Little Women

littlewomencover1Mun Waterstonesilta ostamani ”Little Women” -painoksen kannet ovat kuvaamisen arvoiset. Tässä etukansi ja -lieve, kuvassa yllä päältä, alapuolella alta:

littlewomencover2Olin ensin ihan hämilläni, että mitä hittoa. Tässä näkymät takakannesta ja -liepeestä:

littlewomencover3littlewomencover4Mietin hetken, että onko alaosa jonkinlainen synkeän mielen vastakohtateos kannen päälliosien kauneudelle, kunnes yhtäkkiä hokasin, että kannethan on tehty kuin kirjailutyö erilaisilla pistoilla, ja kääntöpuolella on näkymä kirjontatyön nurjalta puolelta! Vähänkö kiva idea! Tämä yksityiskohta sai minut rakastumaan painokseeni entistä kiivaammin.

Olin jotenkin muistellut, että kirja on kevyt ja nopealukuinen romanttinen pläjäys, mutta vain viimeksi mainittu tuntui pitävän paikkansa. Tänään, kun mulla oli enää kymmenisen sivua jäljellä, otin suomenkielisen painoksen hyllystä ja tajusin, että se, mitä meillä on suomennettuna nimellä ”Pikku naisia”, onkin vain puolet tästä alkuperäiskirjasta. Toinen puoli on suomennettu nimellä ”Viimevuotiset ystävämme”.

Ensimmäinen puolisko onkin se, minkä muistin ja mitä olin lähtenyt lukemaan. Toinen osa tuntui jo raskaammalta puurrettavalta, monestakin syystä, muttei vähiten L.M.Alcottin moraaliopetusten takia. – Kas, kun naisen suurin onni ja täyttymys elämässä on olla vaimo. Aughhh!

Kirjassa on kuitenkin kaikesta huolimatta oma kuolematon viehätyksensä. Eipä se muuten edelleen myisikään lukuisina erilaisina painoksina vielä 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Julia latasi tietsikalleen vuoden 1994 leffaversion, jonka taidamme katsoa tässä jonakin iltana, kunhan nuo miehet saadaan irrotettua pleikkarin äärestä.

 

Tapahtumarikas tapaninpäivä

kuusienkeli15Yllä oleva kuva oikeastaan kiteyttää koko meidän tapaninpäivämme. Huhheijaa. Voin onnekseni kertoa, että olemme kaikki hengissä ja hyvissä voimissa, mutta päivä kului lähinnä aineellisten vahinkojen parissa.

Aamulla löysin ensin ison lasilyhtyni pihalta myrskyn murskaamana. No big deal, mutta otti päähän, kun se oli loppusyksystä lähtien seissyt tuulikaapissa suttuisena ja täynnä jälkiä ruohonleikkurin silppusateesta, ja olin juuri jouluksi saanut vihdoin sen puhtaaksi, irrottanut lasit ja kiillottanut ja kuurannut ja koonnut taas kasaan.

Systeri siinä poikkesikin päivälenkillään, mutta viipyi kovin lyhyen tovin, sillä halusi jatkaa ulkoiluaan, ja isännän serkku oli perheineen tulossa meille piipahtamaan. Kohta vierailun jälkeen touhusinkin keittiössä, kun kuului yhtäkkiä ihan valtaisa ryminä ja heti päälle Onnin parkuminen. Säntäsimme tohkeissamme katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja eikö tämä pieni Karate-Kid ollut isosiskonsa kurinpidollisia toimia vastustaessaan potkaissut oveaan, mutta osunut vahingossa oven huurrelasi-ikkunaan, joka nyt oli osittain sirpaleina lattialla ja loput oli säpäleinä karmeissa tipahtamalla hetkellä minä hyvänsä.

Nyt oli onni onnettomuudessa sanonnan kaikissa merkityksissä, sillä pikkukaveri oli saanut kantapäähänsä aivan mini-minisen haavan, josta juuri ja juuri tuli sen verran verta, että potilas halusi siihen laastarin. Ja sitten siivoamaan sotkua! Isäntä avasi vasaralla pokat kunnolla, että saatiin viimeisetkin lasinrippeet pois ikkuna-aukosta, meitsi keräsi isompia lasinpaloja sankoon ja Julia imuroi. Onni oli aivan pois tolaltaan tapahtuneesta, ja vaikka hän sai toruja hölmöilystään, lohduttelimme häntä myös kovasti toteamalla, että vahinkoja tietysti aina joskus tapahtuu. Mä olin lähinnä helpottunut siitä, ettei jouduttu lähtemään sairaalaan tikkaamaan ketään!

