David Lagercrantz: ”Se mikä ei tapa”
Suuriin saappaisiin on Lagercrantz astunut jatkaessaan Stieg Larssonin Millennium-sarjaa. Sen verran hän kuitenkin on asiansa päälle ymmärtänyt, että toteaa: ”Olisi naurettavaa matkia Larssonia, minä kirjoitin oman romaanini.” Kirjassa jatkavat siis tutut hahmot, mutta Lagercrantz ei ole yrittänyt toistaa Larssonin tyyliä.
Homma toimii suhteellisen hyvin, mutta Larssonin tasolle tässä ei kyllä nyt ylletä. Juoni on mielenkiintoinen, ja Lisbeth Salander pääsee taas muutamaan kunnon Batman-kohtaukseen, ja kyllä, jännitekin säilyy loppuun asti. Jotain silti jää puuttumaan – olen arvioinut Millennium-sarjan kaksi ekaa kirjaa täyden viiden tähden kirjoiksi, mutta tämä jää nyt neljään, aivan kuten alkuperäisen trilogian viimeinenkin kirja.
Se, mikä tässä nyt ehkä hiukan jää kismittämään, on se, että luin ne kolme alkuperäiskirjaa ruotsiksi, mutta tämän olen lukenut käännöksenä, ja koska hyväkin käännös on aina vain käännös, en tiedä, paljonko se mahtaa tällä kertaa vaikuttaa loppuarviooni.

Louisa May Alcott: ”Little Women”
Tyttökirjojen klassikko pitää pintansa vuosikymmenestä toiseen. Itse asiassa ensimmäinen osa tästä ilmestyi jo vuonna 1868. Marchin perheen edesottamukset viehättävät aina vain, ja ensimmäinen osa pysyy vielä sen verran maltillisena (itse asiassa hyvänä) kaiken moraaliopetuksensa suhteen, niin että tekstiä lukiessa tulee vain puhtoisen onnellinen mieli.
Tämä painos piti sisällään myös Pikku Naisten kakkososan, joka on suomennettu erillisenä painoksena nimellä ”Viimevuotiset ystävämme”. Siinä sitten päästäänkin niin syvälliseen naisen roolin opettamiseen, että huhheijaa. Moralisointi alkoi toisin sanoen mennä överiksi (tosin veikkaan, että se monen mielestä menisi hiukan yli laidan ekassakin osassa). Tätä kun jaksoi katsoa läpi sormien, pääsin Marchin tyttöjen kohtaloissa onnelliseen (niin, ja Bethin kohdalla tietenkin onnettomaan) loppuunsa. Ja hassua kyllä, vielä näin öbaut 40 vuotta sen jälkeen, kun olin lukenut tämän ekan kerran, en edelleenkään sulattanut Amyn ja Laurien avioliittoa.
Eka osalle neljä tähteä, jälkimmäiselle kolme.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Kirja on kolmas teos Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjassa. Flavia puolestaan on 11-vuotias kemiaan ja mysteereihin hurahtanut lettipää, joka elää 1950-luvun Englannissa vanhassa, rappeutuvassa kartanossa isänsä ja kahden kiusanhenkinä toimivan isosiskonsa kanssa. Voisi sanoa, että aivan päätön asetelma, mutta toimii.
Hummerihaarukan tapauksessa ruumiita löytyy hieman enemmän kuin kahdessa edellisessä osassa, mutta punaisena lankana toimivan murhamysteerin lisäksi keitoksessa on muitakin mausteita, kuten kylän persoonalliset asukkaat ja Flavian kaipuu kuolleeseen äitiinsä. Kerronta pysyy koko ajan kepeänä, paikoin ilkikurisena, ja Bradley onnistuu jälleen kirjoittamaan kirjan, joka on kuin suklaapatukka: hyvän mielen höttöä arjen keskelle, makeaa, mutta niin koukuttavaa, että on pakko syödä viimeiseen muruun asti.
Mikäli nykyajan psykopaatti/sarhamurhaaja -trendi ei väkivallankuvauksineen iske, kaipaat Agatha Christien maalaismaisemiin ilman iankaikkista Miss Marplea ja haluat hieman hymyillä tarinan lomassa, Bradleyn Flavia-kirjat on kirjoitettu juuri sinulle.

John Steinbeck: ”Tortilla Flat”
Tortilla Flat (suom. Ystävyyden talo) on joukko kertomuksia amerikanespanjalaisista laitapuolen kulkijoista. Danny, joka yllättäen perii peräti kaksi taloa, tarjoaa asuinsijan kaikenkirjavalle ystäväjoukolleen. Päivät kuluvat viiniä siemaillen ja sitä lisää hankkien, mukavia jutustellen, rahasta uneksien, isompia ja pienempiä rötöksiä tehden, ja aina välillä joku joukkiosta viettää tovin kaltereiden takana.
Sekä Dannyllä että hänen ystävillään on silti sydän paikallaan. Tämä paisanojoukkio on kertakaikkisen rakastettavaa porukkaa. Kaveria ei jätetä, eläimistä pidetään huolta, vihollisia vastustetaan yhdessä, ja jos joku kaveripiiristä tekee vääryyttä toistansa kohtaan, muu joukko palauttaa tällaisen tyypin kuriin määrätietoisen tehokkaasti.
Tortilla Flat on hyvän mielen kirja, joka olisi parhaimmillaan kesälukemisena puutarhassa auringonpaisteessa, mutta lämmitti mieltä oivallisesti näin syksyn harmaudessakin.