Terveyskeskuslääkärillä

Minähän sitten sain kuin sainkin Luvian päädyn terveyskeskuksesta lähetteen allergiatestiin, joskin lääkärin suomen kieli oli mitä oli, ja sain myös aivan oudon neuvon varata itselleni ajan labraan Porin pääterveysasemalta. No, pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kyllä verikoe pystytään ottamaan ihan Luvian omassa labrassa.

Koska olemme nyt yhtä kuntaa Eurajoen kanssa, menin kuulemaan tuloksiani Eurajoen päätyyn, koska sinne ehdin paremmin töistäni. Tällä kertaa minut vastaanotti nuori virolaislääkäri, jonka suomi oli vielä alkeellisempaa kuin sen, joka minut kokeisiin lähetti. Hän pystyi sen verran sanomaan, että kokeet näyttävät normaalia tulosta, mutta ei pystynyt selittämään minulle suomeksi eikä englanniksi, MITÄ minulta tarkalleen ottaen oli testattu. Hän ei myöskään tiennyt, mitä oikein olisi kanssani tehnyt tai miten olisi minua auttanut. Jotain nenä- ja kurkkutautien taskuopasta se raukka selaili ja odotteli, että viereisestä huoneesta olisi potilas lähtenyt, jotta olisi voinut konsultoida kollegansa kanssa, mutta kun aika kului, eikä mitään tapahtunut, hän sanoi soittavansa ylilääkärille. Kännykkä esille. Minä istun vastapäätä.

– XX.
– No, A.O. täällä hei.
Moi
– Minulla on täällä 52-vuotias naispotilas…kutinaa… bla-bla-blaa… testattu ig-vasta-aineita… bla-bla..
EääääääÄÄÄÄH! Ei sillä mitään allergiaa ole! Lähetä kotiin ja käske pärjäillä!

Tässä kohtaa kulmakarvani kohosivat hiusrajaan.

– Hän kuitenkin kokee kutinan häiritsevänä… ja bla-blaa… täällä allergiatesteihin lähettänyt lääkäri ehdottaa jatkotutkim…
Ei EI EI! Ei MISSÄÄN NIMESSÄ mihinkään jatkotutkimuksiin! Sano, että tää on ominaisuus, joka voi olla hänellä koko loppuelämänsä!
– Mutta onko mitään lääkettä mitä voisin hänelle ehkä määrätä?
Voit sää nyt huvikses jotain nenäsuihketta kirjoittaa…

Tässä vaiheessa lääkäri näkee ilmeestäni, että olen kuullut kaiken, ja peittää kädellä kännykkäänsä, jotta volyymi ei olisi niin kovalla. Kun puhelu loppuu, en malta olla tokaisematta: ”Hänpä oli lohdullinen.”

Lopputulema on se, että lähden vastaanotolta nenäsuihkereseptin kanssa. Lääkäri on pahoittelevan näköinen ja sanoo todella toivovansa, että suihke auttaa. Jep jep.

Kotona tulee mieleeni katsoa Oma Kanta -järjestelmästä testini. Googlaamalla löydän senkin, että minulta on testattu näköjään huikeat viisi ruoka-ainetta, kuusi pölyä, ja että testin tulos on epäluotettava. Jonkin lääkärin kirjoittama artikkeli väittää, että tämä testi näyttää tuloksen vain 50%:lla ihmisistä. En tiedä, onko väite totta vai ei, mutta viiden ruoka-aineen testaaminen tuskin on kovin laaja tutkimus. Mietin myös jokseenkin vihaisena, millaisia esimiehiä terveyskeskuksessa oikein on, kun kieltä osaamaton ja muutenkin kokematon lääkäri saa ylemmältä taholta tuon tasoisia ohjeita. Pitäisiköhän minunkin ryhtyä sanomaan oppilailleni, että äääääähh, et sää mitään englantia koskaan tule oppimaan, turha edes selvittää onko sulla jotain lukihäiriötä, tää on kato ominaisuus joka voi tulla olemaan sulla loppuikäsi.

Työterveyslääkärillä

Olen pelännyt myöhästyväni vastaanotolta, mutta aikani onkin hiukan myöhässä. Olen odottanut runsaat kymmenen minuuttia, kun vastaanoton ovi aukeaa. Ketään ei tule ulos. Kuulen jonkun mutisevan nimeni vaimeasti. Koska tunnen tapauksen entuudestaan, menen reippaasti tervehtien sisälle. Vastaus on mutinaa:
– Jaaha, päivää ja istumaan…
Mies nousee tuolistaan äkkiä ylös kuin sähköiskun saaneena ja säntää omalle naulakolleen, jossa roikkuu pari valkoista takkia. Samalla äänen volyymi kymmenkertaistuu.
– Voin minä tämän takinkin päälleni laittaa, että näyttäisin enemmän lääkäriltä. Heh-HEH-heh! Ja millaistakos asiaa tämä nyt koskee?
– Niin, no tämä ensimmäinen asia on vähän vanha juttu, kun minulla on tuossa silmäluomessa tuo näppylä, jota kävin näyttämässä jo varmaan pari vuotta sitten. Sanoit silloin, että määräät siihen voidetta, joka tuskin auttaa, mutta että silmäpolilla vaativat jotain kokeilemaan ennen kuin lähetät poistattamaan sitä. Pyysit tulemaan parin viikon kuluttua hakemaan lähetteen silmäpolille, mutta siinä kävi silleen, että sairastuin pahasti, enkä päässyt vastaanotolle, ja asia jäi hoitamatta. Kunnes tuli tuossa kesällä taas näöntarkastuksessa vastaan.
Ällistynyt katse.
– Lähete? Oivoivoi. Milloinkas sinä sitten kävit täällä? (alkaa selata tietokonettaan)
– No, niin kuin sanoin, niin tämä on nyt vähän noloa, mutta siitä on varmaan oikeasti jo pari vuotta. Viimeisen terveystarkastuksen yhteydessä.
– Hmmm… jaaa… mitä?? RUNSAAT KUUKAUTISET? Ei se tämä juttu ole?
– Ei, ei ole. Silmäluomeni alapinnassa on sellainen ikävä näppy. Siitä on kyse. (Toistan sen, mitä edellä jo sanoin voiteesta ja lähetteestä)
– Ei täällä mitään sellaista näy… Mutta RUNSAAT KUUKAUTISET, se tänne on merkitty. Kyse ei siis ole siitä?
– Ei ole. (Ihailen itsekin omaa kärsivällisyyttäni.) Minun piti saada lähete silmäluomessani olevan näpyn poistoon, mutta samalla kerralla varmaan puhuttiin tuostakin, kun minulla oli raudanpuutos.
– Mjjaaaahh… (skrollaa ylös ja alas tietsikan näyttöä) …hmppphh… TÄSSÄ!!! (ääni vaimenee taas mutinaksi) … oikean silmän yläluomessa… hmmpp.. viikon kuuri voidetta… MITÄ voidetta minä kirjoitin?
– Täytyy nyt tunnustaa, etten enää mitenkään muista. Mutta kuten itsekin epäilit, ei siitä apua ollut. (Jätän toistamatta hänen silloiset sanansa: Ja tässä on siis lääkäri, joka ei usko omiin lääkkeisiinsä, heh-HEH-heh.)
– Miksei sen voiteen nimeä näy täällä?
– En todellakaan osaa sanoa.
– Kyllä minä jotain olen kirjoittanut, kun tässä lukee että viikon kuuri. Mutta mikä sen voiteen nimi on mahtanut olla? Oivoi.
– Niin, tätä en pysty kyllä muistamaan.
– Kyllä se on varmaan ollut Oftan jotainmutinaa , sitä minä yleensä kirjoitan.
– Hyvin mahdollista.
– Ja viikon kuurin?
– No, taisit juuri lukea sieltä niin.
– Auttoiko se? Pienenikö se näppy?
– Ei, sillä ei ollut siihen mitään vaikutusta.
Hiljaisuus. Lääkäri haluaa nähdä silmäluomeni, joten minä hänelle auliisti sen esittelen.
– Kappas vain. Ja nytkö pitäisi lähete kirjoittaa?
– Niin, kun se alunperin piti kirjoittaa jo silloin pari vuotta sitten, mutta kieltämättä oma syyni, että asia jäi hoitamatta.
– Ei kai siinä sitten muu auta… (tietokoneen räpellystä ja klikkailua) MITÄ? Tänne ei voi laittaa sähköistä lähetettä! MIKSEI?
Huokaisen.
– En taida osata auttaa.
– Kaikkialle lähetetään nykyään sähköinen lähete, mutta tänne ei voi lähettää! Pitää paperilähete laittaa. Minkä ihmeen takia?
– Kumma juttu tosiaan.

