The Cambridge Experience #2

Julkaistu , kirjoittanut
4

 

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja sellaista lämpöä hohkaavana, joka lupaa kunnon hellepäivää. Eipä ollut yllätys, säätiedotus oli viikonlopun, ja nimenomaan lauantain, kohdalle luvannut Cambridgeen kunnon hellepiikkiä, jonka jälkeen sää viilenisi. Jesus Green -puistoon (saanut ilmeisesti nimensä Jesus Collegesta) johtava kuja oli aamulla vielä armeliaan varjoisa ja viileä. Meidän nuorimies halusi viedä lahjansa siskolle jo aamulla, kun sen vielä saisi pois juhlallisuuksien tieltä systerin huoneeseen.

Aamupäivä kuluikin kaupungilla yhä lisääntyvässä lämmössä. Sisko ja veli katosivat omille teilleen, me miehen ja Onnin kanssa menimme paikalliseen Mappin and Webb-liikkeeseen, jonne olin varannut meidän lahjamme noudettavaksi: Montblancin mustetäytekynän. Kuinka ollakaan, aivan vieressä oli myös Paperchasen liike, joten eihän sitäkään voinut ohittaa. Löysinkin pari settiä kivoja Reward Stickers -vihkosia töihin (joo kuulkaa, vielä ysiluokkalaiset on onnessaan kun ne pääsee sanarista läpi, ja ne saavat tarran).

Julia kierrätti meitä hiukan katselemassa lähimpien collegeiden tiloja. Olimme käyneet näissä viime kesänä yhdessä, mutta yhtä huikeaa niitä oli katsella nytkin, ja perheen miesväelle ne kaikki olivat tietenkin uusia. St John Collegen kappeli oli ihanan viileä.

Myös supersiistit nurmikot ikivanhojen rakennusten pihoilla ihastuttivat. (Arvatkaapa, näimmekö YHTÄÄN voikukkaa!)

Kovin paljoa aikaa ei ollut, sillä yhdeltätoista meidän kaikkien piti olla jo valmistautumassa juhlallisuuksia varten. Me palasimme hotellille käymään pikasuihkussa, silittämään vaatteita ja pöökäämään, ja Julia meni omalle taholleen laittautumaan. Valmistujille oli tiukat asuohjeistukset kenkiä, meikkiä ja kampausta myöten: vain vähän meikkiä, yksinkertainen kampaus, kengissä ei saa olla korkoja, solkia tai muita koristuksia jne.jne. Katsokaas, jos tapaa on vaalittu jostain 1400-luvulta lähtien, niin pitäähän sitä kunnon nykybritin jatkaa. Pitkät housut tai hameen kanssa sukkahousut, pitkähihainen paita, musta kaapu, jopa 30 asteen helteessä. Joku roti! Ei tänne nakuilemaan ole tultu.

Kuvassa taksia odottelemassa. Miesväkeä kävi sääliksi, mutta lopulta meikä uusine korkkareineen ja unohtuneine avokassukkineen oli se kaikkein säälittävin, ja juhlallisuuksien jälkeen piti poiketa Nextiin ostamaan edulliset nudet baltsut ennen kuin matka jatkui. – Mutta oikeesti, kauheetahan tolla miesväellä oli kuumissa puvuissa ja paidoissa ja ruseteissa.

Menimme kahdeksitoista Julian collegelle (Lucy Cavendish College) lounaalle, jossa tapasin ilokseni myös yhden Julian parhaista kavereista, Aimeen, ja istuimmekin lounaalla samassa pöydässä hänen ja hänen perheensä kanssa. Lounas oli iloksemme kylmä buffetlounas, enkä pannut pahakseni myöskään seljankukkalimsaa ja jälkiruokamansikoita pienten marenkien ja kermavaahdon kera.

Lounaan lopuksi valmistujat ja osa collegen väestä (presidentti sinisessä puvussa ja punaisessa kaavussa) asettuivat ulos nurmikolle ammattikuvaajan ikuistettaviksi. Näissä kuvissa asetelmaa vielä haetaan, joten ilmeet ja asennot ovat mitä sattuu. Ylemmässä kuvassa valokuvaaja näyttää osoittavan suoraan ruskeatukkaisen tytön korvaa; Julia on hänen vieressään vasemmalla. 