Alkuillan Julle, isäntä ja minä vietimme leffassa katsomassa uutta Star Warsia, sillä aikaa kun pojat oleskelivat yhdessä kotona uuden pleikkarinsa lumoissa. Juho oli jo nähnyt leffan, ja Onnia pidimme liian pienenä katsomaan moista räiskintää. Tykkäsimmekin elokuvasta koko lailla, tuntui jotenkin tosi symppikseltä nähdä Harrison Ford ja Carrie Fisher valkokankaalla, ja tykästin myös Daisy Ridleyn roolisuorituksesta, joskin totesimme Julian kanssa aivan yhteen ääneen sen, että hänessä häiritsi ilmiselvä samankaltaisuus Keira Knightleyn kanssa  –  suu ja koko kasvojen alaosa, tapa puhua, erittäin posh brittiläinen aksentti, jopa tapa liikehtiä.

Palasimme leffasta tyytyväisinä ja nälkäisinä, ja tuskin olin päässyt keittiöön värkkäämään jouluruokaan kyllästyneelle perheelle paistinperunoita ja nakkeja, kun kuului taas hirveä rymähdys. Mä olin ihan että ei voi olla totta, mitä NYT, ja kun säntäsin ulos keittiöstä, porukka oli pystyttämässä joulukuusta, joka oli kaatunut.

!!!

Siitä kuusesta on ollut nyt niin paljon riesaa, etten KOSKAAN enää osta yksin ja omin päin tähän talouteen joulukuusta. Mä kun luulin tekeväni hyvän teon raahaamalla se ajoissa Eurajoelta, mutta perhe on virnistellyt sen rungon vinoudelle niin paljon, että hyvä on, tästä lähtien tyydyn siihen, mitä isäntä tänne tuo. Mä kun vaan katsoin, että se on tuuhea, mutten juuri kiinnittänyt muuhun huomiota. Anyway, painopiste on sen verran keskikohdan ulkopuolella, että kun sitä oltiin aiemmin päivällä tönitty muutaman kerran, kevyt kosketus katkaisi kamelin selän eli kuusen tasapainon.

Ja jälleen onni onnettomuudessa: se EI kaatunut olkkarin lasipöydän päälle, eikä YKSIKÄÄN kuusen lasipalloista tai -sydämistä särkynyt. Ainut rikki mennyt koriste on tuo kuvassa näkyvä muovinen jouluenkeli, joka kuuluu aina kuusen latvan lähelle ripustettavaan enkelitrioon. Tänään korjasin enkeliparan pikaliimalla ja siellä se taas killuu.

joulukynttilat15Että tällaista tänne. Siskoni vastasi tekstiviestiini tapahtuneista, että ei teillä ainakaan tylsää ole. – Ei, ei ole. Menihän tossa jo aatto ja joulupäivä varsin rauhaisissa merkeissä, niin että olikin jo aika vähän tapahtua jotain raflaavaa.

Yksi yö jouluun <3

puhxmasTämä touhutäti toivottelee kaikille lukijoilleen oikein hyvää joulua ja kaatuu nyt suorin vartaloin kerimättä sänkyyn. Kinkku paistettu, juurekset keitetty, lahjat paketoitu, keittiön ikkunat pesty ja jouluvalot viritetty. Nyt ystävät glögiä kehiin ja piparipossu suuhun!

Kohti joulua

kamelipipariJoka vuosi mä investoin yhteen uuteen piparimuottiin. Tänä vuonna uutuus on kameli. Kamelimuotti toimii oikein hyvin, kaikista muottiostoksistani ei voi sanoa samaa (hevosen jalat kärtsäävät ja katkeavat aina, mökkimuotti on muuten tylsä, enkeliprofiili on jotenkin kömpelö). Leivoin kilon taikinaa pipareiksi, mutta pitää kyllä tälle suursyömäritaloudelle leipoa vielä lisää. Taikina on Sunnuntai-piparitaikinaa, joka on hyvänmakuista ja josta syntyvät kätsysti myös piparitalot (siihen ei joka valmistaikina kykene).