Kun vihdoin lähetteen kirjoittamiseen päästään, lääkäri naputtelee sitä kahdella sormella ja tavaa samalla kaiken kirjoittamansa ääneen.
– Ky-sees-sä… Kuinkas vanha sinä olet?
– 52.
– Ky-sees-sä vii-si-kym-men-tä-kak-si vuo-ti-as…
Homma etenee suht hitaasti, koska joka kolmas sana nostattaa jonkin uuden kysymyksen. Näppyäkin tarkastellaan välillä ja pohditaan, onko se kenties 2 vai 3 mm:n mittainen.
– Ei tämä mikään kiireellinen asia ole? Ei kai, kun on jo pari vuotta mennyt… Saa nähdä miten käy. Siellä on kyllä aika hyvät maalivahdit siellä polilla. Torppaamassa potilaiden pääsyä. Heh-HEH-heh.
Lähete tulostetaan ja saa alareunaansa asianomaiset leimat ja allekirjoituksen.
– NO VOI PAHUS! Tästä puuttuu nyt vastaanottavan laitoksen nimi!!! Nyt joudutaan tekemään kaikki uusiksi!
Pelästyn tosi pahasti, sillä ajattelen, etten kestä, jos sama rumba aloitetaan alusta, mutta taivaan kiitos teksti on säilynyt kaikkineen tietsikalla, ja siihen lisätään vain Satakunnan Keskussairaalan nimi. Uusi tulostus, uudet leimat. Pöydällä on nyt myös se vajaaksi jäänyt lähete.
– Kuule, minulla on silppuri tuolla jossain käytävän perällä. Minä en nyt joutaisi tästä sinne lähtemään, viitsitkö itse hävittää tämän?
Lääkäri ojentaa minulle sen puutteellisen paperin kahtia taitettuna ja minä kiltisti myöntelen, että tottahan minä, koululla on silppuri.
– Oikein hyvä, oikein hyvä.

– Sitten minulla oli tämä toinen, akuutimpi asia…
– MITÄÄÄH???!! Toinen asia! Eijeijeijei… ei tässä voi yhdellä vastaanotolla KAHTA asiaa…
– Minä menetän tästäkin jo varmaan tunnin palkan sijaiselle, joten en halua tulla tänne toista kertaa.
Mies katsoo minua typertyneenä, kuin varmana siitä, että nyt on koko hänen vuoden kapasiteettinsa ylitetty.
– No millaista asiaa SE sitten on?
– Minulla on ollut tosi outoa kutinaa jo usean talven ajan, minulla kutisee kitalaki ja aivastelen ihan tolkuttomasti. Olen tullut siihen tulokseen, että jollekin olen allerginen, ehkä jollekin mitä syön, mutta kun en ole saanut sitä millään logiikalla selville. Kesän ajan kutina on aina poissa, mutta syksyn tullen se palaa. Viime talvena olin välillä jo ihan epätoivon partaalla, ja nyt kun se elokuussa taas alkoi, päätin, että nyt pitää asia selvittää.
– Allergiaa? Ei… eijeijei… ei meillä hoideta mitään allergiaa! Eihän sitä edes TIEDÄ että mikä sen aiheuttaa!
– Juuri sen takia minä tulin tänne, että jos tätä kautta pääsisin allergiatesteihin, kun edellinen testi on tehty minulle 46 vuotta sitten.
– EI EI EI, ei meillä ole työterveydessä mahdollisuutta testata tällaisia! (ottaa esille listan tutkimuksista ja testeistä) TÄSSÄ on luetteloitu kaikki, mitä me voimme hoitaa, ja jos lähetän sinut nyt perussarjan prick-testeihin, niin emmehän me tule hullua hurskaammaksi, kun täällä lukee vaan että lehmä, kissa ja hevonen.
Tästä olen harvinaisen samaa mieltä.
– Eipä siinä sitten mitään. Taidan kääntyä yksityisen puoleen…
– Siis tässä ON lueteltuna kaikki, mitä ME saamme testata. Tämä on perussarjan prick-testi ja siinä on vain muutamia… noh, hevonen ja lehmä ja kissa ja joku porkkana. Ei tästä lottovoittoa tule jos minä sinut tänne lähetän.
– Ymmärrän täysin, taidan tilata ajan allergologille.
– Juu… (heiluttaa vielä listaa edessäni) Kun TÄMÄN enempiä testejä me emme… Ei sinulla mitään hengenahdistusta ole?
– Ei, muuten olen astmaattinen, mutta tähän oireiluun kyllä liittyy vain se kutina ja aivastelu.
– Niin! Kun jos olisi jokin anafylaksian pelko, niin sitten kyllä, mutta en minä VOI lähettää täältä mihinkään eteenpäin, kun tässä on lueteltu kaikki ne testit, mihin me saamme lähettää. (listan heilautus)
– Aivan. Asia selvä, minä tilaan ajan allergologille ja pyrin sieltä sitten testeihin.
– Niin! Yksityisellä ne kyllä… ONKO SINULLA JOKU VAKUUTUS?
– Ei, ei ole.
– Mutta sehän maksaa PALJON!
Naurahdan.
– No, ikään kuin juuri sen takia minä tänne tulin, että jos saisin täältä lähetteen…
– Eijeijei! TÄSSÄ (ottaa listan uudelleen esille) on vain perussarjan prick-testi… Onko sinua aiemmin testattu?
– Kyllä, kuten sanoin 46 vuotta sitten, mutta siinä ajassa tilanne on saattanut hieman muuttua…
– Kylläkylläkyllä, mutta jos sinä YKSITYISELLE menet niin siinä ne laittavat äkkiä Visa-kortin vinkumaan. Eihän sitä TIEDÄ mikä sen kutinan aiheuttaa!
– Senpä takia lähdin liikkeelle, että sitä selvitettäisiin.
Miehen silmät ovat jo lautasen kokoiset kun hän puuskahtaa:
– Sehän voi olla vaikka joku MAUSTE!
– No niin voi. Mutta minä siis käännyn jonkun muun puoleen…
– Aivan, aivan! Tässä listassa on vain perussarjan prick-testi, ja sehän on ihan KAUHEAA arpomista, että mistä tuollainen kutina johtuu? Miten sitä lainkaan voi ruveta selvittämään? Se voi olla MITÄ TAHANSA.
– Niin voi. Eläimille olenkin allerginen, mutta oireet niistä ovat aina astmaattisia. Tämä kutina on sen takia niin outoa, etenkin kun sitä on ollut jo muutaman vuoden, eikä kesäisin ollenkaan…
– Hyvä tavaton! Tuollaisen selvittäminen…kun se voi olla vaikka MAUSTE…

Olen siis musertanut nyt yhden lääkärin ilmeiseti loppupäiväksi, kun viimein pääsen ulos vastaanottohuoneesta. Jälkeeni ei sinne ole menossa ketään. En suoraan sanottuna ihmettele. Lähinnä ihmettelen, olenko käynyt oikealla vai valelääkärillä. Istun autoon ja tilaan ajan terveyskeskukseen.

