Aihearkisto: lapset

Että hyvää ystävänpäivää – miten meni noin niinku omasta mielestä?

Julkaistu , kirjoittanut
6

Sain nuorimmaiselta kesken päivän videopätkän, joka oli kuvattu koulussa. Siinä lapseni, naama vakavana, seisoi elektronisia vimpaimia ja johtoja rintaan teipattuna. Sain ihan täyden hepnaadin. Lähetin täyslaidallisen vihaisia (ja samalla huolestuneita) viestejä siitä, että jos tää on nyt pilaa niin kuin arvelen, niin on kyllä ihan sairaan huonoa sellaista, pitäis vähän sentään tuon ikäisellä olla jo harkintakykyä mistä voi pilailla ja mistä ei jne.jne. Voitte kuvitella. Kaikki höystettynä kiukkuisilla naamahymiöillä (miten hymiö voi olla kiukkuinen?).

Tenavalta tulee sarja ällistyneitä puhekuplia. ”MITÄ?” ”???” ”Mistä puhut?” ”Äiti, se on ystävänpäiväjuttu.” ”Siinä on mun koodaama ystävänpäivä microbit!” ”LOL” ”XD” ”Siinä on välkkyvä sydän!”

Katson videon uudelleen.

Voi perhana.

Elektroninen vempain tosiaan tekee pisteistä ensin pienen ja sitten ison sydämen. Toinen kapine on akku. Kaikki on teipattu rintaan sydämen kohdalle. Mulla ei olekaan ISIS-lasta, eikä ääliötä joka pilailee asialla, vaan lapsi, joka on lähettänyt mulle ystävänpäivävideon. Itse koodaamansa sydämen.

Ei tähän voi sanoa enää mitään.

The Cambridge Experience #2

Julkaistu , kirjoittanut
4

 

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja sellaista lämpöä hohkaavana, joka lupaa kunnon hellepäivää. Eipä ollut yllätys, säätiedotus oli viikonlopun, ja nimenomaan lauantain, kohdalle luvannut Cambridgeen kunnon hellepiikkiä, jonka jälkeen sää viilenisi. Jesus Green -puistoon (saanut ilmeisesti nimensä Jesus Collegesta) johtava kuja oli aamulla vielä armeliaan varjoisa ja viileä. Meidän nuorimies halusi viedä lahjansa siskolle jo aamulla, kun sen vielä saisi pois juhlallisuuksien tieltä systerin huoneeseen.

Aamupäivä kuluikin kaupungilla yhä lisääntyvässä lämmössä. Sisko ja veli katosivat omille teilleen, me miehen ja Onnin kanssa menimme paikalliseen Mappin and Webb-liikkeeseen, jonne olin varannut meidän lahjamme noudettavaksi: Montblancin mustetäytekynän. Kuinka ollakaan, aivan vieressä oli myös Paperchasen liike, joten eihän sitäkään voinut ohittaa. Löysinkin pari settiä kivoja Reward Stickers -vihkosia töihin (joo kuulkaa, vielä ysiluokkalaiset on onnessaan kun ne pääsee sanarista läpi, ja ne saavat tarran).

Julia kierrätti meitä hiukan katselemassa lähimpien collegeiden tiloja. Olimme käyneet näissä viime kesänä yhdessä, mutta yhtä huikeaa niitä oli katsella nytkin, ja perheen miesväelle ne kaikki olivat tietenkin uusia. St John Collegen kappeli oli ihanan viileä.

Myös supersiistit nurmikot ikivanhojen rakennusten pihoilla ihastuttivat. (Arvatkaapa, näimmekö YHTÄÄN voikukkaa!)

Kovin paljoa aikaa ei ollut, sillä yhdeltätoista meidän kaikkien piti olla jo valmistautumassa juhlallisuuksia varten. Me palasimme hotellille käymään pikasuihkussa, silittämään vaatteita ja pöökäämään, ja Julia meni omalle taholleen laittautumaan. Valmistujille oli tiukat asuohjeistukset kenkiä, meikkiä ja kampausta myöten: vain vähän meikkiä, yksinkertainen kampaus, kengissä ei saa olla korkoja, solkia tai muita koristuksia jne.jne. Katsokaas, jos tapaa on vaalittu jostain 1400-luvulta lähtien, niin pitäähän sitä kunnon nykybritin jatkaa. Pitkät housut tai hameen kanssa sukkahousut, pitkähihainen paita, musta kaapu, jopa 30 asteen helteessä. Joku roti! Ei tänne nakuilemaan ole tultu.

Kuvassa taksia odottelemassa. Miesväkeä kävi sääliksi, mutta lopulta meikä uusine korkkareineen ja unohtuneine avokassukkineen oli se kaikkein säälittävin, ja juhlallisuuksien jälkeen piti poiketa Nextiin ostamaan edulliset nudet baltsut ennen kuin matka jatkui. – Mutta oikeesti, kauheetahan tolla miesväellä oli kuumissa puvuissa ja paidoissa ja ruseteissa.

