Kesän viilein terassi

Löytyi tänään Tampereen Särkänniemestä. Tehtiin päivän mittainen syyslomaretki Manseen, jossa vietimme ensin monta tuntia Vapriikin näyttelyitä ihmetellen, ja sen jälkeen Onnimanni sai purkaa kaiken energiansa Superparkiksi muutetussa delfinaariossa. Jos keli olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin jättänyt isännän sinne kahvioon lapsen turvapisteeksi ja lähtenyt Akateemiseen, mutta koska kaupunkia eivät aurat olleet pahemmin putsanneet ja ajo-olosuhteet olivat jokseenkin sietämättömät, annoin olla. Latasin yhden Wodehousen Jeeves-kirjoista pädilleni ja lueskelin sitä kahvin ja croissantin voimalla.

Vapriikin kunniaksi on sanottava, että se oli muuttunut huikeasti edukseen sitten ensimmäisten vuosien, jolloin tiloissa oli vain Tampereen historiaa koskeva osuus ja jääkiekkomuseo. Nyt katsottavaa oli niin paljon, ettei kaikkea edes jaksanut. Museokaupassa alkoi vähän nakottaa se, että Nukkekekkerit-niminen osio jäi katsomatta, sillä aloin aavistella kaupan tarjonnasta, että näytillä olisi ollut mm. nukkekoteja. Auts! Se pitää siis katsastaa vielä jonakin toisena kertana.

Täällä rannikolla lunta on paljon vähemmän kuin Tampereella, vaikka maata ja puita peittääkin valkoinen kerros. Onneksi molemmat kärryt siirtyivät eilen talvirengaskauteen.

TallennaTallenna

Brittien viisas hulluus

Nauroin katketakseni, kun tytär kertoi viime syksynä, millä perusteella sikäläisen yliopiston pääkirjaston kirjat on lajiteltu. Ei tekijän nimen mukaan, kuten meillä kaikissa kirjastoissa, eikä kirjan nimen mukaan, kuten olisi seuraava olettamus, eikä edes värin mukaan, kuten kekseliäimmät saattavat ehdottaa. Ehei, kirjat on lajiteltu koon mukaan, mikä sai ainakin minut ratkeamaan täydelliseen hilpeyskohtaukseen. Hulluja nuo britit! Mitä järkeä? Ethän mitenkään voi tietää lähtiessäsi etsimään kirjastosta jotain kirjaa, minkä kokoinen se on. Joka kerta joudut turvautumaan tietokantaan tai kirjaston henkilökunnan apuun.

Hekottelin ihanan umpihullulle systeemille, ja ajattelin, että mitä muuta voi odottaa kansakunnalta, joka pitää tiukasti kiinni maileistaan, punnistaan ja unsseistaan, käyttää rakennuksissaan tiivistämättömiä ikkunoita ja nukkuu kuumavesipullojen kanssa. Siis, tämä kaikella rakkaudella, minähän olen, loppujen lopuksi kuitenkin, hyvinkin anglofiili.

Eilen ryhdyin tekemään suursiivousta olkkarin kirjahyllyissä. Kirjojen määrä on taas kasvanut, kiitos pitkälti Amazon.co.uk:n palvelujen, josta viimeksi tänään putkahti postilaatikooni suosikkikirjailijani Max Lucadon uusin kirja ”Anxious for Nothing”. Kynnet päässä mietin, miten oikein saisin kaiken mahtumaan hyllyihin ja tekisin vielä tilaa talviselle valoasetelmalle. Lundia-hyllyissä on se ihana puoli, että systeemiä saa aina muokattua mieleisekseen, hyllyjä siirreltyä ja poistettua ja lisättyä, ja joka vuosi meidän hyllystömme muuttaa ilmettään. Monet vuodet asettelin kirjat hyllyyn värin mukaan, jolloin ne oli helppo löytää (kyllä, koodaan lukujärjestyksenikin väreillä).

Mutta mikä neuvoksi, kun tila loppuu? Tietenkin brittien oivallinen systeemi järjestää kirjat koon mukaan. Pienet kirjat samaan hyllyyn, keskikokoiset omiinsa, korkeat omiinsa. Ja ta-daa, yhtäkkiä tilaa syntyi kuin taikaiskusta! Hyllyjä mahtui kuin mahtuikin enemmän, ja myhäilin tyytyväisyydestä katsellessani lopputulosta. (Aaahh… en tohdi nyt edes mainita, että oikeastaan vasta runsas puolet hommasta on tehty, olkkarin toisella seinällä odottaa vielä lähes samankokoinen urakka…)

Brittien siunattu hulluus sisälsikin siis yllättävän viisauden. Ja tyhmä olinkin minä, joka tälle järjestelmälle hekotteli. Mutta hei, kyllä nyt kelpaa leuhkia, että käytän kirjojeni järjestämisessä samaa systeemiä kuin Cambridgen yliopisto. Vähänkö kuulostan älyköltä! (Tutut, älkää naureskelko siellä, kyllä mä tiedän että vain kuulostan siltä.)