Elämän kirjoa

Eilinen alkoi melko ankeissa merkeissä, sillä lähdin heti aamupuuhien jälkeen ostamaan surukukkia entiselle työkaverilleni, joka eläköityi jo vuosia sitten. Hänen vanhin poikansa, pari vuotta  minua vanhempi kaveri, kuoli viikko sitten yllättäen moottoripyöräonnetto-muudessa, ja lähdin viemään opehuoneen puolesta kukkatervehdystä ja paria muuta kauttani kulkevaa adressia. Ei tällaisessa tilanteessa ole mitään järjellistä, mitä osaisi sanoa. Ehkä tärkeintä onkin, että osoittaa jotenkin sen, että kokee myötätuntoa ja ymmärrystä ja haluaa olla jakamassa toisen taakkaa siltä miniseltä osalta mihin pystyy.

Omaa mieltäni asian tiimoilta ei kyllä ollenkaan piristä se, että pihassa seisoo meidän nuoren miehen uusi moottoripyörä, johon se on nyt ajamassa korttia.

Facen kautta törmäsin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkeliin, joka kertoo pikkuserkkuni Auli Sookarin ja amerikkalaisen Andy Freebergin jokseenkin uskomattoman rakkaustarinan. Muistan ikuisesti isoäitini paheksunnan siitä, kun pikkuserkkuni lähti New Yorkiin asumaan loft-asunnossa kahden amerikkalaismiehen kanssa herrantähden kyllä sen nyt tietää mitä se merkitsee. Tässä tapauksessa se merkitsi sitä, että puretun kihlauksen ja melkein 30 vuoden jälkeen pari löytää toisensa jälleen ja menee naimisiin. In your face, Granny, you were always quick at judging people.

Iltapäivällä sain iloisen Facetime-puhelun Brexit-saarilta. Julian viimeinen tentti oli onnellisesti ohi, ja tradition mukaan kaverit olivat kokoontuneet tenttirakennuksen ovelle väijymään, jotta pääsivat suihkuttamaan uhrinsa läpimäräksi kuoharilla. Kyllä äitimuorin sydäntä lämmitti, että tyttären piinaviikot ovat nyt ohi, ja että koko kolmen vuoden Cambridge-urakka on paketissa. Nyt vaan pitää meikäläisen lopettaa tuo sokerin mässytys, jotta mahtuisin johonkin juhlakolttuuni siihen mennessä, kun lähdetään valmistujaistilaisuuteen.

Ihan olen kyllä tänäänkin vetänyt kaksin käsin, kun Onni kiikutti mulle ensinnäkin eilen ylläriksi pussillisen Amerikan pastilleja, ja tänään löytyi vaahtokarkkipussin jämät. Katselin silmät pyöreinä Yle Areenasta Au pairit Hawaijilla -ohjelmaa (eilen kaksi jaksoa, tänään loput) ja vedin sokeriöverit siinä sivussa. Olen mä jotain hyödyllistäkin tehnyt, nimittäin suursiivouksen olkkarissa, mutta oli himputin hyvä aina välillä ottaa breikki ja katsoa jakson verran uskomattomia isäntäperheitä. Ohjelman tytöt aiheuttivat perheessä polemiikkia aivottomuudellaan, mutta minusta ne nyt olivat ihan suht tavallisia parikymppisiä suomalaistyttöjä, vielä varsin teinejä. Osa ohjelman aikuisista sen sijaan tuntui aivan käsittämättömiltä. On tällä planeetalla todella monen monta eri tyyliä olla ja elää.

4 thoughts on “Elämän kirjoa

  1. Onneaja tulevaa menestymistä opiskelijatytölle!
    Voin kyllä kuvitella isoäitisi kauhistuksen, mikäli tarkoitat Santalannummen mummua, jonka tunsin. Tämä tarina oli niin herttainen ja ihanaa, että se tuli kerrottua.
    Muuten, löysin sattumoisin erään ex-kreikkalaisrakkauden facebookista, 70-luvun puolivälistä. On se vaan sukkelaa, tämä some!
    Kenenkään äidin ei pitäisi joutua tilanteeseen, mihin sinä osanottokukkia veit, minkään ikäisenä.

    • Juurikin tästä mummosta on kysymys 😀
      Somen kautta tulee kyllä mitä ihmeellisimpiä kohtaamisia, Facen ansiosta me 30 v takaiset auskultantitkin tavattiin.

  2. Iloisen lämpimät onnittelut valmistumisesta Julialle!
    Karkkilakko? Olisko kuitenkin helpompaa ostaa isompi kolttu… (vitsi vitsi ja sydän)

    • Kiitos onnitteluista, välitän ne Julialle. – Pelkkä karkkilakko ei kevennä mua grammaakaan, kokeiltu on. Tarvitaan järeämpiä toimenpiteitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

19 + 3 =