Menimme kahdeksitoista Julian collegelle (Lucy Cavendish College) lounaalle, jossa tapasin ilokseni myös yhden Julian parhaista kavereista, Aimeen, ja istuimmekin lounaalla samassa pöydässä hänen ja hänen perheensä kanssa. Lounas oli iloksemme kylmä buffetlounas, enkä pannut pahakseni myöskään seljankukkalimsaa ja jälkiruokamansikoita pienten marenkien ja kermavaahdon kera.

Lounaan lopuksi valmistujat ja osa collegen väestä (presidentti sinisessä puvussa ja punaisessa kaavussa) asettuivat ulos nurmikolle ammattikuvaajan ikuistettaviksi. Näissä kuvissa asetelmaa vielä haetaan, joten ilmeet ja asennot ovat mitä sattuu. Ylemmässä kuvassa valokuvaaja näyttää osoittavan suoraan ruskeatukkaisen tytön korvaa; Julia on hänen vieressään vasemmalla. 

Nuo turkishuput ovat muuten huvittava juttu. Ne vuokrataan peruskaavun lisukkeiksi nimenomaan näitä valmistujaisia varten, ja niitä käytetään vain ja ainoastaan tämän yhden kerran. Myöhemmin, jos valmistuu jatkotutkinnosta, vuokrataan sitten eri tavalla somistettu huppu kaavun kaveriksi.

Me käpyttelimme jalkaisin ja hissuksiin senaattitalolle, sillä lounaan ja itse valmistujaistilaisuuden välissä oli runsaasti aikaa. Kuumuus kaupungilla tuntui lyövän kasvoille, ja vaikka matka ei ollut pitkä, pysähdyimme mm. Heffersin ihanassa kirjakaupassa. Ei niinkään kirjoja katselemassa, vaan päästäksemme jonnekin, missä on tehokas ilmastointi. Minäkin jumitin alennusdekkareiden vieressä muka niitä tutkien, vaikken välittänyt niistä pätkääkään, mutta niiden vieressä oli yksi ilmastointilaitteista. 

Senaattitalolla meidät istutettiin ensin pihalle telttakatokseen odottamaan järjestelyjen viimeistelyä, ja jokainen halukas sai ohjelmalehden. Lucy Cavendishin lisäksi samassa tilaisuudessa oli kahden muun collegen valmistuvat oppilaat, ja aamupäivällä oli jo järjestetty yksi vastaava tilaisuus toisille collegeille. Plus että näitä oli ollut sitten jo pitkin viikkoa, en edes muista, kuinka monesta eri collegesta Cambridgen yliopisto koostuu. Huvittava yksityiskohta on sekin, että lähes joka collegea ympäröi muuri. Sitä tarvittiin aikanaan, kun kaupunkilaiset olivat vihamielisiä akateemista väkeä kohtaan, joka a) osasi lukea ja kirjoittaa ja b) ansaitsi paremmin kuin tavallinen kansa. Eikä vihamielisyys ole edelleenkään täysin kadonnut; viime vuonna annettiin ohje välttää kaavussa kulkemista kaupungilla (hieman vaikeaa, jos on menossa vaikka Formal Dinneriin, jossa se on pakollinen asuste), kun yksi yliopiston oppilaista oli joutunut kaupungilla vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi.

Itse juhlatilaisuudessa valokuvaaminen oli kielletty. Oppilaat kulkivat neljän ryhmissä dekaanin kanssa akatemian edustajien eteen, ja dekaani vakuutti heidän olevan hyväkäytöksisiä ja kelvollisia kansalaisia ja pyysi, että heidät hyväksytään akateemisen yhteisön jäseniksi. Tämän jälkeen jokainen oppilas vuorollaan polvistui collegensa presidentin tuolin eteen ja sai tältä siunauksen. Kaikki tapahtui latinaksi, joten voitte kuvitella, miten hilpeä hetki meillä oli hirvittävässä kuumuudessa (iankaikkisen vanhassa senaattitalossa ei ilmastointia ollut), ihmiset oli survottu penkeille aivan vieri viereen lämmittämään toinen toisiaan, ja sitten kaikki tämä ällistyttävä kummallisuus toisilleen lakkia nostavine akateemikkoineen, kulkueineen, hopeasauvoineen ja kultakäätyisine kirjoineen. Kieltämättä tuli mieleen Harry Potter. 

Mutta tietenkin se oli myös äärettömän juhlallista ja herkistävää, ja olemme suunnattoman ylpeitä upean suorituksen tehneestä tyttärestämme, joka kaiken lisäksi sai alumniyhdistyksen stipendin taiteen hyväksi tekemästään työstä (teatteriprojekteja on riittänyt ja syksylläkin on vielä tiedossa yksi ohjaustyö, jokin muinaiskreikaksi esitettävä näytelmä ammattiteatterissa). 