Turistirysässä

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Uudet näkimet

Nyt on rouvalla päheet kakkulat. Mun piti jo keväällä käydä työnantajan tarjoamassa näöntarkastuksessa, mutta jouduin kiireitten ja päällekkäisyyksien takia luovuttamaan aikani työkaverille. Tarjosivat kuitenkin mulle lähetteen ilmaiseen näöntarkastukseen Synsamiin, jonka käytin viime lauantaina.

Tuloksena oli, että mun ei ole vielä pakko siirtyä käyttämään kaksitehoja ellen halua (no, en halunnut!), mutta mulle suositeltiin lukulaseja, joissa on syväterävät linssit, eli näen alaosalla lukuetäisyydelle ja yläosalla hiukan kauemmas, esim. näyttöpäätteelle. OAY:n kortilla sai vielä 40% pois linssien ja kehysten hinnasta. Mä en ollut kyllä kehyksistä valmis kauheesti maksamaan, ja kun koklasin yhtä ja toista, niin eikö just sopivimmat sitten olleet RayBanit, joiden hinta huiteli kolmessa ja puolessa sadassa eurossa. Totesin että noup, ei vetele. Enkä ihan kauheasti ilahtunut, kun myyjä kiikutti mulle Chanelin kehykset, joissa lähtöhintana killui 455e. ”Nämä ovat tuolta tarjouslaarista,” myyjä totesi. Tietenkin ne istuivat kuin valettu, jopa paremmin kuin ne äskeiset. Kysyin epäluuloisena hintaa, ja jouduin kysymään sitä vielä toisenkin kerran, kun en ottanut uskoakseni, että tarjoushinta oli 19 euroa. Yhdeksäntoista! ”Joo, me lopetetaan Chanelien myynti, joten myydään nämä loput pois ihan pilkkahinnalla.”

Joskus sitä siis onnistuu tekemään käsittämättömiä löytöjä. En tiedä, pitäiskö tässä vielä koluta urheiluliikkeiden alennusmyynnit, jos löytäis jostakin halvalla vedenpitävän pyöräilypuvun. Edellinen on noin 16 vuotta vanha.

Vallankumous

Posti toi kaksi mehiläiskuningatarta. Yksi vaan tilattiin, mutta jostain syystä tuli tuplat. Isäntä oli päättänyt suorittaa toisessa pesässä vallankumouksen, tavoitteena saada ensi kesäksi hieman säyseämpi kansakunta. Joten me anarkistit kaappasimme vallan ja vangitsimme kuningatar Beetricen. Julmaa, tiedän, mutta mikä julmempaa, isäntä mestasi hänet. Ei kuitenkaan julkisesti, koska pelkäsi kansan kuohahtavan, vaan salaa, kaikessa hiljaisuudessa.

Koska posti toi tuplakuninkaalliset, se mahdollisti myös pesän jakamisen. Nyt niitä on kolme. Pienimpään laskettiin uusi kuningatar Beea, huomenna keskimmäinen pesä saa hallitsijakseen Beetrice II:n. Tosin rasian sisässä, jotta uuden kuningattaren erittämät feromonit saisivat kansan suosiolliseksi ja syömään taikinamassan läpi hänelle tien vapauteen valtakuntaansa. Kolmatta pesää hallitsee edelleen Beenelope. Ja Merikarvian pesää Elizabee.

Mä olen ollut muutenkin tehokas ja tehnyt kaikkea sellaista, mitä olen ällönä lykännyt tuonnemmaksi. Hoitanut Kela-asiointia, maksanut Visa-laskun (voi Brittilä, miksi olet niin kallis maa matkustella!), varannut ajan näöntarkastukseen, päivittänyt kalenteria tulevien menojen osalta, ja soittanut hammaslääkärin ajanvaraukseen, josta  – ällistyttävää kyllä – sain ajan samalle päivälle, kun mulla oli outoa vihlontaa. Ilmeni, että 40 vuotta sitten mulle laitettu amalgaamipaikka oli alkanut falskata, ja nyt mulla on sen tilalla uusi muovipaikka. Otin mamelona puudutuksen, kun sitä kerran tarjottiin, eihän mulla ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miltä paikkaaminen tuntuu, mutta sen verran järki sanoi, ettei se varmaan miellyttävää ole.

Helli on helteestä aika puhki. Huomenna, oi huomenna se saa helpotusta tuohon turkkiinsa! Vois kyllä viedä sen myös uimaan, joko järvelle tai merelle.

TallennaTallenna

Koiruuksia

Helli on ollut meillä tänään kaksi kuukautta. Toistaiseksi kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin odottaa. Oireilu on ollut niin minimaalista, etten oikeastaan osaa sanoa, onko se ollut jotain oikeaa, vai pelkästään psyykkistä, tavallaan niin kovaa oireilun pelkoa, että sitten on jo vähän kuvitellut oireilevansa.

No joo, kun nukuin sen kanssa kaksi yötä keittiössä siinä vaiheessa, kun yritimme saada sitä sopeutumaan petiinsä, niin joo, kyllä uloshengitys seuraavana päivänä jossain vaiheessa aavistuksen pihisi. Mutta sekin meni ohi ilman lääkkeitä. Jotain pientä yskähtelyä on ollut, mutta taas niin vähäistä, että samanlaista oli ennen koiran saapumistakin. Mutta mä olen kyllä ihan hölmön neuroottinen. Kun sain jälkikasvun flunssasta tosi lievän version, eli korva oirehti ja oli muutama päivä lämpöilyä, niin heti olin googlettamassa, että voiko johtua allergiasta. Vaikka eihän ne nyt ole yhtään sellaisia oireita, mitä mulla tavallisesti allergiasta tulee!

Ne, jotka ovat oman allergiansa takia pohtimassa, sopisiko espanjanvesikoira itselle, saavat minulta toistaiseksi iloiset peukut pystyyn. Sanon toistaiseksi, koska tiedän, että oireita voi ilmaantua myöhemminkin, mutta kuten sanoin, tähän mennessä on mennyt paljon, paljon paremmin kuin ikinä uskalsin odottaa. Olin ajatellut, että pentuaikana astmapiippu olisi lähes vakituinen seuralaiseni.

