Kuninkaallinen vieras ja lomalainen

Isäntä, joka kävi talvella mehiläishoitokurssin, hankki tänä keväänä kaksi pesää, jotka sijoitettiin hänen äitinsä luokse. Mä olisin mieluusti ottanut ne takapihalle, mutta, noh, onhan tässä lähiöasumisessa tietysti sikäli omat ongelmansa, että kaikki naapurit eivät ehkä olisi ilahtuneet, ja parvien kanssa saattaa tulla hankalia tilanteita.

Toinen pesistä on lähtenyt toimimaan mukavasti, mutta toisessa on ongelmia, koska sieltä ei ensinnäkään ole löytynyt kuningatarmehiläistä. Voitteko uskoa, mitä silloin on mahdollista tehdä? – Juu, tilata kuningatar netin kautta Mehiläistalosta! Ja vuorokauden sisällä kopsahti jo postilaatikkoon pehmustettu kirjekuori, jonka päällä luki punaisella korostettuna: ”Huom! Eläviä mehiläisiä! Ei aurinkoon!”

Istu ja pala. Luuletteko, että kuningatarmehiläinen matkustaa yksin? Ehei! Pitäähän sitä nyt hovineidot seurana olla, ettei matkalla kuole yksinäisyyteen. Ja oma ruokakammari (vasen yläkulma teipin vieressä, siellä on käyty murkinoimassa). Ja kuningatar reissaa varmuuden vuoksi kruunun kanssa (iso keltainen täplä, oikealta laskettuna toinen mehiläinen), jottei häntä sekoiteta vahingossa hoviväkeensä (rahvaasta nyt puhumattakaan).

Auttakkee! Mun mielestä tää kaikki on niin sympaattista, että sulan justiinsa tähän paikkaan.

Toinen sulamispiste saavutettiin, kun tytär saapui Brittilästä lomalle kotiin. Hieman oli reissussa rähjääntynyt vietettyään välilaskun takia yön Gdanskin mukavuuksistaan tunnetulla ( – Not!) lentokentällä. Voipi olla, että ensi yönä oma kotipeti on kultaakin kalliimpi.

Atonement – Sovitus

Ian McEwanin romaani Atonement eli suomennettuna Sovitus on jokseenkin mykistävä tarina, jonka alkupiste sijoittuu vuoteen 1935 Englannin maaseudulle yläluokkaiseen Tallisin perheeseen. 13-vuotias Briony joutuu keskelle isosiskonsa Cecelian ja talon palvelijattaren pojan, Robbien, intohimoista romanssia. Briony on liian nuori tajutakseen, mitä oikeastaan tapahtuu tai mistä on kyse, ja tulkitsee tapahtumat oman mielikuvituksensa kautta. Kun Brionyn ja Cecelian serkku Lola joutuu raiskauksen uhriksi, Briony saapuu ensimmäisenä paikalle ja antaa tunteilleen ja mielikuvitukselleen vallan. Hän antaa todistajana väärän valan, joka johtaa viattoman miehen, Robbien, vankilatuomioon.

Cecelian ja Robbien, kuin myös Brionyn, tarina jatkuu muutamaa vuotta myöhemmin, kun sota on puhjennut, mutta juonesta en kerro nyt sen enempää, koska muuten menee spoilaamisen puolelle. Voin kuitenkin vakuuttaa, että loppuratkaisu on mykistävä.

Ian McEwan ujuttautuu ällistyttävällä taitavuudella 13-vuotiaan tytön mielenmaisemiin. Täytyy muistaa, että 30-luvun puolivälin yläluokan brittiperheessä 13-vuotias on ollut nykymaailman 13-vuotiasta kokemattomampi ja lapsekkaampi. Kirjailija oikeastaan leikittelee mustalla huumorilla osoittaessaan, miten pienistä asioista ihmiskohtalo voi olla kiinni. Muutama yhteensattuma, joista viimeinen sinetöi edelliset, ja samalla tulee sinetöityä useampikin ihmiselämä. – Puistattaa! Hrrr.

