Kun ei suju

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.