Ällistyttäviä asioita tapahtuu. Esimerkiksi sellaista, että marraskuun ensimmäisenä päivänä iskee Suomen historian ensimmäinen hirmumyrsky, ja että se tuhoaa sähkölinjat niin perusteellisesti, että täällä pusikossa eletään viikko ilman sähköä. – Luit oikein: viikko.

Olinko tulla hulluksi? Arvatkaapa vain! Joka lokakuun lopusta aina maaliskuun puolelle minun elinehtoni on kirkasvalolamppu, sillä päivänvaloa ei ole ja kattolamput ovat lällärikamaa. Sen lisäksi ruuanlaitosta (jota muutenkin niin suuresti rakastan) tuli harvinaisen haastavaa, pakastin oli sulamispisteessä vuorokauden sisällä, tiski- tai pyykkikonetta ei voinut käyttää, eikä parin päivän kuluttua käytössä ollut enää lämmintä vettä.

Kaverilta lainattu aggregaatti pelasti pakasteet. Laitoimme sen pihalle hyrräämään, ja veimme keittiön pikkupakastimesta kaiken, mikä ei ollut sulanut, sivurakennuksen isoon arkkupakastimeen. Mies kantoi sivurakennukseen myös mikroaaltouunin, sillä aggregaatin piuhassa oli kolme pistorasiaa. Välillä käytimme myös vedenkeitintä ja latasimme kännyköitä ja läppäreitä. Tosin nettikin pätki täällä jokseenkin kiitettävästi.

Lämmitys ei ollut ongelma, sillä blogitaukoni aikana olemme muuttaneet n. 150-vuotiaaseen taloon, jossa on kakluunit joka huoneessa ja keittiössä puuliesi. Liedellä lämmitin sitten välillä tiskivettäkin. Suihkussa kävimme koululla, missä meikä söi myös aamupalansa ja keitti aamukahvit ja viritti pöydänkulmalle kampaamopisteensä. Tiedättekö, on ihan hippasen rassaavaa elää elämää, jossa jokainen normielämän arkirutiini vaatii vaivannäköä ja/tai kekseliäisyyttä. Olin loppuviikosta aivan naatti, enkä olisi millään jaksanut raahautua ulkoportaille tönkimään muovilaatikon sisustaa aina, kun halusin hakea ”jääkaapista” jotain. Enkä olisi kuollaksenikaan halunnut enää välittömästi heräämisen jälkeen vetää vaatteet päälleni ja istua auton rattiin. Olisin paljon mieluummin hoitanut aamurutiinini rauhassa, omassa kodissani.

Muutenkin viikko oli tuplarasittava, koska koulussa oli joukko latvialaisvieraita Nordplus-ohjelmamme ansiosta. Todellakin kivaa, että meillä on menossa jotain kansainvälisyystoimintaa, ja kivaa, että oppilaat olivat niin innostuneita, mutta vähemmän kivaa, että se osui juuri samaan saumaan kuin loputon sähkökatko. Onneksemme kaikki isäntäperheet olivat alueilla, joissa sähköt toimivat, mutta kun aloitin koulupäiväni noin klo 6.20 menemällä suihkuun ja olin iltasella joko mukana vieraiden riennoissa tai ainakin päivystin isäntäperheiden ja -oppilaiden wappiryhmissä, alkoi tuntua siltä, että voisin yhtä hyvin viedä makuupussinkin koululle ja yöpyä siellä.

Jos jotain positiivista voi sanoa, niin itse luin illalla enemmän kuin ennen, koska mitään muuta ei juuri voinut tehdä. Istuin otsalamppu päässä sängylläni ja ahmin sivuja. Toinen vapaa-ajanvietteeni oli pianon soittaminen, mutta siinä häiritsi se, että näin otsalampun kanssa vuorotellen koskettimet tai nuotit, en molempia kunnolla yhtä aikaa. Positiivista oli myös että peliaddiktoitunut poikani ilmiintyi hämmästyttävän usein huoneestaan, joko mennäkseen kavereille, muuten vain ajelemaan, tai kerran jopa metsälle. Pieni vieraantuminen näyttöruuduista ei tehnyt meille kenellekään yhtään pahaa.

