Lakkaleikkiä

Meni oikeastaan tuo koko Hellin pentuvuosi silleen, etten lakannut kynsiäni ollenkaan, ei riittänyt jaksut eikä kiinnostus. Kevätaurinko herätti minut muutama viikko sitten sen verran, että olen vetäissyt kynsiin jonkin helpon, yksivärisen lakkauksen. Tänään iski ensimmäisen kerran vuoteen leikkimieli, kun katselin kuluneen vuoden opekalenterini kantta ihan muita juttuja ajatellen. Mietin, että oikeastaan voisi kokeilla taas jotain erilaista, käyttää edes dotting toolia, koska se nyt on ainakin simppeli. Essien Lovie Dovie esille, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helli piti meillä kyllä viime yönä huolen siitä, että kaikki nukkuivat huonosti. Ensin se sai hepnaadin, kun keskimmäiseni, Juho, mönki kotiin vasta puolenyön jälkeen. Kun ovea rapistellaan yöllä, niin tuon koiran päähän ei muuta mahdu kuin murtovaras ja tunkeilijaJos hepulikohtaus olisi jäänyt ainoaksi, se olisi ollut ihan sulatettavissa, mutta jostain kumman syystä (taivas yksin tietää mitä nuo koirat mahtavat kuulla, kuinka pitkän matkan takaa yön hiljaisuudessa) se ryntäsi useamman kerran eteiskäytävään pitämään infernaalista konserttia murinan, haukunnan, kimeäksi äityvän haukunnan ja suoranaisen ulinan kakofoniana. Jossain aamuyön tunteina tungin tyynyä pääni päälle ja mutisin myyväni tuon koiran. (Hah! Niinkuin muka! Se on syönyt meiltä keittiön oven, neljät nappikuulokkeet, useita sukkia, espanjan oppikirjan ja kolme hammasharjaa, mutta minä en siitä luopuisi.)

Seurauksena olen ollut aika tiltti koko päivän, heräsin oikeastaan vasta kunnolla päikkäreiden ja iltapäivälenkin jälkeen. Oikeastaan aika loistavaa, ettei voi sanoa tehneensä koko päivänä juurikaan mitään. Vähän förskottia lomaan. No, katsoin mä Netflixistä loppuun ruotsalaisleffan Satayksivuotias, joka jätti laskun maksamatta ja katosi, mutta vaikka se olikin ihan hauska tarina, sillä ei ollut juonellisesti mitään tekemistä samannimisen kirjan kanssa, jonka äskettäin luin. Kirjan juonikuvio rakentui Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja uraanin salakuljetuksen varaan, ja siinä päästiin tapaamaan sekä Kim Jong-unia, Vladimir Putinia että Donald Trumpia, joista varsinkin viimeksimainitun mielenliikkeitä kuvattiin niin riemastuttavasti, että hekotin ääneen. Leffassa sen sijaan jäljitettiin Breshnevin ajan limsan, kansansoodan, kadonnutta reseptiä, ja vaikka sitä ihan viihdyttävänä pidinkin, kirja vie kuitenkin pisteet kotiin ihan 6-0.

Mutta parasta tässä päivässä on tietenkin ajatus siitä, että kahden työaamun jälkeen olen vapaaruhtinatar kahden kuukauden ajan! Dobby will soon be a free elf!

Atonement – Sovitus

Ian McEwanin romaani Atonement eli suomennettuna Sovitus on jokseenkin mykistävä tarina, jonka alkupiste sijoittuu vuoteen 1935 Englannin maaseudulle yläluokkaiseen Tallisin perheeseen. 13-vuotias Briony joutuu keskelle isosiskonsa Cecelian ja talon palvelijattaren pojan, Robbien, intohimoista romanssia. Briony on liian nuori tajutakseen, mitä oikeastaan tapahtuu tai mistä on kyse, ja tulkitsee tapahtumat oman mielikuvituksensa kautta. Kun Brionyn ja Cecelian serkku Lola joutuu raiskauksen uhriksi, Briony saapuu ensimmäisenä paikalle ja antaa tunteilleen ja mielikuvitukselleen vallan. Hän antaa todistajana väärän valan, joka johtaa viattoman miehen, Robbien, vankilatuomioon.