Helli osaa pyydettäessä istua, odottaa, mennä maahan, antaa tassua, hakea palloa, hypätä penkille tai autoon. Helli osaa myös tosi hienosti ihan itse ilmoittaa, jos hänellä on hätä, eli tää sisäsiisteys on mennyt paljon helpommin kuin olin luullut. Vahinkoja vielä sattuu, eihän pentu ole vielä neljää kuukauttakaan, mutta pääsääntöisesti hän ilmoittaa hädästä kuin hädästä. Ja välillä komentaa antamaan ruokaa nopeammin, jos ei tarjoilija ymmärrä olla ripeä.

 

Muutaman kaverin kanssa ollaan käyty leikkimässä, joista Raumalla asuva Nemi on ihan best. Nemi on saman kennelin kasvatteja, kuukauden Helliä vanhempi, ja pennuilla on joka kerta riehakkaat menot yhdessä, mutta osaavat myös ihanasti sitten rauhoittua. Ja mikä tietty on tärkeää myös, on se, että meillä omistajilla löytyi yhteinen sävel heti ensi iskusta, on aina ilo tavata.

Kuvassa näkyy meidän karmea turkkitilanne, eli Nemi on jo asianmukaisesti käynyt ekassa pentutrimmissä, ja Helli taas ei. Meillä oli loppukuuhun varaus kasvattajalle, mutta tää tilanne on nyt kulminoitunut aivan kauheaksi, ja kun onnistuin saamaan perjantaiksi ajan ihan kiitetylle trimmaajalle, niin mehän kiidetään sinne tukka putkella. Varmasti ois ollut parasta antaa kasvattajan hoitaa tämä ekalla kerralla, mutta nyt on lähes jo hätätilanne, ja kasvattajalla on vakituinen työpari lomalla. Helli tuntuu kärsivän turkin paksuudesta kuumuutena ja kutinana, ja hento, lähes pumpulimainen pentukarva katkeilee ja irtoaa pyöreiksi hahtuviksi, jotka vierivät pitkin kämppää kuin preeriapallot. Pitkän karvan mukana tulee myös sellainen määrää roskaa (kiitos kuivan kesän), että huhhuh. Ei oikein voi käyttää sanontaa että pois alta risut ja männynkävyt, kun just ne kaikki tuohon kiinni tarraavat.

Mikä sitten on ollut negatiivista tai vaikeaa? Ehkä ainut oikeasti negatiivinen asia oli se karmea väsymys, mikä meillä oli koulun loppuessa, kun pentu oli valvottanut aika paljon, ja meillä alkoi muutenkin olla takki tyhjänä lukuvuoden loppuessa. Ärsyttävää oli myös jatkuva pureskelu, josta pentu piti opettaa eroon, ja pitää opettaa vieläkin, mutta ainakin nyt (kun hampaat eivät ole vielä vaihtuneet) on pahin piraijakausi ohi. Kyllähän tuossa työmaata riittää, mutta se on aika lailla kiva työmaa. Mun onneni on se, että isäntä on niin aamuvirkku, että on nyt loman aikana vienyt tuon aamutuimaan käymään ulkona, ja sitten ollaan voitu kaikki vielä nukkua muutama tunti lisää.

Päällimmäisenä on rakkaus pentua kohtaan. Ilo, ihmetys ja kiitollisuus siitä, että me ollaan voitu aloittaa tällainen yhteinen taival. Helppohan tässä on hymyillä kesän lämmössä, ja olen hyvin tietoinen siitä, että pimeät loska-aamut ovat nekin edessä, mutta kuten Facessa juhannuksena totesin, en olisi ikinä voinut kuvitella lähteväni juhannusaattona yhdeksän asteen lämpötilassa ja karmeassa myrskyssä vapaaehtoisesti ja ihan tyytyväisenä koiran kanssa lenkille. Mut siellä me vaan mentiin, me naiset.

enna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

Perjantaipäivä alkoi taidekotipläjäyksellä. Kettle’s Yard on Jim ja Helen Eden koti, jonka omistajat lahjoittivat vuonna 1966 yliopistolle sillä ehdolla, että se pidetään avoinna yleisölle (he olivat jo aiemmin pitäneet vierailijakierroksia kodissaan) ja että kaikki säilytetään tismalleen sellaisena kuin se aina on ollut. Jopa mukaanlukien sen keltaisen sitruunan, joka oli yksinään vadilla tuomassa esille taustalla olleiden harmaiden maalausten värit (sitruuna siis vaihdetaan säännöllisesti tuoreeseen).

Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta olikin yllättävän suuri. Jokainen huone, ja tällä tarkoitan jokaista, myös wc:tä, on täynnä taidetta. Maalauksia on ylivoimaisesti eniten, mutta veistoksiakin löytyy. Tuoleille saa istua, niihin itse asiassa rohkaistiin istumaan, koska silloin näkee paremmin ne teokset, jotka on asetettu juuri siitä tuolista katseltavaksi. Kaikki teokset eivät siis olleet perinteisesti ylhäällä seinällä, tai keskellä seinää, vaan niitä oli myös lähellä lattianrajaa.

Paikka oli englantilaisen kodikas, mutta tila ja vaaleat seinät antoivat siihen myös skandinaavista fiilistä. Jokaisen esineen paikka oli kyllä ajateltu huolella.

Paitsi kuvataidetta, kodissa oltiin rakastettu myös kirjoja, viherkasveja ja veden siloisiksi hiomia kiviä, joita oli aseteltu pöydille ja tasoille.

Kettle’s Yard oli erittäin sympaattinen ja siellä oli yllättävän paljon katseltavaa. Pidin siitä, ettei se ollut mikään persoonaton galleria, vaan todellakin rakkaudella rakennettu aito koti.

Yksi reissuni kohokohdista oli päästä punting-veneeseen Cam-joelle. Julia, Maddy, Stine ja tämän poikakaveri Pablo plus minä vuokrasimme veneen yliopistolta. Maddy oli ohjannut venettä aiemminkin, joten ihan avuttomina emme joelle lähteneet. Törmäyksiltä ei silti vältytty, välillä oltiin rantaviivassa kiinni ja välillä toisissa veneissä, mutta sellaista se näytti olevan kaikilla muillakin harrastelijoilla.

Veneen ohjaaja seisoo perässä pitkän seipään kanssa hoitamassa vauhtia ja suuntaa, ja apuohjaaja(t) veneen keskellä voivat tiukan paikan tullen avittaa pienen melan kanssa. Maddy oli reipas punttaaja, mutta homma on raskasta, joten Pablo sai osansa, ja lopulta Juliakin halusi kokeilla.

Eipä ollut jälkikasvukaan turhaan käynyt salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Hyvin sujui!  Stine hoiteli välillä apuohjaajana melaa, mutta meikä istui täydellisen ja mukavan hyödyttömänä ja vain ihailin maisemia, sorsia ja ohi- ja vastaanlipuvia veneitä.

King’s Collegen kohdalla käännyimme takaisinpäin. Päästyämme takaisin veneen vuokrannut työntekijä kysyi, tekisimmekö hänelle palveluksen ja noutaisimme vene numero kutosen karkumatkalta (jumittuneena päin seinää vähän matkan päässä) takaisin, ja Maddy ja Julia hoitivat homman hienosti kotiin. Meitä ei veloitetukaan vuokraamisesta palautettuamme kaksi venettä yhden sijasta, aurinko paistoi, venereissu oli ollut oikein kiva kaikkien mahdollisten itkupajujen sisään eksymisten ja Pablon lähes putoamisen kera, meitsi oli kärväyttänyt kaulansa uudelleen, ja kaikki olivat iloisia.