Mutta niin vain ihmeitä tapahtuu, että kun perjantaina sähköt palasivat, ja meikä onnellisena käytti taas kaikkia kodinkoneitaan, räpsähti sähköpostiini myös webhotellin vuosittainen lasku, ja kaikesta sähköisyydestä vallan humaltuneena ryhdyin katsomaan, mitä tällekin muinaisjäänteelle vielä voisi tehdä. Se jää nähtäväksi.

Voi taivas mikä kevätlukukausi.

Olin aika lailla poikki jo maaliskuun alussa, enkä oikein osaa edes sanoa, miksi. Tuntui vain siltä, että kaikki aika meni velvollisuuksien hoitamiseen, eikä ikinä ehtinyt olla mitään kivaa. – Hah, miten väärässä olinkaan!

Kun koulu siirtyi etäopetukseen maaliskuun puolenvälin jälkeen, alkoi sellainen rumba, että oksat pois. Meidän koulussamme tehtiin sikäli kyllä viisas päätös pitää lukujärjestyksistä ja kellonajoista kiinni, että oppilailla säilyi koulupäivien rytmi ja kunnon meininki alusta pitäen. Jos ei ollut oppitunnin alkaessa hollilla ilmoittautumassa, sai heti kyselyjä peräänsä.

Mutta voi veljet sitä työmäärää. Ensimmäisinä etätyöviikkoina tein ihan ympäripyöreitä päiviä. Hyvä kun ehdin syödä ja vessassa käydä. Oli opettelemista siinä, miten luon Google Classroomiin eri opetusryhmät, miten ajastan ja julkaisen niille tehtävät, miten linkitän sinne tiedostoja, videoita, tehtäviä toisilta sähköisiltä alustoilta. Ja kokeiltava kaikkea itse, jotta osasi neuvoa oppilaita, joilta viestejä kilahteli Wilmaan, sähköpostiin ja Whatsappiin jatkuvalla syötöllä. Miten avaan tämän tiedoston? Miten palautan tämän? Miten liitän kuvan tähän tehtävään? Jne. jne.

Opettelin tekemään sanakokeita Socrativen avulla ja tallentamaan tiedostoista kopiot itselleni. Opettelin tekemään Kahoot-oppimispeleistä challenge-versioita, joita jokainen voisi pelata omaan tahtiinsa. Opettelin kuvaamaan kielioppivideoita keskimmäisen tyhjillään olevassa huoneessa. Opettelin avaamaan oman YouTube-kanavan ja lähettämään videot sinne. Opettelin tekemään YouTube videoita PowerPoint-esityksistä. Opettelin käyttämään Studeo-oppimisympäristöä ja värkkäämään sinne itse tehtäviä (voi kultaista, kärsivällistä teknistä tukea kyseisessä firmassa!). Opettelin käyttämään SanomaPron kökköä Kampuksen Ohjaamoa ja lähetin jokaiselle oppilaalle erikseen henkilökohtaisia tunnuksia, joita emme olleet siihen asti käyttäneet ollenkaan. Kokeilin, millä vempeleellä pitää tehdä missä muodossa äänitiedostoja ääntämisharjoituksiin, jotta ne aukeaisivat myös seiskaluokkalaisten Chromebookeilla. Opettelin tekemään aukkotehtäviä Google Slides -sovelluksella ja tuskastuneena jatkuvaan kysymystulvaan ja väärin palautettuihin / täytettyihin tehtäviin tein niidenkin avaamisesta, käyttämisestä ja palauttamisesta ohjevideon YouTube-kanavalleni.