Cecelian ja Robbien, kuin myös Brionyn, tarina jatkuu muutamaa vuotta myöhemmin, kun sota on puhjennut, mutta juonesta en kerro nyt sen enempää, koska muuten menee spoilaamisen puolelle. Voin kuitenkin vakuuttaa, että loppuratkaisu on mykistävä.

Ian McEwan ujuttautuu ällistyttävällä taitavuudella 13-vuotiaan tytön mielenmaisemiin. Täytyy muistaa, että 30-luvun puolivälin yläluokan brittiperheessä 13-vuotias on ollut nykymaailman 13-vuotiasta kokemattomampi ja lapsekkaampi. Kirjailija oikeastaan leikittelee mustalla huumorilla osoittaessaan, miten pienistä asioista ihmiskohtalo voi olla kiinni. Muutama yhteensattuma, joista viimeinen sinetöi edelliset, ja samalla tulee sinetöityä useampikin ihmiselämä. – Puistattaa! Hrrr.

Päätin samaan syssyyn katsoa kirjasta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa näyttelevät Keira Knightley Ceceliana, James McAvoy Robbiena ja Saoirse Ronan Brionyna. Elokuvaa ei oikein voi moittia mistään, sillä se tavoitti mielestäni kirjan tunnelman oivallisesti, ja huomioi myös pari sellaista tärkeää juttua, joille blondi ei kirjaa lukiessaan tajunnut antaa tarpeeksi painoarvoa. Saoirse Ronanin tulkinta Brionysta poiki Oscar-ehdokkuuden, eikä suotta. Keira Knightley nyt vain on ihana joka roolissa, ja mietin, miten kauan hän oli harjoitellut Cecelian ruumiinkieltä tätä leffaa varten. James McAvoy on kunnostautunut viime vuosina enemmänkin X-men leffojen näyttelijänä, mutta on kiitettävän muuntautumiskykyinen tapaus. Vasta filmografiaa selatessani tajusin, että no niin, niinpäs vain olikin mies myös ekan Narnia-leffan Mr Tumnus -faunin osassa.

Sekä kirjalle että leffalle siis suuret suositukset, joskaan kevyestä kesähuvista kumpikaan ei käy.

Kutri ja teknologia

”Näitä tulee meille aniharvoin huoltoon, ovat niin huippuvehkeitä”, sanoi Gigantin kaveri kun vein tämän MacBookini sinne ja kerroin, että se kaatuu lähes joka päivä. – Kiitos, tiedän kyllä, että vain minulle voi käydä Applen kanssa näin, ei tarvitse mitenkään erikseen korostaa, ajattelin.

Sain hakea koneen jo parin päivän kuluttua, ja tämä oli nollattu tehdasasetuksille, ja nyt tämä pelittää kuin ihmisen mieli. Mulla on takaraivossa erittäin synkeä aavistus siitä, että mun ongelmat lähti liikkeelle heti Office-paketin lataamisesta. Siihen oli tulossa heti asentamisen jälkeen kolme päivitystä, joista yhtä se ei suostunut tekemään kymmenenkään yrityksen kautta, ei sitten millään. Nyt kun latasin Office-paketin uudelleen, probleemeita ei tullut. Yksi päivitys oli tälläkin kertaa, mutta se meni nätisti. Ei vaan mene jakeluun se, että jos lataan Microsoftin omilta sivuilta heidän oman tuotteensa, niin miksi pirussa siihen pitää heti ladata myös päivitys!