Mun ei pitänyt juurikaan siivota, mutta mä en tiedä, miten kävi silleen, että yksi asia johti toiseen. Loppujen lopuksi olen tehnyt tänään varsin perusteellisen siivouksen meidän makkarissa, ja olkkaristakin siivosin kaikki kirjahyllyt. Siis oikeen silleen imuroi-kirja-kirjalta -systeemillä. Mutta kyllä sitä pölyä olikin taas kertynyt, taivas paratkoon. Tarttis ostaa vitriinikaapit noille kirjoille, mutta ei sellaiseen ole varaa, huhhuh.

 

 

Lomalomalomalomaloma!

godjulnauhaJoulukirkkoaamu. Puuronsyöntiä ja todistustenjakoa. Viimeiset jouluhalit työkavereille. Ja sitten riemullinen tieto siitä, että huomisaamuna EN nouse kuudelta ylös. Enkä maanantainakaan. Enkä tiistaina. LOMA!

Olen tänään hankkinut joulukuusen, ovikranssin, kinkunpaistopussit. Kaksi joululahjaa lisää ja uunilamppuja palaneen tilalle. Maksanut kirjastosakot (taas!), ottanut tunnin päivätorkut ja leiponut yhden satsin joulutorttuja Myllyn Paras -valmistaikinalevyistä. Mä yhtenä jouluna tein suurella vaivalla voitaikinan itse, ja lopputulos oli se, että tenavat vinkui, että ennen meillä oli paljon parempia joulutorttuja, nää maistuu ihan kummalliselta. Seuraavana vuonna käytin taas voitaikinalevyjä, mutta koska tortut tuppaavat nousemaan uunissa aivan muodottomiksi, kaulein taikinalevyjä voimaperäisesti, ja toden totta, paitsi että torttuja syntyi taikinalevystä paljon enemmän, ne olivat todella somia tähtitorttuja vielä tullessaan uunista ulos.

Ja lapset parkuivat, että ennen meillä oli MUHKEITA joulutorttuja, nää on ihan littania.

Luovutin. Nyt vain painelen levyistä muotilla tortut, taittelen tähdiksi ja lätkäisen hillon keskelle. Kaikki ovat täten tyytyväisiä.

 

Blenderin päivitys

silentmixxEikö näytäkin tehokkaalta? Mä toivon, että se on sekä tehokas, että hiljainen. Nimi on SilentMixx ja sitä mainostettiin markkinoiden hiljaisimpana. Näyttää ainakin sata kertaa paremmalta kuin se vanhan yleiskoneeni blenderi vuodelta kolme ennen vedenpaisumusta. Olen jälleen pari aamua jyristellyt sen kanssa smoothieta, ja paitsi että se pitää suurempaa ääntä kuin Sputnik1 laukaisuvaiheessa, sen terät eivät pilko kunnolla esim. pinaattia. Aika metkaa lipittää smoothieta, josta saa välillä kokonaisen pinaatinlehden kitusiinsa.

Toivomme huomisaamuiselta koekäytöltä täten suurta menestystä.

Yksi työaamu jäljellä. Ostin tänään joulukinkun. Tytär on saapunut viettämään joululomaa kotona, mutta vääntää koko ajan jotain runoanalyysejä ja esseitä. Cambridgen haastattelu oli mennyt paremmin kuin viime vuonna, ja myös University College London on valkannut typyn valintaprosessinsa viimeiseen vaiheeseen. Tässä äitimuoria melkein alkaa jännittää.

Ostin tänään myös ekat joululahjat. Isäntä on pitänyt parempaa huolta tästä lahjarintamasta, mikä onkin hyvä, sillä mulle kuitenkin jää suurin vastuu siivouksesta ja ruuanlaitosta.