Kaiken tämän tein siinä sivussa, kun ajastin tehtäviä, pidin huolta siitä että kaikki, joiden kuuluu olla paikalla, ovat paikalla oppitunneilla, pidin kielioppiasioista Meet-sovelluksen avulla livetunteja, ja joka ainoan oppilaille määrätyn tehtävän tarkistin, pisteytin ja korjasin henkilökohtaisella palautteella. Ja vastailin niihin oppilaiden viesteihin:

”Ohjeessa lukee, että pitäisi tehdä tämä GoogleDocsilla. En taida osata. Voinko tehdä Pagesilla?”
”Ei, älä tee sillä. Pädin applikaatioilla tehdyt tiedostot eivät aukea täällä Classroomin puolella. Laiton ohjeen siitä Docsista. Lue ohje.”
”Ok”.
Kuluu hetki.
”Voinko tehdä KeyNotella?”
”Ei, älä tee sillä. Sekin on pädin applikaatio. En saa tiedostoa auki. Lue ohje Docsista ja toimi sen mukaan.”
”Ok.”
Kuluu hetki.
”Tein vahingossa BookCreatorilla…”
Vahingossa? #€%&#

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät sellaisessa sumussa, etten oikein muista niistä edes mitään. Aloitin työpäiväni kahdeksalta aamulla ja lopettelin joskus yhdentoista aikaan illalla. Parin viikon päästä helpotti sikäli, että oppilaiden kysymystulva alkoi laantua, kun teknologia alkoi olla tutumpaa. Saatoin joskus lopettaa hommani jo iltaseitsemältäkin. Ja kun pikkuhiljaa alkoi oma osaaminen olla sekin parempaa ja jouheampaa, aloin vähitellen viikkojen myötä päästä sellaisiin työpäiviin, että pystyin pitämään LÄHES normaalia työrytmiä, eli pystyin oppituntien päätyttyä pitämään parin tunnin tauon ennen kuin aloin värkätä seuraavan päivän hommia ja tarkastaa viimeiseksi jääneitä oppilaiden tehtäviä.

Ja juuri, kun jokin kauhun tasapaino tähän kaikkeen oli saatu, ilmoittaa hallitus, että edessä on paluu kouluun runsaaksi kahdeksi viikoksi. Oppimisen kannalta kahdeksi lukuvuoden turhimmaksi viikoksi, jolloin kaikki ovat jo aivan piipussa, numerot on annettu ja vuoden hommat on oikeastaan jo hoidettu. Nämä nimenomaiset kaksi viikkoa olivat nyt niin elintärkeitä, että koronasta huolimatta kaikkien piti palata kouluun. Mikä merkitsi taas järjetöntä lisätyötä rehtoreille, jotka joutuivat suunnittelemaan koulukäytäntöjen kannalta kaiken uusiksi. Ja me opettajat sitä minuuttiaikataululla toteuttamaan.

Palasimme siis kouluun pesemään käsiä. Pitämään oppitunteja, joiden pituus vaihteli kaikesta 20 ja 80 minuutin väliltä porrastettujen välituntien ja ruokailujen takia. Vetämään läpi aikataulutusta, jossa piti liipottaa aika lailla lukujärjestys kourassa ja peukalo seuraavan kohteen paikalla, jotta ei myöhästynyt mistään ja saanut aikaan kaikenkaatavaa lumipalloefektiä. Kyttäämään turvavälejä, joista teinit tietenkin laistivat jokaisen mahdollisuuden tullen. Desinfioimaan tietokoneiden näppiksiä, hiiriä, dokukameroita ja pöytiä jäljiltämme. Oppilaille oli annettu kaikille jokin kotiluokka, missä he olivat koko päivän, me opettajat liipotimme paikasta toiseen.

Urani pisimmät kaksi viikkoa. Jos olin ollut väsynyt jo maaliskuussa ja uupunut etäopetuksesta, niin viimeiset kaksi viikkoa kruunasivat homman. Se pariviikkoinen mentiin kyllä jollakin maitohapoilla läpi.

Tervetuloa vaihtamaan hommia kuukaudeksi kanssani ihan jokainen, joka on sitä mieltä, että opettaja pääsee duunissaan helpolla. Ja kyllä, aion nyt nauttia ansaitusta kesälomasta.