060716a

Tässä on mun tänpäiväinen lenkkikaverini, Nella. Anoppi viillettää taas kesätapahtumissa, ja Nelluska on meillä nyt runsaan viikon hoidossa. Meillä molemmilla oli järjetön jano kävelyn jälkeen. Vaikka tuuli on voimakas ja viileä, aurinko on silti pilvien lomasta kurkistaessaan yllättävän pistävä ja hiostava.

Mitä muuta olen duunannut?

1. Vienyt Onnin mummolareissulta lääkäriin. Mummon tuttavan koira (joka ei ole kuulemma luonteeltaan järin lempeä, arvaamaton sekarotuinen kun on) oli puraissut äkkiarvaamatta Onnia ranteeseen ennen kuin tenava oli ehtinyt kissaa sanoa. Nyt vaihdetaan siteitä ja syödään antibiootteja. Käsipuolipotilas jatkaa siis vasemman kätensä sairastamista.

2. Hionut vanhat petsilakat pois kirjoituspöydästäni uudella koneella (mähän tapoin sen ekan, pienen; kts. edellisen postauksen kommentit) ja lakannut koko hoidon uudelleen. Nyt kiiltää niinkuin leikkaussali!

3. Lukenut 10 kirjaa, 11. menossa. Ja siunakkoon, tuolla odottaa kirjaston kirjoja pino ja kahta edellisen Amazon-tilauksen kirjaa en ole vielä ees lukenut ja silti tilasin uusia, joitten sähköpostin mukaan pitäis saapua ylihuomenna. – Sssshhh, mä en ole isännälle sanonut mitään…

4. Istunut katsomassa maailmankaikkeuden suurinta patrioottista kliseekokoelmaa nimeltä Independence Day 2. Päätettiin mennä isännän kanssa leffaan, kun Onni oli mummolassa, mutta siellä oli vähän heikohko valikoima, josta näköjään valitsimme vielä sen kaikkein heikoimman lenkin. Mutta kuten Facessa totesin, on se hyvä, että voi turvallisin mielin mennä nukkumaan: Jos alienit hyökkäävät, niin kyllä Juu, Es änd Ei tulee ja pelastaa.

5. Nauranut kovaan ääneen Pilates-tunnilla, kun käsiteltiin vähän triggeripisteitä ja hierottiin käsivarresta allipuolta Pilates-rullalla. Sattui niin penteleesti ja ohjaaja siinä totesi, että näkyy  ilmeistä päätellen olevan yhdellä jos toisellakin siellä jotain kireyttä. Siihen yksi takarivin naisista sanoi niin aidon hämmästyneesti: ”Ei uskois, että näin löysässä paikassa voi olla mitään kireetä!”

6. Perannut ja pakastanut mummolasta saatuja mansikoita. Nykyisellä marjankulutuksella (syön edelleen aamuisin sen proteiinipitoisen aamiaisen, useimmiten marjasmoothien) pitää vielä hankkia torilta lisää, mutta oli mukava saada ekat marjat pakkaseen. Onni mulle intona näytti yhtä päällimmäisistä: ”Kato äiti, tästä kun kattoo niin toi yks on ihan sydämenmuotoinen mansikka! Tuore ja terve!” Ja viimeisten sanojensa painoksi taputti mua vielä takalistolle.

7. Käynyt ukkosenpainostavien päivien päätyttyä jälleen hölkällä. Kyllä kai tässä joku iän tuoma muutos on tapahtunut, kun ennen ei helle tuntunut juostessa missään. Nyt ei tulis mieleenkään lähteä edes yrittämään hölkkää, jos elohopea on jossain 23-24 asteessa. Olinkin viime viikolla sen sijaan fillaroimassa, mutta kyllä olin raato senkin jälkeen. Polkiessa vielä menee, mutta jahka pysähtyy, niin sitten on kuin tsunamin alle jäisi.

8. Tavannut Raisioon muuttaneen ystäväni Pauliinan, joka sunnuntaisen Laitakarin kesäjuhlien jälkeen ehti poiketa jätskillä. Että voi joskus ystävän tapaaminen tulla tarpeeseen!

