Aihearkisto: kirjallisuus

Lokoisa hellepäivä

Julkaistu , kirjoittanut
1 715

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

2 x Pohjois-Irlannin levottomuudet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tässä kaksi kirjaa, jotka olen lukenut nyt peräkkäin. Kaksi teosta, jotka molemmat käsittelevät Pohjois-Irlannin the Troubles -aikakautta, mutta jotka ovat täysin erilaisia.

Anna Burnsin palkittu Milkman on levottomuuksien ajan keskellä elämistä 18-vuotiaan tytön silmin. On oikea ja väärä uskonto, oikeanlaiset ja vääränlaiset ihmiset, oikeat ja väärät paikat kaupungissa. Keheenkään ei oikein voi luottaa, kaikkia vakoillaan, kaikkia kuvataan salaa kaupungilla. Mitä, missä, kenen seurassa. Huhut leviävät kulovalkean tavoin naapurustoverkostossa, eikä kukaan ole edes järin kiinnostunut tietämään, missä totuuden raja kulkee. Niinpä päähenkilökin joutuu juorujen kurimukseen, kun häntä ahdistelee nelikymppinen, naimisissa oleva mies, joka omalta osaltaan hoitaa ahdistelun niin taitavasti, että siihen on lähes mahdotonta tarttua.

Burnsin kirjan kieli on rikasta, ja teoksen kirjalliset ansiot ovatkin aivan kiistattomat. Kirjassa ei mainita erisnimiä, ei edes päähenkilön nimeä, vaan henkilöihin ja paikkoihin viitataan eräänlaisilla selitysnimillä: first sister, second brother-in-law, the real milkman, land-over-there… Suuri osa tekstistä on päähenkilön sisäisiä ajatuksia, ahdistunutta pohdintaa sekä omasta että oman maan tilanteesta. Oma jälkikasvuni (jonka suosituksesta tämän hankin) sanoikin, että aikakauden ja levottomuuksien luoman ahdistuksen kuvaus kirjassa on loistavaa. Aivan varmasti, joskin se sitten taas minun mielestäni toi kirjaan sanoinkuvaamattoman raskauden.

Huumoriakin kirjasta toki löytyy, sekä erinäisistä tilanteista että liudasta kaupungin omia kylähulluja, ja erikoismainintansa ansaitsevat myös päähenkilön kolme lapsinero-pikkusiskoa. Loppuratkaisuista osa yllättää, tärkein kuitenkin paljastetaan heti kirjan alussa.  Jos on valmis sukeltamaan kirjallisuuden syvään päähän, tässä on oikea teos siihen.

Aivan toisenlaista kirjallisuuden lajia edustaa Emer McCourtin Elvis, Jeesus ja minä. Päähenkilöinä on teini-iän partaalla oleva Seany ja hänen pikkusiskonsa Ger, joka haluaa olla poika hinnalla millä hyvänsä. Vaikka sitten keksimällä mielettömän tarinan alkuperästään ja kulkemalla Cookstownin takuuvarma nakki housuissa, jotta pääsee pelaamaan futista poikien joukkueessa.

Brittiläiset tarkk’ampujat ja IRA:n miehet ovat väistämätön osa sisarusten lapsuuden maailmaa, mutta yhtä lailla ihmettelemistä on monessa muussa ilmiössä, ja kestämistä etenkin tuurijuopossa isässä. Verho aikuisten maailmaan alkaa raottua, mikä on omiaan hämmentämään ja ahdistamaan nuorten mieliä. Lopulta myös kaukainen perhetragedia astuu selittämään perheen nykyistä dynamiikkaa.

Emer McCourtin kirjan kerronta on mutkatonta ja täynnä sen lajin huumoria, joka saa lukijan tyrskimään ääneen. (Kyllä, olen taas hekottanut ääneen tuolla puutarhassa, tuntien itseni jälleen kerran ääliöksi tai kylähulluksi tai molemmiksi.) Jos haluat tutustua the Troubles -kauteen köykäisemmin, tässä on valintasi siinä tapauksessa.

Itse pidin Milkmania liian raskaana, mutta osittain se johtui varmasti siitä, että luin harvinaisen vaikean kirjan englanniksi. Ei järin usein osu kohdalle kirjaa, jossa uusia sanoja tulisi vastaan roppakaupalla. Itse asiassa mieleen tuli vain yksi toinen vastaava kirja, Emma Clinen The Girls, joka kevyen naamioinnin takana kertoo Charles Mansonia ympäröineestä kultista. – Ei järin leppoisa aihe sekään.