Sunnuntaiaamuna aion nukkua pitkään. Ja palata aamupalan syötyäni sänkyyn lukemaan. En ole ehtinyt lukea pätkääkään muutamaan viikkoon. Aina iltaisin otan kirjan kouraani, mutta jo kahden lauseen jälkeen totean, että silmäni eivät pysy enää auki. Tällä systeemillä romaanin lukeminen etenee pikkuisen hitaasti.

Niin Joosefkin lähti Galileasta…

joosef15Onnin luokan joulujuhla oli illalla kirkossa. Pikkumies oli saanut tärkeän roolin Joosefina, ja joulukuvaelmassa oli pääosassa aivan ihana aasi, jonka tenavat olivat itse tehneet kuvistunneilla. Minä napsin kuvia parvelta ja kotona poistin joka toisesta kuvasta jonkun nuoren miehen olkapään – kaveri juoksi parven reunaa pitkin iloisesti edestakaisin haittaamassa kaikkien näkymää ilman, että isä tai äiti kertaakaan olisi puuttunut asiaan. Ja kyseessä oli jo sen ikäinen ja kokoinen lapsi, että pieni ohjaus olisi ollut paikallaan.

Koulun syyslukukauden päätökseen on kolme aamua. Vaikea sanoa, kummat ovat väsyneempiä, oppilaat vai opettajat. Meillä on tämän syksyn aikana ollut ihan tolkuttomasti kaikkia mahdollisia koulutuksia ja muita härpäkkeitä koulupäivien päälle. Loma tulee jälleen kerran erittäin tarpeeseen.

Pitäisiköhän tässä jotain jouluostoksiakin alkaa suunnitella? Sain tänään räpsäistyä viimeiset arvosanat koulun systeemiin, joten nyt voisi ehtiä aloittaa omat jouluvalmistelut.

 

Sähläriksi syntynyt

minibigbenViimeisenä iltana Lontoossa olin jo sonnustautunut yöpaitaan ja pessyt hampaani, kun yhtäkkiä katseeni eksyi lattialle etsimään Westfieldiltä raahaamaani muovikassia, jossa kallisarvoinen parfyymini ja muistikirjani olisivat. Enkä nähnyt sitä missään. Siirsin matkalaukkujamme ja kaikki muut kassit ja pussit tieltä, mutta ei, läpikuultavaa Paperchasen kassia ei ollut missään.

PANIIKKI.

Voi helkutin kuustoista, manasin miehelle. ”Jätin sen taatusti respaan siinä kohtaa kun jouduttiin tsekkautumaan uudelleen sisään huoneenvaihdon takia!” meikä parahti. Isäntä vakuutteli, että kyllä mä sen sieltä tiskiltä vielä saan, ja minä siihen, että just juu, ellei kymmenen muuta ehdokasta ole jo bongannut sen ja yhdestoista vienyt mennessään. Kiskoin farkkuja jalkaani hillittömällä vimmalla itseäni ja omaa huolimattomuuttani ja hataraa päätäni manaten, ja kun viimein kiskaisin takkini koukusta yöpaidan peitoksi, niin siinähän se oli, muovikassi. Sisältöineen päivineen. Turvassa meidän huoneessamme ikioman takkini takana.

Seurasi uusi episodi, jossa kiittelin taivasta ja hyvää onneani ja manasin lisää omaa hataraa päätäni ja kiskoin farkkuja pois jalastani. Isäntä katseli menoa kirjansa takaa ja totesi hämmentyneenä: ”Kuule, mulle tulee ihan surrealistinen olo, kun mä seuraan noita sun touhujasi.”

Mä repesin nauramaan, koska jotenkin tajusin, miltä mun kohnotukseni tosiaan täytyy näyttää ihmisestä, jolla on aina kaikki paikallaan ja hommat hanskassa. Mutta minkä ihminen tekee, kun on sähläriksi syntynyt?