9. Katsonut HBO:lta Game of Thronesin ekaa tuottista. Ja leffateatterin aulassa huomasin, että ”Kerro minulle jotain hyvää” -nyyhkyleffan mainosjulisteessa oli sarjan Daenerys eli Emilia Clarke. Tekisi ihan näyttelijän itsensä takia mennä katsomaan, mutta en tiedä, kestänkö mä sellaista sokerikuorrutettua yleisön itketysleffaa. Kirjan (Jojo Moyes / Me Before You) lahjoitin paikalliseen kirjastoon, kun se paikka paikoin sortui just siihen kyyneleiden kosiskeluun.

10. Pohtinut, että mikähän tässä olisi seuraava projekti puutarhakalusteiden ja kirjoituspöydän jälkeen. Alkaisko tuunata tota äidin vanhaa ompelulipastoa (lisää hiontaa ja maalausta) vai saisko vihdoin taas yhden askeleen eteenpäin tota tilkkupeittoa, joka on ollut työn alla jo X vuotta ja lojuu tällä hetkellä harsintavaiheessa. Vai pitäiskö ottaa ensiksi tuolta toi sukankudin, kun Onnin sukkaparista on kesken enää se toinen. Mahdollisuuksia riittää.

060716c

Huoli herää aika ajoin

image

Printtasin tämän kuvan netistä kahtena kappaleena, laminoin ja kiinnitin luokkani oveen. Sekä sisä- että ulkopuolelle. Olin nimittäin keskustellut ysiluokkien kanssa sarjakuvista ja lukemisesta, mutta myös kasiluokkien kanssa elokuvista. Välillä oikeasti alkaa huolettaa, millaisten airheadien käsissä tämän kansakunnan tulevaisuus on.

Se on jo tiedostettu tosiasia, että nykyinen nuoriso ei lue kirjoja. Siis, KIRJA, hei-daa, MIKÄ se on? Ai, sä tarkoitat niitä koulujuttujen näköisiä paperikasoja kirjaston hyllyillä. Joo, oon mä nähnyt niitä joskus kun kävin kaverien kanssa pelaamassa kirjaston tietsikalla. Mut hei, siitä on ainakin neljä vuotta.

Äidinkielen taitoihin lukemattomuus on tehnyt jo jäätävää jälkeä. Jos en aina kadehdi itseäni kielten opettajana, niin ei noita äikänmaikkojakaan ihan hirveästi kateeksi käy. Oikeinkirjoitus ja välimerkit ovat suurelle osalle oppilaista aivan ylitsepääsemättömiä hallita, kieliopista nyt puhumattakaan, ja välillä on suorastaan lamaannuttavaa tajuta, miten oman äidinkielen sanavarasto voi joillakin olla niin heikossa hapessa. ”Ivasi?” ihmetteli jo vuosia sitten yksi ysiluokkalainen tunnillani. ”Hei, tässä lukee että kettu ivasi jänistä. Onks tää joku kirjoitusvirhe?”

Äidinkielen puutteellinen hallinta puolestaan heijastuu väistämättömästi muihin kouluaineisiin. Reaaliaineiden opettajat lukevat koevastauksissa mitä käsittämättömimpiä sepustuksia, vieraiden kielten tunneilla ihmetellään, mitä eroa on sillä, että joku on tehnyt tai oli tehnyt. Tehnyt mikä tehnyt, eikse nyt oo se ja sama?

Surkeaa on ajatella, miten kaiken lukemattomuuden myötä romahtaa pikkuhiljaa myös yleissivistyksen taso. Ei mitään käsitystä kirjallisuuden klassikkoteoksista tai niiden kirjoittajista, eikä ole väliä sillä, puhutaanko nyt vanhoista vai moderneista kirjoista, kotimaisista tai ulkomaisista. Kategorian ”kirjallisuus” kohdalla on syvä, musta monttu, jota äidinkielen opettajat yrittävät epätoivoisesti paikata omien tuntiensa riittämättömissä puitteissa.