Nuo turkishuput ovat muuten huvittava juttu. Ne vuokrataan peruskaavun lisukkeiksi nimenomaan näitä valmistujaisia varten, ja niitä käytetään vain ja ainoastaan tämän yhden kerran. Myöhemmin, jos valmistuu jatkotutkinnosta, vuokrataan sitten eri tavalla somistettu huppu kaavun kaveriksi.

Me käpyttelimme jalkaisin ja hissuksiin senaattitalolle, sillä lounaan ja itse valmistujaistilaisuuden välissä oli runsaasti aikaa. Kuumuus kaupungilla tuntui lyövän kasvoille, ja vaikka matka ei ollut pitkä, pysähdyimme mm. Heffersin ihanassa kirjakaupassa. Ei niinkään kirjoja katselemassa, vaan päästäksemme jonnekin, missä on tehokas ilmastointi. Minäkin jumitin alennusdekkareiden vieressä muka niitä tutkien, vaikken välittänyt niistä pätkääkään, mutta niiden vieressä oli yksi ilmastointilaitteista. 

Senaattitalolla meidät istutettiin ensin pihalle telttakatokseen odottamaan järjestelyjen viimeistelyä, ja jokainen halukas sai ohjelmalehden. Lucy Cavendishin lisäksi samassa tilaisuudessa oli kahden muun collegen valmistuvat oppilaat, ja aamupäivällä oli jo järjestetty yksi vastaava tilaisuus toisille collegeille. Plus että näitä oli ollut sitten jo pitkin viikkoa, en edes muista, kuinka monesta eri collegesta Cambridgen yliopisto koostuu. Huvittava yksityiskohta on sekin, että lähes joka collegea ympäröi muuri. Sitä tarvittiin aikanaan, kun kaupunkilaiset olivat vihamielisiä akateemista väkeä kohtaan, joka a) osasi lukea ja kirjoittaa ja b) ansaitsi paremmin kuin tavallinen kansa. Eikä vihamielisyys ole edelleenkään täysin kadonnut; viime vuonna annettiin ohje välttää kaavussa kulkemista kaupungilla (hieman vaikeaa, jos on menossa vaikka Formal Dinneriin, jossa se on pakollinen asuste), kun yksi yliopiston oppilaista oli joutunut kaupungilla vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi.

Itse juhlatilaisuudessa valokuvaaminen oli kielletty. Oppilaat kulkivat neljän ryhmissä dekaanin kanssa akatemian edustajien eteen, ja dekaani vakuutti heidän olevan hyväkäytöksisiä ja kelvollisia kansalaisia ja pyysi, että heidät hyväksytään akateemisen yhteisön jäseniksi. Tämän jälkeen jokainen oppilas vuorollaan polvistui collegensa presidentin tuolin eteen ja sai tältä siunauksen. Kaikki tapahtui latinaksi, joten voitte kuvitella, miten hilpeä hetki meillä oli hirvittävässä kuumuudessa (iankaikkisen vanhassa senaattitalossa ei ilmastointia ollut), ihmiset oli survottu penkeille aivan vieri viereen lämmittämään toinen toisiaan, ja sitten kaikki tämä ällistyttävä kummallisuus toisilleen lakkia nostavine akateemikkoineen, kulkueineen, hopeasauvoineen ja kultakäätyisine kirjoineen. Kieltämättä tuli mieleen Harry Potter. 

Mutta tietenkin se oli myös äärettömän juhlallista ja herkistävää, ja olemme suunnattoman ylpeitä upean suorituksen tehneestä tyttärestämme, joka kaiken lisäksi sai alumniyhdistyksen stipendin taiteen hyväksi tekemästään työstä (teatteriprojekteja on riittänyt ja syksylläkin on vielä tiedossa yksi ohjaustyö, jokin muinaiskreikaksi esitettävä näytelmä ammattiteatterissa). 

Kyllähän minä siellä yleisön joukossa poru kurkussa katselin, miten oma tyttäreni polvistui vastaanottamaan siunauksensa collegen presidentiltä (tästä hetkestä saa onneksi tilata valokuvan, ne olivat heti nähtävillä telttakatoksessa tilaisuuden jälkeen). Julia halusi vielä erikseen kuvan tässä kaaripylväikössä, joka on hänen lempipaikkojaan. Ehkä sen takia, että Stephen Hawkingin elämästä kertovan leffan Kaiken teoria alkukohtaus on kuvattu tässä. Tai ehkä vain sen takia, että se nyt on vaikuttavan näköinen paikka. Kaunis.

