Kesäreissulla #5 Taidetta ja puntingia

Perjantaipäivä alkoi taidekotipläjäyksellä. Kettle’s Yard on Jim ja Helen Eden koti, jonka omistajat lahjoittivat vuonna 1966 yliopistolle sillä ehdolla, että se pidetään avoinna yleisölle (he olivat jo aiemmin pitäneet vierailijakierroksia kodissaan) ja että kaikki säilytetään tismalleen sellaisena kuin se aina on ollut. Jopa mukaanlukien sen keltaisen sitruunan, joka oli yksinään vadilla tuomassa esille taustalla olleiden harmaiden maalausten värit (sitruuna siis vaihdetaan säännöllisesti tuoreeseen).

Talo näytti ulkoapäin pieneltä, mutta olikin yllättävän suuri. Jokainen huone, ja tällä tarkoitan jokaista, myös wc:tä, on täynnä taidetta. Maalauksia on ylivoimaisesti eniten, mutta veistoksiakin löytyy. Tuoleille saa istua, niihin itse asiassa rohkaistiin istumaan, koska silloin näkee paremmin ne teokset, jotka on asetettu juuri siitä tuolista katseltavaksi. Kaikki teokset eivät siis olleet perinteisesti ylhäällä seinällä, tai keskellä seinää, vaan niitä oli myös lähellä lattianrajaa.

Paikka oli englantilaisen kodikas, mutta tila ja vaaleat seinät antoivat siihen myös skandinaavista fiilistä. Jokaisen esineen paikka oli kyllä ajateltu huolella.

Paitsi kuvataidetta, kodissa oltiin rakastettu myös kirjoja, viherkasveja ja veden siloisiksi hiomia kiviä, joita oli aseteltu pöydille ja tasoille.

Kettle’s Yard oli erittäin sympaattinen ja siellä oli yllättävän paljon katseltavaa. Pidin siitä, ettei se ollut mikään persoonaton galleria, vaan todellakin rakkaudella rakennettu aito koti.

Yksi reissuni kohokohdista oli päästä punting-veneeseen Cam-joelle. Julia, Maddy, Stine ja tämän poikakaveri Pablo plus minä vuokrasimme veneen yliopistolta. Maddy oli ohjannut venettä aiemminkin, joten ihan avuttomina emme joelle lähteneet. Törmäyksiltä ei silti vältytty, välillä oltiin rantaviivassa kiinni ja välillä toisissa veneissä, mutta sellaista se näytti olevan kaikilla muillakin harrastelijoilla.

Veneen ohjaaja seisoo perässä pitkän seipään kanssa hoitamassa vauhtia ja suuntaa, ja apuohjaaja(t) veneen keskellä voivat tiukan paikan tullen avittaa pienen melan kanssa. Maddy oli reipas punttaaja, mutta homma on raskasta, joten Pablo sai osansa, ja lopulta Juliakin halusi kokeilla.

Eipä ollut jälkikasvukaan turhaan käynyt salilla ja nyrkkeilytreeneissä. Hyvin sujui!  Stine hoiteli välillä apuohjaajana melaa, mutta meikä istui täydellisen ja mukavan hyödyttömänä ja vain ihailin maisemia, sorsia ja ohi- ja vastaanlipuvia veneitä.

King’s Collegen kohdalla käännyimme takaisinpäin. Päästyämme takaisin veneen vuokrannut työntekijä kysyi, tekisimmekö hänelle palveluksen ja noutaisimme vene numero kutosen karkumatkalta (jumittuneena päin seinää vähän matkan päässä) takaisin, ja Maddy ja Julia hoitivat homman hienosti kotiin. Meitä ei veloitetukaan vuokraamisesta palautettuamme kaksi venettä yhden sijasta, aurinko paistoi, venereissu oli ollut oikein kiva kaikkien mahdollisten itkupajujen sisään eksymisten ja Pablon lähes putoamisen kera, meitsi oli kärväyttänyt kaulansa uudelleen, ja kaikki olivat iloisia.

Illaksi olimme sopineet vielä ruokatreffit Nandosiin saman porukan plus Yuning-nimisen opiskelijakaverin kanssa. Mun piti ehdottomasti saada lämpimän päivän kunniaksi kunnon brittiläinen Pimm’s-drinkki, ja poikkesimme ennen ruokatreffejä The Eagle -pubiin, jossa tutkijat Watson ja Crick ilmoittivat löytäneensä DNA:n.

Pimm’s oli täydellistä. Sellaista kuin se vain Brittilässä voi olla. En tiedä, onko salaisuus sikäläisessä sitruunalimsassa.

