Aihearkisto: työ

Kolmen vuoden kevät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Voi taivas mikä kevätlukukausi.

Olin aika lailla poikki jo maaliskuun alussa, enkä oikein osaa edes sanoa, miksi. Tuntui vain siltä, että kaikki aika meni velvollisuuksien hoitamiseen, eikä ikinä ehtinyt olla mitään kivaa. – Hah, miten väärässä olinkaan!

Kun koulu siirtyi etäopetukseen maaliskuun puolenvälin jälkeen, alkoi sellainen rumba, että oksat pois. Meidän koulussamme tehtiin sikäli kyllä viisas päätös pitää lukujärjestyksistä ja kellonajoista kiinni, että oppilailla säilyi koulupäivien rytmi ja kunnon meininki alusta pitäen. Jos ei ollut oppitunnin alkaessa hollilla ilmoittautumassa, sai heti kyselyjä peräänsä.

Mutta voi veljet sitä työmäärää. Ensimmäisinä etätyöviikkoina tein ihan ympäripyöreitä päiviä. Hyvä kun ehdin syödä ja vessassa käydä. Oli opettelemista siinä, miten luon Google Classroomiin eri opetusryhmät, miten ajastan ja julkaisen niille tehtävät, miten linkitän sinne tiedostoja, videoita, tehtäviä toisilta sähköisiltä alustoilta. Ja kokeiltava kaikkea itse, jotta osasi neuvoa oppilaita, joilta viestejä kilahteli Wilmaan, sähköpostiin ja Whatsappiin jatkuvalla syötöllä. Miten avaan tämän tiedoston? Miten palautan tämän? Miten liitän kuvan tähän tehtävään? Jne. jne.

Opettelin tekemään sanakokeita Socrativen avulla ja tallentamaan tiedostoista kopiot itselleni. Opettelin tekemään Kahoot-oppimispeleistä challenge-versioita, joita jokainen voisi pelata omaan tahtiinsa. Opettelin kuvaamaan kielioppivideoita keskimmäisen tyhjillään olevassa huoneessa. Opettelin avaamaan oman YouTube-kanavan ja lähettämään videot sinne. Opettelin tekemään YouTube videoita PowerPoint-esityksistä. Opettelin käyttämään Studeo-oppimisympäristöä ja värkkäämään sinne itse tehtäviä (voi kultaista, kärsivällistä teknistä tukea kyseisessä firmassa!). Opettelin käyttämään SanomaPron kökköä Kampuksen Ohjaamoa ja lähetin jokaiselle oppilaalle erikseen henkilökohtaisia tunnuksia, joita emme olleet siihen asti käyttäneet ollenkaan. Kokeilin, millä vempeleellä pitää tehdä missä muodossa äänitiedostoja ääntämisharjoituksiin, jotta ne aukeaisivat myös seiskaluokkalaisten Chromebookeilla. Opettelin tekemään aukkotehtäviä Google Slides -sovelluksella ja tuskastuneena jatkuvaan kysymystulvaan ja väärin palautettuihin / täytettyihin tehtäviin tein niidenkin avaamisesta, käyttämisestä ja palauttamisesta ohjevideon YouTube-kanavalleni.

Kaiken tämän tein siinä sivussa, kun ajastin tehtäviä, pidin huolta siitä että kaikki, joiden kuuluu olla paikalla, ovat paikalla oppitunneilla, pidin kielioppiasioista Meet-sovelluksen avulla livetunteja, ja joka ainoan oppilaille määrätyn tehtävän tarkistin, pisteytin ja korjasin henkilökohtaisella palautteella. Ja vastailin niihin oppilaiden viesteihin:

”Ohjeessa lukee, että pitäisi tehdä tämä GoogleDocsilla. En taida osata. Voinko tehdä Pagesilla?”
”Ei, älä tee sillä. Pädin applikaatioilla tehdyt tiedostot eivät aukea täällä Classroomin puolella. Laiton ohjeen siitä Docsista. Lue ohje.”
”Ok”.
Kuluu hetki.
”Voinko tehdä KeyNotella?”
”Ei, älä tee sillä. Sekin on pädin applikaatio. En saa tiedostoa auki. Lue ohje Docsista ja toimi sen mukaan.”
”Ok.”
Kuluu hetki.
”Tein vahingossa BookCreatorilla…”
Vahingossa? #€%&#