Taustalla tuleva setä onnitteli Juliaa ja totesi minulle: ”That was me. Sixty years ago.” Awwww, vähänkö suloista. Vanhuksia käpytteli viikonloppuna joka puolella yliopistoa, sillä siellä oli jokin alumnien iso tapaaminen.

Me vietimme iltaa perheen kesken Millworks-ravintolassa, jossa skoolasimme kuohuvat vastavalmistuneen kunniaksi, ja söimme ja nautimme ilmastoinnista. Tarjoilija hokasi, että meillä on tuore BA joukossamme, ja toi tyttärelle lopuksi vielä extrakuoharin. Äitimamma puolestaan ei koe Brittilän kesämatkaa täydelliseksi, ellei saa Pimms-drinkkiään.

Olimme aivan naatteja, kun pääsimme hotellille. Juho hilpaisi jonnekin uimaan ja juhlimaan Julian kanssa, mutta minun päähän mahtui vain se, että pääsin äkkiä eroon juhlatamineista ja suihkuun. Onnin kanssa kävin vielä läheisessä kaupassa hankkimassa vettä ja karkkeja, sitten jaksoinkin enää huohottaa helteestä ja katsella telkkarikanavia, ennen kuin simahdin.

Ikimuistoinen päivä!

The Cambridge Experience #1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.

2 x Pohjois-Irlannin levottomuudet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tässä kaksi kirjaa, jotka olen lukenut nyt peräkkäin. Kaksi teosta, jotka molemmat käsittelevät Pohjois-Irlannin the Troubles -aikakautta, mutta jotka ovat täysin erilaisia.

Anna Burnsin palkittu Milkman on levottomuuksien ajan keskellä elämistä 18-vuotiaan tytön silmin. On oikea ja väärä uskonto, oikeanlaiset ja vääränlaiset ihmiset, oikeat ja väärät paikat kaupungissa. Keheenkään ei oikein voi luottaa, kaikkia vakoillaan, kaikkia kuvataan salaa kaupungilla. Mitä, missä, kenen seurassa. Huhut leviävät kulovalkean tavoin naapurustoverkostossa, eikä kukaan ole edes järin kiinnostunut tietämään, missä totuuden raja kulkee. Niinpä päähenkilökin joutuu juorujen kurimukseen, kun häntä ahdistelee nelikymppinen, naimisissa oleva mies, joka omalta osaltaan hoitaa ahdistelun niin taitavasti, että siihen on lähes mahdotonta tarttua.

Burnsin kirjan kieli on rikasta, ja teoksen kirjalliset ansiot ovatkin aivan kiistattomat. Kirjassa ei mainita erisnimiä, ei edes päähenkilön nimeä, vaan henkilöihin ja paikkoihin viitataan eräänlaisilla selitysnimillä: first sister, second brother-in-law, the real milkman, land-over-there… Suuri osa tekstistä on päähenkilön sisäisiä ajatuksia, ahdistunutta pohdintaa sekä omasta että oman maan tilanteesta. Oma jälkikasvuni (jonka suosituksesta tämän hankin) sanoikin, että aikakauden ja levottomuuksien luoman ahdistuksen kuvaus kirjassa on loistavaa. Aivan varmasti, joskin se sitten taas minun mielestäni toi kirjaan sanoinkuvaamattoman raskauden.

Huumoriakin kirjasta toki löytyy, sekä erinäisistä tilanteista että liudasta kaupungin omia kylähulluja, ja erikoismainintansa ansaitsevat myös päähenkilön kolme lapsinero-pikkusiskoa. Loppuratkaisuista osa yllättää, tärkein kuitenkin paljastetaan heti kirjan alussa.  Jos on valmis sukeltamaan kirjallisuuden syvään päähän, tässä on oikea teos siihen.

Aivan toisenlaista kirjallisuuden lajia edustaa Emer McCourtin Elvis, Jeesus ja minä. Päähenkilöinä on teini-iän partaalla oleva Seany ja hänen pikkusiskonsa Ger, joka haluaa olla poika hinnalla millä hyvänsä. Vaikka sitten keksimällä mielettömän tarinan alkuperästään ja kulkemalla Cookstownin takuuvarma nakki housuissa, jotta pääsee pelaamaan futista poikien joukkueessa.

