En ole koskaan ollut majoittumisen kanssa mikään nokonuuka. Hotellihuone on mielestäni vain nukkumista ja suihkussa käymistä varten, ja niinpä en pannut hanttiin, kun isäntä ehdotti, että varaisimme privaattihuoneen siitä hostellista, missä hän keväällä ysiluokan kanssa majaili. Siisti, rauhallinen, edullinen. Kuulosti hyvältä. Ei mikään romanttinen paikka, mutta juuri hyvä nukkumiseen, huoneissa parisängyt joissa vielä kolmas yläpeti kerrossänkymeiningillä. Mä vähän tuumasinkin, etten välttämättä talvella varaisi huonetta siitä Julian ja mun vakihotellista, koska talo on viktoriaaninen rakennus vailla ikkunaremonttia, eli ikkunat ovat nostettavaa mallia vailla mitään eristeitä, ja pari kertaa olemme olleet huoneessa, jossa ikkunasta on aivan selkeästi tuullut sisään. – Ei täällä, vakuutti mies, uudet ja tiiviit ovat.

No, katin kontit. Kun pääsimme huoneeseen, siellä oli just samanlainen, mutta vieläkin hatarampi ikkuna kuin mun vakkarihotellissa. ”Onko toi ikkuna auki?” kysyi isäntä. Totesin ettei ole. ”Kyllä täällä jokin on auki.” Nope, vakuutin, ja avasin ikkunan näyttääkseni, että melu voi olla vieläkin isompi. Ja sehän oli. Hmmm.

Ikkunasta viis, ja siitä viis että huone oli kadulle päin, mutta SÄNKY! Ei todellakaan ollut kahden hengen sänky, jossa kolmantena yläpeti, vaan ihan tavallinen kerrossänky, jossa oli kummassakin kerroksessa tilaa tasan yhdelle aikuiselle. Mä olin jokseenkin sanaton, enkä tajunnut mennä heti edes valittamaan ennen kuin seuraavana aamuna. Silloin olinkin sitten valvonut puolen yötä kadulta kuuluvan melun takia – joukko ranskalaisia ja italialaisia polttelivat tupakkia hostellin portailla ja möykkäsivät tuntitolkulla.

Isäntä oli onneton valinnastaan. Kaikkien huoneet olivat viime keväänä olleet sisäpihalle päin, eli ongelma oli vallan uusi, ja sänkykin oli ollut vallan erilainen. Mä olin ihan ranteet auki, ja raahauduin raivottarena seuraavana aamuna respaan vaatimaan toista huonetta. Mutta hostellissa oli tietenkin (kuten koko kaupungissa) tupaten täyttä, ja me saimme rauhallisen parisänkyhuoneen vasta kolmanneksi yöksi!

Jos olisimme alunperin saaneet sen jälkimmäisen huoneen, saattaisin suositella tätä halpana yöpymispaikkana, mutta nyt en voi. Ja siis, todellakin, minä en huoneelta vaadi MITÄÄN muuta kuin siisteyttä ja rauhallisuutta. Siistiä oli, mutta rauhallista ei, ja onko liikaa vaadittu, että jos ensimmäisen kerran pääsee kahdestaan siippansa kanssa reissuun noin vuoden 1993 jälkeen, niin saisi edes parivuoteen?

Toinen miinuspuoli reissussa oli ilman muutan väenpaljous. Olen ollut pari kertaa Lontoossa heinäkuussa, kerran jopa alennusmyyntien aikaan, ja voin suoraan sanoa, että joulukuussa homma oli ostos- ja ruokapaikoissa vieläkin pahempaa kuin silloin. En helposti hermostu tungoksessa, kunhan vain asennoidun rauhallisesti, enkä väsy jonottamiseenkaan jos niikseen tulee (nimim. kerran heinäkuussa 1½ tuntia London Eyen jonossa auringonpaahteessa seissyt), mutta liika on minullekin liikaa. Kaksi kertaa tämän matkan aikana tuli suorastaan paniikinomainen olo, ekan kerran Liberty-tavaratalon jouluosastolla jonne ahtauduimme vain kaksi metriä sisään ja sitten ulos, ja toisella kerralla siellä Hamleysin lelukaupassa, josta oli kertakaikkiaan päästävä lähimmästä ovesta ulos. Isäntä on minua paljon heikkohermoisempi tungoksen kanssa, joten voin vain kuvitella, millainen uroteko oli kulkea kaupoissa rinnallani purematta ketään vastaantulijaa käsivarteen.

Joten: Jos aiot Lontooseen, älä majoitu Clink78-hostelliin, äläkä matkusta sinne heinä- tai joulukuussa. Kesäkuun alku on edelleen ehdoton suositukseni ajankohdan suhteen.