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät sellaisessa sumussa, etten oikein muista niistä edes mitään. Aloitin työpäiväni kahdeksalta aamulla ja lopettelin joskus yhdentoista aikaan illalla. Parin viikon päästä helpotti sikäli, että oppilaiden kysymystulva alkoi laantua, kun teknologia alkoi olla tutumpaa. Saatoin joskus lopettaa hommani jo iltaseitsemältäkin. Ja kun pikkuhiljaa alkoi oma osaaminen olla sekin parempaa ja jouheampaa, aloin vähitellen viikkojen myötä päästä sellaisiin työpäiviin, että pystyin pitämään LÄHES normaalia työrytmiä, eli pystyin oppituntien päätyttyä pitämään parin tunnin tauon ennen kuin aloin värkätä seuraavan päivän hommia ja tarkastaa viimeiseksi jääneitä oppilaiden tehtäviä.

Ja juuri, kun jokin kauhun tasapaino tähän kaikkeen oli saatu, ilmoittaa hallitus, että edessä on paluu kouluun runsaaksi kahdeksi viikoksi. Oppimisen kannalta kahdeksi lukuvuoden turhimmaksi viikoksi, jolloin kaikki ovat jo aivan piipussa, numerot on annettu ja vuoden hommat on oikeastaan jo hoidettu. Nämä nimenomaiset kaksi viikkoa olivat nyt niin elintärkeitä, että koronasta huolimatta kaikkien piti palata kouluun. Mikä merkitsi taas järjetöntä lisätyötä rehtoreille, jotka joutuivat suunnittelemaan koulukäytäntöjen kannalta kaiken uusiksi. Ja me opettajat sitä minuuttiaikataululla toteuttamaan.

Palasimme siis kouluun pesemään käsiä. Pitämään oppitunteja, joiden pituus vaihteli kaikesta 20 ja 80 minuutin väliltä porrastettujen välituntien ja ruokailujen takia. Vetämään läpi aikataulutusta, jossa piti liipottaa aika lailla lukujärjestys kourassa ja peukalo seuraavan kohteen paikalla, jotta ei myöhästynyt mistään ja saanut aikaan kaikenkaatavaa lumipalloefektiä. Kyttäämään turvavälejä, joista teinit tietenkin laistivat jokaisen mahdollisuuden tullen. Desinfioimaan tietokoneiden näppiksiä, hiiriä, dokukameroita ja pöytiä jäljiltämme. Oppilaille oli annettu kaikille jokin kotiluokka, missä he olivat koko päivän, me opettajat liipotimme paikasta toiseen.

Urani pisimmät kaksi viikkoa. Jos olin ollut väsynyt jo maaliskuussa ja uupunut etäopetuksesta, niin viimeiset kaksi viikkoa kruunasivat homman. Se pariviikkoinen mentiin kyllä jollakin maitohapoilla läpi.

Tervetuloa vaihtamaan hommia kuukaudeksi kanssani ihan jokainen, joka on sitä mieltä, että opettaja pääsee duunissaan helpolla. Ja kyllä, aion nyt nauttia ansaitusta kesälomasta.

Kun ei suju

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kun päivä alkaa tästä, niin sen tietää, että mitään hyvää ei voi seurata. Näin unta myös siitä, että nukahdin kirjaa lukiessani johonkin pubiin. Kaksi kertaa saman yön aikana näen unta siitä, että vaivun tai haluan vaipua uneen. Mitähän se kertoo väsymyksen määrästä?

Ajokeli on yllättävän liukas, pakkanen on muuttanut iltakosteuden asfaltilla silkaksi glaseeraukseksi. Joudun ajamaan niin hitaasti, että myöhästyn ala-asteen tunnilta viidellä minuutilla. Sieppaa niin maan penteleesti, mä olen kaksi kertaa aiemmin elämässäni myöhästynyt duunista, molemmat ala-asteen aamutunneilta. Toisella kertaa oli syynä myös ajokeli, toisella kertaa oli tiellä onnettomuus, eikä päässyt liikkumaan. Ei tahdo sisu kestää, vaikka kyse on muutamasta minuutista.

