Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.
Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)
Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.
Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.
Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.
Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.
Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.
Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.
Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.
Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.
Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.
Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.
Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.
Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.
Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.
Mut hei, mä selvisin!