Brittiläiset tarkk’ampujat ja IRA:n miehet ovat väistämätön osa sisarusten lapsuuden maailmaa, mutta yhtä lailla ihmettelemistä on monessa muussa ilmiössä, ja kestämistä etenkin tuurijuopossa isässä. Verho aikuisten maailmaan alkaa raottua, mikä on omiaan hämmentämään ja ahdistamaan nuorten mieliä. Lopulta myös kaukainen perhetragedia astuu selittämään perheen nykyistä dynamiikkaa.

Emer McCourtin kirjan kerronta on mutkatonta ja täynnä sen lajin huumoria, joka saa lukijan tyrskimään ääneen. (Kyllä, olen taas hekottanut ääneen tuolla puutarhassa, tuntien itseni jälleen kerran ääliöksi tai kylähulluksi tai molemmiksi.) Jos haluat tutustua the Troubles -kauteen köykäisemmin, tässä on valintasi siinä tapauksessa.

Itse pidin Milkmania liian raskaana, mutta osittain se johtui varmasti siitä, että luin harvinaisen vaikean kirjan englanniksi. Ei järin usein osu kohdalle kirjaa, jossa uusia sanoja tulisi vastaan roppakaupalla. Itse asiassa mieleen tuli vain yksi toinen vastaava kirja, Emma Clinen The Girls, joka kevyen naamioinnin takana kertoo Charles Mansonia ympäröineestä kultista. – Ei järin leppoisa aihe sekään.

Elvis, Jeesus ja minä osui kuitenkin nauruhermooni niin täpöllä, että kallistun tässä nyt suosittelemaan sitä, ainakin lomalukemiseksi. Voi olla, että tulee päivä, jolloin muutan mieleni Milkmanista. Se on kuitenkin viime kädessä sellainen teos, josta ei läheskään kaikkea oivalla ensilukemalta.

Juhannusaaton raparperipiirakka

Julkaistu , kirjoittanut
4

Kuten tiedätte, minä en ole mikään himoleipuri. Ja jos joskus iskee henki päälle, silloin reseptin on viisainta olla helppo. Ei turhia mutkia. Joten raparperipiirakankin on oltava sellainen, että ainekset saa vain sekoittaa keskenään, ja hyvää tulee. Työkaverini toi opehuoneeseen kerran aivan jumalaista juustokakkua, jonka reseptin me kaikki halusimme, mutta kun näin, että sitä yhtä ja samaa kakkua piti paistaa uunissa kolmeen eri otteeseen, ja väsätä siinä välissä aina jotain uutta vaihetta, niin minun intoni lopahti siihen.

En kuollaksenikaan enää muista, mistä olen tämän reseptin aikanaan saanut, mutta veikkaisin nettiä ajalta kauan ennen kinuskikissoja ja muita alan valtiattaria. Ehkä jopa jostain nettikeskustelusta? Mene ja tiedä, mutta tässä tämä on, enkä omaksi ideakseni edes väitä.

3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria
1 tl kardemummaa
2 dl sokeria
3-4 raparperin vartta
100g voisulaa
2 munaa
1,5 dl maitoa

Vuoka: pyöreä piirakkavuoka, halkaisija n.28 cm

Ohjeet: Pilko raparperi hienoksi. Sekoita jauhot, leivinjauhe ja mausteet keskenään. Lisää sitten muut ainekset ja sekoita tasaiseksi taikinaksi puuhaarukalla. Kaada voideltuun vuokaan, tasoita. Paista 175-asteisessa uunissa alatasolla n.25-35 min.

Valmis piirakka ei ole yhtä esteettinen näky kuin paista-pohja-ensin-lisää-sitten-täyte -versiot, mutta maku on loistava.

Lämmin piirakka vaniljajäätelön kanssa maistui aurinkoisella terassilla kalusteiden öljyämisurakan jälkeen oikein hyvin.

Hyvää juhannusta kaikille, rakkaat lukijat!