Elvis, Jeesus ja minä osui kuitenkin nauruhermooni niin täpöllä, että kallistun tässä nyt suosittelemaan sitä, ainakin lomalukemiseksi. Voi olla, että tulee päivä, jolloin muutan mieleni Milkmanista. Se on kuitenkin viime kädessä sellainen teos, josta ei läheskään kaikkea oivalla ensilukemalta.

Sadeperjantai

Julkaistu , kirjoittanut
2

Ostin aivan jumalaistäydellisen vaaleanpunaisen kynsilakan, Essien Stones n’ Roses, ja onnistuin mokaamaan joka helkutin kuvan lakkauksestani. Ehkä yritän myöhemmin uudelleen. Muut ovat kyllä julkaisseet kyseisestä lakasta loistavia kuvia, joten ehkäpä kannattaa googlailla. Tää on niin loistoväri että voisin syödä sen.

Sadepäivä. Vietettiin iso osa päivästä kaupungilla. Tuhosin hyvin alkaneen dieettiyritykseni kiinalaisessa ravintolassa, koska isäntä halusi sinne syömään. Hankin naperolle shortseja, konnaarion sisustuksen uusimiseen orkideamultaa, etupihan kukkapataan keltaisia leijonankitoja, perheelle ruokaa. Miten tuo kaupungilla käyskentely käy niin paljon voimien päälle? Kun päästiin kotiin, vedin vielä sateessa lenkin Hellin kanssa, ja sitten olinkin ihan valmista kauraa päikkäreille, vaikka kello oli siinä vaiheessa jo vaikka mitä.

Tuomitsin ”Annoin sinun mennä” -dekkarin sittenkin hitusen liian aikaisin, koska kyllä, loppukäänteissä se kuitenkin vetäisi mukaansa ja sisälsi yllätysmomentinkin. Pidin silti enemmän kahdesta muusta mainitsemastani jännitysromskusta enemmän, ja mietin, että miksi. Oivalsin syyksi sen, että tässä kirjassa oli mukana perinteinen poliisi-tutkii-asiaa -näkökulma, minkä lisäksi tutkivan poliisin henkilökohtaiset asiatkin olivat osa tarinaa, vaikkeivät olleetkaan missään tekemisissä pääjuonen kanssa. ”Nainen ikkunassa”-  ja ”Sitten hän oli poissa” -kirjoissa tämä traditionaalinen etsivämomentti puuttui.

Nyt kehissä tyttären vinkkaama ”Milkman”. Nuoren tytön elämää Pohjois-Irlannissa the Troubles -aikakaudella. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa yhtään mitään.

Paistakoon huomenna aurinko, haluan ulos lukemaan.

Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Julkaistu , kirjoittanut
5

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

Lakkaleikkiä

Julkaistu , kirjoittanut
1

Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilija. Jos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)

Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.

Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!

Hyvä Antonim bäevä!

Julkaistu , kirjoittanut
1

Joka vuosi tammikuun 17. päivänä muistan väkisinkin, että nimpparisankarina on Anttoni ja Anton, ja kiitos tästä kuuluu raumalaiskirjailija H.J.Nortamolle, jonka tarina Anttonin nimppareista ja sen kunniaksi ammutuista kanuunanlaukauksista oli varmaankin ensimmäinen stoori, jonka hänen Raumlaissi Jaarituksi -teoksestaan luin. Ihmismieleen jää kummallisia asioita. Ja kyllä, pitäisi uudestaan lainata kirjastosta Nortamoa ja lukea muutama kertomus itsensä iloksi, esimerkiksi tuo Antonim bäev, tai vaikka Linnalan korsteeni.

Tammikuu on jo yli puolenvälin, ja meikä vasta herää uuteen vuoteen. Tarpeeksi läksyjen ja kaiken muun kanssa sekoiltuani sanoin tänään yhdelle seiskaluokalle, että nyt, tänään kello 14.06, alkoi meikäläisen uusi vuosi 2018, jolloin muutun täsmälliseksi, järkeväksi, olen kartalla kaikesta ja mulla on kaikki järjestyksessä. (Ehkä hippasen vaativa homma sikäli, että multa on taas yks tärkeä juttu hukassa, mutta niinkun muuten kaikki kondikseen ja sitten vielä että löytäis sen hukatun jutun…) Niin että sillä kellonlyömällä mä nyt sitten muutuin silmänräpäyksessä, kuten vain voitte kuvitella.

