Muuten tänään onkin sitten ollut sellainen päivä, että olen koko ajan kaivannut takaisin nukkumaan. Herätyskelloni soittaa 5.45 ja tänään, kuten monena muunakin aamuna, suon itselleni kymmenen minuutin torkutuksen. Olin jotakuinkin järjissäni ekan soiton kohdalla, mutta uskokaa tai älkää, olin sen kymmenen minuutin aikana ehtinyt vaipua niin syvään uneen, että näin jo täyttä häkää unta siitä, miten olin jakamassa lapsuudenkotini huoneita jonkin isomman porukan asuttavaksi. – Kymmenessä minuutissa! Eikö meille muka joskus psykan tunnilla lukiossa opetettu, että ihmiseltä kestää monin verroin kauemmin päästä unen REM-vaiheeseen, niin että jotain uniakin näkee? (Näin yhdessä vaiheessa unta myös siitä, miten kävelin kultaisen viljapellon keskellä, missä tähkät kutittelivat nenääni, ja heräsin siihen, että Onnin kiharat tunkivat sisään sieraimistani, kun pikkumies oli taas kipittänyt väliimme keskellä yötä ja käpertynyt lähelleni.)

Ehkä muistan lukion opit väärin, mutta sen tiedän, että koko päivän olen hinkunut takaisin vällyjen väliin. Työpäivän jälkeen oli vain riennettävä kuskaamaan Mister Viljapelto pianotunnilleen ja sieltä taas kiireellä kotiin syömään, jotta ehdin puoli kuudeksi yhteen pieneen seurakunnan tilaisuuteen, jonne olin lupautunut ystäväni kanssa kahvinkeittäjäksi. Ihan ok juttu muuten, mutta miten juuri tänään olenkin ollut kaikista päivistä näin unelias! Syytän sitä, että heräsin täysin väärässä unen vaiheessa.

Aivan, olisi pitänyt nousta sen ekan soiton jälkeen, kun väsy ei ollut vielä kaoottinen. Tyhmästä päästä jne.