Kyllähän minä siellä yleisön joukossa poru kurkussa katselin, miten oma tyttäreni polvistui vastaanottamaan siunauksensa collegen presidentiltä (tästä hetkestä saa onneksi tilata valokuvan, ne olivat heti nähtävillä telttakatoksessa tilaisuuden jälkeen). Julia halusi vielä erikseen kuvan tässä kaaripylväikössä, joka on hänen lempipaikkojaan. Ehkä sen takia, että Stephen Hawkingin elämästä kertovan leffan Kaiken teoria alkukohtaus on kuvattu tässä. Tai ehkä vain sen takia, että se nyt on vaikuttavan näköinen paikka. Kaunis.

Taustalla tuleva setä onnitteli Juliaa ja totesi minulle: ”That was me. Sixty years ago.” Awwww, vähänkö suloista. Vanhuksia käpytteli viikonloppuna joka puolella yliopistoa, sillä siellä oli jokin alumnien iso tapaaminen.

Me vietimme iltaa perheen kesken Millworks-ravintolassa, jossa skoolasimme kuohuvat vastavalmistuneen kunniaksi, ja söimme ja nautimme ilmastoinnista. Tarjoilija hokasi, että meillä on tuore BA joukossamme, ja toi tyttärelle lopuksi vielä extrakuoharin. Äitimamma puolestaan ei koe Brittilän kesämatkaa täydelliseksi, ellei saa Pimms-drinkkiään.

Olimme aivan naatteja, kun pääsimme hotellille. Juho hilpaisi jonnekin uimaan ja juhlimaan Julian kanssa, mutta minun päähän mahtui vain se, että pääsin äkkiä eroon juhlatamineista ja suihkuun. Onnin kanssa kävin vielä läheisessä kaupassa hankkimassa vettä ja karkkeja, sitten jaksoinkin enää huohottaa helteestä ja katsella telkkarikanavia, ennen kuin simahdin.

Ikimuistoinen päivä!

Turistirysässä

Julkaistu , kirjoittanut
5

Joskus isäntä saa varsinaisia kuningasajatuksia. Kuten että meikä voiskin lähteä Onnin kanssa reissuun Kolmårdeniin. ”Mitä?! Eksää nyt ruotsinopena Ruotsiin halua?” Juu haluan, mutta a) en Kolmårdeniin ja b) en heinäkuun lopulla Tukholmaankaan kiitos. Mutta kun mua taivuteltiin vetoamalla siihen, että lapsi pääsis reissuun ja sillä olis kivaa, niin myönnyinhän mä sitten. Oi ja voi.

Mä olen ensinnäkin saanut pysyvän rokotteen ruotsinlaivoja vastaan opiskeluaikana, kun olin yhden kesän Ahvenanmaalla duunissa. Eihän siellä vapaapäivinä mitään tekemistä ollut, ja opiskelijan oli silloin halpaa matkustaa laivalla, joten pakenin takas Turkuun niin usein kuin mahdollista. Mä en edelleenkään näe ruotsinlaivoissa mitään hohtoa, paitsi että nykyään on varaa seisovaan pöytään ja meriaamiaiseen. Ja nytkin toi matkaseura söi niin tolkuttoman huonosti ja vähän, että voin vaan kuvitella, millaisiin kyyneliin sen suursyömäri-isoveli olisi puhjennut jos olisi ne ”annokset” nähnyt. (Ilmankos sitten olikin huono olo ja melkein tehtiin kuolemaa sinä aamuna, kun palattiin Suomen puolelle.)

Auringonlaskun seuraaminen kannella oli hyvä hetki. Laivan ilmastointi tuntui paikoin jopa vähän liiankin tehokkaalta, joten kannella oli itse asiassa tuulesta huolimatta lämpimämpää kuin sisällä. Teimme lyhyen kierroksen Tax Freen puolella, ja pöljä kun olen, enkä ollut matkasta yhtään innostunut, en ollut katsonut edes sitä, ettemme palaakaan samalla laivalla takaisin. Säästin ostoksia paluumatkalle, ja tarjonta olikin huomattavasti suppeampi, mutta siitä toiste.

Hytissä hokasin, että olin ottanut puhelimen laturiin aivan väärän piuhan. Joku onneton oli tunkenut mun pöydälle kotona jonkun muun kuin Applen johdon, ja olin epähuomiossa ottanut sen. (Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi mun laturin päähän oli kotona tungettu joku minilyhyt johto, jonka nappasin irti.) Takaisin Tax Freehin hakemaan piuhaa, jollainen onneksi löytyi, tosin 20 euron suolaiseen hintaan.

Sitten tajusin, että minä onneton olin jättänyt korvatulpat ja uninaamion pakkaamatta. Helteestä ja epämotivaatiosta hyytyneenä en ollut oikein perehtynyt pakkaamiseenkaan. Naamiosta viis, sillä ikkunattomassa hytissä oli pimeää, mutta ne korvatulpat! Perjantai-iltana ruotsinlaivalla! Tungin vessapaperia korviini ja varastin yläpediltä ylimääräisen tyynyn pään päälle. Heräilin silti tunnin välein milloin mihinkin möykkään.