Lempiharrastukseni kirjallisuus on nyt osoittanut olevansa vaarallinen laji. Olen jo pari viikkoa lukenut Charles Dickensin tiiliskiveä ”Bleak House”, ja koska homma etenee äärest hitaasti tämän kiireisen arjen keskellä, otin viikonloppuna kunnon löhö- ja lukupäivät. Minkä seurauksena luin hartiani jumiin. Kun olisin tampio edes ottanut esille sen kirjatelineen, jonka joulupukki toi vuosi sitten! Mutta kun ei, niin maanantainahan sitten heräsin aamuun silleen, että jos halusin kääntää päätäni, niin sitten piti kääntää koko ylävartalo tosta pallean pisteestä ylöspäin. Vasta illalla Pilateksessa alkoi jumi vähän aueta, ja mun yläselkäni muuttui ihan tulikuumaksi, kun siellä alkoi veri kiertää, mutta edelleen varsinkin vasemman lapaluun alla on sellainen herkkukohta että itkettää.

Ai muuten, ”Bleak Housesta” löytyi myös BBC:n tekemä telkkarisarja vuodelta 2005, jossa pääosissa esiintyvät mm. Gillian Anderson ja Charles Dance. Voit katsoa sarjan täältä. Olen itse ehtinyt katsoa vasta ekan osan, ja ajattelin edetä osissa aina korkeintaan niin pitkälle kuin mitä olen päässyt kirjassa.

Porin seurakuntakeskuksessa alkoi tänään Mari-Anna Stålnacken uusi opetussarja Uskon matkalla. Nautin taas joka sekunnista, ja jos vain jossakin Porin seudulla asut, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Seuraava tilaisuus on keskiviikkona 31.1. klo 18-19, ja voin taata, ettei paikalle vaivautuminen kaduta. Mitään näin rohkaisevaa, ilahduttavaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa julistusta en ole aiemmin ollut livenä kuuntelemassa ja kokemassa.

Voimaantumista tässä kyllä tarvitaan, kun aamulla lähtee tuonne hyytävään säähän. Kyllä taas maanantaiaamuna kummasti muistui mieleen, missä päin maapalloa tässä asutaankaan. Minun kavereita ovat takkatuli, villasukat, kuuma tee ja Marks&Spencerin tuplapaksu fleecenkaltaista materiaalia oleva peitto, jota kutsumme lämpöpeitoksi. Brrrrr!

Brittien viisas hulluus

Julkaistu , kirjoittanut
4

Nauroin katketakseni, kun tytär kertoi viime syksynä, millä perusteella sikäläisen yliopiston pääkirjaston kirjat on lajiteltu. Ei tekijän nimen mukaan, kuten meillä kaikissa kirjastoissa, eikä kirjan nimen mukaan, kuten olisi seuraava olettamus, eikä edes värin mukaan, kuten kekseliäimmät saattavat ehdottaa. Ehei, kirjat on lajiteltu koon mukaan, mikä sai ainakin minut ratkeamaan täydelliseen hilpeyskohtaukseen. Hulluja nuo britit! Mitä järkeä? Ethän mitenkään voi tietää lähtiessäsi etsimään kirjastosta jotain kirjaa, minkä kokoinen se on. Joka kerta joudut turvautumaan tietokantaan tai kirjaston henkilökunnan apuun.

Hekottelin ihanan umpihullulle systeemille, ja ajattelin, että mitä muuta voi odottaa kansakunnalta, joka pitää tiukasti kiinni maileistaan, punnistaan ja unsseistaan, käyttää rakennuksissaan tiivistämättömiä ikkunoita ja nukkuu kuumavesipullojen kanssa. Siis, tämä kaikella rakkaudella, minähän olen, loppujen lopuksi kuitenkin, hyvinkin anglofiili.

Eilen ryhdyin tekemään suursiivousta olkkarin kirjahyllyissä. Kirjojen määrä on taas kasvanut, kiitos pitkälti Amazon.co.uk:n palvelujen, josta viimeksi tänään putkahti postilaatikooni suosikkikirjailijani Max Lucadon uusin kirja ”Anxious for Nothing”. Kynnet päässä mietin, miten oikein saisin kaiken mahtumaan hyllyihin ja tekisin vielä tilaa talviselle valoasetelmalle. Lundia-hyllyissä on se ihana puoli, että systeemiä saa aina muokattua mieleisekseen, hyllyjä siirreltyä ja poistettua ja lisättyä, ja joka vuosi meidän hyllystömme muuttaa ilmettään. Monet vuodet asettelin kirjat hyllyyn värin mukaan, jolloin ne oli helppo löytää (kyllä, koodaan lukujärjestyksenikin väreillä).

