Kyllästyin taannoin aivan lopullisesti siihen, että tämän perheen sisällä näyttää kaikesta mekkaloinnistani huolimatta tilanne olevan niin, että ainut siivouskykyinen olento olen minä. Enpä ole enää ainut. Verkkokauppa.com toimitti mulle pikavauhtia robotti-imurin, jonka laitoin tänään hyrräämään tänne ensimmäistä kertaa.

Meidän huusholli on iso, joten Robocopiksi nimeämäni vempele kävi välillä huilaamassa eli latautumassa, mutta siivousjälki on moitteetonta. Meillä imuroitiin viimeksi lauantaina, ja siitä huolimatta Robocopin säiliö oli täynnä roskaa ja pölyä sen lopetettua imuroinnin. Olkkarin sohvat ovat liian matalat sille, mutta sängyn alla se huristeli iloisesti, samoin makkarin lipaston alle meni ihan kevyesti. Hapsulliset matot tuottavat ongelmia kaikille robotti-imureille, joten taitoin hapsureunat maton alle kaksinkerroin, eikä maton päälle kiipeäminen sen jälkeen tuottanut ongelmia. Telakkansa se löysi itsekseen helposti ja asettautui mukavaan asentoon latautumaan.

Jes!!! Isäntä kysyi hintaa, jolloin sanoin vain kylmästi, että maksoin siitä kolmen omakotitalon verran, ja sen jälkeen ei kysytty enää mitään. Kun en jaksa sitä jatkuvaa siivoustaistelua. Plus että taloon on tulossa muutakin perheenlisäystä ensi viikolla, mikä ei ainakaan siisteystilannetta tule helpottamaan. Mutta siitä myöhemmin

TallennaTallenna

Tätä tää nyt on ollut kaksi viikkoa; lisäkriiseilyä sen vuoksi, että tytär lähtee toiseen maahan. Olin ottanut asian äärettömän coolisti kaikki nämä kuukaudet, kunnes pari viikkoa sitten jysähti. Hyvä tavaton, nythetikohtapian se lähtee! Totaalisen omilleen! Toiseen maahan! Ei nähdä ennen kuin jouluna!

Oikeastaan edessä oleva ero välimatkoineen ei ollut Se Juttu. On ollut enemmänkin kysymys henkisestä irti päästämisestä. Sen hyväksymisestä, että omasta lapsesta on kasvanut aikuinen, jolla on omat kuvionsa ja oma elämänsä, ja joka rakentaa itsensä näköistä tulevaisuutta.

Ei ole helppo luopua ja antaa tyttärensä mennä. Tajuta, että on jo pitemmän aikaa elänyt siinä kummallisessa illuusiossa, että voisi edelleen suojella jälkikasvuaan elämän tuulilta. Kun ei voi. Eikä enää pidäkään voida.

Ja yhtä aikaa sekä mieletöntä ylpeyttä, orastavaa kateutta ja puristavaa pelkoa tuntien on katseltava, että siellä se nyt lentää. Ihan itse.

Lensi muuten tänään paitsi kuvaannollisesti myös konkreettisesti. Tosin ei ihan itse vaan Norwegianin siivittämänä, ja pääsi alkuillasta perille Cambridgen yliopiston kampukselle ja omaan kämppäänsä. FaceTime-yhteys välitti kuvankin hyvin, ja huokailin jo ihastuneena, miten kauniilta ja kesäiseltä siellä näytti. Brittejä onkin nyt jo jonkin aikaa hellinyt todellinen intiaanikesä, ei ole mielestäni kovin kauaa siitä, kun Lontoossa lämpötila huiteli 30 asteessa.

Täällä puhaltaa syksyinen tuuli ja rankkasade löi vettä vaakasuoraan, kun kuljetin Onnimannin pianotunnille. Sujautin jalkaan Julian ja mun ekalta yhteiseltä Lontoon reissulta ostamani roosat Melissat ja hymyilin elämälle.

Että kun ensin herää kolmena, neljänä aamuna siihen, että päätä jomottaa kuin kolkkaamisen jäljiltä.Ja kun yrittää nousta sängystä, siinä käy näin:Siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin helkutin väsynyt. Jokainen solu kropassa huutaa, että jää sänkyyn hullu nainen, mutta jotenkin sitä sitten velvollisuudentuntoisena matelee kohti uutta työpäivää.Olo on kuin rekan alle jäänyt, eikä mikään  – toistan: mikään –  maailman kahvimäärä saa kroppaa hereille. Päänuppi on täynnä usvaa.

Väsymyksen ja päänsäryn lisäksi sitä on ihan helkutin ärtynyt. Ja joka kerta sitä on yhtä ärtynyt ja kiukkuinen tajuamatta ensin, mistä on kyse. Vaikka luulisi, että alkaisi raksuttaa jo pelkästään kalenteria vilkaisemalla. Mutta ei, sitä on täysin oman kiukkunsa sokaisema.Voin vakuuttaa, että tässä tilanteessa yläasteella työskenteleminen on jokseenkin riemukasta.Eikä se joku onneton, joka onnistuu ylittämään harvinaisen pahasti madaltuneen ärsytyskynnyksen, ehdi edes tajuta, mikä häneen iski.Kotona mies yrittää sanoa, että rauhoitu nyt hyvä ihminen, mutta sitä ei itse edes huomaa skitsoavansa.Kunnes. Raivo väistyy, ja tilalle tulevat kyyneleet.

Ja juuri, kun epäilys on herännyt, että ei kai taas vaan, niin kyllä. Kyllä taas vaan.

Joskin siinä vaiheessa yleensä jo kramppaa niin, että tämä antaa tilanteesta todentuntuisemman kuvan:Viiden, kuuden päivän kuluttua olet menettänyt noin kuusitoista litraa verta, hemoglobiini on tipahtanut pakkasen puolelle, ja naama kalpeana horjut kohti seuraavaa kymmenen päivän kärsimysnäytelmää, joka alkaa päänsäryllä.

Äitienpäivän tienoilla on muutamana vuonna netissä pyörinyt videoita, joissa miehet kokeilevat synnytyssimulaattoria. Virnunaamat ovat aika äkkiä muuttuneet vinkuviksi ja apua aneleviksi räkänokiksi. Mitenkähän kävisi kuukautissimulaattorin myötä? Veikkaan viikon lakisääteistä saikkua.