nyt menin pöljä tekemään saman dramaattisen virheen. Toivon hartaasti, että tämä kostautuu nyt vain tässä lomalla. Alkaa nuppi kaivata jo hölkkälenkkiä viikon tauon jälkeen.

Mä olen ollut tänä vuonna ilmeisesti superkiltti, sillä sain aivan ihania lahjoja. Puisen lukutelineen, OPIn Tiffany-kokoelman kynsilakkaa, enkunkielisen Fingerpori-kirjan, Jessie Burtonin The Muse-romaanin, Kalevalan korvikset, Mauri Kunnaksen suomi-ruotsi -kuvasanakirjan, villasukat, Finnkinon lippuvihon, Cesarsshopin lahjakortin (Itke kateudesta, Sissi!) ja Whittardin makusiirappeja kahviin. Olen AIVAN lapsellisen täpinöissäni tästä kaikesta. Ehkä mä olen nyt viidenkympin rajapyykin ohitettuani muuttumassa lapseksi jälleen? Ensi vuonna kenties jo kirjoitan kirjettä joulupukille ja odotan, että tontut vievät sen ulkoportailta kynnysmaton alta?

Vähemmän täpinöissäni olen tosta blenderistäni, jonka jo kerran takuuaikana kävin vaihtamassa uuteen sen alettua vuotaa ja pahasti. Jälleen sama juttu. Toivon hartaasti, että löydän kuitin käsiini vielä tänä iltana, sillä haluan marssia pikimmiten Prismaan ja vaatia rahani takaisin. Jo on huippu, että kapine toistaa saman tempun muutaman kuukauden käytön jälkeen. Oli hurjan kiva aloittaa päivä pyyhkimällä mustikkasmoothieta keittiön pinnoilta. Onneksi ei mennyt vaatteille kuten viimeksi.

Peugeot meni peurakolarin jäljiltä lunastukseen, joten noi meidän miehet googlailevat nyt vaihtoautoja. Julia ja minä töllätään HBO:lta Parks and Recreation -sarjan vitoskautta. Hörpitään Blossa-glögiä ja syödään pipareita. Mä keskeytin 272 päivää kestäneen karkkilakkoni aatonaattona vuoden loppuun asti. Kummallista kyllä, mulla ei ole mikään hirveä himo nytkään syödä karkkia. Mon Chéri -konvehti maistui just sellaiselta kuin muistin, mutta nyt en ole syönyt niitä silleen tauotta rasiakaupalla kuten muina jouluina. Sokeri ei vain kauheasti niin kuin maistu. Olettaisin, että on helppo aloittaa uusi lakko uudenvuodenpäivänä.

Huomisaamuna mua ei saa sängystä edes villi virtahepolauma. Odotin Suurta Löhöaamua tänään, mutta isännän serkku, joka oli jo aiemmin sanonut poikkeavansa tässä perheineen, viestitti aamukymmeneltä, että he ovat tässä yhden-, kahdentoista maissa. Auuugh! Piti sännätä suihkuun ja siistimään olkkaria, ihan liian aikaisin tapaninpäivän aamuksi. Tosin, kuten Julia sanoi, se oli sen arvoista, sillä isäntä on serkkunsa kanssa melkein kuin veljekset, ovat viettäneet lapsuutensa yhdessä ja touhunneet toinen toistaan päättömämpiä juttuja. Aika hellyyttäviä ovat vieläkin, kun pääsevät tapaamaan toisensa.

Nyt lisää teetä ja inkivääriä. Koko nenä kutisee sisältä. Mitähän toi mein neiti sanoo, jos otan sen joululahjaksi saamista metallipilleistä sellaisen niille tarkoitetun pienen puhdistusrassin ja raavin sillä kuonoani? Sisältäpäin.

Vain elämää

Ei sen enempää. Sitä yritän tässä itselleni vakuuttaa. Korjasin viime viikolla 11 pinkkaa kokeita ja kalkuleerasin arvosanat joulutorkkaan. Perjantaina brittineiti saapui kipeänä viikon vierailureissulta Turusta, ja keskimmäinen ajoi peuran kanssa yhteen (poika on ok, auto ei, peura katosi). Eilen kiikutin brittineidin lääkäriin, josta tämä sai niin ankaran hevoskuurin 2 kk kestäneeseen yskätautiinsa, että yrjösi loppuillan otettuaan yhden ainoan kapselin. Tänään vaihtamaan lääkettä. Minä sotkin ensin koko keittiön pikeeriin (kuten joka vuosi, kuvittelen tekeväni hienoja koristeluja ja päädyn onnettomana samoihin vitseihin kuin aina ennenkin), sitten kaadoin lihamakaronilaatikon munamaidosta puolet lattialle ja lopulta tiputin lattialle Duralex-juomalasin, joka tunnetusti hajoaa neljään miljoonaan osaan silloin kun hajoaa.

En ole tehnyt vielä joululahjaostoksia. En ole leiponut joulutorttuja. En ole ripustanut jouluvaloja ulos. Enkä ole hankkinut vielä edes joulukinkkua. Joulukortteja lähetin satsin, mutta ulkomaan postit ovat osittain rempallaan.

Edessä on hektinen viikko. Loma olisi totisesti saanut alkaa nyt jo perjantaista, jotta tässä kaikessa olisi edes jotain toivoa. On jokseenkin ahdistavaa ajatella, että huomenna joulukalenterista aukeaa jo luukku nro 19.