Me olimme Nandosissa hyvissä ajoin, mutta muut tulivat jonkin verran myöhässä, ja niinpä siinä kävi niin, että osalle tuli todella kiire pistää ruoka poskeen, koska meidän piti olla puoli kasilta jo teatterilla Julian näytelmän esitystä katsomassa. Ällistyttävää kyllä, olimme siellä ajoissa, ja niinpä pääsimme viimeinkin katsomaan sitä, minkä parissa Julia oli niin ahkerasti häärännyt.

Eikä ollut häärännyt turhaan. Pidin erityisesti siitä, miten näyttelijät oli koreografioitu esittämään tapahtumia Aeneaksen kertoessa, mitä kauheuksia hänen kotikaupungissaan Trojassa oli tapahtunut. Myös näytelmän mainosjuliste on tyttären käsialaa.

Toisen näytöksen alussa näyttämön yllä leijui savukoneen tekemää usvaa. Yuning totesi, että labrassa näky olisi hälyttävä ja kaikki lähtisivät kiireen vilkkaa ulos. Kerroimme siinä porukalla muutaman stoorin palohälytyksistä, mutta hiljenimme, kun toka näytös alkoi. Kunnes. Valot syttyivät ja palohälytin soi! Tuottaja ilmestyi keskikäytävälle pahoittelemaan tilannetta ja ilmoittamaan, että kaikkien on siirryttävä ulos. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme takaisin sisätiloihin ja näytelmä saattoi jatkua.

Hälytyksen syyksi paljastui se, että joku oli jättänyt näyttämön oven auki, jolloin tekosavu oli päässyt myös takatilaan, jossa sitä ei kuulu olla, ja palohälyttimet olivat reagoineet siihen. Totesimme kyllä yksimielisesti, että jos palohälytyksen oli jossakin kohdassa tultava, se tuli sikäli hyvään saumaan, että monessa paljon intensiivisemmässä kohdassa se olisi pilannut fiiliksen täysin. Lopun kolmen itsarin keskellä (tietenkin, tämä on tragedia, lopussa kaikki kuolevat) palohälytys olisi ollut täysi fiasko.

Collegen teatteri on kyllä aika himmeä paikka. Rakennus on suht uusi, mutta teatteri on tehty neoklassiseen tyyliin parvekkeineen päivineen. Aikamoista. (Kuva lainattu netistä, siellä piti tietenkin pistää känny pois päältä.)

Näytelmä oli oiva päätös Cambridgen seikkailuilleni. Seuraavana aamuna kävimme vielä tankkaamassa kunnon aamiaisen ennen lähtöäni, ja koska matkassa olin minä, Lontoon päässä metro hajosi kesken matkan lentokentälle. Porukka ulos ja uutta odottamaan. Ja kun siihen toiseen metroon lopulta päästiin, se seisoi kymmenisen minuuttia paikoillaan aiheuttamassa lisähämmennystä. Ajoissa kuitenkin pääsin perille.

Mä olin käynyt Julian kanssa hankkimassa perheen miehille Cambridgen yliopiston paidat, ja peltitöntössä tuomani keksit syötiin yhdessä päivässä. Tunnustettava on, ettei mullakaan kauaa mennyt tuon kahvin tuhoamiseen.

Lentokentältä olin jo etukäteen päättänyt ostaa Daisy Twinklen, koska se on oikeasti tuoksu, jollaista olen kaivannut noin 40 vuotta siitä lähtien, kun joku yläasteaikaisista kirjekavereistani lähetti minulle pienenpienen pullollisen orvokintuoksuista hajuvettä. Mutta lentokentän kirjakaupassa sattui tietysti olemaan tarjous ”Osta 2, saat toisen puoleen hintaan”, ja koska Julian kaveri Hollie oli mulle ylistänyt ”A Little Life” -kirjaa, päädyin ostamaan sen plus hömppäkirjan sen kaveriksi, koska tiesin, että Yanagiharan teos olisi kehuistaan huolimatta myös rankkaa luettavaa.  Ruth Hoganilta mulla on jo edellinen kepeänpuoleinen teos ”The Keeper of Lost Things”.  Ja tottakai piti raahata myös karkkia Tax Freestä Onnille ja vähän isoveljellekin.