Päätin samaan syssyyn katsoa kirjasta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa näyttelevät Keira Knightley Ceceliana, James McAvoy Robbiena ja Saoirse Ronan Brionyna. Elokuvaa ei oikein voi moittia mistään, sillä se tavoitti mielestäni kirjan tunnelman oivallisesti, ja huomioi myös pari sellaista tärkeää juttua, joille blondi ei kirjaa lukiessaan tajunnut antaa tarpeeksi painoarvoa. Saoirse Ronanin tulkinta Brionysta poiki Oscar-ehdokkuuden, eikä suotta. Keira Knightley nyt vain on ihana joka roolissa, ja mietin, miten kauan hän oli harjoitellut Cecelian ruumiinkieltä tätä leffaa varten. James McAvoy on kunnostautunut viime vuosina enemmänkin X-men leffojen näyttelijänä, mutta on kiitettävän muuntautumiskykyinen tapaus. Vasta filmografiaa selatessani tajusin, että no niin, niinpäs vain olikin mies myös ekan Narnia-leffan Mr Tumnus -faunin osassa.

Sekä kirjalle että leffalle siis suuret suositukset, joskaan kevyestä kesähuvista kumpikaan ei käy.

Lomafiilistä ja öisiä seikkailuja

Kävin eilen hakemassa muutamat matot paikallisesta pesulasta takaisin kotiin, ja olen jopa saanut lattiat pestyksi ja ne matot plus muutamat muutkin paikoilleen. Elettiin puolitoista viikkoa lähes matotonta elämää, kun meillä kävi nuohooja, jonka ansiosta käärin mattoja rullalle, ja sitten hinasinkin niistä osan pesulaan asti. Nyt tuntuu suorastaan oudon kaiuttomalta, kun tekstiilimäärä on taas entisellään.

Nuohoojan saapuminen sai Nellan peräytymään puskaan. Lenkillä kun näkee, että vastaan on tulossa toinen koira taluttajansa kanssa, ei ikinä tiedä, kuinka pahan paniikkireaktion se saa aikaan. Tuo koira on hassu. Ollaan oikein porukalla pohdittu sitä, että onko se tosiaan niin traumatisoitunut siitä kun kerran jäi auton kolhaisemaksi, vai mikä sillä on. Luonteeltaan vaan arkajalka? Toisaalta se osaa olla ihan äärettömän itsepäinen, siis oikein to-del-la. Ja jösses kun se saa päähänsä kävelyllä, että nyt mennään, niin sittenhän mennään! Jos jossain kylän raitilla näkyy irrallinen käsivarsi, niin se on mun oikea käsivarteni, jonka Nella on kiskonut irti.

On varmaan ihan ääretön yllätys, että mä olen tänään istunut puutarhatuolissa nauttimassa auringosta ja lukemassa romskua. Elohopea kipusi huikeaan +20 asteeseen, mikä on siis jo ihan ylenpalttista näillä leveysasteilla tänä kesänä. Kaikki on kyllä ihan älyttömästi myöhässä, pihan kielotkin kukkivat vasta nyt. Villiviini roikkui niin pitkään surullisen harmaana kasana terassin katon päällä ja pitkin talon jukisivua, että luulimme sen jo kuolleen. Vasta nyt se on alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä.

Iltaisin isäntä ja minä olemme viettäneet aikaa Netflixin täysin järjettömän Rick ja Morty -sarjan parissa. Aikuisille suunnattu animaatiosarja on kuin South Parkin ja Doctor Whon risteytys. Pitää siis olla oikeassa mielentilassa, että jutuille nauraa, mutta tälleen työstressistä vielä toipumattomana alkukesän lomalaisena sitä on oikein otollista kauraa tämän tyylin huumorille.

Olen lähes joka yö nähnyt jotain kouluun liittyvää (yleensä täysin järjetöntä, kuten urheilupäivä jonka ainoana lajina oli mäkihyppy) unta, ja ellen ole seikkaillut koulumaailmassa, aivoni ovat tuottaneet jotain muuta överiksi vedettyä juttua. Viime yönä meidän lattialla liikuskeli moottorilla kulkeva, läpinäkyvä mato, joka luikahteli jalkalistojen alle. Olenkohan katsonut sitä animaatiota ehkä pari jaksoa liikaa?

Huomenna luottokampaajalle! Ennen päättäjäispäivää iski hiustuska tismalleen samaan aikaan, kun kampaaja lähetteli Instgramiin kuvia etelän reissultaan. Jouduin pakon sanelemana pakenemaan sinne, mistä tiesin leikkuuajan varmasti löytyvän, eli Mikkolan Cittarikompleksin Hiustaloon, mutta oivoi. Vaikka lilluin nirvanassa, kun hiukset saivat tehohoitoa ja lojuin hierovassa tuolissa pesupaikalla, ja vaikka mulle tehtiin ilmaiseksi kiva pikakampaus lopuksi, oli työn jälki silti loppujen lopuksi toista kuin mun vakkarilla. Huomenna suuntana Sis & Bro Hairdesign ja juurikasvulle kyytiä.

