Ruusuisia päiviä

Tiistaiaamuna huomasin aamiaista syödessä ja hiuksia kuivatessa, että risti-istunta keittiön tuolilla ei tunnukaan kivalta. Nilkkaan sattuu. Ajattelin kolauttaneeni nilkkaluun jonnekin, mutta päivän mittaan koko nilkka turposi palloksi. Samanlainen se oli vielä eilisaamunakin. Työkaverit sitä päivittelivät, pelottelivat veritulpalla ja puolipakottivat lääkäriin. Mä olin ihan että hörönlöröä, tässä nyt mitään sen kummempaa ole kuin että olen huomaamattani kolhinut itseäni taas kerran.

Mutta katopa pentelettä, lääkäri ilmoitti, että mulla on nilkassa alkava ruusu. Iski penisilliinikuurin, heitti saikulle, käytti vielä labran kautta laskimotukoksen poissulkemiseksi. Nyt olen kotona ihmettelemässä, että miten tässä näin kävi. Just kun mies on vuosien jälkeen lähtenyt taas Etelä-Amerikan reissulle, niin tismalleen samana päivänä mä saan diagnoosin ruususta ja kaikki käskevät mun ottaa iisisti ja pelottelevat sairaalalla.

Voi nyt yhden kerran.

Onni onnettomuudessa on se, että toi meidän keskimmäinen on nyt kotosalla, jotta mulla on täällä kotiapu ja koirantaluttaja paikalla. Bodausta harrastava parikymppinen ei kaihda kauppareissuja tai takkapuiden kantamista. Koira rakastaa sitä järjettömän paljon, se antaa ton pojan tehdä itselleen juttuja, joita ei keltään muulta sietäisi. Niillä on sellaiset riepotusleikit että vieressäkin tulee hiki.

Sain tappokuurin penisilliiniä. Tabletit on päällystetty jollain todella äkkivahvalla piparminttukuorrutteella. Kun sellaisen laittaa suuhunsa, tuntuu kuin olisi nielemässä tuubillisen hammastahnaa ennen kuin ehtii vesilasia huulilleen nostaa. Kävin äsken hakemassa apteekista maitohappobakteereja, on sen verran tuju toi lääkekuuri. Koira oli onnesta sykkyrällä kun pääsi autoon mukaan. Miten voi eläin rakastaa autoilua noin hulllun lailla? Heti, kun sille sanoo ”autoon”, se tekee pari riemuloikkaa ja puskee tuulikaapin oven auki.

Mulla alkoi nyt sitten hiihtoloma tavallaan etuajassa. Tosin vähän vähemmän aktiivisena kuin olisin suonut. Saapa nähdä, miten tää tästä etenee.

 

Fillarilenkin varrelta

+27 Celcius-astetta, puolipilvistä ja ehkä leutoa reippaampi tuuli. Täydellinen fillarikeli! Kun olen ohittanut vanhan mummolani (jonka pihan perällä ei enää loju heinikossa vanhaa Wartburgin raatoa) ja päässyt kunnolla Niemenkylään, ensimmäinen maamerkkini on Villa Petrell.

En tiedä, asuuko täällä vielä arkkitehti-kuvanveistäjä -pariskunta, joka paikan ostettuaan piti sitä pari kertaa viikossa auki vierailijoille, mutta olettaisin niin. Olen itse kiikuttanut sinne sveitsiläiskaverini visiitille silloin vuonna kivi ja käpy, enkä enää kuolemaksenikaan muista, mitä kautta Petrellien suku oli yhteydessä porilaiseen Juseliukseen (just siihen mausoleumimieheen), mutta jokin kytkös siellä oli. Jossain vaiheessa Villa Petrell oli pankin omistuksessa, jossain vaiheessa sen osti jokin Israelin ystävät -yhdistys, joka piti pompöösit avajaiset, mutta joiden toiminta haiskahti niin pahasti huijaukselta, että olin suunnattoman tyytyväinen kun yhdistys teki vararikon. Nykyisten omistajien aikana paikassa on kuvattu jokin Risto Räppääjä -leffoista.

Juuri ennen Kravinsuun pienvenesatamaa, veneveistämön paikkeilla, on tällainen sympaattinen portti, joka suorastaan houkuttelee avaamaan ja kulkemaan kärrytietä pitkin eteenpäin. Oletan, että tie vie aika äkisti perille jonkin merenrannan mökin pihaan, mutten tiedä. Veneveistämö muuten on Scylla-veneiden suunnittelijan Björn Nybergin paikka. Mies on ollut myös suunnittelemassa Kaljaasi Ihanaa.

Pienvenesatamassa oli varsin tyhjää. En tiedä, paljonko täällä nykyään edes veneitä säilytetään, tuntuu että Laitakari on vetänyt kaikki paatit puoleensa. Ainakin täältä ajelee m/s Sympaatti Säpin saareen.