Keskellä päivää kirjoitan päiväyksen muistikirjaani ja tajuan, että ei helskutti, mä oon unohtanut isännän synttärit! Auuugh! Isänpäiväksi hankin arvokkaan ja mieluisan lahjan ja olin etukäteen aatellut, että heti aamutuimaan yllätän sen kilolla irtareita ja onnitteluilla, mutta enhän mä onneton ollut mitään muistanut! Hyppytunnilla kiireesti kauppaan irtaripussia (ostin 1,6 kg) ja synttärikorttia ostamaan. Sitten yllätyshyökkäys luokkaan. Oppilaat seisomaan, minä vilautan niille sitä karkkipussia ja sanon, että jos haluatte osingoille lahjasta niin yhdytte lauluun mun kanssani. Aika komea kööri saatiin aikaiseksi. Pisteet siitä kyseiselle luokalle!

Seuraavaksi värkkään imperfektitehtävää työhuoneessa tietsikalla ja olen niin uponnut siihen, etten tajua, mitä kello on. Välitunnin lopussa tulee lukion matikanmaikka sanomaan, että sun oppilaat etsi sua, sulla piti vissiin olla luokanvalvojan vartti. Ai vissiin piti?

Viidennen tunnin alussa tajuan, että munhan piti viedä edellisten kahden sanarin lisäksi vielä kaksi muuta rästikokeiden valvojalle. Kiikutan ne sinne hiki hatussa, mutta kymmenen minuutin kuluttua kaksi oppilasta seisoo ovella ja kysyy, että hei, eikö meilläkin pitänyt olla ne sanarit siellä rästikokeessa. – No piti! Eikun printtaamaan taas kauhealla kiireellä ja kiikuttamaan ne paikalle. Samalla mietin, mitä VIELÄ voin unohtaa.

Se selviää seuraavalla välkällä. Oppilas tulee hakemaan mua opehuoneesta, sen piti viimeisellä välkällä tehdä mulle yksi suullinen suoritus luokassa. Taas mennään! Samalla pääni kelaa kuumeisesti, että uudelle oppilaalle, joka on ilmestynyt kouluun samana aamuna, ei löydy ruotsin tekstikirjaa. Kaikki on jaettu oppilaille viimeistä opevarakappaletta myöten. Pitää muistaa tiedottaa kanslistia, että tilaa kustantajalta.

Kotona puolen tunnin päikkärit ja sitten kiireesti ruuanlaittoon. Tytär soittaa FaceTimen Brittilästä. Syön Facetimea puhuessani, ja sitten hirveellä kiireellä takas kouluun kasien Kasvamme yhdessä -iltaan (eräänlainen vanhempainilta, jossa oppilaat on mukana). Lähden liian täpärästi ja ajaessani muistan viime kilometreillä, että a) unohdin sanoa sille kanslistille siitä oppikirjasta, täytyy käydä laittamassa lappu sen pöydälle ja b) mun olis pitänyt olla AINAKIN varttia ennen koululla, että olisin ehtinyt kantaa tarjottavat luokkaan ja laittaa pulpetit ryhmiksi. Siihen ei ole aikaa, ryntään viime hetkellä auditorioon kuuntelemaan yhteistä alustusta, ja niinpä luokkakeskustelusta menee aloituksessa aikaa turhaan sättäämiseen.

Kun ilta on lopussa, siivoan kahvitermoksia pois luokasta, ja olen sulkemassa yhtä avoimena törröttävää, kun tajuan, että se olikin blonditesti, ja olen termoksen sulkemisen sijaan pumpannut kahvit farkuilleni. Olen ihan valmis hankkiutumaan varhaiseläkkeelle. Jokin alkava Alzheimer mun aivoissani muhii.

Kotimatkalla muistan vielä, etten muistanut laittaa sitä lappua kanslistille.

KUKA pelastaa minut itseltäni??? Kysyn vaan.