Aamulla epätietoisena siitä, olenko loppujen lopuksi herännyt ajoissa vaiko en. Olivathan matkaohjelman kaikki ajat aina paikallista aikaa, pliis, olivathan? Vasta kuulutus aamiaistarjoilun alkamisesta sai mut rauhoittumaan. Tunti aikaa, jess. – Tästä huomaa, miten pitkään olen laivoja vältellyt. Ei mitään hajua mistään käytännöistä.

Perillä kuumaa ja ryysis. Safariajelu oli muuttunut köysirata-ajeluksi, jolle antaisin täydet kymmenen pistettä. Hellesäällä aivan siunattua onnea istua korkeuksiin kohoavassa hytissä, jonne tuuli pääsee. Viileällä säällä olisin varmaan katkerasti kironnut koko hökötystä, mutta nyt se pelasti kuumuudelta.

Eläimet väsyneitä helteestä. Osa piilossa kokonaan, monet kököttämässä jengillä jossakin varjoisassa nurkkauksessa. Leijonan makoilivat reporankoina pitkin pituuttaan.

Köysiratasafarin lisäksi pidin eniten delfinaariosta. Niissä on jotakin äärettömän sympaattista, ja kouluttajien ja eläinten suhde vaikuttaa tosi lämpimältä.

Delfiinishow’ssa käytettiin kivasti apuna myös videotykkiä. Takaseinä toimi valkokankaana.

Näiden veijareiden esitystä katseli mielikseen, mutta loppupäivä olikin sitten kuumuudessa raahautumista. Tenava kieppui onnellisena niissä parissa huvipuistolaitteessa, jotka alueelta löytyivät, ja ensimmäisiin ajeluihin menin mieliksi mukaan, mutta niin karmeaa se on, että loput pyöritykset Onni sai luvan hoitaa ihan itsekseen. Istuin jonkin kahvilan penkillä varjossa hengittelemässä ja katselemassa aasialaisturistien tulvaa.

Kolmårdenin ehdottomaksi kunniaksi on sanottava, että henkilökunta ei voisi ystävällisempää olla. Joka paikkaan toivotettiin niin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi, että kävijä oikeasti ajatteli, että juuri minua nuo ovat odottaneet, voi miten hauskaa. Neuvoa kysyessä sai iloiset ja vuolaat selitykset. Mun kielikorvani lepäsi kauniissa riikinruotsissa, ja yleisesti ottaen ruotsalaiset on mun mielestä muutenkin supercooleja. Ruokapaikassa Onni pysähtyi hetkeksi epätietoisena tarjontaa katsellen, ja heti oli viereinen aikuinen kysymässä, että hei, haluatko että laitan sulle täältä letun siihen lautaselle. (Onni tajusi sanan pannkaka ja vastasi pudistamalla päätään.) Suomessa olis katsottu, että jaa, missäköhän tuonkin vanhemmat on, kun mukula harhailee tossa epävarman näköisenä, kyllä se on niin että kukin pitäköön huolta omistaan.

Paluumatkalla oltiin Amorellalla, joka on Graceä vanhempi ja huonommin varusteltu purkki, hytistä ei löytynyt edes hiustenkuivaajaa, radio oli ehkä toisen maailmansodan ajalta. Ostin Tax Freestä pumpulia, kun korvatulppia ei löytynyt. (MIKSEI? Eikö ne tajua, miten suuri myyntivaltti ne siellä olisivat???) Aamuvarhaisella sateisessa (!) Turussa, ja bussilla Rauman kautta kotiin.

Plussaa: Onnilla oli suurimman osan ajasta kivaa. Meikä alkoi kaivata uutta Ruotsin reissua, mutta ehdottomasti lentäen.

Miinusta: Ryysis. Aasialaisturistit, jotka eivät osaa käyttäytyä (oikeesti, yks jopa maistoi seisovan pöydän salaattikastiketta suoraan siitä kauhasta mikä siinä astiassa on). Yleensäkin laiva.

Mut hei, mä selvisin!

Hyvää arkipäivää!

Julkaistu , kirjoittanut
2

Se on ohi nyt. Joulu. Säätämisineen, kinkkuineen, ruokineen, lahjoineen, suklaineen, odotuksineen.

Ja nyt on arkipäivä, hihhei! Kävin kampaajalla ja hölkällä, tilasin Lushista lisää shampoota ja meikinpoistomönjää, otin päivätorkut, pistin pyykkikoneen päälle, laitoin iltaruuaksi tortilloita ja kirjoittelin tammikuun juttuja ensi vuoden uuteen Bullet Journaliin. How happy!

Meidän sotamies pääsi lomille jo joulua edeltävänä perjantaina ja joutuu palaamaan vasta uudenvuodenpäivänä. Tytär lähti tänään muutamaksi päiväksi viettämään laatuaikaa mummon ja Nella-koiran kanssa (kyllä nyt on koira onnellinen, se tietää tasan tarkkaan pääsevänsä nyt sänkyyn viekkuun nukkumaan).