Tämä on seuraava maamerkkini venesataman jälkeen. En tiedä, montako vuotta tämä on ollut tienhaarassa, mutta minulle se oli tänä kesänä uusi tuttavuus. Mua sekä naurattaa että jollakin tapaa viehättää tämä keksintö.

Ehkä kilometrin päässä postilaatikosta on tämä maitolaituri, toisella puolella tietä. Aina en muista nuken olemassaoloa, ja paluumatkalla hätkähdän, että taivas, kuka siellä oli, kun porhallan ohi. – Ei mitään hajua siitä, kuka tämän installaation on väkertänyt.

Tänään oli sellainen fiilis, että kyllä, perille merenrantaan asti, kiitos. Piti vain oikein asfaltoinnin loppumisen kohdalla pysähtyä pähkäilemään, että kumpaa tienhaaraa sinne mentiinkään. Tienviitta ratkaisi pähkäilyni aika nopeasti, joskin kalasataman kyltistä oli jäljellä enää puolikas a-kirjain.

Mietin soratietä polkiessani, että onkohan rannassa enää minkäänlaista toimintaa, mutta kyllä sieltä muutama vene löytyi, pari vesillä ja pari maalla. Plus jäätävä määrä halkoja, jotka oli pakattu suuriin muovikasseihin, ajattelisin, että motti yhdessä paketissa.

Veneiden laskupaikalta olisi voinut fillaroida suoraan mereen. – En sitten kumminkaan ajanut, vaikka hiki kyllä pukkasi kun oli 14 km takana.

Kaunista on meren äärellä, aina. Pilvipoudallakin.

Onhan tämä toki aika korvessa. Paluumatkalla silti oli jo vastaantulevaa liikennettäkin, kesämökkiläiset palaamassa töistä ja valmistautumassa juhannuksen viettoon.

Selkä vähän osoitti väsymystään kotona perillä 28 kilsan rupeaman jälkeen, muuten olo oli suihkun jälkeen mitä parhain. Jaksoin vielä viimeistellä puutarhakalusteiden homepesunkin, josta suurimman työn olin tehnyt aamupäivällä. Illalla otin rennosti systerin luona, avasimme viimeinkin Fresita-pullon, jonka olin ostanut sen kunniaksi, että hänen leikkauksensa meni syksyllä nappiin. Nyt iloitsimme myös mun rauta-arvojen kohoamista. Kävin viime perjantaina kontrollilabrassa. Hb oli jo huikea 132 ja ferritiinikin kohonnut 29:een, joka ei vielä ole järin huikea, mutta paljon parempi kuin tammikuun lopun 11 saati lokakuun 6. Ehkä kahvista luopuminen ja muu säätäminen on tosiaan kannattanut.

Terveyskeskuslääkärillä

Minähän sitten sain kuin sainkin Luvian päädyn terveyskeskuksesta lähetteen allergiatestiin, joskin lääkärin suomen kieli oli mitä oli, ja sain myös aivan oudon neuvon varata itselleni ajan labraan Porin pääterveysasemalta. No, pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kyllä verikoe pystytään ottamaan ihan Luvian omassa labrassa.

Koska olemme nyt yhtä kuntaa Eurajoen kanssa, menin kuulemaan tuloksiani Eurajoen päätyyn, koska sinne ehdin paremmin töistäni. Tällä kertaa minut vastaanotti nuori virolaislääkäri, jonka suomi oli vielä alkeellisempaa kuin sen, joka minut kokeisiin lähetti. Hän pystyi sen verran sanomaan, että kokeet näyttävät normaalia tulosta, mutta ei pystynyt selittämään minulle suomeksi eikä englanniksi, MITÄ minulta tarkalleen ottaen oli testattu. Hän ei myöskään tiennyt, mitä oikein olisi kanssani tehnyt tai miten olisi minua auttanut. Jotain nenä- ja kurkkutautien taskuopasta se raukka selaili ja odotteli, että viereisestä huoneesta olisi potilas lähtenyt, jotta olisi voinut konsultoida kollegansa kanssa, mutta kun aika kului, eikä mitään tapahtunut, hän sanoi soittavansa ylilääkärille. Kännykkä esille. Minä istun vastapäätä.

– XX.
– No, A.O. täällä hei.
Moi
– Minulla on täällä 52-vuotias naispotilas…kutinaa… bla-bla-blaa… testattu ig-vasta-aineita… bla-bla..
EääääääÄÄÄÄH! Ei sillä mitään allergiaa ole! Lähetä kotiin ja käske pärjäillä!

Tässä kohtaa kulmakarvani kohosivat hiusrajaan.