Illaksi olimme sopineet vielä ruokatreffit Nandosiin saman porukan plus Yuning-nimisen opiskelijakaverin kanssa. Mun piti ehdottomasti saada lämpimän päivän kunniaksi kunnon brittiläinen Pimm’s-drinkki, ja poikkesimme ennen ruokatreffejä The Eagle -pubiin, jossa tutkijat Watson ja Crick ilmoittivat löytäneensä DNA:n.

Pimm’s oli täydellistä. Sellaista kuin se vain Brittilässä voi olla. En tiedä, onko salaisuus sikäläisessä sitruunalimsassa.

Me olimme Nandosissa hyvissä ajoin, mutta muut tulivat jonkin verran myöhässä, ja niinpä siinä kävi niin, että osalle tuli todella kiire pistää ruoka poskeen, koska meidän piti olla puoli kasilta jo teatterilla Julian näytelmän esitystä katsomassa. Ällistyttävää kyllä, olimme siellä ajoissa, ja niinpä pääsimme viimeinkin katsomaan sitä, minkä parissa Julia oli niin ahkerasti häärännyt.

Eikä ollut häärännyt turhaan. Pidin erityisesti siitä, miten näyttelijät oli koreografioitu esittämään tapahtumia Aeneaksen kertoessa, mitä kauheuksia hänen kotikaupungissaan Trojassa oli tapahtunut. Myös näytelmän mainosjuliste on tyttären käsialaa.

Toisen näytöksen alussa näyttämön yllä leijui savukoneen tekemää usvaa. Yuning totesi, että labrassa näky olisi hälyttävä ja kaikki lähtisivät kiireen vilkkaa ulos. Kerroimme siinä porukalla muutaman stoorin palohälytyksistä, mutta hiljenimme, kun toka näytös alkoi. Kunnes. Valot syttyivät ja palohälytin soi! Tuottaja ilmestyi keskikäytävälle pahoittelemaan tilannetta ja ilmoittamaan, että kaikkien on siirryttävä ulos. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme takaisin sisätiloihin ja näytelmä saattoi jatkua.

Hälytyksen syyksi paljastui se, että joku oli jättänyt näyttämön oven auki, jolloin tekosavu oli päässyt myös takatilaan, jossa sitä ei kuulu olla, ja palohälyttimet olivat reagoineet siihen. Totesimme kyllä yksimielisesti, että jos palohälytyksen oli jossakin kohdassa tultava, se tuli sikäli hyvään saumaan, että monessa paljon intensiivisemmässä kohdassa se olisi pilannut fiiliksen täysin. Lopun kolmen itsarin keskellä (tietenkin, tämä on tragedia, lopussa kaikki kuolevat) palohälytys olisi ollut täysi fiasko.

Collegen teatteri on kyllä aika himmeä paikka. Rakennus on suht uusi, mutta teatteri on tehty neoklassiseen tyyliin parvekkeineen päivineen. Aikamoista. (Kuva lainattu netistä, siellä piti tietenkin pistää känny pois päältä.)

Näytelmä oli oiva päätös Cambridgen seikkailuilleni. Seuraavana aamuna kävimme vielä tankkaamassa kunnon aamiaisen ennen lähtöäni, ja koska matkassa olin minä, Lontoon päässä metro hajosi kesken matkan lentokentälle. Porukka ulos ja uutta odottamaan. Ja kun siihen toiseen metroon lopulta päästiin, se seisoi kymmenisen minuuttia paikoillaan aiheuttamassa lisähämmennystä. Ajoissa kuitenkin pääsin perille.

Mä olin käynyt Julian kanssa hankkimassa perheen miehille Cambridgen yliopiston paidat, ja peltitöntössä tuomani keksit syötiin yhdessä päivässä. Tunnustettava on, ettei mullakaan kauaa mennyt tuon kahvin tuhoamiseen.

Lentokentältä olin jo etukäteen päättänyt ostaa Daisy Twinklen, koska se on oikeasti tuoksu, jollaista olen kaivannut noin 40 vuotta siitä lähtien, kun joku yläasteaikaisista kirjekavereistani lähetti minulle pienenpienen pullollisen orvokintuoksuista hajuvettä. Mutta lentokentän kirjakaupassa sattui tietysti olemaan tarjous ”Osta 2, saat toisen puoleen hintaan”, ja koska Julian kaveri Hollie oli mulle ylistänyt ”A Little Life” -kirjaa, päädyin ostamaan sen plus hömppäkirjan sen kaveriksi, koska tiesin, että Yanagiharan teos olisi kehuistaan huolimatta myös rankkaa luettavaa.  Ruth Hoganilta mulla on jo edellinen kepeänpuoleinen teos ”The Keeper of Lost Things”.  Ja tottakai piti raahata myös karkkia Tax Freestä Onnille ja vähän isoveljellekin.

Kesäreissu oli oikein onnistunut matkakommelluksistaan huolimatta. Sen ainakin opin, että varaan ensi kerralla Suomen päässä enemmän väljyyttä siihen, miten kauan arvioin menomatkan lentokentälle kestävän!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #4 Labyrintti ja kuoharia

Yliopiston pääkirjasto on maaginen paikka, josta olen kuullut juttua paljonkin. Se, mille kovasti nauroin alunperin, oli se, että kirjat on siellä järjestetty teoksen koon mukaan. Ei kirjailijan mukaan, ei kirjan nimen mukaan, vaan kirjan koon mukaan. Systeemin nerokkuus valkeni mulle vasta kun järkkäsin omaa Lundia-hyllyäni ja tajusin, että saan samaan hyllykköön mahtumaan paljon enemmän kirjoja, kun laitan samankokoiset aina samalle hyllylle.

Julia oli uhkaillut mua, että joudun etsimään hänelle kaksi kirjaa, mutta onneksi se oli siltä osin vain uhkailua, etten joutunut tehtävään yksin, vaan hän suunnisti kanssani. Maagista kirjastossa ei nimittäin ole vain kirjojen järjestelysysteemi, vaan myöskin se, että se on aivan käsittämätön labyrintti, jossa jopa superpartiolaiswonderwomantyttäreni on eksynyt useampaan kertaan. Siis oikeesti EKSYNYT.

Kirjasto näyttää kuvassa pitkänomaiselta, mutta on oikeasti yhtä leveä kuin pitkäkin, neliö. Torni on täynnä kirjoja, joka kerros on täynnä kirjoja, varmaankin maan allakin on kirjoja. Kirjasto on ns. vapaakappalekirjasto, eli kaikesta, mitä Britanniassa painetaan, läheteään kirjastolle oma kappale, oli se sitten tieteellinen tutkimus tai sarjakuvalehti.

Aineiston valtavan määrän takia kirjoja etsiessään pitää mennä tietsikalle ja etsiä sieltä sen koordinaatit, eli ensin on sen siiven nimi, missä kirja on, ja sitten tulee perässä numerosarjaa, josta löytyy kerros ja huone ja hylly, oliko kenties jotain muutakin. Jättimäisistä tiloista huolimatta kirjasto on pursuamassa yli, joten ”overflow” -kirjoja on sijoitettu sivupöydille ja merkillisiin pinoihin, joissa lienee myös oma järjestyksensä, koska muutenhan etsiminen kävisi toivottomaksi. Aivan uskomaton labyrintti se paikka joka tapauksessa on, ja tiedän tasan tarkkaan, että minun suuntavaistoillani sieltä en viikkoon löytäisi pois, jos oikeasti eksyisin.