Lauantaina laitoin pasta carbonaraa, ja jouduin asettamaan Juhon vahtimaan sapuskantekelettä siksi ajaksi, kun kävin kaupassa ostamassa kananmunia. En ollut sitten hokannut tarkistaa tilannetta ennen kuin aloitin ruuanlaiton, joten pikakeikka paikalliseen Saleen ja 15 kappaleen kenno munia mukaan. Seuraavana päivänä tein lihamakaronilaatikkoa, ja kun tuli munamaidon tekemisen vuoro, ei munakennoa missään. Mietin, että jo nyt on helkkari, kun juuri edellisenä päivänä hain ison satsin. Laskin mielessäni mitä multa oli mennyt ruuanlaittoon, aamiaislettuihin, isännän keittämään aamiaismunasatsiin, olikohan Juho tehnyt itselleen taas välipalamunakasta… Ei kun sama homma taas! Vaatteet niskaan ja äkkiä lähikauppaan, ja tällä kertaa kaksi kennoa munia mukaan. Manasin mennessäni suursyömäriperheemme ja etenkin tuon teinin, joka saattaa tehdä välipalaksi itselleen muutaman munan munakkaan. Miehet! Argh.

Jotenkin kyllä kävi mielessä, että minähän voitelin ennen lihamakaronilaatikon tekemistä joulutorttuja kananmunalla. Olinko tosiaan käyttänyt viimeisenkin munan siitä kennosta?

Palasin kotiin, silmäilin vielä työpöytien pinnat ja jääkaapin ja huokaisin, että tarpeeseen tuli kauppareissu, laskin kennot pöydälle, ja jumankek, siinä sen kulhon vieressä pöydällä oli se vajaa munakenno! Olin toope ottanut sen esille ja laskenut kulhon viereen, kaatanut maidon kulhoon ja ryhtynyt SITTEN etsimään sitä munakennoa jääkaapista.

Auuuugh.

En yhtään ihmettele, että isännälle tulee kanssani surrealistinen olo. Niin tulee itsellenikin.

Matkan miinukset

clink78En ole koskaan ollut majoittumisen kanssa mikään nokonuuka. Hotellihuone on mielestäni vain nukkumista ja suihkussa käymistä varten, ja niinpä en pannut hanttiin, kun isäntä ehdotti, että varaisimme privaattihuoneen siitä hostellista, missä hän keväällä ysiluokan kanssa majaili. Siisti, rauhallinen, edullinen. Kuulosti hyvältä. Ei mikään romanttinen paikka, mutta juuri hyvä nukkumiseen, huoneissa parisängyt joissa vielä kolmas yläpeti kerrossänkymeiningillä. Mä vähän tuumasinkin, etten välttämättä talvella varaisi huonetta siitä Julian ja mun vakihotellista, koska talo on viktoriaaninen rakennus vailla ikkunaremonttia, eli ikkunat ovat nostettavaa mallia vailla mitään eristeitä, ja pari kertaa olemme olleet huoneessa, jossa ikkunasta on aivan selkeästi tuullut sisään. – Ei täällä, vakuutti mies, uudet ja tiiviit ovat.

No, katin kontit. Kun pääsimme huoneeseen, siellä oli just samanlainen, mutta vieläkin hatarampi ikkuna kuin mun vakkarihotellissa. ”Onko toi ikkuna auki?” kysyi isäntä. Totesin ettei ole. ”Kyllä täällä jokin on auki.” Nope, vakuutin, ja avasin ikkunan näyttääkseni, että melu voi olla vieläkin isompi. Ja sehän oli. Hmmm.

Ikkunasta viis, ja siitä viis että huone oli kadulle päin, mutta SÄNKY! Ei todellakaan ollut kahden hengen sänky, jossa kolmantena yläpeti, vaan ihan tavallinen kerrossänky, jossa oli kummassakin kerroksessa tilaa tasan yhdelle aikuiselle. Mä olin jokseenkin sanaton, enkä tajunnut mennä heti edes valittamaan ennen kuin seuraavana aamuna. Silloin olinkin sitten valvonut puolen yötä kadulta kuuluvan melun takia – joukko ranskalaisia ja italialaisia polttelivat tupakkia hostellin portailla ja möykkäsivät tuntitolkulla.

Isäntä oli onneton valinnastaan. Kaikkien huoneet olivat viime keväänä olleet sisäpihalle päin, eli ongelma oli vallan uusi, ja sänkykin oli ollut vallan erilainen. Mä olin ihan ranteet auki, ja raahauduin raivottarena seuraavana aamuna respaan vaatimaan toista huonetta. Mutta hostellissa oli tietenkin (kuten koko kaupungissa) tupaten täyttä, ja me saimme rauhallisen parisänkyhuoneen vasta kolmanneksi yöksi!