Kesäreissu oli oikein onnistunut matkakommelluksistaan huolimatta. Sen ainakin opin, että varaan ensi kerralla Suomen päässä enemmän väljyyttä siihen, miten kauan arvioin menomatkan lentokentälle kestävän!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #4 Labyrintti ja kuoharia

Yliopiston pääkirjasto on maaginen paikka, josta olen kuullut juttua paljonkin. Se, mille kovasti nauroin alunperin, oli se, että kirjat on siellä järjestetty teoksen koon mukaan. Ei kirjailijan mukaan, ei kirjan nimen mukaan, vaan kirjan koon mukaan. Systeemin nerokkuus valkeni mulle vasta kun järkkäsin omaa Lundia-hyllyäni ja tajusin, että saan samaan hyllykköön mahtumaan paljon enemmän kirjoja, kun laitan samankokoiset aina samalle hyllylle.

Julia oli uhkaillut mua, että joudun etsimään hänelle kaksi kirjaa, mutta onneksi se oli siltä osin vain uhkailua, etten joutunut tehtävään yksin, vaan hän suunnisti kanssani. Maagista kirjastossa ei nimittäin ole vain kirjojen järjestelysysteemi, vaan myöskin se, että se on aivan käsittämätön labyrintti, jossa jopa superpartiolaiswonderwomantyttäreni on eksynyt useampaan kertaan. Siis oikeesti EKSYNYT.

Kirjasto näyttää kuvassa pitkänomaiselta, mutta on oikeasti yhtä leveä kuin pitkäkin, neliö. Torni on täynnä kirjoja, joka kerros on täynnä kirjoja, varmaankin maan allakin on kirjoja. Kirjasto on ns. vapaakappalekirjasto, eli kaikesta, mitä Britanniassa painetaan, läheteään kirjastolle oma kappale, oli se sitten tieteellinen tutkimus tai sarjakuvalehti.

Aineiston valtavan määrän takia kirjoja etsiessään pitää mennä tietsikalle ja etsiä sieltä sen koordinaatit, eli ensin on sen siiven nimi, missä kirja on, ja sitten tulee perässä numerosarjaa, josta löytyy kerros ja huone ja hylly, oliko kenties jotain muutakin. Jättimäisistä tiloista huolimatta kirjasto on pursuamassa yli, joten ”overflow” -kirjoja on sijoitettu sivupöydille ja merkillisiin pinoihin, joissa lienee myös oma järjestyksensä, koska muutenhan etsiminen kävisi toivottomaksi. Aivan uskomaton labyrintti se paikka joka tapauksessa on, ja tiedän tasan tarkkaan, että minun suuntavaistoillani sieltä en viikkoon löytäisi pois, jos oikeasti eksyisin.

Näkymä yhdestä aineistosalista lukusaliin. Väliovet lasia ja jotakin metallitaideteosta, huhhuh.

Löydettyämme tarvittavat opukset suuntasimme yhden tenttisalirakennuksen pihalle kuoharipullojen kanssa. Julian kaverit Stine ja Maddy olivat lopputentissään, jonka jälkeen tutkinto on plakkarissa, ja silloin perinteenä on, että kaverit saapuvat kytikselle heti tentin jälkeen kastellakseen onnelliset urakastaan suoriutuneet sankarit kuohuviinillä. Maddyä ja Stineä oli tullut kastelemaan aika iso porukka, mutta myös muita veikeinä kyttääviä porukoita odotteli pihalla.

Tässä esimerkkiä traditioista. Keljuimmat heittivät vielä glitteriä uhriensa päälle lopuksi, ja sehän tarttuu tahmeaan kuoharin kostuttamaan ihoon kuin pikaliimalla.

Onnelliset Stine ja Maddy.

Pihalla oli kyllä melkoinen lätäkkö kuoharia kun kaikki onnittelijat olivat seremoniansa suorittaneet.

Me suuntasimme kaupungille muutaman collegen poikki, ja mä olin tietysti aivan lumoutunut sisäpihojen hyvinhoidetuista nurmikoista ja istutuksista, muratista ja vanhoista rakennuksista.

Tää oli muistaakseni Newnham College, ja olisko nyt ollut oppilaskunnan puheenjohtaja, joka aina saa asuttavakseen tuon keskimmäisen ”tornin” parvekehuoneen. Ei ihme, jos on paikasta kilpailua.

Murattikuva onkin sitten jostain toiselta pihalta, koska rakennuksen tyyli on aivan erilainen, mutten kuolemaksenikaan muista mistä.

Trinity Collegen alueella kasvaa sen omppupuun jälkeläinen, joka tiputti omenansa Sir Isaac Newtonin päähän. Alkuperäinen puu kasvoi Woolsthorpe Manorissa.