Fillarilenkin varrelta

Julkaistu , kirjoittanut
4

+27 Celcius-astetta, puolipilvistä ja ehkä leutoa reippaampi tuuli. Täydellinen fillarikeli! Kun olen ohittanut vanhan mummolani (jonka pihan perällä ei enää loju heinikossa vanhaa Wartburgin raatoa) ja päässyt kunnolla Niemenkylään, ensimmäinen maamerkkini on Villa Petrell.

En tiedä, asuuko täällä vielä arkkitehti-kuvanveistäjä -pariskunta, joka paikan ostettuaan piti sitä pari kertaa viikossa auki vierailijoille, mutta olettaisin niin. Olen itse kiikuttanut sinne sveitsiläiskaverini visiitille silloin vuonna kivi ja käpy, enkä enää kuolemaksenikaan muista, mitä kautta Petrellien suku oli yhteydessä porilaiseen Juseliukseen (just siihen mausoleumimieheen), mutta jokin kytkös siellä oli. Jossain vaiheessa Villa Petrell oli pankin omistuksessa, jossain vaiheessa sen osti jokin Israelin ystävät -yhdistys, joka piti pompöösit avajaiset, mutta joiden toiminta haiskahti niin pahasti huijaukselta, että olin suunnattoman tyytyväinen kun yhdistys teki vararikon. Nykyisten omistajien aikana paikassa on kuvattu jokin Risto Räppääjä -leffoista.

Juuri ennen Kravinsuun pienvenesatamaa, veneveistämön paikkeilla, on tällainen sympaattinen portti, joka suorastaan houkuttelee avaamaan ja kulkemaan kärrytietä pitkin eteenpäin. Oletan, että tie vie aika äkisti perille jonkin merenrannan mökin pihaan, mutten tiedä. Veneveistämö muuten on Scylla-veneiden suunnittelijan Björn Nybergin paikka. Mies on ollut myös suunnittelemassa Kaljaasi Ihanaa.

Pienvenesatamassa oli varsin tyhjää. En tiedä, paljonko täällä nykyään edes veneitä säilytetään, tuntuu että Laitakari on vetänyt kaikki paatit puoleensa. Ainakin täältä ajelee m/s Sympaatti Säpin saareen.

Tämä on seuraava maamerkkini venesataman jälkeen. En tiedä, montako vuotta tämä on ollut tienhaarassa, mutta minulle se oli tänä kesänä uusi tuttavuus. Mua sekä naurattaa että jollakin tapaa viehättää tämä keksintö.

Ehkä kilometrin päässä postilaatikosta on tämä maitolaituri, toisella puolella tietä. Aina en muista nuken olemassaoloa, ja paluumatkalla hätkähdän, että taivas, kuka siellä oli, kun porhallan ohi. – Ei mitään hajua siitä, kuka tämän installaation on väkertänyt.

Tänään oli sellainen fiilis, että kyllä, perille merenrantaan asti, kiitos. Piti vain oikein asfaltoinnin loppumisen kohdalla pysähtyä pähkäilemään, että kumpaa tienhaaraa sinne mentiinkään. Tienviitta ratkaisi pähkäilyni aika nopeasti, joskin kalasataman kyltistä oli jäljellä enää puolikas a-kirjain.

Mietin soratietä polkiessani, että onkohan rannassa enää minkäänlaista toimintaa, mutta kyllä sieltä muutama vene löytyi, pari vesillä ja pari maalla. Plus jäätävä määrä halkoja, jotka oli pakattu suuriin muovikasseihin, ajattelisin, että motti yhdessä paketissa.

Veneiden laskupaikalta olisi voinut fillaroida suoraan mereen. – En sitten kumminkaan ajanut, vaikka hiki kyllä pukkasi kun oli 14 km takana.

Kaunista on meren äärellä, aina. Pilvipoudallakin.

Onhan tämä toki aika korvessa. Paluumatkalla silti oli jo vastaantulevaa liikennettäkin, kesämökkiläiset palaamassa töistä ja valmistautumassa juhannuksen viettoon.