Viimeisiä viedään!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Nimittän koulupäiviä! Huomenna on vapaa, kun on helatorstai, ja sitten on jäljellä enää perjantai, joka on kevätkirkkopäivä, ja lauantai, joka on kevätjuhlapäivä. Mä en kovin montaa kertaa vuodessa viiniä itsekseni nauti, mutta tänään on lasillisen paikka. Olen selvinnyt tästä kouluvuodesta, vaikka olen taistellut koko ajan noiden rauta-arvojeni ja aivan järkyttävän väsymyksen, muistamattomuuden ja sumuisen olon kanssa. Kevättä kohti on kyllä valon myötä hieman helpottanut, ja toivon hartaasti, että seuraava kontrolli, jonka lykkäsin tästä kiireisestä toukokuusta kesäkuun puolelle, osoittaisi sekä ferritiinin että hemoglobiinin nousseen.

Viime kesä meni alusta loppuun niin koiranpennun ehdoilla (ja LUMOISSA), ettei koko kesään juuri muuta ajateltavaa mahtunut. Nyt elämänrytmi on normalisoitunut, ja elättelen toivoa, että tämä kesä voisi olla se kesä, jolloin pystyn liikkumaan ja kuntoilemaan ja toivottavasti myös jonkin verran keventymään. Kirjoja odottaa hyllyssä kasapäin lukemista, enkä ole ehtinyt myöskään katsoa leffoja tai sarjoja, paitsi Game of Thronesin viimeisen kauden, joka on tunnetusti ollut täydellinen katastrofi. (Voit katsoa hyvin paikkansapitävän yhteenvedon kaudesta tästä.)

Kuuntelin ilahtuneena ensi viikon sääennustetta, joka lupaili lämpimämpiä kelejä ja jopa hellerajojen hätyyttelyä. Erinomaista! Mitään parempaa en voisi ajatella ekalle lomaviikolle, jolloin aion vain levätä, liikkua ja lukea. Ja tietenkin pusutella Hellin kanssa. Sen pusuja kun ei pääse pakoon, minkä joutui tuo keskimmäinenkin tänään kokemaan. Espanjanvesikoiralla on harvinaisen ripeä ja pitkä kieli, se osuu korvalle ja poskelle salakavalan nopeasti kuin sammakko kärpäsen kimppuun.

Odotan kesältä merivettä, aurinkoa, mansikoita, jäätelöä, lukuelämyksiä, ihanaa Brittilän matkaa, stressitöntä mieltä, vastaleikatun nurmikon tuoksua, raparperisimaa, mustikkametsää, auringossa kuivuneita pyykkejä ja leikkejä koiran kanssa. Opettelen sisäistämään Mari-Annan mottoa: ”Wait for good, because God is good.”

Viikko koiraelämää

Julkaistu , kirjoittanut
2

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Kevätväsynyt ope?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kyllä on riemukasta tämä kevätaika tuolla koulun puolella. Se ratkaiseva taite tapahtuu joka vuosi toukokuun puolella viimeistään siinä vaiheessa, kun sää heittäytyy niin lämpimäksi, että suomalaisen on sitä vaikea vuoden kylmässä kärvistelyn jälkeen taas uskoa. Niin tänäkin vuonna.

Kyllähän minä tiesin jo tänään töihin lähtiessäni, että hommat olisi voinut viilata huomattavasti parempaan malliin, mutta eilisilta meni taas jälkikasvun kevätkonsertissa musiikkiopistolla. Vasta kun toinen oppitunti alkoi, ja ysit alkoivat mitään sanomatta kuin automaationa järjestää pulpettejaan koejärjestykseen, mulla nousivat kulmakarvat takaraivolle.

”Katriina looks confused”, totesi yksi oppilaista, johon vastasin, että totisesti olen confused. Meillähän piti olla koe perjantaina, eikö me se sinne siirretty? ”Joo, niinhän sää sanoit, mutta Wilmassa luki, että se on tänään, niin kaikki on nyt sit lukeneet tälle päivälle.”

Anteeks, MITÄ?