”The Theory of Everything” -leffan kuvauspaikkoja Trinityssä.

Aivan kaupungin keskustassa on Great St Mary’s Church, jossa pidettiin Stephen Hawkingin hautajaiset.

Kaikki vaivannäkö koristelun suhteen on ennen muinoin ollut jotain aivan megalomaanista. Täällä esim. jokaisen penkin päätyä koristi käsin veistetty eläin, joka penkkirivissä eri, ja sen takana aina samanlainen Ranskan lilja. Ei eletty 3D-tulostinten aikaa, ei.

Mulla ei ollut mitään suuria shoppailutarpeita, mutta Cath Kidstonilla pitää joka kerta Brittilässä käydä. Siellä oli ale, joten perinteisten keittiöpyyhkeiden lisäksi törsäsin uuteen kesäkassiin.

Koska Lush osui sekin reitille, ei sielläkään voinut olla poikkeamatta. John Lewisiltä me kyseltiin kuninkaallisen vauvakaman perään, mutta kaikki oli jo myyty. Sen sijaan Harryn ja Meghanin häiden kunniaksi painettu muki vielä löytyi.

Ihan erikseen ja vartavasten me pyöräiltiin joenvartta eri collegeiden boathousien ja siellä harjoittelevien soutujoukkueiden ja näiden jokilaivojen ohi Beehive Centeriin, josta löytyi isoja eri alojen markettimyymälöitä. Me menimme lemmikkieläinkauppaan ihmettelemään, mitä kaikkea koirille on keksitty valmistaa, ja valitsemaan Hellille tuliaisia.

Kaksi pussia palkitsemisnamuja, vetonarullinen pallo (jollaista en Porista löytänyt), vinkuva apina ja kana, joka sanoo KVÄÄK (tai perheen mielestä enemmänkin röhkii, mutta mä tiedän ettei se röhki, koska viereisessä laarissa oli possuja ja NE sanoi RÖHHH). Kanasta tuli supersuosikki heti kättelyssä. Siinä on just sopivan nystyinen pinta, mukavia ulokkeita järsittäväksi, ja mojovinta on tietysti se ääni.

Illan vietimmekin sitten leffassa katsomassa huonoa elokuvaa, jonka minä olin valinnut. Jotenkin raukka olin onnistunut kuvittelemaan, että ”The Book Club” olisi tehty yhden lukemani kirjan perusteella, ja koska olin nähnyt pikaisesti, että siinä on Diane Keaton, homma oli sillä selvä. – Mistake. Major mistake.

Tajusin aika alkumetreillä, että tämä ei ole nyt ollenkaan se stoori, jonka olin lukenut, ja myöhemmin päähäni pälkähti, että tarkoittamani kirja taisikin olla, ei pelkkä ”The Book Club”, vaan ”Jane Austen Book Club”, joten metsään meni. Tytär sanoi aika osuvasti, että ikäihmisten rakkausongelmista oli tehty teinileffa, eikä siihen ole juuri lisäämistä. Muutamaa hauskaa kohtaa lukuunottamatta homma oli litteä kuin pannukakku. – Mutta hei, oli hyvä mennä nukkumaan ja tietää, että seuraavana iltana olisi sivistävämpää katsottavaa, kun mentäisiin Downing Collegen teatteriin siihen Marlowen näytelmän esitykseen.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #3 Ulkoilupäivä

Keskiviikkoaamu valkeni huomattavasti aurinkoisempana ja lämpimämpänä kuin tiistai. Oli mitä oivallisin sää lähteä tutustumaan yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan.

Julialla on oma fillari, ja mulle vuokrattiin keltainen Ofo kännykkäsovelluksella. Minähän en tohtisi polkea pyörällä edes keskellä Poria, mutta siellä mä sitten viipotin keskellä Cambridgea vasemmanpuoleisessa liikenteessä tyttären vanavedessä, eli mitä tytär edellä, sitä äiti perässä. Cambridge on Britannian pyöräilevin kaupunki, ja autoilijat ottavat pyöräilijät todella hienosti huomioon. Voin ihan liioittelematta sanoa, että nillä matkoilla, mitä siellä poljin, Porissa ylitseni olisi ajettu jo ainakin kymmenen kertaa.

Ofo oli ilahduttavan värinen, kevyt nostaa, mutta helkutin raskas polkea. Jälkikäteen nauroin sille, miten poljin jälkikasvun perässä tuskan irvistys naamallani, ja kauempaa katsottuna joku jalankulkija luuli ilmettäni leveäksi hymyksi ja aikoi ensin itsekin hymyillä iloisesti takaisin, mutta lähempänä huomasikin, mikä on totuus, ja silloin naisparan naama lupsahti alkaneesta hymystä ällistyneeseen venähdykseen.