– Hän kuitenkin kokee kutinan häiritsevänä… ja bla-blaa… täällä allergiatesteihin lähettänyt lääkäri ehdottaa jatkotutkim…
Ei EI EI! Ei MISSÄÄN NIMESSÄ mihinkään jatkotutkimuksiin! Sano, että tää on ominaisuus, joka voi olla hänellä koko loppuelämänsä!
– Mutta onko mitään lääkettä mitä voisin hänelle ehkä määrätä?
Voit sää nyt huvikses jotain nenäsuihketta kirjoittaa…

Tässä vaiheessa lääkäri näkee ilmeestäni, että olen kuullut kaiken, ja peittää kädellä kännykkäänsä, jotta volyymi ei olisi niin kovalla. Kun puhelu loppuu, en malta olla tokaisematta: ”Hänpä oli lohdullinen.”

Lopputulema on se, että lähden vastaanotolta nenäsuihkereseptin kanssa. Lääkäri on pahoittelevan näköinen ja sanoo todella toivovansa, että suihke auttaa. Jep jep.

Kotona tulee mieleeni katsoa Oma Kanta -järjestelmästä testini. Googlaamalla löydän senkin, että minulta on testattu näköjään huikeat viisi ruoka-ainetta, kuusi pölyä, ja että testin tulos on epäluotettava. Jonkin lääkärin kirjoittama artikkeli väittää, että tämä testi näyttää tuloksen vain 50%:lla ihmisistä. En tiedä, onko väite totta vai ei, mutta viiden ruoka-aineen testaaminen tuskin on kovin laaja tutkimus. Mietin myös jokseenkin vihaisena, millaisia esimiehiä terveyskeskuksessa oikein on, kun kieltä osaamaton ja muutenkin kokematon lääkäri saa ylemmältä taholta tuon tasoisia ohjeita. Pitäisiköhän minunkin ryhtyä sanomaan oppilailleni, että äääääähh, et sää mitään englantia koskaan tule oppimaan, turha edes selvittää onko sulla jotain lukihäiriötä, tää on kato ominaisuus joka voi tulla olemaan sulla loppuikäsi.

Työterveyslääkärillä

Olen pelännyt myöhästyväni vastaanotolta, mutta aikani onkin hiukan myöhässä. Olen odottanut runsaat kymmenen minuuttia, kun vastaanoton ovi aukeaa. Ketään ei tule ulos. Kuulen jonkun mutisevan nimeni vaimeasti. Koska tunnen tapauksen entuudestaan, menen reippaasti tervehtien sisälle. Vastaus on mutinaa:
– Jaaha, päivää ja istumaan…
Mies nousee tuolistaan äkkiä ylös kuin sähköiskun saaneena ja säntää omalle naulakolleen, jossa roikkuu pari valkoista takkia. Samalla äänen volyymi kymmenkertaistuu.
– Voin minä tämän takinkin päälleni laittaa, että näyttäisin enemmän lääkäriltä. Heh-HEH-heh! Ja millaistakos asiaa tämä nyt koskee?
– Niin, no tämä ensimmäinen asia on vähän vanha juttu, kun minulla on tuossa silmäluomessa tuo näppylä, jota kävin näyttämässä jo varmaan pari vuotta sitten. Sanoit silloin, että määräät siihen voidetta, joka tuskin auttaa, mutta että silmäpolilla vaativat jotain kokeilemaan ennen kuin lähetät poistattamaan sitä. Pyysit tulemaan parin viikon kuluttua hakemaan lähetteen silmäpolille, mutta siinä kävi silleen, että sairastuin pahasti, enkä päässyt vastaanotolle, ja asia jäi hoitamatta. Kunnes tuli tuossa kesällä taas näöntarkastuksessa vastaan.
Ällistynyt katse.
– Lähete? Oivoivoi. Milloinkas sinä sitten kävit täällä? (alkaa selata tietokonettaan)
– No, niin kuin sanoin, niin tämä on nyt vähän noloa, mutta siitä on varmaan oikeasti jo pari vuotta. Viimeisen terveystarkastuksen yhteydessä.
– Hmmm… jaaa… mitä?? RUNSAAT KUUKAUTISET? Ei se tämä juttu ole?
– Ei, ei ole. Silmäluomeni alapinnassa on sellainen ikävä näppy. Siitä on kyse. (Toistan sen, mitä edellä jo sanoin voiteesta ja lähetteestä)
– Ei täällä mitään sellaista näy… Mutta RUNSAAT KUUKAUTISET, se tänne on merkitty. Kyse ei siis ole siitä?
– Ei ole. (Ihailen itsekin omaa kärsivällisyyttäni.) Minun piti saada lähete silmäluomessani olevan näpyn poistoon, mutta samalla kerralla varmaan puhuttiin tuostakin, kun minulla oli raudanpuutos.
– Mjjaaaahh… (skrollaa ylös ja alas tietsikan näyttöä) …hmppphh… TÄSSÄ!!! (ääni vaimenee taas mutinaksi) … oikean silmän yläluomessa… hmmpp.. viikon kuuri voidetta… MITÄ voidetta minä kirjoitin?
– Täytyy nyt tunnustaa, etten enää mitenkään muista. Mutta kuten itsekin epäilit, ei siitä apua ollut. (Jätän toistamatta hänen silloiset sanansa: Ja tässä on siis lääkäri, joka ei usko omiin lääkkeisiinsä, heh-HEH-heh.)
– Miksei sen voiteen nimeä näy täällä?
– En todellakaan osaa sanoa.
– Kyllä minä jotain olen kirjoittanut, kun tässä lukee että viikon kuuri. Mutta mikä sen voiteen nimi on mahtanut olla? Oivoi.
– Niin, tätä en pysty kyllä muistamaan.
– Kyllä se on varmaan ollut Oftan jotainmutinaa , sitä minä yleensä kirjoitan.
– Hyvin mahdollista.
– Ja viikon kuurin?
– No, taisit juuri lukea sieltä niin.
– Auttoiko se? Pienenikö se näppy?
– Ei, sillä ei ollut siihen mitään vaikutusta.
Hiljaisuus. Lääkäri haluaa nähdä silmäluomeni, joten minä hänelle auliisti sen esittelen.
– Kappas vain. Ja nytkö pitäisi lähete kirjoittaa?
– Niin, kun se alunperin piti kirjoittaa jo silloin pari vuotta sitten, mutta kieltämättä oma syyni, että asia jäi hoitamatta.
– Ei kai siinä sitten muu auta… (tietokoneen räpellystä ja klikkailua) MITÄ? Tänne ei voi laittaa sähköistä lähetettä! MIKSEI?
Huokaisen.
– En taida osata auttaa.
– Kaikkialle lähetetään nykyään sähköinen lähete, mutta tänne ei voi lähettää! Pitää paperilähete laittaa. Minkä ihmeen takia?
– Kumma juttu tosiaan.