Jos olisimme alunperin saaneet sen jälkimmäisen huoneen, saattaisin suositella tätä halpana yöpymispaikkana, mutta nyt en voi. Ja siis, todellakin, minä en huoneelta vaadi MITÄÄN muuta kuin siisteyttä ja rauhallisuutta. Siistiä oli, mutta rauhallista ei, ja onko liikaa vaadittu, että jos ensimmäisen kerran pääsee kahdestaan siippansa kanssa reissuun noin vuoden 1993 jälkeen, niin saisi edes parivuoteen?

Toinen miinuspuoli reissussa oli ilman muutan väenpaljous. Olen ollut pari kertaa Lontoossa heinäkuussa, kerran jopa alennusmyyntien aikaan, ja voin suoraan sanoa, että joulukuussa homma oli ostos- ja ruokapaikoissa vieläkin pahempaa kuin silloin. En helposti hermostu tungoksessa, kunhan vain asennoidun rauhallisesti, enkä väsy jonottamiseenkaan jos niikseen tulee (nimim. kerran heinäkuussa 1½ tuntia London Eyen jonossa auringonpaahteessa seissyt), mutta liika on minullekin liikaa. Kaksi kertaa tämän matkan aikana tuli suorastaan paniikinomainen olo, ekan kerran Liberty-tavaratalon jouluosastolla jonne ahtauduimme vain kaksi metriä sisään ja sitten ulos, ja toisella kerralla siellä Hamleysin lelukaupassa, josta oli kertakaikkiaan päästävä lähimmästä ovesta ulos. Isäntä on minua paljon heikkohermoisempi tungoksen kanssa, joten voin vain kuvitella, millainen uroteko oli kulkea kaupoissa rinnallani purematta ketään vastaantulijaa käsivarteen.

Joten: Jos aiot Lontooseen, älä majoitu Clink78-hostelliin, äläkä matkusta sinne heinä- tai joulukuussa. Kesäkuun alku on edelleen ehdoton suositukseni ajankohdan suhteen.

Lontoon sunnuntai

Olin ajatellut, että tällä reissulla minimoin jonottamiset, joten olin ostanut etukäteen netistä Dungeon-liput sunnuntaiaamun ensimmäiselle kierrokselle, ja todellakin, saimme heti kävellä sisään eteishalliin asti, jossa kiemurteli vain parinkymmenen hengen mininen jono. Tämä oli mulle kolmas kerta Dungeonissa, mutta vaikka viime kerrasta on vain pari vuotta ja muistin kaikki jutut aika hyvin, pelkäsin silti, koska aina ne muuttavat niitä juttuja siellä. Olin koko ajan sydän kurkussa, että mitähän mahtaa seuraavaksi tapahtua sellaista, mihin en ole varautunut. – No, ei itse asiassa juurikaan paljoa, kierros oli pysynyt hyvin samanlaisena vuodesta 2013. Suurin muutos oli tapahtunut itse kauhukokemuksen jälkeisessä tilassa: kauhukauppa oli muutettu jonkinlaiseksi keskiaikaiseksi pubiksi, josta jokainen kierrokselle osallistunut sai ilmaisen juoman. Ehkä ihan kiva kesähelteillä, mutta blääh, mä olin odottanut pääseväni hankkimaan Onnille jotain kivaa kauhukrääsää ja ehkä parit tekoarvet itsellenikin ensi Halloweeniä ajatellen.

dungeon15Ekan kerran sorruin ostamaan valokuvakirjasen, johon sai kaksi eri valokuvaa valmiiksi painettujen keskelle. – Toka valokuva Whitechapelistä Viiltäjä-Jackiä peläten olikin uusi juttu, sitä ei siellä viimeksi ollut. Joo, ja voi jukra, se kaikkein hurjin homma, viimeinen ohjelmanumero nimeltä vapaa pudotus oli pois käytöstä! Mutta kaikesta huolimatta tykättiin molemmat tosi paljon, ne Dungeonin näyttelijät on koulutettu hommaansa erinomaisen hyvin.