Näkymä yhdestä aineistosalista lukusaliin. Väliovet lasia ja jotakin metallitaideteosta, huhhuh.

Löydettyämme tarvittavat opukset suuntasimme yhden tenttisalirakennuksen pihalle kuoharipullojen kanssa. Julian kaverit Stine ja Maddy olivat lopputentissään, jonka jälkeen tutkinto on plakkarissa, ja silloin perinteenä on, että kaverit saapuvat kytikselle heti tentin jälkeen kastellakseen onnelliset urakastaan suoriutuneet sankarit kuohuviinillä. Maddyä ja Stineä oli tullut kastelemaan aika iso porukka, mutta myös muita veikeinä kyttääviä porukoita odotteli pihalla.

Tässä esimerkkiä traditioista. Keljuimmat heittivät vielä glitteriä uhriensa päälle lopuksi, ja sehän tarttuu tahmeaan kuoharin kostuttamaan ihoon kuin pikaliimalla.

Onnelliset Stine ja Maddy.

Pihalla oli kyllä melkoinen lätäkkö kuoharia kun kaikki onnittelijat olivat seremoniansa suorittaneet.

Me suuntasimme kaupungille muutaman collegen poikki, ja mä olin tietysti aivan lumoutunut sisäpihojen hyvinhoidetuista nurmikoista ja istutuksista, muratista ja vanhoista rakennuksista.

Tää oli muistaakseni Newnham College, ja olisko nyt ollut oppilaskunnan puheenjohtaja, joka aina saa asuttavakseen tuon keskimmäisen ”tornin” parvekehuoneen. Ei ihme, jos on paikasta kilpailua.

Murattikuva onkin sitten jostain toiselta pihalta, koska rakennuksen tyyli on aivan erilainen, mutten kuolemaksenikaan muista mistä.

Trinity Collegen alueella kasvaa sen omppupuun jälkeläinen, joka tiputti omenansa Sir Isaac Newtonin päähän. Alkuperäinen puu kasvoi Woolsthorpe Manorissa.

”The Theory of Everything” -leffan kuvauspaikkoja Trinityssä.

Aivan kaupungin keskustassa on Great St Mary’s Church, jossa pidettiin Stephen Hawkingin hautajaiset.

Kaikki vaivannäkö koristelun suhteen on ennen muinoin ollut jotain aivan megalomaanista. Täällä esim. jokaisen penkin päätyä koristi käsin veistetty eläin, joka penkkirivissä eri, ja sen takana aina samanlainen Ranskan lilja. Ei eletty 3D-tulostinten aikaa, ei.

Mulla ei ollut mitään suuria shoppailutarpeita, mutta Cath Kidstonilla pitää joka kerta Brittilässä käydä. Siellä oli ale, joten perinteisten keittiöpyyhkeiden lisäksi törsäsin uuteen kesäkassiin.

Koska Lush osui sekin reitille, ei sielläkään voinut olla poikkeamatta. John Lewisiltä me kyseltiin kuninkaallisen vauvakaman perään, mutta kaikki oli jo myyty. Sen sijaan Harryn ja Meghanin häiden kunniaksi painettu muki vielä löytyi.

Ihan erikseen ja vartavasten me pyöräiltiin joenvartta eri collegeiden boathousien ja siellä harjoittelevien soutujoukkueiden ja näiden jokilaivojen ohi Beehive Centeriin, josta löytyi isoja eri alojen markettimyymälöitä. Me menimme lemmikkieläinkauppaan ihmettelemään, mitä kaikkea koirille on keksitty valmistaa, ja valitsemaan Hellille tuliaisia.

Kaksi pussia palkitsemisnamuja, vetonarullinen pallo (jollaista en Porista löytänyt), vinkuva apina ja kana, joka sanoo KVÄÄK (tai perheen mielestä enemmänkin röhkii, mutta mä tiedän ettei se röhki, koska viereisessä laarissa oli possuja ja NE sanoi RÖHHH). Kanasta tuli supersuosikki heti kättelyssä. Siinä on just sopivan nystyinen pinta, mukavia ulokkeita järsittäväksi, ja mojovinta on tietysti se ääni.

Illan vietimmekin sitten leffassa katsomassa huonoa elokuvaa, jonka minä olin valinnut. Jotenkin raukka olin onnistunut kuvittelemaan, että ”The Book Club” olisi tehty yhden lukemani kirjan perusteella, ja koska olin nähnyt pikaisesti, että siinä on Diane Keaton, homma oli sillä selvä. – Mistake. Major mistake.

Tajusin aika alkumetreillä, että tämä ei ole nyt ollenkaan se stoori, jonka olin lukenut, ja myöhemmin päähäni pälkähti, että tarkoittamani kirja taisikin olla, ei pelkkä ”The Book Club”, vaan ”Jane Austen Book Club”, joten metsään meni. Tytär sanoi aika osuvasti, että ikäihmisten rakkausongelmista oli tehty teinileffa, eikä siihen ole juuri lisäämistä. Muutamaa hauskaa kohtaa lukuunottamatta homma oli litteä kuin pannukakku. – Mutta hei, oli hyvä mennä nukkumaan ja tietää, että seuraavana iltana olisi sivistävämpää katsottavaa, kun mentäisiin Downing Collegen teatteriin siihen Marlowen näytelmän esitykseen.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #3 Ulkoilupäivä

Keskiviikkoaamu valkeni huomattavasti aurinkoisempana ja lämpimämpänä kuin tiistai. Oli mitä oivallisin sää lähteä tutustumaan yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan.

Julialla on oma fillari, ja mulle vuokrattiin keltainen Ofo kännykkäsovelluksella. Minähän en tohtisi polkea pyörällä edes keskellä Poria, mutta siellä mä sitten viipotin keskellä Cambridgea vasemmanpuoleisessa liikenteessä tyttären vanavedessä, eli mitä tytär edellä, sitä äiti perässä. Cambridge on Britannian pyöräilevin kaupunki, ja autoilijat ottavat pyöräilijät todella hienosti huomioon. Voin ihan liioittelematta sanoa, että nillä matkoilla, mitä siellä poljin, Porissa ylitseni olisi ajettu jo ainakin kymmenen kertaa.

Ofo oli ilahduttavan värinen, kevyt nostaa, mutta helkutin raskas polkea. Jälkikäteen nauroin sille, miten poljin jälkikasvun perässä tuskan irvistys naamallani, ja kauempaa katsottuna joku jalankulkija luuli ilmettäni leveäksi hymyksi ja aikoi ensin itsekin hymyillä iloisesti takaisin, mutta lähempänä huomasikin, mikä on totuus, ja silloin naisparan naama lupsahti alkaneesta hymystä ällistyneeseen venähdykseen.

Mutta se kasvitieteellinen puutarha  –  oi kauneutta! Minun kuvasilmälläni ja taidoillani sitä ei filmille vangita, mutta nättiä oli, aurinko paistoi, linnut lauloivat.