Mä lueskelen joulupukin tuomaa The Crownia ja kuuntelen, miten pikkumies yökyläkavereineen pelaa Minecraftia.

Isänmaanpetturi

Julkaistu , kirjoittanut
2

Sellaiseksi tässä lähinnä itseni tunnen, kun en juhlistanut eilistä itsenäisyyspäivää mitenkään. Lähdin aamupäivällä ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, jonne saavuin hyvissä ajoin todetakseni, että Lontoon lento saapuu perille myöhässä.

Siispä aikaa tappamaan teputtelemalla hiukan sinne sun tänne pitkän istumissession jälkeen, kunnes rojahdin portin viereiseen Starbucksiin litkimään piparilattea. Ja kun lento viimein oli laskeutunut ja tytär onnellisesti halattu, oli aika lähteä pitkälle ajolle kotia kohti.

Olin yhdeksän tunnin reissun jälkeen puoli kasilta kotona ja muistin, että ai niin, koekin pitää laatia vielä torstain toiselle tunnille. Jos mulla olisi ollut käytettävissä vanha koe, olisin epäilemättä käyttänyt sitä, mutta kun kyseessä on upouusi kirjasarja, niin eihän mulla ollut siitä laadittuna vielä ainuttakaan aiempaa koetta.

Tytär sai käsimatkatavaroissa tuoduksi ehjänä perille valikoiman John Lewisin lasisia joulupalloja ja kaikille pienet mince piet, jotka säästämme odottamaan jouluaattoa. Mä tykästyin noihin läpinäkyviin kovasti, kun Julia laittoi mulle kuvia Whatsappiin, että mitä haluisin, mutta koska niitä ei ollut saatavilla tuollaisessa paketissa kuin noita värillisiä, oli tyytyminen pariin. Ehkä sitten ensi vuonna lisää.

Mä olin tänä aamuna kyllä niin poikki, että kyhjötin suihkuhuoneen lattialla kyykyssä ja mietin, pystynkö menemään suihkuun ja lähtemään töihin, vai kaadunko sikiöasentoon ja jään siihen. Väsyn nykyään pitkistä ajomatkoista ihan tolkuttomasti, ja varsinkin pimeällä ajaminen ja keskittyminen saa mut ihan sippaamaan.

Ihmeellistä kyllä mä siitä sitten tokenin, kun pääsin suihkusta kirkasvalolampun, havupuujuoman ja kahvimukin ääreen. Ei tehnyt ees tiukkaa lähteä viemään naperoa soittotunnille työpäivän jälkeen. Käytiin Julian kanssa sinä aikana Gigantissa, sillä fröken tarvitsi Suomessa toimivan sim-kortin (oli unohtanut sen Brittilään) ja meikä puolestaan suojakuoren ihka uuteen kännyyni, jonka isäntä oli taikonut mulle synttärilahjaksi tiistaiaamuksi. (Mikä kamera siinä kännyssä! Nyt jopa MINUN kännykuvani onnistuvat!)

Noin 1,5 viikon havupuu-uutejuoman käytön jälkeen väittäisin, että litkulla on ainakin pientä vaikutusta. En tiedä, pitäisikö annostusta lisätä. Olen ottanut 1 dl aamuisin, kun juomaa saisi ottaa neljäkin desiä päivässä, ja toisen kerran noin tuntia ennen ruokailua päiväsaikaan. Voi olla, että ensi viikolla kokeilen toista desiä, katsomme miten tilanne kehittyy.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesän viilein terassi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Löytyi tänään Tampereen Särkänniemestä. Tehtiin päivän mittainen syyslomaretki Manseen, jossa vietimme ensin monta tuntia Vapriikin näyttelyitä ihmetellen, ja sen jälkeen Onnimanni sai purkaa kaiken energiansa Superparkiksi muutetussa delfinaariossa. Jos keli olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin jättänyt isännän sinne kahvioon lapsen turvapisteeksi ja lähtenyt Akateemiseen, mutta koska kaupunkia eivät aurat olleet pahemmin putsanneet ja ajo-olosuhteet olivat jokseenkin sietämättömät, annoin olla. Latasin yhden Wodehousen Jeeves-kirjoista pädilleni ja lueskelin sitä kahvin ja croissantin voimalla.

Vapriikin kunniaksi on sanottava, että se oli muuttunut huikeasti edukseen sitten ensimmäisten vuosien, jolloin tiloissa oli vain Tampereen historiaa koskeva osuus ja jääkiekkomuseo. Nyt katsottavaa oli niin paljon, ettei kaikkea edes jaksanut. Museokaupassa alkoi vähän nakottaa se, että Nukkekekkerit-niminen osio jäi katsomatta, sillä aloin aavistella kaupan tarjonnasta, että näytillä olisi ollut mm. nukkekoteja. Auts! Se pitää siis katsastaa vielä jonakin toisena kertana.