Sain nuorimmaiselta kesken päivän videopätkän, joka oli kuvattu koulussa. Siinä lapseni, naama vakavana, seisoi elektronisia vimpaimia ja johtoja rintaan teipattuna. Sain ihan täyden hepnaadin. Lähetin täyslaidallisen vihaisia (ja samalla huolestuneita) viestejä siitä, että jos tää on nyt pilaa niin kuin arvelen, niin on kyllä ihan sairaan huonoa sellaista, pitäis vähän sentään tuon ikäisellä olla jo harkintakykyä mistä voi pilailla ja mistä ei jne.jne. Voitte kuvitella. Kaikki höystettynä kiukkuisilla naamahymiöillä (miten hymiö voi olla kiukkuinen?).

Tenavalta tulee sarja ällistyneitä puhekuplia. ”MITÄ?” ”???” ”Mistä puhut?” ”Äiti, se on ystävänpäiväjuttu.” ”Siinä on mun koodaama ystävänpäivä microbit!” ”LOL” ”XD” ”Siinä on välkkyvä sydän!”

Katson videon uudelleen.

Voi perhana.

Elektroninen vempain tosiaan tekee pisteistä ensin pienen ja sitten ison sydämen. Toinen kapine on akku. Kaikki on teipattu rintaan sydämen kohdalle. Mulla ei olekaan ISIS-lasta, eikä ääliötä joka pilailee asialla, vaan lapsi, joka on lähettänyt mulle ystävänpäivävideon. Itse koodaamansa sydämen.

Ei tähän voi sanoa enää mitään.

Tiistaiaamuna huomasin aamiaista syödessä ja hiuksia kuivatessa, että risti-istunta keittiön tuolilla ei tunnukaan kivalta. Nilkkaan sattuu. Ajattelin kolauttaneeni nilkkaluun jonnekin, mutta päivän mittaan koko nilkka turposi palloksi. Samanlainen se oli vielä eilisaamunakin. Työkaverit sitä päivittelivät, pelottelivat veritulpalla ja puolipakottivat lääkäriin. Mä olin ihan että hörönlöröä, tässä nyt mitään sen kummempaa ole kuin että olen huomaamattani kolhinut itseäni taas kerran.

Mutta katopa pentelettä, lääkäri ilmoitti, että mulla on nilkassa alkava ruusu. Iski penisilliinikuurin, heitti saikulle, käytti vielä labran kautta laskimotukoksen poissulkemiseksi. Nyt olen kotona ihmettelemässä, että miten tässä näin kävi. Just kun mies on vuosien jälkeen lähtenyt taas Etelä-Amerikan reissulle, niin tismalleen samana päivänä mä saan diagnoosin ruususta ja kaikki käskevät mun ottaa iisisti ja pelottelevat sairaalalla.

Voi nyt yhden kerran.

Onni onnettomuudessa on se, että toi meidän keskimmäinen on nyt kotosalla, jotta mulla on täällä kotiapu ja koirantaluttaja paikalla. Bodausta harrastava parikymppinen ei kaihda kauppareissuja tai takkapuiden kantamista. Koira rakastaa sitä järjettömän paljon, se antaa ton pojan tehdä itselleen juttuja, joita ei keltään muulta sietäisi. Niillä on sellaiset riepotusleikit että vieressäkin tulee hiki.

Sain tappokuurin penisilliiniä. Tabletit on päällystetty jollain todella äkkivahvalla piparminttukuorrutteella. Kun sellaisen laittaa suuhunsa, tuntuu kuin olisi nielemässä tuubillisen hammastahnaa ennen kuin ehtii vesilasia huulilleen nostaa. Kävin äsken hakemassa apteekista maitohappobakteereja, on sen verran tuju toi lääkekuuri. Koira oli onnesta sykkyrällä kun pääsi autoon mukaan. Miten voi eläin rakastaa autoilua noin hulllun lailla? Heti, kun sille sanoo ”autoon”, se tekee pari riemuloikkaa ja puskee tuulikaapin oven auki.