Kun vihdoin lähetteen kirjoittamiseen päästään, lääkäri naputtelee sitä kahdella sormella ja tavaa samalla kaiken kirjoittamansa ääneen.
– Ky-sees-sä… Kuinkas vanha sinä olet?
– 52.
– Ky-sees-sä vii-si-kym-men-tä-kak-si vuo-ti-as…
Homma etenee suht hitaasti, koska joka kolmas sana nostattaa jonkin uuden kysymyksen. Näppyäkin tarkastellaan välillä ja pohditaan, onko se kenties 2 vai 3 mm:n mittainen.
– Ei tämä mikään kiireellinen asia ole? Ei kai, kun on jo pari vuotta mennyt… Saa nähdä miten käy. Siellä on kyllä aika hyvät maalivahdit siellä polilla. Torppaamassa potilaiden pääsyä. Heh-HEH-heh.
Lähete tulostetaan ja saa alareunaansa asianomaiset leimat ja allekirjoituksen.
– NO VOI PAHUS! Tästä puuttuu nyt vastaanottavan laitoksen nimi!!! Nyt joudutaan tekemään kaikki uusiksi!
Pelästyn tosi pahasti, sillä ajattelen, etten kestä, jos sama rumba aloitetaan alusta, mutta taivaan kiitos teksti on säilynyt kaikkineen tietsikalla, ja siihen lisätään vain Satakunnan Keskussairaalan nimi. Uusi tulostus, uudet leimat. Pöydällä on nyt myös se vajaaksi jäänyt lähete.
– Kuule, minulla on silppuri tuolla jossain käytävän perällä. Minä en nyt joutaisi tästä sinne lähtemään, viitsitkö itse hävittää tämän?
Lääkäri ojentaa minulle sen puutteellisen paperin kahtia taitettuna ja minä kiltisti myöntelen, että tottahan minä, koululla on silppuri.
– Oikein hyvä, oikein hyvä.