Belgravia

Voisi ajatella, että kun on kirjoittanut kässärin Downton Abbey -sarjaan, ei kannattaisi yrittää pistää paremmaksi, tai ylipäänsä enää kirjoittaa toista yläluokan elämästä kertovaa epookkistooria. Vähän epäröiden tartuin Belgravia-teokseen (suomennettu samannimisenä), enkä oikein ensi alkuun tiennyt, tuleeko tästä nyt lintu vai kala.

Jahka vauhtiin päästiin, luin tekstiä innolla, ja viimeiset sata sivua menivät lähes kouristuksenomaisessa pakkolukealoppuunenvoilaskeatätäkäsistäni -huurussa.

Belgravia on tarina kahden perheen, aristokraattisen Brockenhurstin ja nousukaskauppias Trenchardin, yhteisestä salaisuudesta. Perheitä yhdistää avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsenlapsi, Charles Pope, jonka olemassaolo tulee yläluokkaiselle perheelle yllätyksenä. Salaisuutta varjellessaan molemmat perheet tulevat nostattaneeksi kitkerää kateutta sukulaisissaan, ja lordin arvonimen ja omaisuuden periytyminen nousevat keskeiseksi kysymykseksi.

Trenchardien aviomieheensä kyllästynyt miniä juonittelee omiaan Brockenhurstien veljenpojan kanssa, Popeen rakastunutta Maria-neitoa yritetään väkisin naittaa samaiselle veljenpojalle, ja koska julkista skandaalia vältellään viimeiseen asti, salaisuuksien ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään.

Downton Abbeyn fanit tietävät, että myrskyistä luovitaan vielä tyynille vesille, ja tähänkin risukasaan aurinko lopulta paistaa mitä muheimmin. Hyvän mielen lukukokemus, joka veti mukanaan, eikä ollut Downton Abbeyn toisinto. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

The Essex Serpent

Sarah Perryn viktoriaanisen romaanin henkeen kirjoitettu The Essex Serpent on kerännyt paljon kiitosta ja kunniaa. Vielä teosta ei ole suomennettu, mutta veikkaisin, että ensi syksynä tai viimeistään jouluksi suomennos varmaankin ilmestyy.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen ja läheisen Essexin kreivikunnan rannoille. Päähenkilö Cora Seaborne jää leskeksi, mutta helpottuneeksi sellaiseksi, koska aviomies ei lukeutunut ihan ukkomiesten parhaimmistoon. Erikoislaatuisen poikansa Francisin (veikkaisin aspergeria, vaikkei sitä kirjassa mainita, koska siitä ei varmaan kirjan tapahtumien aikaan vielä tiedetty mitään) ja ystävä-palvelija-uskottunsa Marthan kanssa hän lähtee Lontoosta Essexiin, jossa huhutaan salaperäisen ja maagisen  Essexin merihirviön palanneen maisemiin. Tieteeseen lujasti uskovana naisena Cora päättää löytää tämän hirviön ja osoittaa maailmalle, että se on uusi, ennen tuntematon eläinlaji.

Kun Cora lähtee merikäärmeen jäljille, hän tutustuu Aldwinterin seurakunnan pastoriin William Ransomeen ja tämän perheeseen. Kirkon miehenä Will on yhtä skeptinen minkään maagisen hirviön olemassolosta kuin Corakin. Näiden kahden välille syntyy romanssia hipova ystävyys, jossa on omat myrskynsä.

Williamin tuberkuloosia sairastava vaimo Stella on yksi romaanin tärkeistä henkilöistä, mutta hahmojen kaartiin kuuluvat myös Coran edesmennyttä miestä hoitanut kirurgi Luke Garrett, sekä Coran ja Willin toisilleen esitelleet Katherine ja Charles Ambrose. Henkilöitä yhdistävät ystävyyden siteet ovat yksi kirjan läpäisevä teema.

Ei liene sattuma, että kirjailija on käyttänyt Essexiä pelon vallassa pitävästä otuksesta sanaa serpent, jota myös Raamattu käyttää paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Hirviömäinen käärme tuntuu edustavan paikkakunnalla jokaiselle asukkaalle jotakin omaa, syvintä pelkoa. Uskonnon, taikauskon ja tieteen yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Lopulta otus löytyykin, jopa kahteen kertaan, muttei ihan vastaa odotuksia.