Mulla alkoi nyt sitten hiihtoloma tavallaan etuajassa. Tosin vähän vähemmän aktiivisena kuin olisin suonut. Saapa nähdä, miten tää tästä etenee.

Joulu on ohi. Loma on lopuillaan. Keskimmäinen palasi jo uudeksivuodeksi Turkuun, tytär lähti tänään takaisin Lontooseen. Fiilis on totaalisen blääh ja njääh.

Palasin Raision Ikean ja kauppakeskus Myllyn kautta kotiin, mutta oli kyllä niin perinpohjaisen mälsä olotila, että mistään shoppailun ilosta ei ollut tietoakaan. Ikeassa kiersin vain alakerran kautta hakemassa välttämättömät, Myllyssä oli liikaa väkeä ja huonot alennusmyynnit. Miten muuten voi olla niin hemmetin vaikeaa löytää tenavalle collegepuseroa, jossa ei olisi huppua? Täytynee tässäkin asiassa kääntyä nettikauppojen puoleen.

Turun tori on muuten kerta kerralta kamalammassa kunnossa, kun siellä käy. Näky on suorastaan lohduton, kun työmaalle kurkistaa vanereista rakennettujen käytävien raoista. Nyt kun Hamburger Börs on sekin vanhinta osaa lukuunottamatta purettu, koko torin seutu on kuin hammaslääkärin tuolissa ammottava kita, jossa on muutama rusehtavanruttuinen hammas jäljellä. Turku on kyllä osannut kautta aikojen möhliä kaupunkirakentamisensa.

Kotiin päästyäni purin ruokaostokset kaappeihin, siivosin jääkaappia ja kokkasin perheelle. Sitten olenkin istunut salamanlyömänä sängyllä, lukenut yhden luvun uudesta kirjasta, ja lagannut henkisesti. Kai tämän elämän sitten täytyy olla välillä tällaista harmaata sumua, jotta voisi toisinaan sitten olla jotain muuta. Annamme blääh-fiilikselle täten luvan olla tänään kylässä.

Olen siinä pisteessä, että tämän vuoden osalta peli on mielestäni pelattu. Enää ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa siihen, että uuden vuoden myötä tähän elämään saadaan joku tolkku. – Pliis, älkää viitsikö kertoa, että ei kumminkaan saada. Antakaa mun elää kuplassani edes kuukauden.

Niin, siinä pisteessä, että tilasin tänään uuden Leuchtturm 1917 -bujon, jotta voin saada puhtaan alun tulevalle vuodelle.

Koska olen aivan kujalla kaikkien töitteni ja menojeni kanssa. Tekemistä ja muistamista on aivan liikaa, elän jatkuvassa ainiinsekinonjotänään -oivallusten suossa, ja se syö naista. Unohtelen asioita, laitan esineitä vääriin paikkoihin, tallennan tiedostoja vääriin kohteisiin. Millainen säälittävä olento ei ehdi harrastaa liikuntaa, koska nukkuu koko ajan päikkäreitä? (Kävin tänään labrassa testauttamassa rauta-arvoni, sekä hieman huolestuneena että jatkotarkkailuna, viimeksi mitattiin toukokuussa.) Millainen säälittävä olento harrastaa asioita, joissa ei alkuunkaan pärjää? Pilateksessa pylleröin nyt yli kymmenettä vuotta, ja tänä syksynä aloitin pianotunnit, joita ei ihan jymymenestykseksi voi kehua. Jos joku tietää, mistä voi tilata uuden, tottelevaisemman vasemman käden itselleen, vinkatkaa.

Laihduinko tänä vuonna? MITÄ LUULETTE?