Mutta se kasvitieteellinen puutarha  –  oi kauneutta! Minun kuvasilmälläni ja taidoillani sitä ei filmille vangita, mutta nättiä oli, aurinko paistoi, linnut lauloivat.

Kasvitieteellisestä matkamme jatkui toiseen puutarhaan naapurikunnan Grantchesterin puolelle. Tällä kertaa minä sain Julian fillarin ja Julia otti Ofon, joten minäkin pysyin vauhdissa mukana. Fillareilla olisi voinut päästä perillekin asti, mutta koska valitsimme joenvartta kulkevan maisemareitin, jätimme pyörät vehreän kujan päähän ja jatkoimme matkaa kävellen.

Joen rannalla oli paljon viimeisten kokeidensa jälkeen huojentuneita opiskelijoita pitämässä piknikkejään, kuten myös koirantaluttajia ja -uittajia. Paluumatkalla näppäilin kuvia maalaismaisemasta ja lehmistä, jotka olivat ensin sitä mieltä, että lähtevät porukalla meidän peräämme. Mennen tullen oli kyllä kävelyreitti täynnä kunnioitettavan kokoisia liukumiinoja.

Jos joskus elämässäni tulee tilanne, että voin muuttaa minne haluan, muutan Grantchesteriin. Voi hyvä tavaton niitä kauniita, pieniä taloja herttaisine puutarhoineen! Miksi, oi miksi Suomessa on ilmasto, jota ei ole tarkoitettu yhdellekään elävälle olennolle? Ei täällä kasva ruusuköynnökset eikä muratti, ja jos joku onnistuu jonkun ruusun pitämään kesän ajan hengissä, niin kyllä sen talvi sitten tappaa. Olisin halunnut kiivetä pensasaitojen yli tai läpi kuvaamaan ihmisten pihoja ja taloja, mutta sekä kiinteistöjen omistajilla että virkavallalla olisi saattanut olla siihen jotakin huomauttamista.

Kohteemme oli ihana The Orchard, tea garden. Suhteellisen laajalla alueella kasvavien omenapuiden varjossa oli siellä, täällä puutarhapöytiä ja -tuoleja, joissa saattoi paistatella päivää tai lukea kirjaa, ja nauttia tietenkin pienestä ravintolarakennuksesta saatavia virvokkeita ja ruokia. Seljankukkamehu maistui taivaalliselta hikisen kävelymatkan jälkeen, ja söimme ensin myös lounasta, ja kohtuullisen torkku- ja lukutuokion jälkeen myös teetä (minä petturi kahvia) ja skonsseja. Mulle opetettiin nyt tarkkaan, miten skonssi oikeaoppisesti syödään, eli se kuuluu halkaista kahtia, ja laittaa päälle hilloa ja clotted creamia ja syödä puoliskot erikseen. Siitä, kuuluuko skonssin päälle ensin hillo vai clotted cream, on kuulemma kaksi koulukuntaa. En enää edes muista, miten me teimme (varmaankin kerma ensin?), mutta taivaalliselta maistui.

Niin kauan me siellä lojuimme ja niin suloista oli auringon lämmössä torkkua, että meitsi poltti kaulansa. Se, mitä pyöreä kaula-aukkoni dekolteesta jätti auringon armoille, näytti illalla intiaaniheimon punaiselta kaulakorulta. Eikä mitään after sun -juttua ollut saatavilla. Vasta seuraavana päivänä kävin Bootsista ostamassa aloe vera -geeliä.

Tämän retkeilyn päätteeksi palasimme hikisinä ja suihkun tarpeessa takaisin opiskelijakämpälle, jossa aloimme valmistautua illan Formal Dinneriin. Niin paljon porukkaa oli liikekannalla lähdössä juhlimaan loppunutta tenttikautta, että suosituimpiin (lue: hienoimpiin rakennuksiin) collegeihin Formal-liput oli loppuunmyyty jo ennen kuin tytär ehti niitä tilata. Hän oli hankkinut liput Queen’s Collegen Formaliin, joka oli tällä haavaa aika pieni tilaisuus, eli sali ei ollut läheskään täynnä, mutta minä olin oikeastaan helpottunut. Tämä oli ainut juttu, mitä olin hieman jännännyt, että osaanko käyttäytyä ihmisiksi, mutta pienimuotoisen luonteensa takia se ei ollut pahinta mahdollista jäkitystä. Säännöt silti kerrattiin minulle ennen lähtöä: Kun opettajat saapuvat omaan pöytäänsä ja lopuksi lähtevät siitä, nouse ylös. Alkuun kumautetaan kongia ja joku lukee latinankielisen ruokarukouksen. Sen jälkeen ei saa poistua ennen latinankielistä loppurukousta, ei edes vessaan, ellei halua saada koko joukon huomiota ja yletöntä paheksuntaa osakseen, joka Brittilässä on tietenkin pahempaa kuin kuolemantuomio.