Selkä vähän osoitti väsymystään kotona perillä 28 kilsan rupeaman jälkeen, muuten olo oli suihkun jälkeen mitä parhain. Jaksoin vielä viimeistellä puutarhakalusteiden homepesunkin, josta suurimman työn olin tehnyt aamupäivällä. Illalla otin rennosti systerin luona, avasimme viimeinkin Fresita-pullon, jonka olin ostanut sen kunniaksi, että hänen leikkauksensa meni syksyllä nappiin. Nyt iloitsimme myös mun rauta-arvojen kohoamista. Kävin viime perjantaina kontrollilabrassa. Hb oli jo huikea 132 ja ferritiinikin kohonnut 29:een, joka ei vielä ole järin huikea, mutta paljon parempi kuin tammikuun lopun 11 saati lokakuun 6. Ehkä kahvista luopuminen ja muu säätäminen on tosiaan kannattanut.

Harmaudesta paisteeseen

Julkaistu , kirjoittanut
2

Koska eilinen valkeni harmaana ja ankeana, iskin konnaarion kimppuun ja tein suursiivouksen. Vanhat mullat ja hiekat ulos, täyspesu, ja uudet tilalle. Kilpparit ovat saaneet nyt taas kipittää putipuhtaassa asunnossa kylvettyään itsekin. Kilpiä en jaksanut kiillottaa enää ruokaöljyllä. Viimeksi kun niin tehtiin, konnat saivat käppäillä hetken olkkarissa, ja eipä aikaakaan kun Helli oli nuollut öljyn niiden selästä.

Lähdimme käymään Porin Puuvillassa, joka on siitä kiva ostoskeskus, että sinne saa viedä koiria. Tekee hyvää doggolle vähän sosiaalistaa sitä ja totuttaa vilkkaampaan menoon, kun täällä maaseudun rauhassa on niin toisenlaista. Hienosti Helli osasi käyttäytyä. Kävimme yhdessä Faunattaressa ostamassa lisää kaniherkkuja, ja luontaistuotekaupan ovella kysyin myyjältä, saanko tulla koiran kanssa sisään ostamaan sinkkitabletteja, ja yllätyksekseni vastaus oli myönteinen. Toinen positiivinen ylläri oli se, että Helli malttoi käskystäni istua nätisti kaikkien niiden jännien tuoksujen keskellä. Ehkä tuo ryökäle vielä on kehityskelpoinen!

Hellin kanssa on kiva olla liikkeellä, koska se herättää paljon mielenkiintoa nallekarhumaisella olemuksellaan. Ihmiset tulevat juttelemaan, kertovat omista koiristaan, haluavat silitellä ja antaa lastensa silitellä. Olen sallinut silittelyn, jotta Helli tottuu ihmisiin ja osaa olla kärsivällinen, ja minusta on älyn kiva jutella tuntemattomienkin kanssa. Toiset koiranomistajat ärsyyntyvät muiden kiinnostuksesta ja halusta tulla koskettamaan vesikoiran erikoista ja pehmeää turkkia, mutta minusta on vain mukavaa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja totuttaa koirakin siihen.

Eläin- ja luontaistuotekauppaa lukuunottamatta meidän piti tietenkin vuorotella siinä, kumpi oli koiran kanssa ja kumpi kävi jossain kaupassa, ja lopuksi veimme lemmikin autoon odottamaan, kun halusimme molemmat Cittariin. Kotiinpäin ajellessa sää alkoikin kirkastumistaan kirkastua, ja vaikka Porissa oli ollut vielä lähes täysin pilvistä, Luvialla paistoi jo aurinko kirkkaalta taivaalta.

Tänään olen saanut nauttia Milkmanistä auringonpaisteessa, joskin olen myös jatkanut voikukkasotaani kahden sangollisen saaliilla. Menetyksiäkin sodassa tänään koettiin; oikean käden etusormen kynsi katkesi pa-has-ti vaikka mulla oli puutarhahanskat kädessä.  Kostan tämän huomenna seuraavalla kitkentärupeamalla.

Päivän kivoin momentti oli keitellä teetä ja jutella bestiksen kanssa. Keskimmäinen oli Turussa, nuorin yökylässä ja isäntä leffassa, joten saimme parantaa maailmaa kaikessa rauhassa. Ilmoittauduimme sitä paitsi yhdessä elokuussa pidettävään naisten viikonloppuleiriin Reposaaressa. Ystävät ovat totisesti elämän suurimpia siunauksia!