Möhlimiskiintiöni on senkin pakko olla nyt täynnä tämän elämän osalta. Vai onko tosiaan niin, että kaikilla ihmisillä kiintiö on sama, mutta toisten (niiden järjestelmällisten ja huolellisten) osuus tulee sitten toisten kannettavaksi vuosi toisensa jälkeen? Kuinka moni teistä on ostanut itselleen pikkujoulupuseron, jättänyt ostoskassin avaamatta kotona, ja huomannut neljä päivää myöhemmin tuntia ennen pikkujouluja, että puseroa ei siellä kassissa olekaan? On vain kahdet housut, ja kuitti, jossa niin ikään on vain ne kahdet housut. Mihin se pusero katosi siinä kassatiskillä??? Tai kuinka moni teistä on nähnyt hirveän vaivan keksiäkseen kytyisen pienellä sanastolla pelaavasta ruotsin kokeesta uuden version uusine tehtävineen, tallentanut sen (mielestään) sekä muistitikulle että iCloudiin, ja päätynyt sitten käyttämään vanhaa versiota, koska uudesta ei työpaikalla löydy jälkeäkään? Uusi koeversioni löytyi kotona vasta, kun avasin Wordin ja etsin ”viimeisimmät”. Olin tallentanut sen mallina vain itse Wordiin.

Voisin jatkaa listaa vielä jatkuvalla kotisotkulla ja huonolla omallatunnolla ja asioilla, joita kovasti haluaisin tehdä, mutta joihin ei riitä aikaa eikä energiaa, ja asioilla, joita minun pitäisi tehdä mutta lykkään, mutta haukottelette kumminkin jo tässä vaiheessa, ja ajattelette, että sama valitusvirsi luettiin jo kymmenenä edellisenä vuotena. Kaikkein pahinta on, että olette presiis oikeassa.

Minä tyydyn nyt lyömään hanskat tiskiin vuodelta 2019. Mitään ei ole enää tehtävissä, reisille meni. Siirrän katseeni tulevaa vuotta kohti ja haaveilen paremmasta menestyksestä. Näin voin hyvällä omallatunnolla antaa loppuvuodenkin valua samaan viemäriin muiden kuukausien perässä ja siirtää energiani loistokkaaseen tulevaisuuteen.

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

Meidän perheen lempparikesäjuoma on raparperisima. Ohje on peräisin kaupunkilehti Uuden Rauman nettisivuilta 13 vuoden takaa, mutta yhä vain pelittää:

1,5 litraa raparperipaloja
7 litraa vettä
8 dl sokeria
0,5 ruokalusikallista hiivaa

Kiehauta vesi ja raparperit. Sekoita joukkoon sokeri ja anna jäähtyä. Liota hiiva mehutilkkaan ja sekoita raparperiliemeen. Anna käydä huoneenlämmössä 3 vuorokautta. Siivilöi ja pullota juoma sekä vie kylmään. Sima on valmista nautittavaksi parin vuorokauden kuluttua.

No, meillä kyllä juodaan jo sen jälkeen, kun se on ollut vain vuorokauden kylmässä, joten itsekään en ihan orjallisesti ohjetta noudata. Mutta hei, raikasta juotavaa!

Lontoon vierailu ei mulle henk.koht. tarjonnut tällä kertaa sinänsä mitään ihan uutta, mutta tarkoitus olikin näyttää paikkoja noille meidän nuorille miehille. Käveltiin hotellilta Millenium Bridgeä pitkin katsomaan St Paulin katedraalia, sieltä metrolla British Museumiin.

Mä sitten jaksan rakastaa tota museon pääaulaa ja sen kattoa! Mä olen joka kerta yhtä ihastunut, kun astun sisään. Itse museo on niin järkyttävän valtava, ettei meillä ollut aikomustakaan katsoa muuta, kuin tietyt oleelliset jutut, jotta Onnille jäisi edes jotain mielikuvia paikasta.

Rosettan kivi ja muumiot olivat tietenkin suosikkilistalla. Toki paikassa olisi voinut helposti viettää koko päivän, mutta aikamme oli rajallinen, joten oli tyydyttävä vain pieneen osaan kaikesta tarjonnasta.

Museolta siirryimme Westminsteriin. Big Ben on ikävä kyllä edelleen remontin takia paketissa, siitä on näkyvissä vain yksi kellotauluista kaikkien kääreiden keskeltä, ja iso osa parlamenttitalostakin on muovien peitossa. Sen näki parhaiten oikeastaan South Bankin puolelta, jossa muoveja ei ollut.