Maisema- ja luontokuvaus kirjassa on poikkeuksellisen upeaa. Ystävyyden ja rakkauden häilyvän välimaaston vesiä luodatessa sivutaan myös feminismiä ja köyhälistön oloja. Kirjassa on niin monta eri teemaa ja tasoa, että kertalukemisella kaikkea ei huomaa, löydä eikä sulata. Luulen, että tähän teokseen palaan vielä talvipakkasilla takkatulen ääressä.

Kevyttä kesälukemista tämä ei ole, mutta sille, joka kaipaa kirjaa, jota voi kuoria kerros kerrokselta kuin sipuli, tässä on varmasti helmi.

Lämpöä, ah lämpöä

Ällistyttävän huikaisevat 24 astetta! Omenapuu alkaa varovasti raotella nuppujaan, että josko tästä oikein kukiksi uskaltaisi aueta. Riskeerasin koko säätilan pesemällä Onnin toppavaatteet talvisäilöön ja rahtaamalla omatkin villapuseroni vaatehuoneen uumeniin ja t-paidat tilalle. (Kyllä nyt huomenna viskoo räntää ja syy on minun.)

On totisesti tuntunut täysin kesältä. Luin Sarah Perryn romskua The Essex Serpent puutarhatuolilla, pelasin jälkiruokakahvia juodessa erän Scrabblea isännän kanssa nurmikolla, kävin hölkkälenkillä ja paahduin aivan läkähdyksiin. Toppavaatteetkin kuivuivat auringossa ja tuulessa pikavauhtia.

Anoppi on ollut jalkaoperaatiossa, ja Nella on meillä saikkuhoidokkina. Onneksi on kesä, että koiruus saa olla paljon pihamaalla ja tulee vain yöksi tuonne meidän allashuoneeseen nukkumaan. Mielelläni minä tämän karvakamun ottaisin vaikka sängyn jalkopäähän, vaan kun tuo allergia ei sitä salli. Mutta kävelylenkeillä me käydään Nelluskan kanssa, ja tänään oli järkytyksen järkytys, kun isäntä pesi sen. Ei kuulu kylpy nämligen favoriitteihin. Hassu karvakuono.

Seikkailu kanadalaisessa tyttökoulussa

Alan Bradley on luonut etsivähahmon, josta on todellakin tullut, kuten kuvan kirjan kannessa lukee, kulttisuosikki. Flavia de Luce on 11-12 -vuotias englantilaiskartanon kasvatti, joka kuolleen äitinsä, syrjäänvetäytyvän isänsä ja kalseahkojen isosiskojensa takia on tottunut tulemaan toimeen aika lailla omin päin. Ränsistyvän kartanon yhdestä siivestä löytyy Flavian edesmenneen sedän laboratorio, jossa tyttö on opetellut kemiasta enemmän kuin lukion vitoskurssi opettaa. Erityisenä intohimona myrkyt.

As Chimney Sweepers Come to Dust tai kuten suomennoksen nimi kuuluu, Nokisen tomumajan arvoitus, on sarjan seitsemäs osa. Kuutososa oli eräänlainen käännekohta koko sarjassa, ja nyt Flavia on lähetetty Kanadaan samaan opinahjoon, mitä hänen äitinsä aikanaan kävi. Mutta koska on kyse Flaviasta, hän ei ole majaillut tyttökoulussa vielä vuorokauttakaan, kun törmää ensimmäiseen ruumiiseen.

Koulussa tapahtuu huomattavasti enemmän kulissien takana kuin mitä päältäpäin näyttää, ja ainakin itse olin yhtä autuaan kujalla juonen käänteistä kuin itse Flaviakin ennen asioiden selkiintymistä.

Jostain käsittämättömästä syystä Flavia-mysteerit toimivat ja viehättävät. Etsivähahmona runsas kymmenvuotias tenava on järjellä ajatellen täydellisen epäuskottava, mutta jotain perin kiehtovaa henkeä Bradley on onnistunut Flaviaansa puhaltamaan, koska kirjat ovat supersuosittuja ja tv-sarjakin tekeillä. Koska tarinat sijoittuvat 50-luvun maalaiskartanoon, voin vain kuvitella, miten britit pääsevät taas loistamaan tällaisen epookkisarjan tekemisessä.