Täällä rannikolla lunta on paljon vähemmän kuin Tampereella, vaikka maata ja puita peittääkin valkoinen kerros. Onneksi molemmat kärryt siirtyivät eilen talvirengaskauteen.

TallennaTallenna

Kuninkaallinen vieras ja lomalainen

Julkaistu , kirjoittanut
5

Isäntä, joka kävi talvella mehiläishoitokurssin, hankki tänä keväänä kaksi pesää, jotka sijoitettiin hänen äitinsä luokse. Mä olisin mieluusti ottanut ne takapihalle, mutta, noh, onhan tässä lähiöasumisessa tietysti sikäli omat ongelmansa, että kaikki naapurit eivät ehkä olisi ilahtuneet, ja parvien kanssa saattaa tulla hankalia tilanteita.

Toinen pesistä on lähtenyt toimimaan mukavasti, mutta toisessa on ongelmia, koska sieltä ei ensinnäkään ole löytynyt kuningatarmehiläistä. Voitteko uskoa, mitä silloin on mahdollista tehdä? – Juu, tilata kuningatar netin kautta Mehiläistalosta! Ja vuorokauden sisällä kopsahti jo postilaatikkoon pehmustettu kirjekuori, jonka päällä luki punaisella korostettuna: ”Huom! Eläviä mehiläisiä! Ei aurinkoon!”

Istu ja pala. Luuletteko, että kuningatarmehiläinen matkustaa yksin? Ehei! Pitäähän sitä nyt hovineidot seurana olla, ettei matkalla kuole yksinäisyyteen. Ja oma ruokakammari (vasen yläkulma teipin vieressä, siellä on käyty murkinoimassa). Ja kuningatar reissaa varmuuden vuoksi kruunun kanssa (iso keltainen täplä, oikealta laskettuna toinen mehiläinen), jottei häntä sekoiteta vahingossa hoviväkeensä (rahvaasta nyt puhumattakaan).

Auttakkee! Mun mielestä tää kaikki on niin sympaattista, että sulan justiinsa tähän paikkaan.

Toinen sulamispiste saavutettiin, kun tytär saapui Brittilästä lomalle kotiin. Hieman oli reissussa rähjääntynyt vietettyään välilaskun takia yön Gdanskin mukavuuksistaan tunnetulla ( – Not!) lentokentällä. Voipi olla, että ensi yönä oma kotipeti on kultaakin kalliimpi.

På Svenska dagen

Julkaistu , kirjoittanut
2

061116

Mulla ei ole kyllä nyt mitään ruotsalaisuuteen liittyvää mielessäni otsikosta huolimatta. En olis varmaan muistanut koko juttua, ellei työkaveri olisi soitellut vallan muissa asioissa ja toivottanut leikillään hyvää ruotsalaisuuden päivää. Olen päinvastoin lukenut sivukaupalla englanninkielistä tekstiä, koskapa ”The Watchmaker of Filigree Street” on imaissut minut mukaansa (Miten tämä kaikki päättyy ja mihin tarina johtaa??? – Tuskaa!) ja sen lisäksi olen lukenut satakunta sivua jo kesällä Amazonista tilaamastani Timothy Kellerin kirjasta ”Prayer – experiencing awe and intimacy with God”, joka on alkutylsyytensä jälkeen osoittautunut aivan loistavaksi kirjaksi. Tästä saa bestis joululahjan, jos vain löydän sen suomeksi käännettynä. (Ei hätää ystävät, ilmoitin asian jo hänelle itselleen, joten en pilaa täällä blogissani mitään yllätystä.)

I Love Me -messuilta EverShinen kojusta ostamani water decalit pääsivät tänään ensi kertaa käyttöön, ja niistä on todettava kaksi asiaa: 1) ovat aika pienikokoisia, eli nimettömän kynnelle jouduin valitsemaan toiseksi suurimman decalin (!) ja 2) ovat paljon tuhdimpaa tekoa kuin luulin, huomattavasti MILVin decaleja paksumpia. Tuskin tarvitsisi edes valkoista pohjaa alleen. Saas nähdä, miten kestävät arkea. Päälle laitoin, kuten MILVeihinkin, Konadin päällyslakkaa.

Viime viikonlopun kellojen siirron jälkeen olen voinut taas yhtyä Juicen laulun sanoihin ”käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen”. Toivon totisesti, että keskustelu EU:ssa saa ensi vuonna aikaan sen, että tästä pelleilystä luovutaan. Minulle sopisi vallan erinomaisesti, että keväällä siirrymme kesäaikaan ja siihen sitten jäädään. Jos kelloja on rukattava, niin rukataan sitten kerran siihen valoisampaan suuntaan ja jätetään siihen. Ei täällä Pohjolan perukoilla saada talviaikaan palaamisella muuta tehdyksi kuin väsymystä ja surkeutta.