Westminster Abbey oli yhtä majesteettisen näköinen kuin ennenkin, ja pitipä noi jälkikasvut pyöräyttää myös vanhan kunnon Winstonin patsaan kautta, ja kerrata vähän historiaa.

Nämä Bobbyt taitavat komeilla jokseenkin monen turistin valokuvissa, mutta silti herrat jaksoivat olla aina yhtä kohteliaita ja ystävällisiä.

Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.

Nuoriso halusi tämän jälkeen sushia, ja Onni, mies ja minä puolestaan päätimme vetää pikaruokaa Victoria Stationin yläkerrassa ennen illan musikaalin alkua, joten kokoonpanomme vaihtui taas, ja treffit sovittiin teatterille. Olisin mieluusti nähnyt jotain uutta, mutta koska maanantai on Lontoossa kaikkein surkein päivä teatteritarjonnaltaan (monellakaan teatterilla ei silloin näytöksiä ole), valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Mies ei halunnut nähdä Mamma Miaa, minä puolestani pidin Oopperan Kummitusta liian oopperamaisena ja vaikeana Onnin kannalta. Niinpä taivuin katsomaan uudelleen Wickedin, mutta oikeastaan nautin siitä nyt tokalla kerralla jopa enemmän kuin ensimmäisellä.

Yllä kuva esiripusta, joka on Ozin maan kartta, sen päällä Hurrrrjan Pelottava Lohikäärme. Alla olevat kuvat lainattu esityksen virallisilta sivuilta, koska näytöstä ei tietenkään saanut kuvata.

Glindana nähtiin tällä kertaa Sophie Evans ja Elphaban roolissa Alice Fearn. Oltiin kyllä kaikki aika fiiliksissä teatterilta lähtiessä. Wickedin musiikki ei pärjää Andrew Lloyd Webberin nerokkaille sävellyksille, mutta visuaalisesti tämä on todellista karkkia, ja lauluissa on kuitenkin muutama mukava helmi. Osaamisen ja tekniikan taso on kaikissa West Endin musikaaleissa sitä luokkaa, ettei Suomessa näe vastaavaa.

Tiistai olikin sitten lähinnä shoppailupäivä, se vähä, mitä meillä oli kaupungilla aikaa, ennen kuin piti suunnata takaisin Heathrow’lle. Olin luvannut viedä Onnin Hamleysille, joten siellä kiertelimme perin pohjin tutkimassa eri vaihtoehtoja, ja lopulta mukaan lähti kauko-ohjattava lennokki, joka kotona sai Hellin ryömimään peloissaan sängyn alle. Vietimme myös todella pitkän ajan Piccadillyn Waterstonesilla, joka on minun taivaani, ja kyllä sieltä kaikki muutkin luettavaa itsellensä löysivät, aina Onnia myöten, joka löysi David Walliamsin viimeisimmän kirjan ”The World’s Worst Teachers”. Luen sen mielelläni itsekin, Walliamsin kirjat ovat hauskoja, ja niissä on aina jokin todella sydämellinen, hyväntahtoinen opetus siitä, miten kaikenlaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Ruokailu oli Food Market -ruokailu jossakin Piccadilly Circusin läheisyydessä, en edes tarkkaan tiedä missä. Menimme pisimpään jonoon, jossa näytti olevan paljon paikallisia bisnesmiehiä, ja saimme todella hyvää korealaista kanaa.

Oli ikävää sanoa Lontoolle hyvästit niin pikaisesti. Muutama päivä lisää, ja olisimme ehtineet toiseenkin teatteriin, käymään Olympiapuiston maailman korkeimmassa liukuradassa ja vaikka Shardin katolla, ja tietenkin Tate Modernissa, joka oli aivan hotellimme edessä, mutta jossa emme ehtineet sisällä edes piipahtaa. Nyyh. Ensi kerralla sitten!