Mutta mikä neuvoksi, kun tila loppuu? Tietenkin brittien oivallinen systeemi järjestää kirjat koon mukaan. Pienet kirjat samaan hyllyyn, keskikokoiset omiinsa, korkeat omiinsa. Ja ta-daa, yhtäkkiä tilaa syntyi kuin taikaiskusta! Hyllyjä mahtui kuin mahtuikin enemmän, ja myhäilin tyytyväisyydestä katsellessani lopputulosta. (Aaahh… en tohdi nyt edes mainita, että oikeastaan vasta runsas puolet hommasta on tehty, olkkarin toisella seinällä odottaa vielä lähes samankokoinen urakka…)

Brittien siunattu hulluus sisälsikin siis yllättävän viisauden. Ja tyhmä olinkin minä, joka tälle järjestelmälle hekotteli. Mutta hei, kyllä nyt kelpaa leuhkia, että käytän kirjojeni järjestämisessä samaa systeemiä kuin Cambridgen yliopisto. Vähänkö kuulostan älyköltä! (Tutut, älkää naureskelko siellä, kyllä mä tiedän että vain kuulostan siltä.)

 

Atonement – Sovitus

Julkaistu , kirjoittanut
4

Ian McEwanin romaani Atonement eli suomennettuna Sovitus on jokseenkin mykistävä tarina, jonka alkupiste sijoittuu vuoteen 1935 Englannin maaseudulle yläluokkaiseen Tallisin perheeseen. 13-vuotias Briony joutuu keskelle isosiskonsa Cecelian ja talon palvelijattaren pojan, Robbien, intohimoista romanssia. Briony on liian nuori tajutakseen, mitä oikeastaan tapahtuu tai mistä on kyse, ja tulkitsee tapahtumat oman mielikuvituksensa kautta. Kun Brionyn ja Cecelian serkku Lola joutuu raiskauksen uhriksi, Briony saapuu ensimmäisenä paikalle ja antaa tunteilleen ja mielikuvitukselleen vallan. Hän antaa todistajana väärän valan, joka johtaa viattoman miehen, Robbien, vankilatuomioon.

Cecelian ja Robbien, kuin myös Brionyn, tarina jatkuu muutamaa vuotta myöhemmin, kun sota on puhjennut, mutta juonesta en kerro nyt sen enempää, koska muuten menee spoilaamisen puolelle. Voin kuitenkin vakuuttaa, että loppuratkaisu on mykistävä.

Ian McEwan ujuttautuu ällistyttävällä taitavuudella 13-vuotiaan tytön mielenmaisemiin. Täytyy muistaa, että 30-luvun puolivälin yläluokan brittiperheessä 13-vuotias on ollut nykymaailman 13-vuotiasta kokemattomampi ja lapsekkaampi. Kirjailija oikeastaan leikittelee mustalla huumorilla osoittaessaan, miten pienistä asioista ihmiskohtalo voi olla kiinni. Muutama yhteensattuma, joista viimeinen sinetöi edelliset, ja samalla tulee sinetöityä useampikin ihmiselämä. – Puistattaa! Hrrr.

Päätin samaan syssyyn katsoa kirjasta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa näyttelevät Keira Knightley Ceceliana, James McAvoy Robbiena ja Saoirse Ronan Brionyna. Elokuvaa ei oikein voi moittia mistään, sillä se tavoitti mielestäni kirjan tunnelman oivallisesti, ja huomioi myös pari sellaista tärkeää juttua, joille blondi ei kirjaa lukiessaan tajunnut antaa tarpeeksi painoarvoa. Saoirse Ronanin tulkinta Brionysta poiki Oscar-ehdokkuuden, eikä suotta. Keira Knightley nyt vain on ihana joka roolissa, ja mietin, miten kauan hän oli harjoitellut Cecelian ruumiinkieltä tätä leffaa varten. James McAvoy on kunnostautunut viime vuosina enemmänkin X-men leffojen näyttelijänä, mutta on kiitettävän muuntautumiskykyinen tapaus. Vasta filmografiaa selatessani tajusin, että no niin, niinpäs vain olikin mies myös ekan Narnia-leffan Mr Tumnus -faunin osassa.

Sekä kirjalle että leffalle siis suuret suositukset, joskaan kevyestä kesähuvista kumpikaan ei käy.

Belgravia

Julkaistu , kirjoittanut
11

Voisi ajatella, että kun on kirjoittanut kässärin Downton Abbey -sarjaan, ei kannattaisi yrittää pistää paremmaksi, tai ylipäänsä enää kirjoittaa toista yläluokan elämästä kertovaa epookkistooria. Vähän epäröiden tartuin Belgravia-teokseen (suomennettu samannimisenä), enkä oikein ensi alkuun tiennyt, tuleeko tästä nyt lintu vai kala.