Miten minä satakertainen valopäätumpelonakkisormi olin onnistunut näppäämään kokeen tiistain kohdalle, kun perjantaihin tähtäsin??? Ei aavistustakaan. Onneksi koe oli valmiina, joten äkkiä työhuoneeseen sitä tulostamaan. Työhuoneessa kaikki koneet varattuja, työkamu luovuttaa vuoronsa. Tikunperkeleeltä ei tiedostoa löydy, ei itkemälläkään. Mihin se on kadonnut??? Kokeilen varmuuden vuoksi ruotsitikkua, että olisiko vahingossa siellä, mutta nope. Yritän kirjautua iCloudille, koska yleensä tallennan työt sinne. AppleID:ni salasana menee koko ajan väärin. Muka. Miksi?

Miksi koko universumi on nyt minua vastaan? Aika käy vähiin, kokeesta saattaa olla yksi printtiversio kassissani. Kiireellä takaisin luokkaan etsimään!

Pengon, pengon ja lopulta löytyy. Nyt kopiohuoneeseen!

Aika hupenee… Kopiokoneelta luokkaan!

Kun koepaperit ovat oppilailla, lysähdän tuoliini.

Tarkistan tikun. Tällä kertaa tiedosto löytyy. Vahingoittuneena, eli sitä ei voi avata. Kannattaako kiskoa muistitikkua irti koneesta odottamatta koneen virallista lupaa? – EI KANNATA. Kaksi Powerpointtia on myös muusina.

Sitten mietin, mitä ihmettä AppleID:lleni on tapahtunut, ja muistan, että vaihdoin salasanan aivan äskettäin varmuuden vuoksi, koska keskimmäiseni joutui juuri vastikään tietomurron kohteeksi. Mutta mikä on uusi salasanani?

Helpotus on suuri, kun muistan sen. Mutta iCloudilla mun koettani ei ole, joten joudun vain toivomaan, että tiedosto on tallessa myös kotikoneellani.

Annan oppilaille välkän lisäaikaa tehdä koetta, eikä kenellekään tunnu tulevan liian kiire. Luokasta lähtiessäni tajuan, että minulla ei ole avaimia. Olen jättänyt ne jonnekin akselille työhuone-kopiohuone. Suljen oven takanani, lähden syömään ja toivon, että kesäloma alkaa ruokatunnin jälkeen.

Matkalla ruokalaan muistan vastaavanlaisen tilanteen keväältä, jolloin olin joutunut Comenius-reissulla mottiin oppilaiden kanssa Saksaan tulivuorenpurkauksen takia ja palannut kouluun enemmän kuin puolikuolleena, koska paluumatka kesti lähes kaksi vuorokautta neljää junaa, muutamaa bussia ja yhtä laivaa käyttäen. Olin unohtanut siirtäneeni ysien ruotsin koetta, ja sillä kertaa en saanut sitä mistään, en mistään taiottua esille. Lopulta en voinut muuta kuin mennä romahtaneena takaisin luokkaan ja todeta, että koetta on pakko siirtää edelleen.

Vedän itseni vessasta alas -fiilikseni kirkastui, kun yksi luokan oppilaista huokasi ilmeisen helpottuneena siitä, että koetta ei ollutkaan sinä päivänä: ”Kyl Jumal meit ny tänäp niim pali siuna!”

 

 

 

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kutri ja joulu – siedätyshoitoa

Julkaistu , kirjoittanut
4

Tänään syntyivät ensimmäiset joulutortut. Luumuhillolla. Mulla on myös purkki omena-kanelimarmeladia odottamassa toista torttusatsia. Se muuten on ihan järkyttävän hyvää paahtoleivän päällä. Voisin syödä itseni tajuttomaksi paahtoleivillä, jotka on sivelty ensin voilla ja sitten omena-kanelimarmeladilla.

Eka lahja valmistui myös. (Ei hätää, lahjan saaja ei käy blogissani, ei myöskään Instassa.) Mun huono kuvani ei vain tee oikeutta lopputulokselle. Oli terapeuttista askarrella kokeiden korjaamisen välissä. Kun oikein järjettömiä lauseita oli lukenut tarpeeksi, oli hyvä mennä välillä liimailemaan, ja palata sitten koepinkan ääreen. Kaiken kaikkiaan kyseinen koe meni onneksi kuitenkin suhteellisen hyvin, mulla oli siellä vaan vähän totutusta poikkeava lauseenmuodostustehtävä, joka ei todellakaan mennyt nappiin.

