Tämän syysloman ottaisin kovin mielelläni uusiksi. Mä olen ehtinyt messuilla (kuten tiedättekin), haravoida lähes koko etupihan putsiksi (Vaahtera on nyt lehdetön, hahaa! – Ei puhuta takapihasta mitään, jooko?), korjata kolme pinkkaa kokeita, lukea 2 ja puoli kirjaa, shoppailla yhden päivän Turussa systerin kanssa (tietenkin päivään kuului ruokatreffit keskimmäisen kera), käydä loistavassa stand up -illassa (Kummisedät: André Wickström, Riku Suokas ja Ilari Johansson, voin suositella lämpimästi), laittaa pari kertaa ystävättären kynnet, katsoa pienimmän kanssa Tatu ja Patu -leffan, siivota huushollin ja ennen kaikkea: nukkua tarpeeksi.

Paitsi viime yönä. Pienin heräsi keskellä yötä vatsakipuun. Ja niin heräsi sitten koko muukin huusholli. Epäilen, että koko kujan asukkaat heräsivät. Ei ole nimittäin ihan pientä ääntä, mikä tuosta tenavasta silloin lähtee. Kaiken muun se kestää urheasti kuin spartalainen sotilas, luunmurtumat ja koiranpuremat ja putoamiset ja kolhimiset, mutta annas olla, kun tulee vatsakipu, niin jo on maailmanloppu. Pari tuntia valvottiin, jostain puoli kahdesta puoli neljään, sitten helpotti.

Onneksi oli toi talviaikaan palaaminen justiinsa tässä saumassa, että sai nukkua luvan kanssa tunnin kauemmin. Silti olen ollut koko tän päivän kuin perseeseen ammuttu karhu. Tosin ehkä saattaa olla niin, että huomisella työelämään paluulla on silläkin asiassa oma panoksensa. Että nyt niin kuin loppuu rento ja kiva ja aikaansaava ja alkaa taas se kiireinen ja stressaantunut ja väsynyt.

Splendid.