Minä pynttäydyin kevätjuhlamekkoon ja jälkikasvu kaapuunsa, joka on opiskelijoille pakollinen Formal-asu.

Mun palanut kaulani loistaa aika mojovasti tossa kuvassa ja kyllä sen ikään kuin tunsi, että kaulalla roikkui myös koru, vaikka kevyt olikin

Perillä Queen’s Collegessa en juuri kehdannut kuvia näpsiä. Tämä osa oli modernia rakennusta, vaikka kyseisellä collegella on kuulemma myös juhlava, vanhanaikainen harrypottersali. Vieressämme istui joukko taloustieteilijöitä, joiden kanssa virittelimme kohteliasta ruokapöytäkeskustelua. Kolmen ruokalajin ateria oli varsin täyttävä; alkuruuaksi kalaa, pääruuaksi kanaa ja coucousta, jälkiruuaksi suklaa-pekaanipiirakkaa kahvin kera. Minusta omituista oli se, että Formaliin vietiin omat viinit, ostimme kuvassa näkyvän pullon hetkeä ennen eventtiä collegen baarista. Virallisten sääntöjen mukaan viiniä ei saa viedä salista pois, mutta nyt oli niin pieni päivällisseurue, että tästä säännöstä lipsui aika moni.

Täytyy sanoa, että se jälkkäri oli sen verran kova pala, että ruokaa tuntui pursuavan korvistanikin ulos, kun köpöttelimme kotiinpäin korkkareissamme, ja nyt nimenomaan köpöttelimme  –  tällä kertaa minä, joka melkein aina kuljen koroissa, olin se, jonka vauhtia tytär puolestaan joutui himmaammaan.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #2 English breakfast ja sulatuskävelyä

Jostain syystä Cambridgen opiskelijat eivät käytä julkista liikennettä. Kaikkialle kävellään tai pyöräillään. Minua oli varoitettu, joten otin lenkkarit mukaani, enkä muissa kävellytkään Formal Dinner -iltaa lukuunottamatta. Käveleminen sinänsä on ok, kyllähän Lontoossakin on tullut käveltyä jos jonniinmoiset matkat, mutta jestas sitä tyttären vauhtia! Siellä aktiivisesti treenaava, hoikka jälkikasvuni pyyhälsi kuin viitapiru tajuamatta, että 30 vuotta vanhemmalla, reilusti yli 10 kiloa painavammalla ja talven aikana satunnaisesti hölkänneellä äitimuorilla on vaikeuksia pysyä perässä.

Tyttären takaraivo tuli tuli tutuksi muutenkin, sillä Cambridgen jalkakäytävät ovat niin kapeita, ettei niissä vierekkäin voi kulkea, kun kuitenkin koko ajan on vastaantulijoitakin.

Historia, koulutus ja tiede näkyy kaikkialla. Heti ensimmäisenä aamuna ohitimme kuuluisan Mathematical Bridgen, joka tarinan mukaan on Isaac Newtonin suunnittelema alunperin niin, että siinä ei tarvittu nauloja ollenkaan. Myöhemmin opiskelijat halusivat tietää, miten silta oli rakennettu, purkivat sen osiin, mutta eivät osanneet koota uudelleen. Kiva tarina, muttei totta, sillä Newton kuoli 22 vuotta ennen sillan rakentamista.

Me suuntasimme Fitzbillliesille syömään tuhdin englantilaisen aamiaisen, joka on aina yksi mun matkani kohokohdista. Ainut asia, mikä minua hämää, on se, että vaikka mukana tulee voinappi, jolla on tarkoitus voidella paahtoleipä, niin leivänpentele on aina upotettu jonnekin munakokkelin ja tomaattien alle niin että se pitää kaivaa sieltä esiin. Mutta muuten, ah autuutta! Voisin laulaa ylistysaarian joka kerta haukatessani sieniä ja pekonia.