Piti kaivaa kirkasvalolamppu esille. Ja lähteä hölkkälenkille pitkästä aikaa. Tänään raahasin itseni lenksulle kuuden asteen pakkasessa tällä viikolla jo kolmatta kertaa. Nastoja ei vielä onneksi tarvinnut alle, tienpinta ei ollut lenkkarin alla liukas. Ei mun menossani mitään kehumista ole ollut, kun kerran taukoa on enemmän kuin millään tekosyyllä pitäisi, mutta ainakin mä sain itseni ulos ja liikkumaan. Tätä pimeyttä ja kurjuutta ei kyllä muuten taas millään kestä.

Mein tylypahkalainen oli kirjoittanut ekan teatteriarvostelunsa yliopiston lehteen Varsityyn, käynyt katsomassa Guy Fawkesin päivän nuotiota ja ilotulituksia ja kehtasi vielä elvistellä sillä, että heille tulee yhdelle torstaidinnerille puhujaksi Hugh Grant. – Jukopliut, Hugh Grant! Olin niin kateellinen hetioitis että karjuin facetimeen että hajoa sinne keimpritsiis!

Pienimmän palleron kanssa on saanut otella aiheista rehellisyys ja sääntöjen noudattaminen. Yhtä juhlaa tämä äitinä oleminen toisinaan! Torstain lenksulta kun palasin kotiin niin tenava tulee tikkana pois makkarista ja kulkee sädekehä pään päällä. Kysyin, että et kai vaan ollut pelaamassa ilman lupaa iskän koneella sinä aikana kun olin poissa. Arvaatte vastauksen. Ja arvaatte myös totuuden. Augh! Isännän kanssa kyllä rehellisin mielin keskenämme pohdittiin, että mitähän meidän koulunkäynnistä olis tullut, jos olisi ollut kaikki nykyajan teknologiat ja houkutukset silloin käden ulottuvilla. Tuli suoraan sanottuna sellainen fiilis että tietokoneeton, kännykätön ja someton lapsuus oli onnellinen lapsuus.

 

Aika päästää irti

Julkaistu , kirjoittanut
6

parenting

Tätä tää nyt on ollut kaksi viikkoa; lisäkriiseilyä sen vuoksi, että tytär lähtee toiseen maahan. Olin ottanut asian äärettömän coolisti kaikki nämä kuukaudet, kunnes pari viikkoa sitten jysähti. Hyvä tavaton, nythetikohtapian se lähtee! Totaalisen omilleen! Toiseen maahan! Ei nähdä ennen kuin jouluna!

Oikeastaan edessä oleva ero välimatkoineen ei ollut Se Juttu. On ollut enemmänkin kysymys henkisestä irti päästämisestä. Sen hyväksymisestä, että omasta lapsesta on kasvanut aikuinen, jolla on omat kuvionsa ja oma elämänsä, ja joka rakentaa itsensä näköistä tulevaisuutta.

Ei ole helppo luopua ja antaa tyttärensä mennä. Tajuta, että on jo pitemmän aikaa elänyt siinä kummallisessa illuusiossa, että voisi edelleen suojella jälkikasvuaan elämän tuulilta. Kun ei voi. Eikä enää pidäkään voida.

Ja yhtä aikaa sekä mieletöntä ylpeyttä, orastavaa kateutta ja puristavaa pelkoa tuntien on katseltava, että siellä se nyt lentää. Ihan itse.

Lensi muuten tänään paitsi kuvaannollisesti myös konkreettisesti. Tosin ei ihan itse vaan Norwegianin siivittämänä, ja pääsi alkuillasta perille Cambridgen yliopiston kampukselle ja omaan kämppäänsä. FaceTime-yhteys välitti kuvankin hyvin, ja huokailin jo ihastuneena, miten kauniilta ja kesäiseltä siellä näytti. Brittejä onkin nyt jo jonkin aikaa hellinyt todellinen intiaanikesä, ei ole mielestäni kovin kauaa siitä, kun Lontoossa lämpötila huiteli 30 asteessa.

Täällä puhaltaa syksyinen tuuli ja rankkasade löi vettä vaakasuoraan, kun kuljetin Onnimannin pianotunnille. Sujautin jalkaan Julian ja mun ekalta yhteiseltä Lontoon reissulta ostamani roosat Melissat ja hymyilin elämälle.

Muutosten syksy

Julkaistu , kirjoittanut
4

lemonsorbetandbooks

Kuvasta päätellen kaikki on ennallaan: kun meikä pääsee Turkuun, ensimmäinen pysäkki on Akateemisessa kirjakaupassa, ja reissu olisi perin outo, ellei jotain kosmetiikantynkää tarttuisi mukaan.

