Sarah Perryn viktoriaanisen romaanin henkeen kirjoitettu The Essex Serpent on kerännyt paljon kiitosta ja kunniaa. Vielä teosta ei ole suomennettu, mutta veikkaisin, että ensi syksynä tai viimeistään jouluksi suomennos varmaankin ilmestyy.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen ja läheisen Essexin kreivikunnan rannoille. Päähenkilö Cora Seaborne jää leskeksi, mutta helpottuneeksi sellaiseksi, koska aviomies ei lukeutunut ihan ukkomiesten parhaimmistoon. Erikoislaatuisen poikansa Francisin (veikkaisin aspergeria, vaikkei sitä kirjassa mainita, koska siitä ei varmaan kirjan tapahtumien aikaan vielä tiedetty mitään) ja ystävä-palvelija-uskottunsa Marthan kanssa hän lähtee Lontoosta Essexiin, jossa huhutaan salaperäisen ja maagisen  Essexin merihirviön palanneen maisemiin. Tieteeseen lujasti uskovana naisena Cora päättää löytää tämän hirviön ja osoittaa maailmalle, että se on uusi, ennen tuntematon eläinlaji.

Kun Cora lähtee merikäärmeen jäljille, hän tutustuu Aldwinterin seurakunnan pastoriin William Ransomeen ja tämän perheeseen. Kirkon miehenä Will on yhtä skeptinen minkään maagisen hirviön olemassolosta kuin Corakin. Näiden kahden välille syntyy romanssia hipova ystävyys, jossa on omat myrskynsä.

Williamin tuberkuloosia sairastava vaimo Stella on yksi romaanin tärkeistä henkilöistä, mutta hahmojen kaartiin kuuluvat myös Coran edesmennyttä miestä hoitanut kirurgi Luke Garrett, sekä Coran ja Willin toisilleen esitelleet Katherine ja Charles Ambrose. Henkilöitä yhdistävät ystävyyden siteet ovat yksi kirjan läpäisevä teema.

Ei liene sattuma, että kirjailija on käyttänyt Essexiä pelon vallassa pitävästä otuksesta sanaa serpent, jota myös Raamattu käyttää paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Hirviömäinen käärme tuntuu edustavan paikkakunnalla jokaiselle asukkaalle jotakin omaa, syvintä pelkoa. Uskonnon, taikauskon ja tieteen yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Lopulta otus löytyykin, jopa kahteen kertaan, muttei ihan vastaa odotuksia.

Maisema- ja luontokuvaus kirjassa on poikkeuksellisen upeaa. Ystävyyden ja rakkauden häilyvän välimaaston vesiä luodatessa sivutaan myös feminismiä ja köyhälistön oloja. Kirjassa on niin monta eri teemaa ja tasoa, että kertalukemisella kaikkea ei huomaa, löydä eikä sulata. Luulen, että tähän teokseen palaan vielä talvipakkasilla takkatulen ääressä.

Kevyttä kesälukemista tämä ei ole, mutta sille, joka kaipaa kirjaa, jota voi kuoria kerros kerrokselta kuin sipuli, tässä on varmasti helmi.