Illalla jäähallilta palasi kolme murheellista miestä, kun Ässät oli mennyt häviämään TEPSille 7-2. Minuahan ei jäähallille saisi istumaan edes palkan edestä, saati että itse maksaisin lipusta. Duunissa jääkiekkokeskustelu käy kyllä kovana, meiltä löytyy aikamoisia fanaatikkoja eri joukkueiden kannattajista. Luulenpa, että pari työkamua riemuitsee tämän illan tuloksesta enemmän kuin laki sallii.

Freedommmm!

Julkaistu , kirjoittanut
3

Kevätjuhlapäivän aamu. Mittarissa kaksi astetta. Sentään plussan puolella! Säntään etsimään villakangastakkiani, jonka olen jo kiikuttanut isomman vaatehuoneen uumeniin. Nenässä kutittelee jo nuhanpoikanen parin edellisen päivän palelemisen jäljiltä. Nyt ei huvita sairastua loman alkajaisiksi.

Ulkona fasaanikukkoparka luulee, että on jälleen huhtikuu ja että on laitettava kaikkensa peliin. Kylmä aamu = kevät alkaa alusta. Kukko huutaa epätoivon vimmalla, ja isäntää ja mua naurattaa, että mitäköhän sen päässä liikkuu. ”Ei hemmetti, just kun vähän toivuin… kolme rouvaa… pakko jaksaa painaa… KYYKKY!!!”

Oppilaiden taidokkaat esitykset ällistyttävät ja ilahduttavat. Kilpatanssija- ja balettiharrastajat vetävät sellaiset taidonnäytteet että oksat pois. Hymyilen korvasta korvaan kuin Irvikissa, koska meno on niin mainiota

Kotona vaihdan korkkarit ja mekon lökäreihin ja villatakkiin. Lojun sängyssä lukemassa ja somettamassa. Päiväruuaksi haet pizzaa paikallisesta pizzeriasta ja vedän päälle puolentoista tunnin päikkärit. Luen lisää ja siivoan yhden keittiön kaapin ihan siitä ilosta, että voin tehdä mitä lystää tai olla tekemättä jos lystää.

It’s holiday. It’s freedom!

Satakuntalaista menoa

Julkaistu , kirjoittanut
2

Olin unohtanut, miten rentouttavaa ja ennen kaikkea koukuttavaa sukkien kutominen on. Uudenvuoden jälkeen olen saanut valmiiksi vielä kaksi paria, ja nyt on tulossa neljäs sukkapari. Kuvan sinisävyiset ovat Onnille, etualan kanervat minulle, ja puikoilla pyörii nyt taas sinisen sävyjä meidän kemian opiskelijaamme varten. Tytär hullaantui touhuun myös, joten olemme kutoneet yhdessä ja tuijottaneet Parks and Recreation -sarjaa HBO:lta. The Crownin kymmenennenkin jakson vetäisin jo itsekseni loppiaisviikonloppuna, mistä muuten sivumennen sanoen tuli hirveä hinku lukea jokin Churchillin elämänkertateos.

Viime viikon kaksi työpäivää kuluivat kokonaisuudessaan kuin unessa. Siis todellisuudessa jotakuinkin unenpöpperössä. Oli täysin järkyttävää kiskoa itsensä hereille jo vähän ennen kuutta ja yrittää olla jotenkin täyspäisen näköisenä töissä. Lohdukseni muillakin oli samoja ongelmia, eikä todellakaan vähiten oppilailla. Muutama vakioväsynyt pilkki aivan erityisen paljon.