Sadeperjantai

Julkaistu , kirjoittanut
2

Ostin aivan jumalaistäydellisen vaaleanpunaisen kynsilakan, Essien Stones n’ Roses, ja onnistuin mokaamaan joka helkutin kuvan lakkauksestani. Ehkä yritän myöhemmin uudelleen. Muut ovat kyllä julkaisseet kyseisestä lakasta loistavia kuvia, joten ehkäpä kannattaa googlailla. Tää on niin loistoväri että voisin syödä sen.

Sadepäivä. Vietettiin iso osa päivästä kaupungilla. Tuhosin hyvin alkaneen dieettiyritykseni kiinalaisessa ravintolassa, koska isäntä halusi sinne syömään. Hankin naperolle shortseja, konnaarion sisustuksen uusimiseen orkideamultaa, etupihan kukkapataan keltaisia leijonankitoja, perheelle ruokaa. Miten tuo kaupungilla käyskentely käy niin paljon voimien päälle? Kun päästiin kotiin, vedin vielä sateessa lenkin Hellin kanssa, ja sitten olinkin ihan valmista kauraa päikkäreille, vaikka kello oli siinä vaiheessa jo vaikka mitä.

Tuomitsin ”Annoin sinun mennä” -dekkarin sittenkin hitusen liian aikaisin, koska kyllä, loppukäänteissä se kuitenkin vetäisi mukaansa ja sisälsi yllätysmomentinkin. Pidin silti enemmän kahdesta muusta mainitsemastani jännitysromskusta enemmän, ja mietin, että miksi. Oivalsin syyksi sen, että tässä kirjassa oli mukana perinteinen poliisi-tutkii-asiaa -näkökulma, minkä lisäksi tutkivan poliisin henkilökohtaiset asiatkin olivat osa tarinaa, vaikkeivät olleetkaan missään tekemisissä pääjuonen kanssa. ”Nainen ikkunassa”-  ja ”Sitten hän oli poissa” -kirjoissa tämä traditionaalinen etsivämomentti puuttui.

Nyt kehissä tyttären vinkkaama ”Milkman”. Nuoren tytön elämää Pohjois-Irlannissa the Troubles -aikakaudella. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa yhtään mitään.

Paistakoon huomenna aurinko, haluan ulos lukemaan.

Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Julkaistu , kirjoittanut
5

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

Lomaviikonloppu – ei maanantaistressiä

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kas, tässä uusi paras ystäväni, voikukkarauta. Joko meidän pihan voikukat a) eivät käy lukemassa blogiani tai b) eivät ymmärtäneet minun olevan tosissani, sillä siellähän ne jäpittivät vielä aamulla, ja kaiken kukkuraksi muutama on jo ehtinyt nostaa jostakin uumenista ihan uuden varren uusine nuppuineen. Kiskoin eilisiltana kokeiluluontoisesti parikymmentä juurineen ylös maasta. Huomenna isken uudelleen, mutta maltti täytyy säilyttää, ettei selkäni ala tykätä huonoa. Katsotaan, miten saan urakan jaettua. Ehkä käyn kaupunkireissulla hakemassa pari rautaa lisää ja lykkään ne perheen kouraan.

Eilen kävin korkkaamassa omalta osaltani tuon uuden pyörätien Luvian ST1:n ja Viidantien välillä. Nyt voi viillettää fillarilla polkupyörätietä aina Poriin asti ja takaisin, minkä tarmokas naapurini olikin tänään jo tehnyt. Mä ajoin eilen vain runsaat 11 kilsaa Porin suuntaan, ja olin toden totta heittämässä jo henkeni Lattomeren mäen kohdalla. Onnistuin myös menomatkalla hetkeksi eksymään pyörätieltä Lattomeren risteyksen kohdalla. – Saavutus, joka jopa itseni mielestä oikeuttaa minut blondikerhon kunniajäseneksi loppuiäkseni. Jotenkin luulin, että ylöspäin kapeampana jatkuva osuus veisi vain bussipysäkille, ja satuin sitten kiertämään vähän pitemmän kautta. (Olisittepa nähneet isännän ilmeen, kun sanoin sille eksyneeni hetkeksi pyörätieltä! – Priceless!!!)