– Sitten minulla oli tämä toinen, akuutimpi asia…
– MITÄÄÄH???!! Toinen asia! Eijeijeijei… ei tässä voi yhdellä vastaanotolla KAHTA asiaa…
– Minä menetän tästäkin jo varmaan tunnin palkan sijaiselle, joten en halua tulla tänne toista kertaa.
Mies katsoo minua typertyneenä, kuin varmana siitä, että nyt on koko hänen vuoden kapasiteettinsa ylitetty.
– No millaista asiaa SE sitten on?
– Minulla on ollut tosi outoa kutinaa jo usean talven ajan, minulla kutisee kitalaki ja aivastelen ihan tolkuttomasti. Olen tullut siihen tulokseen, että jollekin olen allerginen, ehkä jollekin mitä syön, mutta kun en ole saanut sitä millään logiikalla selville. Kesän ajan kutina on aina poissa, mutta syksyn tullen se palaa. Viime talvena olin välillä jo ihan epätoivon partaalla, ja nyt kun se elokuussa taas alkoi, päätin, että nyt pitää asia selvittää.
– Allergiaa? Ei… eijeijei… ei meillä hoideta mitään allergiaa! Eihän sitä edes TIEDÄ että mikä sen aiheuttaa!
– Juuri sen takia minä tulin tänne, että jos tätä kautta pääsisin allergiatesteihin, kun edellinen testi on tehty minulle 46 vuotta sitten.
– EI EI EI, ei meillä ole työterveydessä mahdollisuutta testata tällaisia! (ottaa esille listan tutkimuksista ja testeistä) TÄSSÄ on luetteloitu kaikki, mitä me voimme hoitaa, ja jos lähetän sinut nyt perussarjan prick-testeihin, niin emmehän me tule hullua hurskaammaksi, kun täällä lukee vaan että lehmä, kissa ja hevonen.
Tästä olen harvinaisen samaa mieltä.
– Eipä siinä sitten mitään. Taidan kääntyä yksityisen puoleen…
– Siis tässä ON lueteltuna kaikki, mitä ME saamme testata. Tämä on perussarjan prick-testi ja siinä on vain muutamia… noh, hevonen ja lehmä ja kissa ja joku porkkana. Ei tästä lottovoittoa tule jos minä sinut tänne lähetän.
– Ymmärrän täysin, taidan tilata ajan allergologille.
– Juu… (heiluttaa vielä listaa edessäni) Kun TÄMÄN enempiä testejä me emme… Ei sinulla mitään hengenahdistusta ole?
– Ei, muuten olen astmaattinen, mutta tähän oireiluun kyllä liittyy vain se kutina ja aivastelu.
– Niin! Kun jos olisi jokin anafylaksian pelko, niin sitten kyllä, mutta en minä VOI lähettää täältä mihinkään eteenpäin, kun tässä on lueteltu kaikki ne testit, mihin me saamme lähettää. (listan heilautus)
– Aivan. Asia selvä, minä tilaan ajan allergologille ja pyrin sieltä sitten testeihin.
– Niin! Yksityisellä ne kyllä… ONKO SINULLA JOKU VAKUUTUS?
– Ei, ei ole.
– Mutta sehän maksaa PALJON!
Naurahdan.
– No, ikään kuin juuri sen takia minä tänne tulin, että jos saisin täältä lähetteen…
– Eijeijei! TÄSSÄ (ottaa listan uudelleen esille) on vain perussarjan prick-testi… Onko sinua aiemmin testattu?
– Kyllä, kuten sanoin 46 vuotta sitten, mutta siinä ajassa tilanne on saattanut hieman muuttua…
– Kylläkylläkyllä, mutta jos sinä YKSITYISELLE menet niin siinä ne laittavat äkkiä Visa-kortin vinkumaan. Eihän sitä TIEDÄ mikä sen kutinan aiheuttaa!
– Senpä takia lähdin liikkeelle, että sitä selvitettäisiin.
Miehen silmät ovat jo lautasen kokoiset kun hän puuskahtaa:
– Sehän voi olla vaikka joku MAUSTE!
– No niin voi. Mutta minä siis käännyn jonkun muun puoleen…
– Aivan, aivan! Tässä listassa on vain perussarjan prick-testi, ja sehän on ihan KAUHEAA arpomista, että mistä tuollainen kutina johtuu? Miten sitä lainkaan voi ruveta selvittämään? Se voi olla MITÄ TAHANSA.
– Niin voi. Eläimille olenkin allerginen, mutta oireet niistä ovat aina astmaattisia. Tämä kutina on sen takia niin outoa, etenkin kun sitä on ollut jo muutaman vuoden, eikä kesäisin ollenkaan…
– Hyvä tavaton! Tuollaisen selvittäminen…kun se voi olla vaikka MAUSTE…

Olen siis musertanut nyt yhden lääkärin ilmeiseti loppupäiväksi, kun viimein pääsen ulos vastaanottohuoneesta. Jälkeeni ei sinne ole menossa ketään. En suoraan sanottuna ihmettele. Lähinnä ihmettelen, olenko käynyt oikealla vai valelääkärillä. Istun autoon ja tilaan ajan terveyskeskukseen.