Olin ostanut yhdistelmälipun, johon kuului myös viereinen Sealife, joten ei kun Dungeonista kymmenen metriä eteenpäin ja saimme kävellä Priority-ovista meren eläviä ihmettelemään. Mä en edes yrittänyt kuvata siellä, koska mun kamera nyt oli mitä oli, enkä osaa edes kunnolla käyttää sitä. Toisin sanoen, hämärässä kuvaaminen ei multa sen kanssa onnistu. Mutta paljon me nähtiin kaikkea mahdollista eläintä, ötökkää ja kalaa, ja kaiken muun kivan lisäksi vielä pingviinejäkin, joiden ruokkimisaika osui just meidän kohdalle. Hassut pinksut! Ne näyttivät nauttivan suunnattomasti vedenalaisesta porelähteestä, joka aiheutti yhteen kulmaan voimakkaan virtauksen. Siihen ne pyrkivät kellimään veden keinutettaviksi.

bigbenselfieSealifesta lähdimme kohti Chinatownia, sillä kiinalaisen ruuan ystävinä oli tietenkin pakko päästä syömään siellä. Oltiin työkamun kanssa pari vuotta sitten ihan sikahyvässä paikassa, mutta kun ei ollut enää mitään hujumenttia siitä, että mikäköhän paikan nimi oli. Gerrard Streetillä kyllä, ja Charing Cross Roadista katsottuna kadun vasemmalla puolella, mutta sillähän ei pitkälle pötkitä, koska siinähän niitä on rivissä kuin Vilkkilässä kissoja. Nälkä oli kuitenkin jo sen verran kova, että ryntäsimme lopulta ekaan paikkaan, jossa kahden hengen menyy näytti kiinnostavalta, ja ihan kohtuuhyvän paikan löysimmekin.

Ja sitten Hamleysille! Julialle oli hankittu tuliaisia jo Waterstonesilta, ja nyt oli poikien vuoro. Voi sitä väkimäärää! Mutta löydettiin me Juholle sitten Fallout-paita ja -sukat, ja pikkupörriäinen sai purkin Crazy Aaron’s Thinking Putty -nimistä töhnää, jota tämä levoton sielu saa räplätä käsissään oppitunneilla, että pystyy kuuntelemaan opettajaa. On kuulemma ollut muuten viivottimet ja muut kovilla. Toki tuotiin heille myös karkkia, ja Waterstonesilta olin ostanut pienikokoisen koottavan Big Benin. – On se kaunis! Joka matkalla otan siitä kuvia, mutta kuvat eivät tee rakennukselle oikeutta. Niin, ja oikeastihan varsinainen Big Ben on se iso, painava metallikello, joka soi kellotornin sisässä, mutta mä en jaksa niuhottaa, ja kutsun tornia Big Beniksi niin kuin melkein kaikki muutkin.

Olimme hetken vähän kynnet päässä, että mitäs tän jälkeen, kun sääkin alkoi muuttua sateella uhkaavaksi, ja molemmat oltiin sitä mieltä aiemmista suunnitelmistamme huolimatta, että ei oteta viime hetken piippuhyllylippuja enää mihinkään teatteriin illaksi, kun aamulla olisi aikainen herätys. Isäntä halusi istua ja levätä, mä halusin vielä löytää Paperchasen, ja päädyttiin sitten lähtemään Westfieldin ostoskeskukseen, jossa minä saisin ravata kaupoissa, ja isäntä pääsisi istuskelemaan leffateatteriin.

Jos mun jalat huusivat hallelujaa jo tässä vaiheessa, niin voin todeta, että tunnin jälkeen Westfieldillä mun päkiöistäni kuului jo pienimuotoinen Händelin kuoro. Pyörin Cath Kidstonilla ostamatta sieltä mitään, etsin punaista huivia mätsäämään uutta hattuani, koska olin hukannut vanhan punaisen huivini lähtötiimellyksessä Helsinki-Vantaalle, ja halusin kahvia ja kakkua plus löytää vielä muistikirjan. Westfieldin Paperchasella sitten päädyin ostamaan Pariisi-aiheisen kirjan, jossa ei kylläkään ollut toivomiani tyhjiä blancosivuja, mutta ainakin paperilaatu tuntui hyvältä kirjoittaa.