Aku Ankkaa ne ovat lukeneet. Fingerpori saatetaan jaksaa lukea jostain päivän lehdestä. Yksi tai kaksi oli lukenut joskus Asterixia. Joku oli kuullut Tintistä. Toinen oli nähnyt Tenavat-elokuvan trailerin, muttei ollut koskaan lukenut yhtään Tenavat-sarjista.

Ja miksi näin? Koska keskittymiskyky ei riitä! Parisataasivuinen kirja on ultimaattinen mahdottomuus, sarjakuvakirjan lukeminen tuskaisaa, yhden sivun sarjis ehkä vielä juuri menettelee, jos saa loppupäivän levätä. Viihteen ja hauskuuden pitää olla lyhyttä ja nopeaa, joten parasta viihdettä on selata kännykältä nettimeemejä ja 9GAG-kuvia. Vitsi yhdessä kuvassa. Sille voi vähän hymyillä ja siirtyä sekunnin kymmenesosassa jo seuraavaan kuvaan.

Kasiluokkalaisten kanssa elokuvista puhuessani tajusin, että sama ilmiö on siirtynyt television maailmaan. Elokuvat ovat liian pitkiä. Jokin harva leffa on saanut suosiota, jos se on ahdettu täyteen toimintaa, mutta enimmäkseen porukka katselee sarjoja. Sarjan yksi jakso on sopivan pitkä, etenkin, jos samalla voi näpyttää ja selata sitä älykännykkää. Jos koulussa katsotaan jotain elokuvaa, se ei yleensä ole tarpeeksi viihdyttävä, siinä pitäisi ehkä ajatella jotain tai tuntea taustatietoa jostain asiasta. Eli tylsää. Ei jaksa. Ei pysty keskittymään.

Satakunnan Kansa julkaisi 2.5. ilmestyneessä Enemmän-liitteessä Markku Saksan artikkelin nimeltä Netti mädättää aivot. Saksa oli tutustunut Nicholas Carrin kirjaan ”Pinnallista – mitä internet tekee aivoillemme”. Carr kun oli itse huomannut itsessään saman ilmiön kuin näissä nuorissa; entisestä kirjallisuuden ystävästä oli tullut keskittymiskyvytön surffailija. Tutkimuksista onkin käynyt ilmi, että aivomme muuttuvat tilanteiden mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa. Saksan (ja ilmeisesti Carrin) tekstiä siteeratakseni, ”aivot voidaan harjoittaa älykkäämmiksi tai tyhmemmiksi”.

Kuka keksisi sen viisasten kiven, jolla nykyteknologian kehityksestä huolimatta saisimme lapset ja nuoret harjoittamaan tuota nupissa hyrräävää hernettä entistä älykkäämmäksi? Tyhmeneminen kun käy ihan itsestään.

Tapahtumarikas tapaninpäivä

kuusienkeli15Yllä oleva kuva oikeastaan kiteyttää koko meidän tapaninpäivämme. Huhheijaa. Voin onnekseni kertoa, että olemme kaikki hengissä ja hyvissä voimissa, mutta päivä kului lähinnä aineellisten vahinkojen parissa.

Aamulla löysin ensin ison lasilyhtyni pihalta myrskyn murskaamana. No big deal, mutta otti päähän, kun se oli loppusyksystä lähtien seissyt tuulikaapissa suttuisena ja täynnä jälkiä ruohonleikkurin silppusateesta, ja olin juuri jouluksi saanut vihdoin sen puhtaaksi, irrottanut lasit ja kiillottanut ja kuurannut ja koonnut taas kasaan.