Viikko koiraelämää

Viikko elämää Helli-pennun kanssa on takana. Kolmannen yön jälkeen meillä alettiin nukkua, joskin eka herätys tulee sika-aikaisin, viiden kieppeillä, jolloin Hellin on päästävä kakkimaan, mutta sen jälkeen voi vielä palata nukkumaan. Pentuaitausta protestoidaan iltaisin enää vajaat viisi minuuttia, enkä usko, että aamuisin töihin lähdettyämme kestää sen kauempaa. Tai, itse asiassa Onni hoitaa aamuisin aitaukseen sulkemisen, koska lähtee kouluun meitä myöhemmin. Ja yleensä myös palaa meitä aiemmin, eli hänen uusi koulunjälkeinen jobinsa on päästää Helli vapauteen ja mennä sen kanssa ulos.

En ole toistaiseksi saanut öisiä yskä- tai hengenahdistuskohtauksia, jotka ovat minun tyypillisintä oireiluani. Ainut, mikä on häirinnyt, on koiran haju, johon minun on vaikea tottua. Tunnen kurkussa siinä kinthalla olevaa outoa fiilistä, että kutiaako vai ei, yskittääkö vai ei. Olen ajatellut, että tämä voi olla täysin psyykkistä. Miellän koiran hajun niin vahvasti allergisiin oireisiini, että koen puolihätäännyksissä siitä jo jotakin. Tai sitten se on jotain pientä oiretta, mutta ei juuri sanottavaa. En kuitenkaan yski, en oikeastaan kutise, ja sellaista kutkaa, mitä yleensä saan siitepölystä, ei ole sitäkään ilmennyt. Itse asiassa koulun ilmanvaihto omassa luokassani on aiheuttanut pitkin talvea paljon hurjempaa kutinaa. Yhden Zyrtecin olen tän viikon aikana napannut, ja sekin tuntui olevan enemmän omia hermojani rauhoittaakseni.

Me otettiin parina päivänä koulun jälkeen päikkärit Hellin kanssa takapihalla. Se kun ei vielä lähde karkuteille, vaikka ei kai sekään päivä kaukana ole. Löhösin pihalla, laitoin käteni Hellin tassun päälle jotta heräisin, jos se hilpaisee, ja Helli painoi vielä päänsä käteni päälle. Oli aika kiva vetää siinä sikeät.

Takapiha on ihana! Kirsikka ja morsiusangervo kukkivat, kaikki on vaaleanvihreää. Vain meidän keskipihan terassin vieressä oleva omppupuu on kuollut, se näytti surkealta jo viime syksynä ja on nyt näköjään lopullisesti heittänyt henkensä. Ikivanhahan tuo jo olikin.

Tämä viikko tarjoili töissä Extreme Duudsonien vierailua, ensi viikolla luvassa Bel Canto – konserttia ja luokkaretkeä Tampereelle.

Liikunnan riemua?

Lämmin ja aurinkoinen päivä sai mut eilen päättämään, että nyt on hölkästä ollut enemmän kuin liikaa taukoa, ja eikun lenkkarit jalkaan ja puuskuttamaan pitkin kylän raittia. Eipä ollut hurraamista. Jaksoin hiukan pyrähdellä juoksuun kävelemisen lomassa, ja vajaan viiden kilsan matkalla (käytin Sportstrackeriä, tähän asti olen luullut tota reittiä kolmeksi kilsaksi) onnistuin jo niksauttamaan selkänikin. Se rangan piste, josta ylävartalo kiertyy luonnostaan askelten ja käsien liikeen tahdissa, muljahti ja vihlaisi ikävästi, ja vaikka venyttelin illan kaikkia mahdollisia Pilates-liikkeitä, jotka vaikuttavat ylärankaan, menin silti hieman tuskaisena nukkumaan. ÄRGH. Liikaa taukoa hölkästä. Liian vähän säännöllistä Pilatesta. Persuli sentään, tähän on tultava muutos.

Aamulla lihakset olivat yöunien aikana rentoutuneet, joten nikamajumi ei voinut olla paha. Niinpä, vaikka tänään tuntui tältä, 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

niin pelkällä pahalla sisulla lähdin uudelle lenksulle iltapäivätorkkujeni jälkeen, ja hyväähän tuo vain teki. Voi olla, etten huomisaamuna pääse sängystä ylös, mutta koska suurin osa Suomen kansasta kokee saman tiistaiaamuna, mä olen vain vuorokauden etuajassa.

Isänmaanpetturi

Sellaiseksi tässä lähinnä itseni tunnen, kun en juhlistanut eilistä itsenäisyyspäivää mitenkään. Lähdin aamupäivällä ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, jonne saavuin hyvissä ajoin todetakseni, että Lontoon lento saapuu perille myöhässä.