pariisipaivakirja

Löysin myös vihon verran kannustustarroja oppilaiden kokeisiin ja sanareihin (Wonderful! Great! Epic!) ja jotain, mistä oli pakko ottaa kuva vain sen takia, että se on niin kamala, etteivät sanat riitä. Sekä ulkoisesti että ajatukseltaan:

jesusmoneyboxRomahdin lopulta puolikuoliaana Starbucksin kahvilaan katutason atriumiin, jossa Snogin froyo-baariakin oli hiukan siirretty – ja arvatkaapa minkä tieltä? Luistelukaukalon. Kyllä. Keskellä suurinta ala-aulaa oli kunnollisen kokoinen kaukalo, jossa porukka sai luistella mukavasti sisätiloissa, maksua vastaan tietenkin. Ja kauppahan kävi.

icerinkwestfieldTurha kai mainitakaan, että ostarin joulukoristelut olivat muutenkin aika megalomaaniset.

xmaswestfieldKatto muistuttaa kovasti King’s Crossin aseman kattoa – en ole koskaan vaivautunut tarkistamaan, onko kyseessä kenties sama arkkitehti.

Ostin Starbucksilta vielä sitruuna-limejuomapullon siltä varalta, että haluaisin romahtaa heidän mukavalle sohvalleen uudelleen, ja käpyttelin pienen kierroksen ekassa kerroksessa. Jostain syystä päädyin Debenhamsille, ja siellä suuntasin kosmetiikkaosastolle ihan siinä toivossa, että löytäsin MoYoun leimalaattoja, sillä olin tarkistanut lähtiessäni Lontoon jälleenmyyjät, ja Debenhams oli niistä yksi.

Mutta voi, en ehtinyt etsiä kynsijuttuja ollenkaan, kun näinkin, että tuoksuista on menossa viimeistä päivää 15%:n alennus, ja sitten ajattelin vain kurkistaa, että voisiko Debenhams mahdollisesti myydä samaa tuotetta kuin Harrods ja Selfridges, ja jota olin kuolannut jo netistä… Kas, kun mulla yhden Italian Comenius-matkan jälkeen jäi ihan hirveästi ottamaan päähän, etten viime metreillä DutyFreessä investoinut Hermèsin hajuveteen, joka oli aivan jumalaisen ihana, mutta niin oli hintakin suolainen. Ennen matkaa surffailin edellä mainitsemieni tavaratalojen sivuilla, ja löysin kyseisen tuoksun sieltä, joskin himmeään hintaan. Suomesta en ole sitä mistään bongannut, täällä tosi harva paikka myy Hermèsiä ollenkaan.

Niin, arvatkaa, löytyikö sitä yksi vihoviimeinen pakkaus?

unjardinsurlenilMinä tein sen, minkä kuka tahansa nainen olisi tehnyt. Kiikutin putelipakkauksen kiireen vilkkaa kassalle, ja lopulta horjuin ulos typertyneenä sekä tuuristani (yhdeksän punnan ale hinnasta, joka muutenkin oli jo paljon halvempi kuin Harrodsilla) että tuhlailustani, ja lopun aikaa vietinkin Starbucksin sohvalla limejuomaani siemaillen.

Isännän leffan loppuessa en olisi pannut vieläkään pahakseni, jos hän olisi kantanut minut Shephard’s Bushin metroasemalle, mutta ikävä kyllä hänenkin voimansa olivat vähissä. Olimme molemmat sitä mieltä, että väentungos sai nyt riittää, ja linnoittauduimme hostellihuoneeseemme pakkaamaan kamat seuraavan aamun herätystä varten, joka olikin jo viiden kieppeillä.

Maanantain aamiaisen söimme vasta Gatwickin lentokentällä, jossa teimme myös viime hetken tuliaisostokset, ja matkustamiseen menikin oikeastaan koko päivä, sillä kahden tunnin aikaero tekee jo paljon, ja Helsinki-Vantaalta ajaa meille kolmisen tuntia.

Hei, hei, Lontoo! Me tapaamme jälleen joskus, en tiedä milloin, mutta tulen vielä luoksesi.