Eka kohteemme oli The Fitzwilliam Museum, joka oli minusta kiva, kuin British Museum pienoiskoossa. Eli katseltavaa oli paljon, mutta nääntymystä ei tullut. Sen pystyi ottamaan haltuun ja katselemaan asioita loppuun asti kiinnostuneena.

Kaikkea mahdollista löytyi turnajaisvarusteisesta ritarista ja aseista pienenpieniin posliinifiguureihin. Cupidoista olisi voinut koota oman vitriinin nimellä ”Kerää koko sarja”: Cupido lehmipoikana, Cupido juomanlaskijana, Cupido maalarina… Uskonnollisia maalauksia oli myös paljon, joko ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemuksesta tai Mariasta Jeesus-lapsen kanssa. Huomio kiinnittyi siihen, että etenkin maalauksissa Jeesus-parka oli vauvana äärettömän ruma, toinen toistaan karmeampia versioita rinta rinnan.

Tämä Madonnan sylissä istunut Jeesus-lapsi näytti harvinaisen ovelalta, kuin sillä olisi jokin ilkeä suunnitelma mielessään. Naureskelin vähän sitä, että ilmettä ei saanut edes täysin kuvattua kameralla, livenä ilme oli huomattavasti suunnitelmallisempi.

Kuvia olisi voinut napsia loputtomiin, mutta tiesin kokemuksesta, että minun taidoillani se olisi aika turhaa. Olin sitä paitsi jättänyt järkkärin kotiin ja lähtenyt kevyesti reissuun vain kännykkäkameran kanssa. Ihan mainiosti pärjäsin silläkin.

Museon kaupasta ostin luokkahuonettani varten punttaavan ankan (Cam-joessa kulkee monen eri firman veneitä, joita ohjataan pitkällä seipäällä työntelemällä, mutta myös yliopistolla on omia ”puntteja”), ja kotiin tietenkin pakollinen tea towel, joka oli itse asiassa kasvitieteellisen puutarhan markkinoima  –  sinne menisimme seuraavana päivänä.

Museon jälkeen kävimme ensin kahvittelemassa Julian kavereiden Aimeen ja Hollien kanssa, ja sitten kävimme viemässä tavaroita Downing Collegen teatteriin. Samana iltana oli saamassa ensi-iltansa Marlowen näytelmä, jossa Julia toimi apuohjaajana. Istuin takarivissä somettamassa, kun näyttelijät, ohjaaja ja jälkikasvu pitivät neuvonpitoaan, ja vihdoin viimein, noin kolmen aikaan iltapäivällä, tunsimme olevamme nälkäisiä tuhdin aamiaisemme jälkeen. Lounas tyttären ”lempiperunapaikassa” (jäätävän iso uuniperuna chili con carnella täytettynä), ja sitten, ah, sitten, kirjakauppoihin!

Cambridgessa on Waterstones, mutta vielä ihanampi siellä on Heffers. Itkin sisäisiä kyyneleitä siitä, että a) en ollut voittanut lotossa ja b) minulla ei ollut mukanani omaa rekkaa, jolla olisin voinut kuljettaa kuorman kirjoja kotiin. Voi hyvä tavaton. Suomessa ei ole yhtään kirjakauppaa, joka olisi ihan oikea kirjakauppa. Meillä kirjakaupat ovat pieniä putiikkeja, joissa on ehkä yhden minisen hyllyn verran kirjoja kustakin aiheesta, sitten löytyy toimistotarvikkeita ja askartelutarvikkeita ja sisustuskamaa ja palapelejä. Brittilässä voi upota kirjakaupan sisään, antaa sen viedä, ja viettää loputtomasti aikaa eri kerroksissa hyllyjen välissä lipuen, kirjoja silmäillen ja tutkien ja selaten. Porissa kun astut Suomalaiseen Kirjakauppaan, niin jo olet puolessa tunnissa tsekannut koko tarjonnan.

Yllä olevien kirjojen lisäksi ostin Julialle Haruki Murakamin ”Men Without Women”, jonka odotan itsekin saavani lukea myöhemmin.

Aika haipakkaa meillä kyllä piti, sillä puoli kuudelta meidän piti olla jo King’s Collegen kirkon Evensongissa. Tytär oli päättänyt, että mun pitää nähdä kyseinen kirkko ja etenkin kuulla kirkon kuuluisaa kuoroa.

King’s College on aivan Cam-joen rannassa, sen erottaa joesta vain valtava nurmikenttä. Huvittavaa on, että joen toisella puolella, aivan kaupungin keskustassa, laiduntaa lauma lehmiä kaikessa rauhassa.