Vaikka kirjat toimivat tavallaan itsenäisinä kokonaisuuksina, kannattaa ne silti lukea järjestyksessä. Piiraan maku makea on sarjan ensimmäinen osa, joka omasta mielestäni oli vasta lämmittelyä sille, mitä jatkossa seuraa.

Freedommmm!

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Photogasm!

Ihan vain halusin jakaa teille täydellisen kuvan. Tumblr-sivustolla törmäsin, ja krediitti oli merkitty kuvaajalle nimeltä Ali Cameron, mutta kun googlasin Mr Cameronin ja etsin hänen valokuvaussivustonsa, heräsi kysymys, onko tämä todellakin hänen kuvansa. Ehkä mulla oli väärä A. Cameron? Brisbainen kuvaajakaveri kun ei ihan tämäntyyppisiä otoksia esittele, on enemmänkin hiukan hipahtavampi staili hänellä.

No, mene ja tiedä, mutta kun katsoin tuota kuvaa, niin melkein henki salpautui. Jumprahuiti tuota valoa ja varjoa lattiassa, voisin syödä ne.

Löysin kevään ekat puutarhakotilot lehtien alta, kun olin haravoimassa. Heitin metsikköön, josta fasaanikukko huusi mulle kyykky! Mitä kauemmas metsikön rajalta peräydyin haravoimaan, sitä lähemmäs se hassu fasu tuli mulle huutelemaan. Ajatteli varmaan, että kas kas, kyllä se tuokin eukko tottelee kun tarpeeksi huudan.

Mulla on paha aavistus, että se kukko ajattelee itsestään liikoja. Tulee huutelemaan Nellankin nenän alle silloin, kun koira on meillä hoidossa ja takapihalla. Tietää tasan tarkkaan, mihin asti hihna yltää, ja niin tietää Nellakin, joka epätoivoisena vaikenee ja luo vain anovia katseita ikkunan läpi. ”Tulkaa nyt joku vapauttamaan mut että mää tolle linnulle näytän närhen munat!” – Joku kaunis päivä se fasu vielä menee luuloissaan pullistelemaan väärään paikkaan ja joutuu paistiksi.

Auringonvaloa ja orastavaa toivoa

Mun viime lauantaina hankkimani korkkarit pääsivät tänään viimein pikasuutarille korkolappujen vaihtoon. Alkuperäiset kun olivat niin jäätävän liukkaat, että tiesin heti kenkiä jo liikkeessä kokeillessani, että tarvitsevat vaihdon heti kättelyssä ennen käyttöönottoa. Kengille tuli täten 13 egeä lisää hintaa, mutta kun korkojen korkeus ja kenkien istuvuus on just oikea, en pidä sitä pahana.

Kaksi keväisempää päivää takana, eilen elohopea kipusi 11 asteeseen ja tänään taisi mittarissa olla 8 astetta. Pelkästään auringonpaiste ja lintujen äänet saavat mielen hyrisemään. Huomasin takapihalla lumikellojen  nostaneen pienet päänsä ylös nurmikosta. Omenapuussa istui närhipariskunta, etupihan vaahteraa takoi tikka kuin konekivääri, ja fasaanikukko kiipeilee tuon tuostakin joko vesialtaan viereiselle kivikasalle tai keinujen viereen pienelle kumpareelle pörhistelemään höyheniään ja kiljumaan kyykky!!! Keittiön ikkunat loistavat kevätvalossa järkyttävällä likaisuudellaan.

Kaupat tulvivat kevätvaatteita ja totesin vain jälleen kerran mielessäni, että painonpudotus olisi poikaa. Lähes samaan syssyyn tungin kitusiini parit joulutortut kahvin kera, niitäkin kun vielä pakkasesta löytyy. Julia mun touhuja katselikin silleen että mitä ihmettä, ensin hihkut keväästä ja sitten juhlit sitä joulutortuilla  –  hyvin loogista.

Eilisen ja tämän päivän aikana minussa on virinnyt pieni toivo siitä, että ehkä valon lisääntymisen myötä sitä jaksaisi taas oikeasti elää. Ehkä jopa lähteä lenkille taas pitkästä aikaa (eihän tuo miesflunssa vienytkään kuin pari kuukautta). Lukea jotain, eikä vain lojua lagaamassa aivot kaurapuurona ja leuka kuolassa. Hengittää ja olla läsnä, istua koko painollaan.