Jahka vauhtiin päästiin, luin tekstiä innolla, ja viimeiset sata sivua menivät lähes kouristuksenomaisessa pakkolukealoppuunenvoilaskeatätäkäsistäni -huurussa.

Belgravia on tarina kahden perheen, aristokraattisen Brockenhurstin ja nousukaskauppias Trenchardin, yhteisestä salaisuudesta. Perheitä yhdistää avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsenlapsi, Charles Pope, jonka olemassaolo tulee yläluokkaiselle perheelle yllätyksenä. Salaisuutta varjellessaan molemmat perheet tulevat nostattaneeksi kitkerää kateutta sukulaisissaan, ja lordin arvonimen ja omaisuuden periytyminen nousevat keskeiseksi kysymykseksi.

Trenchardien aviomieheensä kyllästynyt miniä juonittelee omiaan Brockenhurstien veljenpojan kanssa, Popeen rakastunutta Maria-neitoa yritetään väkisin naittaa samaiselle veljenpojalle, ja koska julkista skandaalia vältellään viimeiseen asti, salaisuuksien ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään.

Downton Abbeyn fanit tietävät, että myrskyistä luovitaan vielä tyynille vesille, ja tähänkin risukasaan aurinko lopulta paistaa mitä muheimmin. Hyvän mielen lukukokemus, joka veti mukanaan, eikä ollut Downton Abbeyn toisinto. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

The Essex Serpent

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sarah Perryn viktoriaanisen romaanin henkeen kirjoitettu The Essex Serpent on kerännyt paljon kiitosta ja kunniaa. Vielä teosta ei ole suomennettu, mutta veikkaisin, että ensi syksynä tai viimeistään jouluksi suomennos varmaankin ilmestyy.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen ja läheisen Essexin kreivikunnan rannoille. Päähenkilö Cora Seaborne jää leskeksi, mutta helpottuneeksi sellaiseksi, koska aviomies ei lukeutunut ihan ukkomiesten parhaimmistoon. Erikoislaatuisen poikansa Francisin (veikkaisin aspergeria, vaikkei sitä kirjassa mainita, koska siitä ei varmaan kirjan tapahtumien aikaan vielä tiedetty mitään) ja ystävä-palvelija-uskottunsa Marthan kanssa hän lähtee Lontoosta Essexiin, jossa huhutaan salaperäisen ja maagisen  Essexin merihirviön palanneen maisemiin. Tieteeseen lujasti uskovana naisena Cora päättää löytää tämän hirviön ja osoittaa maailmalle, että se on uusi, ennen tuntematon eläinlaji.

Kun Cora lähtee merikäärmeen jäljille, hän tutustuu Aldwinterin seurakunnan pastoriin William Ransomeen ja tämän perheeseen. Kirkon miehenä Will on yhtä skeptinen minkään maagisen hirviön olemassolosta kuin Corakin. Näiden kahden välille syntyy romanssia hipova ystävyys, jossa on omat myrskynsä.

Williamin tuberkuloosia sairastava vaimo Stella on yksi romaanin tärkeistä henkilöistä, mutta hahmojen kaartiin kuuluvat myös Coran edesmennyttä miestä hoitanut kirurgi Luke Garrett, sekä Coran ja Willin toisilleen esitelleet Katherine ja Charles Ambrose. Henkilöitä yhdistävät ystävyyden siteet ovat yksi kirjan läpäisevä teema.

Ei liene sattuma, että kirjailija on käyttänyt Essexiä pelon vallassa pitävästä otuksesta sanaa serpent, jota myös Raamattu käyttää paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Hirviömäinen käärme tuntuu edustavan paikkakunnalla jokaiselle asukkaalle jotakin omaa, syvintä pelkoa. Uskonnon, taikauskon ja tieteen yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Lopulta otus löytyykin, jopa kahteen kertaan, muttei ihan vastaa odotuksia.

Maisema- ja luontokuvaus kirjassa on poikkeuksellisen upeaa. Ystävyyden ja rakkauden häilyvän välimaaston vesiä luodatessa sivutaan myös feminismiä ja köyhälistön oloja. Kirjassa on niin monta eri teemaa ja tasoa, että kertalukemisella kaikkea ei huomaa, löydä eikä sulata. Luulen, että tähän teokseen palaan vielä talvipakkasilla takkatulen ääressä.

Kevyttä kesälukemista tämä ei ole, mutta sille, joka kaipaa kirjaa, jota voi kuoria kerros kerrokselta kuin sipuli, tässä on varmasti helmi.