Kasvitieteellisestä matkamme jatkui toiseen puutarhaan naapurikunnan Grantchesterin puolelle. Tällä kertaa minä sain Julian fillarin ja Julia otti Ofon, joten minäkin pysyin vauhdissa mukana. Fillareilla olisi voinut päästä perillekin asti, mutta koska valitsimme joenvartta kulkevan maisemareitin, jätimme pyörät vehreän kujan päähän ja jatkoimme matkaa kävellen.

Joen rannalla oli paljon viimeisten kokeidensa jälkeen huojentuneita opiskelijoita pitämässä piknikkejään, kuten myös koirantaluttajia ja -uittajia. Paluumatkalla näppäilin kuvia maalaismaisemasta ja lehmistä, jotka olivat ensin sitä mieltä, että lähtevät porukalla meidän peräämme. Mennen tullen oli kyllä kävelyreitti täynnä kunnioitettavan kokoisia liukumiinoja.

Jos joskus elämässäni tulee tilanne, että voin muuttaa minne haluan, muutan Grantchesteriin. Voi hyvä tavaton niitä kauniita, pieniä taloja herttaisine puutarhoineen! Miksi, oi miksi Suomessa on ilmasto, jota ei ole tarkoitettu yhdellekään elävälle olennolle? Ei täällä kasva ruusuköynnökset eikä muratti, ja jos joku onnistuu jonkun ruusun pitämään kesän ajan hengissä, niin kyllä sen talvi sitten tappaa. Olisin halunnut kiivetä pensasaitojen yli tai läpi kuvaamaan ihmisten pihoja ja taloja, mutta sekä kiinteistöjen omistajilla että virkavallalla olisi saattanut olla siihen jotakin huomauttamista.

Kohteemme oli ihana The Orchard, tea garden. Suhteellisen laajalla alueella kasvavien omenapuiden varjossa oli siellä, täällä puutarhapöytiä ja -tuoleja, joissa saattoi paistatella päivää tai lukea kirjaa, ja nauttia tietenkin pienestä ravintolarakennuksesta saatavia virvokkeita ja ruokia. Seljankukkamehu maistui taivaalliselta hikisen kävelymatkan jälkeen, ja söimme ensin myös lounasta, ja kohtuullisen torkku- ja lukutuokion jälkeen myös teetä (minä petturi kahvia) ja skonsseja. Mulle opetettiin nyt tarkkaan, miten skonssi oikeaoppisesti syödään, eli se kuuluu halkaista kahtia, ja laittaa päälle hilloa ja clotted creamia ja syödä puoliskot erikseen. Siitä, kuuluuko skonssin päälle ensin hillo vai clotted cream, on kuulemma kaksi koulukuntaa. En enää edes muista, miten me teimme (varmaankin kerma ensin?), mutta taivaalliselta maistui.

Niin kauan me siellä lojuimme ja niin suloista oli auringon lämmössä torkkua, että meitsi poltti kaulansa. Se, mitä pyöreä kaula-aukkoni dekolteesta jätti auringon armoille, näytti illalla intiaaniheimon punaiselta kaulakorulta. Eikä mitään after sun -juttua ollut saatavilla. Vasta seuraavana päivänä kävin Bootsista ostamassa aloe vera -geeliä.

Tämän retkeilyn päätteeksi palasimme hikisinä ja suihkun tarpeessa takaisin opiskelijakämpälle, jossa aloimme valmistautua illan Formal Dinneriin. Niin paljon porukkaa oli liikekannalla lähdössä juhlimaan loppunutta tenttikautta, että suosituimpiin (lue: hienoimpiin rakennuksiin) collegeihin Formal-liput oli loppuunmyyty jo ennen kuin tytär ehti niitä tilata. Hän oli hankkinut liput Queen’s Collegen Formaliin, joka oli tällä haavaa aika pieni tilaisuus, eli sali ei ollut läheskään täynnä, mutta minä olin oikeastaan helpottunut. Tämä oli ainut juttu, mitä olin hieman jännännyt, että osaanko käyttäytyä ihmisiksi, mutta pienimuotoisen luonteensa takia se ei ollut pahinta mahdollista jäkitystä. Säännöt silti kerrattiin minulle ennen lähtöä: Kun opettajat saapuvat omaan pöytäänsä ja lopuksi lähtevät siitä, nouse ylös. Alkuun kumautetaan kongia ja joku lukee latinankielisen ruokarukouksen. Sen jälkeen ei saa poistua ennen latinankielistä loppurukousta, ei edes vessaan, ellei halua saada koko joukon huomiota ja yletöntä paheksuntaa osakseen, joka Brittilässä on tietenkin pahempaa kuin kuolemantuomio.

Minä pynttäydyin kevätjuhlamekkoon ja jälkikasvu kaapuunsa, joka on opiskelijoille pakollinen Formal-asu.

Mun palanut kaulani loistaa aika mojovasti tossa kuvassa ja kyllä sen ikään kuin tunsi, että kaulalla roikkui myös koru, vaikka kevyt olikin

Perillä Queen’s Collegessa en juuri kehdannut kuvia näpsiä. Tämä osa oli modernia rakennusta, vaikka kyseisellä collegella on kuulemma myös juhlava, vanhanaikainen harrypottersali. Vieressämme istui joukko taloustieteilijöitä, joiden kanssa virittelimme kohteliasta ruokapöytäkeskustelua. Kolmen ruokalajin ateria oli varsin täyttävä; alkuruuaksi kalaa, pääruuaksi kanaa ja coucousta, jälkiruuaksi suklaa-pekaanipiirakkaa kahvin kera. Minusta omituista oli se, että Formaliin vietiin omat viinit, ostimme kuvassa näkyvän pullon hetkeä ennen eventtiä collegen baarista. Virallisten sääntöjen mukaan viiniä ei saa viedä salista pois, mutta nyt oli niin pieni päivällisseurue, että tästä säännöstä lipsui aika moni.

Täytyy sanoa, että se jälkkäri oli sen verran kova pala, että ruokaa tuntui pursuavan korvistanikin ulos, kun köpöttelimme kotiinpäin korkkareissamme, ja nyt nimenomaan köpöttelimme  –  tällä kertaa minä, joka melkein aina kuljen koroissa, olin se, jonka vauhtia tytär puolestaan joutui himmaammaan.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #2 English breakfast ja sulatuskävelyä

Jostain syystä Cambridgen opiskelijat eivät käytä julkista liikennettä. Kaikkialle kävellään tai pyöräillään. Minua oli varoitettu, joten otin lenkkarit mukaani, enkä muissa kävellytkään Formal Dinner -iltaa lukuunottamatta. Käveleminen sinänsä on ok, kyllähän Lontoossakin on tullut käveltyä jos jonniinmoiset matkat, mutta jestas sitä tyttären vauhtia! Siellä aktiivisesti treenaava, hoikka jälkikasvuni pyyhälsi kuin viitapiru tajuamatta, että 30 vuotta vanhemmalla, reilusti yli 10 kiloa painavammalla ja talven aikana satunnaisesti hölkänneellä äitimuorilla on vaikeuksia pysyä perässä.

Tyttären takaraivo tuli tuli tutuksi muutenkin, sillä Cambridgen jalkakäytävät ovat niin kapeita, ettei niissä vierekkäin voi kulkea, kun kuitenkin koko ajan on vastaantulijoitakin.