Tänään palasin tutulle Niemenkylän reitilleni, josta nautin monin verroin enemmän kuin tylsästä kasitien reitistä. On kiva katsella taloja ja pihoja ja merenrantaa ja ällistyä kaikesta uudesta, mitä reitin varrelle ilmestyy. Kuten erään talon luovasta postilaatikkoratkaisusta, jossa postilaatikko on teipattu jesarilla vanhan puutarhatuolin runkoon. Se on kyllä näky, joka pitäisi teille ikuistaa.

Kävimme eilisen helteessä myös viemässä Hellin uimaan Laitakariin, jossa oli meneillään jokin Selkämeri-tapahtuma. Emme olleet järin kiinnostuneita kulkemaan kojuja katselemassa, sillä Helli tiesi, että helpotus kuumuudesta on vedessä, ja kiskoi sitä kohti aivan vauhkona. Voi riemua, kun heitimme sille keppiä veteen! Perään paineli onnellinen perro, joka viilensi joka kerta rannalle astuessaan myös meitä ravistelemalla vettä päällemme roppakaupalla. Siinä lämpötilassa se tuntui kyllä vain hyvältä.

Ihana teki lähtöä juuri, kun saavuimme rantaan.

Laitakarissa on aina kiva katsella purjeveneitä, näky on niin täyttä kesää. Systerin kanssa just Ihanalla pohdittiin sitä, että meidän perheessä ei koskaan ole ollut venettä, eikä minkäänlaista perinnettä vesillä liikkumisesta. Ei ihme, että meistäkin on tullut tällaisia maakrapuja. Ihailen silti kauniita veneitä ihan sydämeni pohjasta, monet Laitakarin vakiokalustosta ovat tosi symppiksiä.

Olisin ihan hyvin voinut pitää eilisen säätilan vielä tänäänkin, vaikka niin monet puhisivat helteen kamaluutta. Not me! Kova ja kylmä tuuli piti tänään huolta siitä, että fillarointi kävi työstä, ja pitkähihaistakin tarvitsi taas yllensä.

Mutta hei, tajusin just, että vaikka nyt on sunnuntai-ilta, enkä ole tehnyt puoliakaan kaikesta siitä, mitä ajattelin että tarttis tehdä, niin so what. Yhtään ei stressaa, kun huomenna ei ole työpäivä, eikä tarvii ajatella, mitä jäikään tekemättä ja miten senkin taas ehtii. Huomenna on päivä uus, ehdin nitistää voikukkia, pestä puutarhakalusteita ja imuroida keittiön huomennakin. Ellen sitten satu keksimään jotain muuta tekemistä.

Hyvä puutarhani voikukkapopulaatio,

Julkaistu , kirjoittanut
10

Katselin puutarhaani tänään miettien, miksi se näyttää vuosi vuodelta aina vain jotenkin epäsiistimmältä. Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että tajusin syyksi teidät. Olette vallanneet aivan liikaa alaa. Rumat vartenne rehottavat pitkin, poikin, olette tukahduttaneet nurmikon ja apilan, ja saatte kaiken näyttämään hoitamattomalta ja sotkuiselta.

Kyllä, tämän oivalsin. Vihaan teitä. Pidin isääni aivan höyrähtäneenä, kun hän aamuin ja illoin kävi nitistämässä teitä nurmikoltaan, mutta nyt ymmärrän, että mieshän oli oikeassa. Niinpä minäkin ryhdyin tänään vähentämään teitä nurmikoltani. Ehkä noin 15 sangollisen verran. Toivon, että te jäljellä olevat voikukkakansalaiset ymmärrätte tästä viestini:

Teillä on nyt yö aikaa pohtia tätä, ja toivon, että auringon taas noustessa olette tuleet viisaimpaan mahdolliseen ratkaisuun: nostaneet itse juurenne ylös maasta ja lähteneet käpälämäkeen. Tämä säästäisi meiltä molemmilta osapuolilta paljon aikaa ja vaivaa loppukesää ajatellen.

Tuskinpa puutarhassani on mitään sellaista, mitä ette löytäisi jonkun muunkin tontilta, joten hyvällä syyllä voin väittää, ettei teillä ole mitään järjellistä syytä jäädä nurkkiini. Olen kuitenkin tietoinen itsepäisestä luonteestanne, ja voin vakuuttaa, että olette löytäneet minussa vertaisenne jääräpään. Jos näen teidät vielä aamulla, se merkitsee vain yhtä asiaa.

Viimeinen sanani teille: voikukkarauta.