Tämä onkin ennallaan, sillä mitenkäs seepra raidoistaan pääsisi, mutta paljon uutta on tapahtumassa. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet jo työanantajani piirissä, sillä Eurajoen kunnanjohtaja on sanonut hommilleen adios. Keskustan koulun rehtori aloitti sivistystoimenjohtajan hommissa, ja meidän lukiomme rehtori ilmoitti ottaneensa viran vastaan muualta ja aloittavansa siinä syyskuun alussa. Tämän johdosta yhteiskoulun rehtori siirtyykin hoitamaan lukion rehtorin virkaa, ja apulaisreksimme puolestaan siirtyi yhteiskoulun ykkösnaiseksi. Lisäksi kotikuntani Luvia elää viimeistä syksyään Luviana, koska ensi vuoden alusta olemme osa Eurajokea.

Opetussuunnitelman uudistumisesta on vaahdottu kyllästymiseen asti, ja olin vähällä kirkua ääneen, kun joku opetushallituksen valopäistä ilmoitti lehdessä, että ruotsin opetuksen aloittaminen kuutosluokilta johtaa nyt sellaiseen uudistukseen, ettei enää niin paukuteta sitä kielioppia, vaan yritetään painottaa suullista kielitaitoa. Milloin tämä nainen on käynyt viimeksi koulun kieltentunneilla??? Vuonna 1953??? Mitä muuta kieltenopetuksessa on mahdettu viimeisen 15 vuoden aikana painottaa kuin sitä suullistamista? Oli jälleen kerran mahtavaa huomata, että päättäjätaso ei ainakaan ole muuttunut mihinkään. Ne ovat yhtä autuaan tietämättömiä koulujen todellisuudesta kuin aina ennenkin.

Kuutosluokkien opetus on yksi uusi asia lisää minun arjessani. Onneksi Eurajoella ollaan oltu fiksuja, ja ruotsin opetus on meidän aineenopettajien juttu edelleenkin. Kahdesti viikossa käyn keskustan koululla, ja kerran viikossa muutaman syrjäkylän pikkukoulun kuutoset kuskataan meidän koulullemme kaksoistunnille. Kummallista kyllä, mua vähän jänskätti kesällä tämä kuutosten opetus, vaikka tiedän kokemuksesta, etteivät ne kovin paljoa seiskoista sinänsä eroa (opetin aikanaan ruotsia ja saksaa Turussa ala-asteen 3.-6.-luokkalaisille), mutta jokin silti nakotti takaraivossa koko kesän. Näin rutkasti unia, joissa olin opettamassa kuutosille milloin mitäkin ainetta aina kotitaloutta myöten. Nyt, kun tapasin kuudesluokkalaiset viime viikolla, kaikkien kanssa oli ihan sikakivaa. En oikein vieläkään hiffaa, mikä tässä kutkutti mun alitajuntaani.

Kotirintamallakin tapahtuu. Keskimmäinen sai opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja lähtee ensi viikolla omilleen opiskelemaan kemiaa. Huvittavaa on, että hän sai opiskelija-asunnon TYS:ltä tismalleen siitä samasta talosta, missä mä olen aikoinani asunut koko opiskeluaikani. Vähemmän huvittavaa on se, että talo on Turun Varissuolla, ja kaikkein vähiten huvittavinta on se, että intialainen kämppis oli saattanut keittiön ja muut yhteiset tilat siihen jamaan, että olemme käyttäneet kaksi lauantaita sen kuuraamiseen, ja siltikin pitää valittaa TYS:lle uunista, jota ei puhdista mikään muu kuin nitroglyseriini, plus muutamasta muusta asiasta. Metrin mittainen, osittain kalju mutta viiksekäs intialaismies kertoi olevansa töissä Biocityssä ja tekevänsä väikkäriä. Oppinut mies. Kun oppisi vielä siivoamaan jälkensä. (En ole ikinä ennen pessyt missään keittiön lattiaa Pata-Patalla kun muu ei auta, ei edes ihmesieni.)

Tyttären opiskelupaikka ja -maa muuttuu sekin. Alun perin hänen piti lähteä Lontooseen UCL:n opiskelijaksi, mutta saatuaan tiedon siitä, että Cambridgen yliopisto oli hyväksynyt hänet riveihinsä, suunnitelmiin tuli tietenkin muutos. Fröken on nähnyt aikamoisen vaivan saadakseen kaiken kondikseen, ja nyt, kun rahoitus saatiin järjestymään, asiat ovat viimein kohdillaan. Minulle tulee tietenkin nyt loistava syy lennellä Brittein saarille aina kun vain rahaa vähänkin on, eikä Cambridgeen ole Lontoosta kuin tunnin junamatka. Himmeetä!

Jokin viikko sitten näin unta, ettei maapallo ollutkaan pyöreä, vaan koostui kerroksista, ja hokasin unessa, että jos meidän ulko-oveltamme kaivaa 10 metrin tunnelin alaspäin, pääsee liukumaan suoraan Lontoon Trafalquar Squarelle National Galleryn eteen. Pettymys herätessä oli ihan sairaan kova. – Ihan kuin mä jo kovasti odottaisin lyhyitä, mukavia visiittejä Lontooseen!