Siispä aikaa tappamaan teputtelemalla hiukan sinne sun tänne pitkän istumissession jälkeen, kunnes rojahdin portin viereiseen Starbucksiin litkimään piparilattea. Ja kun lento viimein oli laskeutunut ja tytär onnellisesti halattu, oli aika lähteä pitkälle ajolle kotia kohti.

Olin yhdeksän tunnin reissun jälkeen puoli kasilta kotona ja muistin, että ai niin, koekin pitää laatia vielä torstain toiselle tunnille. Jos mulla olisi ollut käytettävissä vanha koe, olisin epäilemättä käyttänyt sitä, mutta kun kyseessä on upouusi kirjasarja, niin eihän mulla ollut siitä laadittuna vielä ainuttakaan aiempaa koetta.

Tytär sai käsimatkatavaroissa tuoduksi ehjänä perille valikoiman John Lewisin lasisia joulupalloja ja kaikille pienet mince piet, jotka säästämme odottamaan jouluaattoa. Mä tykästyin noihin läpinäkyviin kovasti, kun Julia laittoi mulle kuvia Whatsappiin, että mitä haluisin, mutta koska niitä ei ollut saatavilla tuollaisessa paketissa kuin noita värillisiä, oli tyytyminen pariin. Ehkä sitten ensi vuonna lisää.

Mä olin tänä aamuna kyllä niin poikki, että kyhjötin suihkuhuoneen lattialla kyykyssä ja mietin, pystynkö menemään suihkuun ja lähtemään töihin, vai kaadunko sikiöasentoon ja jään siihen. Väsyn nykyään pitkistä ajomatkoista ihan tolkuttomasti, ja varsinkin pimeällä ajaminen ja keskittyminen saa mut ihan sippaamaan.

Ihmeellistä kyllä mä siitä sitten tokenin, kun pääsin suihkusta kirkasvalolampun, havupuujuoman ja kahvimukin ääreen. Ei tehnyt ees tiukkaa lähteä viemään naperoa soittotunnille työpäivän jälkeen. Käytiin Julian kanssa sinä aikana Gigantissa, sillä fröken tarvitsi Suomessa toimivan sim-kortin (oli unohtanut sen Brittilään) ja meikä puolestaan suojakuoren ihka uuteen kännyyni, jonka isäntä oli taikonut mulle synttärilahjaksi tiistaiaamuksi. (Mikä kamera siinä kännyssä! Nyt jopa MINUN kännykuvani onnistuvat!)

Noin 1,5 viikon havupuu-uutejuoman käytön jälkeen väittäisin, että litkulla on ainakin pientä vaikutusta. En tiedä, pitäisikö annostusta lisätä. Olen ottanut 1 dl aamuisin, kun juomaa saisi ottaa neljäkin desiä päivässä, ja toisen kerran noin tuntia ennen ruokailua päiväsaikaan. Voi olla, että ensi viikolla kokeilen toista desiä, katsomme miten tilanne kehittyy.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Valonkajoa kaamoksesssa

Yksi näiden pimeiden viikkojen isoimmista iloista on ollut käydä kuuntelemassa Mari-Anna Stålnacken luentosarjaa ”Usko ja elämä” Porin seurakuntakeskuksessa. Mari-Annan blogi ”Flowing Faith” on ilahduttavaa luettavaa sekin, ja kyseinen teologi on myös aktiivinen somen käyttäjä. Blogi löytyy mm. inspiroivimpien kristillisten blogien listalta, enkä ihmettele. Harvoin pääsee kuulemaan ketään näin syvästi ja aidosti positiivista puhujaa.

Luentoja on ollut joka toinen keskiviikko, enkä ole aina päässyt paikalle, ja nyt on jäljellä enää yksi kerta ennen joulua. Ilahduin ihan älyttömästi tänään, kun kuulin, että homma jatkuu keväällä. JESSS! Mä en oikein muista, milloin olisin lähtenyt kerta toisensa jälkeen jostain tilaisuudesta noin perinjuurin virkistyneenä ja voimaantuneena.

Mietin, että mikä Mari-Anna Stålnacken jutuissa niin suuresti puhuttelee. Positiivisuus on ihana asia, silloin kun se on aitoa, eikä päälleliimattua ”asenne ratkaisee” -besserwisseröintiä, eikä sellainen ole ehkä meissä suomalaisissa kovin tavallista. Sitäkin enemmän minua kuitenkin puhuttelee Mari-Annan kaikista puheista huokuva sataprosenttisen luja luottamus Jumalaan ja Hänen hyvään tahtoonsa. Eikä sekään ole tavallista suomalaisissa, ei edes suomalaisissa kristityissä. Suomalaista kristillisyyttäkin leimaa helposti jonkinlainen melankolinen pessimismi siitä, että huonosti käy, ellei varo sitä, tätä ja tota. (Tosin, kun tänä vuodenaikana katsoo ulos ikkunasta, ei tarvitse kauaa miettiä, mistä melankolia ja pessimismi suomalaisiin on pesiytynyt.)