Systeri siinä poikkesikin päivälenkillään, mutta viipyi kovin lyhyen tovin, sillä halusi jatkaa ulkoiluaan, ja isännän serkku oli perheineen tulossa meille piipahtamaan. Kohta vierailun jälkeen touhusinkin keittiössä, kun kuului yhtäkkiä ihan valtaisa ryminä ja heti päälle Onnin parkuminen. Säntäsimme tohkeissamme katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja eikö tämä pieni Karate-Kid ollut isosiskonsa kurinpidollisia toimia vastustaessaan potkaissut oveaan, mutta osunut vahingossa oven huurrelasi-ikkunaan, joka nyt oli osittain sirpaleina lattialla ja loput oli säpäleinä karmeissa tipahtamalla hetkellä minä hyvänsä.

Nyt oli onni onnettomuudessa sanonnan kaikissa merkityksissä, sillä pikkukaveri oli saanut kantapäähänsä aivan mini-minisen haavan, josta juuri ja juuri tuli sen verran verta, että potilas halusi siihen laastarin. Ja sitten siivoamaan sotkua! Isäntä avasi vasaralla pokat kunnolla, että saatiin viimeisetkin lasinrippeet pois ikkuna-aukosta, meitsi keräsi isompia lasinpaloja sankoon ja Julia imuroi. Onni oli aivan pois tolaltaan tapahtuneesta, ja vaikka hän sai toruja hölmöilystään, lohduttelimme häntä myös kovasti toteamalla, että vahinkoja tietysti aina joskus tapahtuu. Mä olin lähinnä helpottunut siitä, ettei jouduttu lähtemään sairaalaan tikkaamaan ketään!

Alkuillan Julle, isäntä ja minä vietimme leffassa katsomassa uutta Star Warsia, sillä aikaa kun pojat oleskelivat yhdessä kotona uuden pleikkarinsa lumoissa. Juho oli jo nähnyt leffan, ja Onnia pidimme liian pienenä katsomaan moista räiskintää. Tykkäsimmekin elokuvasta koko lailla, tuntui jotenkin tosi symppikseltä nähdä Harrison Ford ja Carrie Fisher valkokankaalla, ja tykästin myös Daisy Ridleyn roolisuorituksesta, joskin totesimme Julian kanssa aivan yhteen ääneen sen, että hänessä häiritsi ilmiselvä samankaltaisuus Keira Knightleyn kanssa  –  suu ja koko kasvojen alaosa, tapa puhua, erittäin posh brittiläinen aksentti, jopa tapa liikehtiä.

Palasimme leffasta tyytyväisinä ja nälkäisinä, ja tuskin olin päässyt keittiöön värkkäämään jouluruokaan kyllästyneelle perheelle paistinperunoita ja nakkeja, kun kuului taas hirveä rymähdys. Mä olin ihan että ei voi olla totta, mitä NYT, ja kun säntäsin ulos keittiöstä, porukka oli pystyttämässä joulukuusta, joka oli kaatunut.

!!!

Siitä kuusesta on ollut nyt niin paljon riesaa, etten KOSKAAN enää osta yksin ja omin päin tähän talouteen joulukuusta. Mä kun luulin tekeväni hyvän teon raahaamalla se ajoissa Eurajoelta, mutta perhe on virnistellyt sen rungon vinoudelle niin paljon, että hyvä on, tästä lähtien tyydyn siihen, mitä isäntä tänne tuo. Mä kun vaan katsoin, että se on tuuhea, mutten juuri kiinnittänyt muuhun huomiota. Anyway, painopiste on sen verran keskikohdan ulkopuolella, että kun sitä oltiin aiemmin päivällä tönitty muutaman kerran, kevyt kosketus katkaisi kamelin selän eli kuusen tasapainon.

Ja jälleen onni onnettomuudessa: se EI kaatunut olkkarin lasipöydän päälle, eikä YKSIKÄÄN kuusen lasipalloista tai -sydämistä särkynyt. Ainut rikki mennyt koriste on tuo kuvassa näkyvä muovinen jouluenkeli, joka kuuluu aina kuusen latvan lähelle ripustettavaan enkelitrioon. Tänään korjasin enkeliparan pikaliimalla ja siellä se taas killuu.

joulukynttilat15Että tällaista tänne. Siskoni vastasi tekstiviestiini tapahtuneista, että ei teillä ainakaan tylsää ole. – Ei, ei ole. Menihän tossa jo aatto ja joulupäivä varsin rauhaisissa merkeissä, niin että olikin jo aika vähän tapahtua jotain raflaavaa.