Vuodenvaihde merkitsi mulle myös sitä, että muutin paikkakunnalta toiselle. Elämäni helpoin muutto nimittäin. Kauhea vähti oli muuttaa aikanaan Eurajoelta Luvialle. Nyt vain heräsin aamulla, avasin silmäni ja totesin, että jahah, nyt asun sitten taas Eurajoella. Sanoinkin koulussa jollekin porukalle, että oli niin helppo muutto mulla joululomalla, että voin lämpimästi suositella tätä muuttofirmaa, mutta osa ei vitsiäni heti hiffannut. Kysyivät, että mikä se sellainen firma sitten oikein on, johon minä vastasin, että Kuntien Yhdistyminen Oy.

Yhdistymisen kunniaksi koulumme väki kuskattiin Luvian uusiin yläasteen tiloihin jazzkonserttiin kesken torstaipäivän. Bianca Moralesin bändinä olivat soittamassa taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki saksofonissa, Severi Koivusalo rummuissa, ällistyttävä pianisti Marian Petrescu, sekä itse Pori Jazzin isä Jyrki Kangas basistina. Ihan huippuluokan jazzmuusikkoja siis. Mutta ymmärsikö yläasteikäinen yleisö, mitä näkivät ja kuulivat? Eivät ymmärtäneet. Bianca Morales yritti kaikkensa, jotta porukan olisi saanut jotenkin mukaan, ja jotenkin siinä jäyhän murkkuikäisen konserttiyleisön keskellä seisoessani mua alkoi hirveästi hymyilyttää ensinnäkin koko tilanne ja toisekseen se, että miten on Jyrki Kankaan päähän aikoinaan pälkähtänyt perustaa jazzfestarit kaikista Suomen paikoista Satakuntaan ja Poriin? Ei niinkun vaikeampaa yleisöä mistään voisi löytää.

Pekka Simojoki joskus kertoi tarinaa Satakunnassa konsertoineesta Jaakko Löytystä, joka oli jonkin kirkkokeikkansa jälkeen istunut murtuneena miehenä sakastissa. Kaikki takuuvarmat biisit oli soitettu ja kaikki parhaimmat jutut kerrottu, mutta yleisö ei lämminnyt, ei sitten millään. Löytty oli funtsannut, että nyt myyn kitarani ja lopetan koko homman. Kunnes joku poikkeuksellinen yksilö kurkisti sakastiin, kiitti hienosta konsertista ja totesi lopuksi: ”Sinä Löytty se olet sitten hauska mies. Monta kertaa piti purra huulta, etten alkanut nauraa.”

Welcome to Satakunta.

 

Vain elämää

Julkaistu , kirjoittanut
8

Ei sen enempää. Sitä yritän tässä itselleni vakuuttaa. Korjasin viime viikolla 11 pinkkaa kokeita ja kalkuleerasin arvosanat joulutorkkaan. Perjantaina brittineiti saapui kipeänä viikon vierailureissulta Turusta, ja keskimmäinen ajoi peuran kanssa yhteen (poika on ok, auto ei, peura katosi). Eilen kiikutin brittineidin lääkäriin, josta tämä sai niin ankaran hevoskuurin 2 kk kestäneeseen yskätautiinsa, että yrjösi loppuillan otettuaan yhden ainoan kapselin. Tänään vaihtamaan lääkettä. Minä sotkin ensin koko keittiön pikeeriin (kuten joka vuosi, kuvittelen tekeväni hienoja koristeluja ja päädyn onnettomana samoihin vitseihin kuin aina ennenkin), sitten kaadoin lihamakaronilaatikon munamaidosta puolet lattialle ja lopulta tiputin lattialle Duralex-juomalasin, joka tunnetusti hajoaa neljään miljoonaan osaan silloin kun hajoaa.

En ole tehnyt vielä joululahjaostoksia. En ole leiponut joulutorttuja. En ole ripustanut jouluvaloja ulos. Enkä ole hankkinut vielä edes joulukinkkua. Joulukortteja lähetin satsin, mutta ulkomaan postit ovat osittain rempallaan.

Edessä on hektinen viikko. Loma olisi totisesti saanut alkaa nyt jo perjantaista, jotta tässä kaikessa olisi edes jotain toivoa. On jokseenkin ahdistavaa ajatella, että huomenna joulukalenterista aukeaa jo luukku nro 19.