Rankkasateesta huolimatta tuntui tänäkin iltana siltä, kuin kirkas auringonsäde olisi päässyt kaiken pimeyden keskeltä paistamaan suoraan sydämeen. Voin suositella Mari-Annan tilaisuuksia kaikille, joilla on mahdollisuus päästä häntä kuulemaan.

Ihmiskokeen toinen päivä havupuujuoman kanssa sanoo sitä, että mietityttää kovin, onko tämänpäiväinen tilanne sattuma ja onnenkantamoinen, vaiko onko juomalla jotain tekemistä sen asian kanssa, että täyden työpäivän ja sitä seuranneen koulutuksen jälkeen en ollutkaan nääntymässä ja kuollut ja päikkäreitten tarpeessa, vaan jaksoin lähteä aika lailla saman tien Poriin viemään tenavaa harrastukseen ja itse tuonne luennolle. En kyllä kahden päivän käytöllä oikein voi uskoa olevan vielä mitään vaikutusta.

TallennaTallenna

Testing, testing!

Ongelma nro 1: skandinaaviset höyhenet
Eli mitä tehdä, kun ei ole voittanut geenilotossa hiuslaadun(kaan) kohdalla? Kokeillaan tietenkin kaikki markkinoilla olevat ja sinne ilmestyvät tuuheuttavat tuotteet shampoomerkeistä muotoilumoussesuihkegeelitahnoihin. Ja joskus aina törmätään johonkin toimivaan, noin kerran sadasta. Jo ekalla käyttökerralla eli eilisaamuna tiesin, että nyt tuli osuma tuon Batisten volyymisuihkeen kohdalla. Kyseessä ei ole hiuslakka, vaan kuvailisin sitä lähinnä suihkemaiseksi hiuspuuteriksi, jos sellaista nyt voisi kuvitella. Aivan huippukamaa! Taidan ensimmäistä kertaa elämässäni (ilman permiksen apua) kulkea pipokautena ilman, että hiukset ovat liiskantuneet kiinni päälakeeni. Tai, siis, ne höyhenet. Skandinaaviset untuvat. Melkein syntyy illuusio oikeista hiuksista! Wiude!

Ongelma nro 2: tämä infernaalinen kaamos
Eikö siinä muka ole kylliksi, että aurinko laskee muutaman vaivaisen tunnin nousunsa jälkeen? Pitääkö sen nousun ja laskun välisen ajan vielä olla pilvistä, sateista, harmaata, märkää, mustaa ja synkkää? Välillä ihmettelen, että mikä idea on ollut luoda tänne pohjoiseen tällaiset olosuhteet. Että puolet vuodesta on pelkkää surkeutta.

Olen 20 vuotta käyttänyt kirkasvalolamppua ja viimeiset 10 vuotta syönyt jos mitä vitamiineja tämän kaamosajan kestämiseksi, ryhtynyt hölkkäämään ja vetänyt viime vuodet päikkäreitä kuin pieni lapsi. Nyt isännän täti vinkkasi minulle juomasta, josta olin kuullut jossain aiemminkin, Karin havupuu-uutejuomasta. Googlailin huvikseni arvioita ja mietteitä kyseisestä litkusta, ja löysin yllättävän paljon kehuja. Tosin myös yllättävän paljon sellaisia kehuja, että juomaa voisi luonnehtia taikajuomaksi, joka tehoaa kaikkeen jalkasilsasta aidsiin, eli mitä ilmeisimmin tuotteella on aika himmeän huuhaat placebo-vaikutukset.

Mutta yrittänyttä ei laiteta. Tänä aamuna kippasin kitusiini ensimmäisen desin tuota eliksiiriä, joka ei mielestäni maistunut nestemäisiltä havunneulasilta, kuten sitä joku netissä kuvaili, vaan nestemäiseltä havupuun kaarnalta. Eli ihan yhtä herkulliselta kuin voi kuvitella. Nähtäväksi ja raportoitavaksi jää, onko juomalla virkistävää vaikutusta, ja jos, niin missä määrin ja millaisella annostuksella. Mahdollisuudet ovat fifty-sixty. Olen joskus aikoinani kokeillut myös maca-jauhetta, joka ihan oikeasti tehosi, mutta tehosi sitten niin perusteellisesti, että olin koko ajan kuin kymmenen kahvipannullista kitanneena, sydän hakkasi ja kädet tärisivät. Ei ollut mun juttu. Jäämme siis odottamaan havupuujuoman vaikutuksia.

TallennaTallenna

TallennaTallenna