Ollaan kavereita jookos

151115Niin kuin Kutri ja kookos.

Luin taannoin artikkelin proteiinipitoisen aamiaisen tuomista eduista, joita kovasti painotetaan myös kahdessa kirjastosta lainaamassani Kaisa Jaakkolan  kirjassa. Päätin kokeilla tätä juttua, sillä jotain tälle yhä enenevässä määrin pullataikinaa muistuttavalle vartalolle pitää tapahtua. Annettakoon siis proteiiniaamiaiselle mahdollisuus.

Toinen kirjoista sisälsi ohjeen kookoslettuihin, joita päätin kokeilla ensimmäiseksi. Haahuilin perjantai-iltapäivänä koulun jälkeen Porin Sokoksen ruokaosastolla etsimässä mm. kookosmaitoa. – Resepti ei ole mikään monimutkainen, minähän en aamulla jaksaisi mitään monimutkaista tehdä, mutta paria juttua tarvitsin.

Siis kookosmaitoa ja -jauhoja. Ikävä vain, että olin taas touhoankkana ostanut vahingossa kookoshiutaleita niiden jauhojen sijaan. Reseptiin olisi kuulunut myös steviatippoja, mutta keinomakeutusten vastustajana heitin sekaan teelusikallisen inkkarisokeria. Ja sitten huomasin, että eihän mulla ollut kookosrasvaakaan paistamiseen, vaan käytin siihen tavallista ruokaöljyä.

Tsuidaduida.

Tuloksena onnistuin paistamaan jonkinlaisen kanelilla ja kookoshiutaleilla ryyditetyn munakkaan, joka maistui lievästi erikoiselta. Lisukkeeksi kirjassa neuvottiin syömään marjoja, mutta onnistuin jotenkin säätäessäni ne mustikatkin sulattamaan lähinnä litkuksi. Erikoinen munakkaani mustikkalitkun ja hitaasti juoksettuvan luonnonjugurtin keskellä ei ollut järin kuvauksellinen tapaus. Eikä herkullinenkaan. Mutta sen söi jotenkin ihan mielenkiinnosta sellaisella ”miten mikään voi maistua näin kummalliselta” -uteliaisuudella.

Eilinen Prisma-reissuni korjasi tilanteen jauhojen ja rasvan osalta, ja tänään voin jopa väittää syöneeni kookoslettua aamiaiseksi. Maku vaatii vieläkin tarkistamista, inkkarisokerissa kun on ihan oma arominsa. Tytär ehdotti makeutukseksi hunajaa tai taateleita. Pitänee kokeilla.

Käytiin katsomassa uusin Bond, joka ei ihan Skyfallin tasolle yltänyt, mutta oli silti suht ok. Bond nyt on Bond, Lontoon oma Batman. Mua hymyilytti, kun helikopteri rysähti Westminsterin sillalle, että kävipäs säkä, kun se ei rysähtänyt liikenteen sekaan. Se siltahan kun ei normisti kuhise liikennettä…

Sille en vain voi mitään, että Daniel Craig ei edelleenkään väräytä minussa mitään viisaria. Mies on kaiken seksikkyyden antiruumiillistuma, ja olen joka kerta yhtä ällistynyt, kun hän avaa suunsa, ettei sieltä tulekaan venäjänkielistä puhetulvaa. Toisaalta se brittienglanti on ainut pointti, joka tekee tyypistä siedettävän roolissaan. – Ja hei, BBC, vink-vink, mitä jos pestaisitte Bond-leffojen Q:n eli Ben Whishaw’n seuraavaksi Doctor Whoksi?!