Historia, koulutus ja tiede näkyy kaikkialla. Heti ensimmäisenä aamuna ohitimme kuuluisan Mathematical Bridgen, joka tarinan mukaan on Isaac Newtonin suunnittelema alunperin niin, että siinä ei tarvittu nauloja ollenkaan. Myöhemmin opiskelijat halusivat tietää, miten silta oli rakennettu, purkivat sen osiin, mutta eivät osanneet koota uudelleen. Kiva tarina, muttei totta, sillä Newton kuoli 22 vuotta ennen sillan rakentamista.

Me suuntasimme Fitzbillliesille syömään tuhdin englantilaisen aamiaisen, joka on aina yksi mun matkani kohokohdista. Ainut asia, mikä minua hämää, on se, että vaikka mukana tulee voinappi, jolla on tarkoitus voidella paahtoleipä, niin leivänpentele on aina upotettu jonnekin munakokkelin ja tomaattien alle niin että se pitää kaivaa sieltä esiin. Mutta muuten, ah autuutta! Voisin laulaa ylistysaarian joka kerta haukatessani sieniä ja pekonia.

Eka kohteemme oli The Fitzwilliam Museum, joka oli minusta kiva, kuin British Museum pienoiskoossa. Eli katseltavaa oli paljon, mutta nääntymystä ei tullut. Sen pystyi ottamaan haltuun ja katselemaan asioita loppuun asti kiinnostuneena.

Kaikkea mahdollista löytyi turnajaisvarusteisesta ritarista ja aseista pienenpieniin posliinifiguureihin. Cupidoista olisi voinut koota oman vitriinin nimellä ”Kerää koko sarja”: Cupido lehmipoikana, Cupido juomanlaskijana, Cupido maalarina… Uskonnollisia maalauksia oli myös paljon, joko ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemuksesta tai Mariasta Jeesus-lapsen kanssa. Huomio kiinnittyi siihen, että etenkin maalauksissa Jeesus-parka oli vauvana äärettömän ruma, toinen toistaan karmeampia versioita rinta rinnan.

Tämä Madonnan sylissä istunut Jeesus-lapsi näytti harvinaisen ovelalta, kuin sillä olisi jokin ilkeä suunnitelma mielessään. Naureskelin vähän sitä, että ilmettä ei saanut edes täysin kuvattua kameralla, livenä ilme oli huomattavasti suunnitelmallisempi.

Kuvia olisi voinut napsia loputtomiin, mutta tiesin kokemuksesta, että minun taidoillani se olisi aika turhaa. Olin sitä paitsi jättänyt järkkärin kotiin ja lähtenyt kevyesti reissuun vain kännykkäkameran kanssa. Ihan mainiosti pärjäsin silläkin.

Museon kaupasta ostin luokkahuonettani varten punttaavan ankan (Cam-joessa kulkee monen eri firman veneitä, joita ohjataan pitkällä seipäällä työntelemällä, mutta myös yliopistolla on omia ”puntteja”), ja kotiin tietenkin pakollinen tea towel, joka oli itse asiassa kasvitieteellisen puutarhan markkinoima  –  sinne menisimme seuraavana päivänä.

Museon jälkeen kävimme ensin kahvittelemassa Julian kavereiden Aimeen ja Hollien kanssa, ja sitten kävimme viemässä tavaroita Downing Collegen teatteriin. Samana iltana oli saamassa ensi-iltansa Marlowen näytelmä, jossa Julia toimi apuohjaajana. Istuin takarivissä somettamassa, kun näyttelijät, ohjaaja ja jälkikasvu pitivät neuvonpitoaan, ja vihdoin viimein, noin kolmen aikaan iltapäivällä, tunsimme olevamme nälkäisiä tuhdin aamiaisemme jälkeen. Lounas tyttären ”lempiperunapaikassa” (jäätävän iso uuniperuna chili con carnella täytettynä), ja sitten, ah, sitten, kirjakauppoihin!

Cambridgessa on Waterstones, mutta vielä ihanampi siellä on Heffers. Itkin sisäisiä kyyneleitä siitä, että a) en ollut voittanut lotossa ja b) minulla ei ollut mukanani omaa rekkaa, jolla olisin voinut kuljettaa kuorman kirjoja kotiin. Voi hyvä tavaton. Suomessa ei ole yhtään kirjakauppaa, joka olisi ihan oikea kirjakauppa. Meillä kirjakaupat ovat pieniä putiikkeja, joissa on ehkä yhden minisen hyllyn verran kirjoja kustakin aiheesta, sitten löytyy toimistotarvikkeita ja askartelutarvikkeita ja sisustuskamaa ja palapelejä. Brittilässä voi upota kirjakaupan sisään, antaa sen viedä, ja viettää loputtomasti aikaa eri kerroksissa hyllyjen välissä lipuen, kirjoja silmäillen ja tutkien ja selaten. Porissa kun astut Suomalaiseen Kirjakauppaan, niin jo olet puolessa tunnissa tsekannut koko tarjonnan.

Yllä olevien kirjojen lisäksi ostin Julialle Haruki Murakamin ”Men Without Women”, jonka odotan itsekin saavani lukea myöhemmin.

Aika haipakkaa meillä kyllä piti, sillä puoli kuudelta meidän piti olla jo King’s Collegen kirkon Evensongissa. Tytär oli päättänyt, että mun pitää nähdä kyseinen kirkko ja etenkin kuulla kirkon kuuluisaa kuoroa.

King’s College on aivan Cam-joen rannassa, sen erottaa joesta vain valtava nurmikenttä. Huvittavaa on, että joen toisella puolella, aivan kaupungin keskustassa, laiduntaa lauma lehmiä kaikessa rauhassa.

Kirkko on järisyttävän kokoinen, joten sitä ei voinut pihalta käsin edes kokonaan kuvaan saada. Nurmikoille astuminen kun on ankarasti kiellettyä, sen saavat tehdä vain Fellow’t, eli yliopiston opettajat. Sisältä kirkko oli sanoinkuvaamattoman upea. Jouduin lainaamaan alla olevan kuvan netistä (kattoa olisi voinut ihailla niska kenossa loputtomiin), sillä kuvaaminen oli tietenkin ankarasti kiellettyä, olihan kyse kuitenkin jumalanpalveluksesta.

Meidät laitettiin istumaan kuoron taakse, joten saundi oli perfect. Varmaankin täydellistä kirkkolaulua niiden mielestä, jotka asian päälle ymmärtävät, eikä minulla valittamista ollut, mutta on tunnustettava, että kaikki 1500-1600 -lukujen kirkkomusiikki kuulostaa minusta samanlaiselta. Minun huomioni taisi olla enemmän arkkitehtuurissa kuin musiikissa…

Evensongin jälkeen olimme niin poikki, ettemme jaksaneet edes lähteä kaupungille syömään. Minulla painoi takana edellisen päivän reissaus + kolmen viikon univelka (kiitos karvakuonoisen vauvamme), tytär puolestaan oli valvonut toissayön lavasteita valmistaen. Tilasimme netin kautta ruokaa kotiovelle ja katsoimme yhdessä Netflixistä Ali Wongin ”Hard Knock Wife” -esityksen, aivan hulvatonta stand-up -komiikkaa, jolle nauroin vedet silmissä

Viimeiseksi illalla raahauduimme vielä ylös Castle Hillille katselemaan auringonlaskua ja maisemia. Cambridge kylpi illan viimeisissä auringonsäteissä kultaisena.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna