Perheenlisäystä #2

Huomenna suuntaamme auton keulan heti koulun jälkeen kohti Tulimaan kenneliä Turun seudulla. Meille saapuu pieni perheenlisäys, espanjanvesikoiran pentu Helli Hunaja. Tämä on minulle niin ihmeellinen, outo, käsittämätön ja ihana asia, etten oikein ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Minähän olen ollut allergikko 7-vuotiaasta lähtien, enkä ole koskaan ajatellut, että minulla voisi olla koiraa lemmikkinä. Vasta tämän vuosituhannen puolella on alettu puhua paljon siedättymisestä, ja myös siitä, että on sellaisiakin koirarotuja, joiden kanssa allergikonkin on mahdollista elää. Suhtauduin näihin juttuihin äärettömän skeptisesti, ennen kuin työkaverini koira oli meillä hoidossa ensin pari tuntia, ja sitten myöhemmin yön yli, jolloin taivuin jopa päästämään sen koiran sänkymme jalkopäähän nukkumaan ajatellen, että astmapiippu hollille ja yöllä voin siirtyä Julian tyhjään sänkyyn.

Aamulla heräsin oireettomana siihen, että vallaton karvaturri nuoli pakaroitani. (Voitte uskoa, että tästä on naurua riittänyt.)

Silloin tapahtui se käänne, että aloin etsiä tietoa asiasta, ja yhdeksi allergikkojen parhaiten sietämäksi roduksi löytyi espanjanvesikoira. Tänä keväänä otin yhteyttä kenneliin, jossa todettiin, että olen turhan myöhään liikkeellä, koska kevään pennut on jo varattu, mutta meidät laitettiin jonoon loppukesän tai syksyn pentueita varten.

Olinkin vähän ryytynyt siinä kohtaa, lähinnä itseeni, kun olin ollut niin hölmö, että kuvittelin jotenkin olevani tarpeeksi ajoissa liikkeellä  – yksi osoitus kokemattomuudesta näissä asioissa. Kävelin pääsiäisenä flunssatoipilaana lenkkiä pitkin kylänraittia ja ajattelin synkeänä, että mikä idiootti olenkaan, ja samalla heitin huokausta tuonne Yläkertaan ajatellen, että turhaan minä tässä yritän säätää, hoitakoon Kaikkivaltias koirat ja talot (joo, etsimme myös uutta kotia) ja kaiken, ja ehkäpä koko koira on huono idea, niin että sitä ei ole tarkoitettu mulle.

Vasta muutamaa päivää myöhemmin tsekkasin sähköpostini, josta löytyi juurikin siltä pääsiäispäivältä lähetetty viesti siitä, että peruutuksen vuoksi yksi narttupennuista näyttäisikin olevan vapaana. – Olimme nimenomaan ajatelleet narttua, vaikka emme olleet sitä ehtineet edes vielä kennelin omistajalle sanoa!

Lyhyt tarina pähkinänkuoressa on se, että oleskeltuani voimakkaassa altistuksessa kennelissä emon ja kymmenen pennun kanssa en oirehtinut mitenkään, ja päätin loikata altaan syvään päähän ja varata pennun. Kennelissä oli myös töissä ihan samanlainen allergikko kuin minäkin. Riskitönhän tämä tilanne ei ole, ja olen varautunut henkisesti siihen, että oireita voi tulla ja siedättyminen vie aikaa, ja kauhuskenaarion varalta kyllä sovin jo kennelin kanssa siitäkin, että pahimman sattuessa he auttavat minua löytämään koiralle uuden, hyvän kodin. Mutta kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin optimistinen, sillä olen mielestäni siedättynyt jonkin verran jopa anopin Nellalle, joka dreeverinä ja karkeakarvaisena koirana on yksi pahimmista allergeenipesistä.

Viikko sitten kävimme Mustissa & Mirrissä hankkimassa tarpeellista pentukamaa, ja tänään isäntä rakensi pihalle pentuaitauksen painekyllästetystä puusta ja verkkoaidasta. Sisälle olemme lainanneet työkaverilta pienemmän ja kevyemmän pentuaitauksen.

Kirjallisuutta on luettu, samoin nettitietoa, ja onneksi toi puoliso on kokenut tapaus koirien kanssa. Yksin ja täysin kokemattomana tässä voisikin puntti tutista aika lailla. Matot rullalle. Koiranruokaa säiliöön. Petipaikka valmiiksi. Sanomalehtiä ja muovia hollille. Puruluita iskuvalmiuteen.

Todennäköisesti en ole yhtään valmistautunut siihen, mitä on odotettavissa.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kevätväsynyt ope?

Kyllä on riemukasta tämä kevätaika tuolla koulun puolella. Se ratkaiseva taite tapahtuu joka vuosi toukokuun puolella viimeistään siinä vaiheessa, kun sää heittäytyy niin lämpimäksi, että suomalaisen on sitä vaikea vuoden kylmässä kärvistelyn jälkeen taas uskoa. Niin tänäkin vuonna.

Kyllähän minä tiesin jo tänään töihin lähtiessäni, että hommat olisi voinut viilata huomattavasti parempaan malliin, mutta eilisilta meni taas jälkikasvun kevätkonsertissa musiikkiopistolla. Vasta kun toinen oppitunti alkoi, ja ysit alkoivat mitään sanomatta kuin automaationa järjestää pulpettejaan koejärjestykseen, mulla nousivat kulmakarvat takaraivolle.

”Katriina looks confused”, totesi yksi oppilaista, johon vastasin, että totisesti olen confused. Meillähän piti olla koe perjantaina, eikö me se sinne siirretty? ”Joo, niinhän sää sanoit, mutta Wilmassa luki, että se on tänään, niin kaikki on nyt sit lukeneet tälle päivälle.”

Anteeks, MITÄ?

Miten minä satakertainen valopäätumpelonakkisormi olin onnistunut näppäämään kokeen tiistain kohdalle, kun perjantaihin tähtäsin??? Ei aavistustakaan. Onneksi koe oli valmiina, joten äkkiä työhuoneeseen sitä tulostamaan. Työhuoneessa kaikki koneet varattuja, työkamu luovuttaa vuoronsa. Tikunperkeleeltä ei tiedostoa löydy, ei itkemälläkään. Mihin se on kadonnut??? Kokeilen varmuuden vuoksi ruotsitikkua, että olisiko vahingossa siellä, mutta nope. Yritän kirjautua iCloudille, koska yleensä tallennan työt sinne. AppleID:ni salasana menee koko ajan väärin. Muka. Miksi?

Miksi koko universumi on nyt minua vastaan? Aika käy vähiin, kokeesta saattaa olla yksi printtiversio kassissani. Kiireellä takaisin luokkaan etsimään!

Pengon, pengon ja lopulta löytyy. Nyt kopiohuoneeseen!

Aika hupenee… Kopiokoneelta luokkaan!

Kun koepaperit ovat oppilailla, lysähdän tuoliini.

Tarkistan tikun. Tällä kertaa tiedosto löytyy. Vahingoittuneena, eli sitä ei voi avata. Kannattaako kiskoa muistitikkua irti koneesta odottamatta koneen virallista lupaa? – EI KANNATA. Kaksi Powerpointtia on myös muusina.

Sitten mietin, mitä ihmettä AppleID:lleni on tapahtunut, ja muistan, että vaihdoin salasanan aivan äskettäin varmuuden vuoksi, koska keskimmäiseni joutui juuri vastikään tietomurron kohteeksi. Mutta mikä on uusi salasanani?

Helpotus on suuri, kun muistan sen. Mutta iCloudilla mun koettani ei ole, joten joudun vain toivomaan, että tiedosto on tallessa myös kotikoneellani.

Annan oppilaille välkän lisäaikaa tehdä koetta, eikä kenellekään tunnu tulevan liian kiire. Luokasta lähtiessäni tajuan, että minulla ei ole avaimia. Olen jättänyt ne jonnekin akselille työhuone-kopiohuone. Suljen oven takanani, lähden syömään ja toivon, että kesäloma alkaa ruokatunnin jälkeen.

Matkalla ruokalaan muistan vastaavanlaisen tilanteen keväältä, jolloin olin joutunut Comenius-reissulla mottiin oppilaiden kanssa Saksaan tulivuorenpurkauksen takia ja palannut kouluun enemmän kuin puolikuolleena, koska paluumatka kesti lähes kaksi vuorokautta neljää junaa, muutamaa bussia ja yhtä laivaa käyttäen. Olin unohtanut siirtäneeni ysien ruotsin koetta, ja sillä kertaa en saanut sitä mistään, en mistään taiottua esille. Lopulta en voinut muuta kuin mennä romahtaneena takaisin luokkaan ja todeta, että koetta on pakko siirtää edelleen.

Vedän itseni vessasta alas -fiilikseni kirkastui, kun yksi luokan oppilaista huokasi ilmeisen helpottuneena siitä, että koetta ei ollutkaan sinä päivänä: ”Kyl Jumal meit ny tänäp niim pali siuna!”

 

 

 

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Perheenlisäystä #1

Kyllästyin taannoin aivan lopullisesti siihen, että tämän perheen sisällä näyttää kaikesta mekkaloinnistani huolimatta tilanne olevan niin, että ainut siivouskykyinen olento olen minä. Enpä ole enää ainut. Verkkokauppa.com toimitti mulle pikavauhtia robotti-imurin, jonka laitoin tänään hyrräämään tänne ensimmäistä kertaa.

Meidän huusholli on iso, joten Robocopiksi nimeämäni vempele kävi välillä huilaamassa eli latautumassa, mutta siivousjälki on moitteetonta. Meillä imuroitiin viimeksi lauantaina, ja siitä huolimatta Robocopin säiliö oli täynnä roskaa ja pölyä sen lopetettua imuroinnin. Olkkarin sohvat ovat liian matalat sille, mutta sängyn alla se huristeli iloisesti, samoin makkarin lipaston alle meni ihan kevyesti. Hapsulliset matot tuottavat ongelmia kaikille robotti-imureille, joten taitoin hapsureunat maton alle kaksinkerroin, eikä maton päälle kiipeäminen sen jälkeen tuottanut ongelmia. Telakkansa se löysi itsekseen helposti ja asettautui mukavaan asentoon latautumaan.

Jes!!! Isäntä kysyi hintaa, jolloin sanoin vain kylmästi, että maksoin siitä kolmen omakotitalon verran, ja sen jälkeen ei kysytty enää mitään. Kun en jaksa sitä jatkuvaa siivoustaistelua. Plus että taloon on tulossa muutakin perheenlisäystä ensi viikolla, mikä ei ainakaan siisteystilannetta tule helpottamaan. Mutta siitä myöhemmin 😉

TallennaTallenna

Liikunnan riemua?

Lämmin ja aurinkoinen päivä sai mut eilen päättämään, että nyt on hölkästä ollut enemmän kuin liikaa taukoa, ja eikun lenkkarit jalkaan ja puuskuttamaan pitkin kylän raittia. Eipä ollut hurraamista. Jaksoin hiukan pyrähdellä juoksuun kävelemisen lomassa, ja vajaan viiden kilsan matkalla (käytin Sportstrackeriä, tähän asti olen luullut tota reittiä kolmeksi kilsaksi) onnistuin jo niksauttamaan selkänikin. Se rangan piste, josta ylävartalo kiertyy luonnostaan askelten ja käsien liikeen tahdissa, muljahti ja vihlaisi ikävästi, ja vaikka venyttelin illan kaikkia mahdollisia Pilates-liikkeitä, jotka vaikuttavat ylärankaan, menin silti hieman tuskaisena nukkumaan. ÄRGH. Liikaa taukoa hölkästä. Liian vähän säännöllistä Pilatesta. Persuli sentään, tähän on tultava muutos.

Aamulla lihakset olivat yöunien aikana rentoutuneet, joten nikamajumi ei voinut olla paha. Niinpä, vaikka tänään tuntui tältä, 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

niin pelkällä pahalla sisulla lähdin uudelle lenksulle iltapäivätorkkujeni jälkeen, ja hyväähän tuo vain teki. Voi olla, etten huomisaamuna pääse sängystä ylös, mutta koska suurin osa Suomen kansasta kokee saman tiistaiaamuna, mä olen vain vuorokauden etuajassa.

Ryömii naftaliinista hän

Niin se vain kevätaurinko herättää mehiläiset pörräämään, linnut visertämään ja Kutrin bloggaamaan, vaikka olin jo talven synkkinä hetkinä valmis painamaan delete-nappia lopullisesti. Ajattelin, että minulla ei enää koskaan ole mitään sanottavaa täällä. Mutta miten olisi voinut ollakaan, kun töistä kotiin raahauduttuani nukuin illat ja yöt, kunnes aamulla lähdin taas töihin, ja suurimman osan valveillaoloajasta olin sairaana. Mnjooh, ehkä nyt liioittelen (enhän ole siihen koskaan ennen sortunutkaan…), mutta, kyls tiiätte. Kun alkaa elämä painaa, niin sittenhän se vaan painaa, ja energia riittää vain välttämättömimpään.

Mutta nyt lumikellot ovat heränneet pihalla krookusten seuraamina, ja etupihalla jo sinisilmäiset skillat availevat luomiaan kohti valoa! Takapihan fasaanikukko huutelee aamuisin kyykkyään tosi raivokkaasti, ja käy tälleen perjantaiehtoona kiillottamassa rintasulkansa tuolla isännän kivikkokasvipenkissä niin että multa pöllyää. Tepastelee sitten leuhkana pitkin pihaa ja kiiltää kuin sametti, valmiina lähtemään naisiin, että jos kävisi flaksi.

Mehiläisyhdyskunta on herännyt talvihorroksestaan sekin ja aloittelee uutta hunajanvalmistuskautta. Peipposet, närhet, kyyhkyset, pikkutintit ja pari innokasta tikkaa lehahtelevat, sirkuttavat ja koputtelevat pihapiirin puissa. Kaiken pimeyden, hiljaisuuden ja surkeuden jälkeen maailma alkaa olla täynnä elämän merkkejä.

Niinpä minäkin venyttelen talven jäljiltä nuutunutta olemustani, haukottelen leveästi ja ihmettelen, miten tämän sohvapotaatin saisi jälleen liikkeelle. Tänään pakotin itseni haravan varteen, ja kymmenen minuutin kuluttua jo aloin virkistyä ja muistin, miten mukavaa puuhaa haravointi onkaan. Keväällä niitä lehtiä ei sitä paitsi tipu jatkuvasti enää lisää juuri klaaratulle alueelle. Löysin nurtsin roskien seasta myös kaksi pientä, keltaista päätä, joista en oikein tiedä, ovatko ne heräämässä olevia krookuksia vai pikkunarsisseja. Aika näyttää.

Ja kesälomaankin on enää 24 työpäivää.

 

Hyvä Antonim bäevä!

Joka vuosi tammikuun 17. päivänä muistan väkisinkin, että nimpparisankarina on Anttoni ja Anton, ja kiitos tästä kuuluu raumalaiskirjailija H.J.Nortamolle, jonka tarina Anttonin nimppareista ja sen kunniaksi ammutuista kanuunanlaukauksista oli varmaankin ensimmäinen stoori, jonka hänen Raumlaissi Jaarituksi -teoksestaan luin. Ihmismieleen jää kummallisia asioita. Ja kyllä, pitäisi uudestaan lainata kirjastosta Nortamoa ja lukea muutama kertomus itsensä iloksi, esimerkiksi tuo Antonim bäev, tai vaikka Linnalan korsteeni.

Tammikuu on jo yli puolenvälin, ja meikä vasta herää uuteen vuoteen. Tarpeeksi läksyjen ja kaiken muun kanssa sekoiltuani sanoin tänään yhdelle seiskaluokalle, että nyt, tänään kello 14.06, alkoi meikäläisen uusi vuosi 2018, jolloin muutun täsmälliseksi, järkeväksi, olen kartalla kaikesta ja mulla on kaikki järjestyksessä. (Ehkä hippasen vaativa homma sikäli, että multa on taas yks tärkeä juttu hukassa, mutta niinkun muuten kaikki kondikseen ja sitten vielä että löytäis sen hukatun jutun…) Niin että sillä kellonlyömällä mä nyt sitten muutuin silmänräpäyksessä, kuten vain voitte kuvitella.

Lempiharrastukseni kirjallisuus on nyt osoittanut olevansa vaarallinen laji. Olen jo pari viikkoa lukenut Charles Dickensin tiiliskiveä ”Bleak House”, ja koska homma etenee äärest hitaasti tämän kiireisen arjen keskellä, otin viikonloppuna kunnon löhö- ja lukupäivät. Minkä seurauksena luin hartiani jumiin. Kun olisin tampio edes ottanut esille sen kirjatelineen, jonka joulupukki toi vuosi sitten! Mutta kun ei, niin maanantainahan sitten heräsin aamuun silleen, että jos halusin kääntää päätäni, niin sitten piti kääntää koko ylävartalo tosta pallean pisteestä ylöspäin. Vasta illalla Pilateksessa alkoi jumi vähän aueta, ja mun yläselkäni muuttui ihan tulikuumaksi, kun siellä alkoi veri kiertää, mutta edelleen varsinkin vasemman lapaluun alla on sellainen herkkukohta että itkettää.

Ai muuten, ”Bleak Housesta” löytyi myös BBC:n tekemä telkkarisarja vuodelta 2005, jossa pääosissa esiintyvät mm. Gillian Anderson ja Charles Dance. Voit katsoa sarjan täältä. Olen itse ehtinyt katsoa vasta ekan osan, ja ajattelin edetä osissa aina korkeintaan niin pitkälle kuin mitä olen päässyt kirjassa.

Porin seurakuntakeskuksessa alkoi tänään Mari-Anna Stålnacken uusi opetussarja Uskon matkalla. Nautin taas joka sekunnista, ja jos vain jossakin Porin seudulla asut, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Seuraava tilaisuus on keskiviikkona 31.1. klo 18-19, ja voin taata, ettei paikalle vaivautuminen kaduta. Mitään näin rohkaisevaa, ilahduttavaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa julistusta en ole aiemmin ollut livenä kuuntelemassa ja kokemassa.

Voimaantumista tässä kyllä tarvitaan, kun aamulla lähtee tuonne hyytävään säähän. Kyllä taas maanantaiaamuna kummasti muistui mieleen, missä päin maapalloa tässä asutaankaan. Minun kavereita ovat takkatuli, villasukat, kuuma tee ja Marks&Spencerin tuplapaksu fleecenkaltaista materiaalia oleva peitto, jota kutsumme lämpöpeitoksi. Brrrrr!

Onnellista uutta vuotta!

Sitä välillä yllättää itsensä. Tällä kertaa oikein uuden vuoden kunniaksi.

Mulla on keittiön kaapissa lojunut

a) kuukausia isännän uudet farkut, jotka piti lyhentää. Vihaan housujen lyhentämistä. Mieluummin ompelisin alusta uudet kuin lyhentäisin jotkut valmiit. Mutta nyt, ta-daa, mä ne vihdoin lyhensin.

b) vuosia viisi keittiöpyyhettä, jotka on ostettu matkoilta (Lontoo & Dublin), ja joista on puuttunut vain ripustuslenksut. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki viisi saivat lenksunsa tänään.

c) samoin vuosia kaksi pehmolelua, joista sauma on ratkennut. Ompelin käsin. Toinen, sydänkoira (yllättävää: pieni koira, jonka kaulassa olevasta pannasta riippuu punainen sydän) pääsi omistajansa Onnin sängylle. Toinen, Paavo (Särkänniemestä ostettu pupujussi), pääsi omistajansa Julian yläkaappiin istumaan.

d) edelleen vuosia sitten rikki rispaantunut mankeliliina odottanut ja odottanut, että siksakkaisin reunan, jottei se enää rispaantuisi lisää. Piti siirtää keittiön pöytä jokseenkin kummalliseen kulmaan, jotta mankeliliinan pää ulottui ompelukoneen paininjalan alle, mutta sekin onnistui.

e) noin vuoden verran pilkullinen paitis, josta on irronnut yksinkertaisesti vain nappi, enkä ole saanut uutta ommelluksi tilalle. Nyt tsekkasin pesumerkintälapun, ja siellähän köllötti varanappi nätisti odottamassa. Ei köllötä enää.

Luulen, että näiden urotekojen jälkeen palkitsen itseni tilkalla Baileysiä ja muutamalla luvulla Dickensin ”Bleak Housia”.

Onnellista ja siunattua uutta vuotta, ystävät!

Hyvää arkipäivää!

Se on ohi nyt. Joulu. Säätämisineen, kinkkuineen, ruokineen, lahjoineen, suklaineen, odotuksineen.

Ja nyt on arkipäivä, hihhei! Kävin kampaajalla ja hölkällä, tilasin Lushista lisää shampoota ja meikinpoistomönjää, otin päivätorkut, pistin pyykkikoneen päälle, laitoin iltaruuaksi tortilloita ja kirjoittelin tammikuun juttuja ensi vuoden uuteen Bullet Journaliin. How happy!

Meidän sotamies pääsi lomille jo joulua edeltävänä perjantaina ja joutuu palaamaan vasta uudenvuodenpäivänä. Tytär lähti tänään muutamaksi päiväksi viettämään laatuaikaa mummon ja Nella-koiran kanssa (kyllä nyt on koira onnellinen, se tietää tasan tarkkaan pääsevänsä nyt sänkyyn viekkuun nukkumaan).

Mä lueskelen joulupukin tuomaa The Crownia ja kuuntelen, miten pikkumies yökyläkavereineen pelaa Minecraftia.

Kutri ja joulu – siedätyshoitoa

Tänään syntyivät ensimmäiset joulutortut. Luumuhillolla. Mulla on myös purkki omena-kanelimarmeladia odottamassa toista torttusatsia. Se muuten on ihan järkyttävän hyvää paahtoleivän päällä. Voisin syödä itseni tajuttomaksi paahtoleivillä, jotka on sivelty ensin voilla ja sitten omena-kanelimarmeladilla.

Eka lahja valmistui myös. (Ei hätää, lahjan saaja ei käy blogissani, ei myöskään Instassa.) Mun huono kuvani ei vain tee oikeutta lopputulokselle. Oli terapeuttista askarrella kokeiden korjaamisen välissä. Kun oikein järjettömiä lauseita oli lukenut tarpeeksi, oli hyvä mennä välillä liimailemaan, ja palata sitten koepinkan ääreen. Kaiken kaikkiaan kyseinen koe meni onneksi kuitenkin suhteellisen hyvin, mulla oli siellä vaan vähän totutusta poikkeava lauseenmuodostustehtävä, joka ei todellakaan mennyt nappiin.

Illalla jäähallilta palasi kolme murheellista miestä, kun Ässät oli mennyt häviämään TEPSille 7-2. Minuahan ei jäähallille saisi istumaan edes palkan edestä, saati että itse maksaisin lipusta. Duunissa jääkiekkokeskustelu käy kyllä kovana, meiltä löytyy aikamoisia fanaatikkoja eri joukkueiden kannattajista. Luulenpa, että pari työkamua riemuitsee tämän illan tuloksesta enemmän kuin laki sallii.

Isänmaanpetturi

Sellaiseksi tässä lähinnä itseni tunnen, kun en juhlistanut eilistä itsenäisyyspäivää mitenkään. Lähdin aamupäivällä ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, jonne saavuin hyvissä ajoin todetakseni, että Lontoon lento saapuu perille myöhässä.

Siispä aikaa tappamaan teputtelemalla hiukan sinne sun tänne pitkän istumissession jälkeen, kunnes rojahdin portin viereiseen Starbucksiin litkimään piparilattea. Ja kun lento viimein oli laskeutunut ja tytär onnellisesti halattu, oli aika lähteä pitkälle ajolle kotia kohti.

Olin yhdeksän tunnin reissun jälkeen puoli kasilta kotona ja muistin, että ai niin, koekin pitää laatia vielä torstain toiselle tunnille. Jos mulla olisi ollut käytettävissä vanha koe, olisin epäilemättä käyttänyt sitä, mutta kun kyseessä on upouusi kirjasarja, niin eihän mulla ollut siitä laadittuna vielä ainuttakaan aiempaa koetta.

Tytär sai käsimatkatavaroissa tuoduksi ehjänä perille valikoiman John Lewisin lasisia joulupalloja ja kaikille pienet mince piet, jotka säästämme odottamaan jouluaattoa. Mä tykästyin noihin läpinäkyviin kovasti, kun Julia laittoi mulle kuvia Whatsappiin, että mitä haluisin, mutta koska niitä ei ollut saatavilla tuollaisessa paketissa kuin noita värillisiä, oli tyytyminen pariin. Ehkä sitten ensi vuonna lisää.

Mä olin tänä aamuna kyllä niin poikki, että kyhjötin suihkuhuoneen lattialla kyykyssä ja mietin, pystynkö menemään suihkuun ja lähtemään töihin, vai kaadunko sikiöasentoon ja jään siihen. Väsyn nykyään pitkistä ajomatkoista ihan tolkuttomasti, ja varsinkin pimeällä ajaminen ja keskittyminen saa mut ihan sippaamaan.

Ihmeellistä kyllä mä siitä sitten tokenin, kun pääsin suihkusta kirkasvalolampun, havupuujuoman ja kahvimukin ääreen. Ei tehnyt ees tiukkaa lähteä viemään naperoa soittotunnille työpäivän jälkeen. Käytiin Julian kanssa sinä aikana Gigantissa, sillä fröken tarvitsi Suomessa toimivan sim-kortin (oli unohtanut sen Brittilään) ja meikä puolestaan suojakuoren ihka uuteen kännyyni, jonka isäntä oli taikonut mulle synttärilahjaksi tiistaiaamuksi. (Mikä kamera siinä kännyssä! Nyt jopa MINUN kännykuvani onnistuvat!)

Noin 1,5 viikon havupuu-uutejuoman käytön jälkeen väittäisin, että litkulla on ainakin pientä vaikutusta. En tiedä, pitäisikö annostusta lisätä. Olen ottanut 1 dl aamuisin, kun juomaa saisi ottaa neljäkin desiä päivässä, ja toisen kerran noin tuntia ennen ruokailua päiväsaikaan. Voi olla, että ensi viikolla kokeilen toista desiä, katsomme miten tilanne kehittyy.

TallennaTallenna

TallennaTallenna