Fredagsmys utan mys

Julkaistu , kirjoittanut
5

arvostelukirja

Villi perjantai-ilta: Neljä koepinoa ja arvostelukirja. Olen tähän mennessä selvittänyt pinoista puolet ja tuntuu siltä, että siihen jämähtää tältä päivältä. Vedin runsaan tunnin päikkärit koulupäivän päälle, mutta voisin näköjään nukkua loputtomasti. Ilahduin vertaistuesta, kun somessa yhden eteläsuomalaisen koulun maikat valittivat väsymystään hekin ja odottivat syyslomaa. Mä en nyt ehkä lomalle vielä kaipaisi, mutta viikonloppu on kyllä tervetullut.

Olen tällä viikolla taas hukannut ja löytänyt avaimeni. Siitä, kun irrotan ne olkalaukussani roikkuvasta kiinnityssysteemistä, kuluu säännöllisesti noin 15 sekuntia, kunnes ne ovat hukassa. Joskus löydän ne minuuteissa, joskus tunneissa, ja joskus, kuten nyt, vasta muutaman päivän kuluttua. Tällä(kään) kertaa en hötkyillyt, sillä tiesin tulleeni niillä avaimilla kotiin ja hukanneeni ne jonnekin tänne. Löytyivät mokomat sitten ysiluokan enkun mapin välistä, juuttuneina niihin metallirenkaisiin. Tsuidaduida.

Olen myös tullut iloiseksi varsin yksinkertaisista asioista, kuten siitä, että olin kuin olinkin muistanut keväällä hoitaa uuden Smartum-tilaukseni, joten  en ollutkaan myöhästynyt koko hommasta tänä syksynä. Työnantaja tarjoaa 400 euroa Smartum-saldoa, jonka upotan joka syksy kokonaisuudessaan (plus pari sataa omasta taskusta päälle) Pilates-vuosikorttiin. Pysyn siis jälleen yhden vuoden poissa kiropraktikon vastaanotolta.

Tai siitä, että sain viimein aikaiseksi tilata ajan kampaajalle. Ensi tiistaina luottokampaajani Tomi saa taas taikoa näistä skandinaavisista höyhenistäni oikeiden hiusten näköiset.Tällä hetkellä muistutan hälyttävästi sitä emun kuvaa, jota perhe naureskeli Whatsapp-ryhmässämme.

Tai siitä, että ostin hiusharjan ja pussillisen uusia korvatulppia. Minähän siis nukun aina tulpat korvissa. Alkaa olla jo tottumiskysymys, vaikka isännän kuorsaus on kyllä alkuperäinen syy tähän käytäntöön. Asianomainen huomautti taannoin, että mä kyllä kuorsaan yhtä usein kuin hänkin. Hmh. Ehdotin, että ehkä nukunkin tulpat korvissa oman kuorsaukseni takia. Tulpista on ollut haittaa vain sen yhden ainoan kerran, kun näin unta vaahtokarkeilla koristellusta kaakaosta ja heräsin siihen, että syljeskelin korvatulppia ulos suustani.

Muutenkin tämä yöelämä menee kyllä aina vain hullummaksi. Minähän olen vuosikausia jo puhunut unissani mutta tällä viikolla lauloin unissani. Sävel oli lainattu jostain vanhasta, tutusta biisistä (en kuolemaksenikaan muista, mikä se oli), mutta sanoitus oli ihan ikioma. Ehkä arvaattekin, että heräsin siihen, että isäntä ravisteli minua turhautuneena hereille. Toivoi mokoma katkeamatonta yöunta. Minä kysyin, että eikö hän lainkaan arvosta sitä, ettei minun kanssani ainakaan tylsää tule.

Nyt täytyy nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta. Huomisaamuna meille saapuu vieraaksi sen verran vilkas tapaus, että päivästä voi tulla varsin vauhdikas; lupasin työkamulleni ottaa heidän koiransa yön yli hoitoon. Jalo vietti meillä jo kerran yhden lauantain, enkä alkanut oirehtia, joten uskalsin luvata tällä kertaa tupla-ajan. Jalolla ei ole aluskarvaa, joten saattaa olla allergikolle sopiva rotu. Vi ska se!