Kirkko on järisyttävän kokoinen, joten sitä ei voinut pihalta käsin edes kokonaan kuvaan saada. Nurmikoille astuminen kun on ankarasti kiellettyä, sen saavat tehdä vain Fellow’t, eli yliopiston opettajat. Sisältä kirkko oli sanoinkuvaamattoman upea. Jouduin lainaamaan alla olevan kuvan netistä (kattoa olisi voinut ihailla niska kenossa loputtomiin), sillä kuvaaminen oli tietenkin ankarasti kiellettyä, olihan kyse kuitenkin jumalanpalveluksesta.

Meidät laitettiin istumaan kuoron taakse, joten saundi oli perfect. Varmaankin täydellistä kirkkolaulua niiden mielestä, jotka asian päälle ymmärtävät, eikä minulla valittamista ollut, mutta on tunnustettava, että kaikki 1500-1600 -lukujen kirkkomusiikki kuulostaa minusta samanlaiselta. Minun huomioni taisi olla enemmän arkkitehtuurissa kuin musiikissa…

Evensongin jälkeen olimme niin poikki, ettemme jaksaneet edes lähteä kaupungille syömään. Minulla painoi takana edellisen päivän reissaus + kolmen viikon univelka (kiitos karvakuonoisen vauvamme), tytär puolestaan oli valvonut toissayön lavasteita valmistaen. Tilasimme netin kautta ruokaa kotiovelle ja katsoimme yhdessä Netflixistä Ali Wongin ”Hard Knock Wife” -esityksen, aivan hulvatonta stand-up -komiikkaa, jolle nauroin vedet silmissä

Viimeiseksi illalla raahauduimme vielä ylös Castle Hillille katselemaan auringonlaskua ja maisemia. Cambridge kylpi illan viimeisissä auringonsäteissä kultaisena.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesäreissulla #1 Takkuava lähtö

Olin varannut lennot Cambridgeen tytärtä moikkaamaan jo talvella, mutta pääsy Helsinki-Vantaalle ja sieltä pois oli vielä vaiheessa. Päädyin isännän suosituksesta ottamaan menomatkalle junaliput, koska Helliä ei raatsinut koko päiväksi jättää Onnin vahdittavaksi. Aioin ensin tulla junalla takaisinkin, mutta koska yö Glow-hotellissa olisi siinä vaiheessa varattuna maksanut muikeat 180 euroa, ylipuhuin isännän noutamaan mut kentältä.

Ja ei kun matkaan kuin Lentävällä Kalakukolla konsanaan, iloisena istuin Pori-Tampere -junassa, kunnes jonkun kanssamatkustajan tuttava soitti tälle ja ilmoitteli, että Tampereella palaa justiinsa se rautatiesilta, josta meidän pitäis mennä. Sitten kaikki selaamaan tilannetta Iltiksestä ja tapahtumahuoneesta. Iltiksessä luki, että pohjoisesta saapuvat junat pysähtyvät Nokialle, ja sieltä on bussikuljetus Tampereen rautatieasemalle. Hörönlöröä! Me pysähdyimme kyllä Nokialle, mutta konnari ilmoitteli flegmaattisella äänellä kajareista, että ei ole jatkokuljetuksista mitään tietoa. ”Jos teillä on joku kiire, niin hommatkaa ite kyytinne ja hakekaa korvauksia VR:ltä.”

Just joo. Kauheeta laukkaa taksiasemalle, joka oli onneksi vain 50 metrin päässä. Ei takseja missään. Yksi Kööpenhaminaan menijä soittelemaan taksinumeroon, ja malttamattomina odotimme, että tulisi nyt joku. Lopulta paikalle porhalsi tilataksi, johon mahtui 8 henkeä, ja vaikka kuljettaja painoi kaasua ihan kiitettävästi, jännäsimme kovasti, ehtisimmekö seuraavaan junaan vai ei. Liikenne oli tietysti rautatieaseman kohdilla tukossa, joten taksikuski heitti meidät alikulkukäytävän suulle, josta porukka laukkasi pää kolmantena jalkana kohti Tikkurilan junaa. Olin minuuttia ennen lähtöaikaa junassa, joka kyllä armeliaasti jäi odottelemaan muutamaksi minuutiksi niitä, jotka eivät olleet yhtä nopeita. (Korkkarit jalassa ja yli 14 kilon matkalaukun kanssa aikamoinen suoritus multa, jaoin itselleni henkisen Olympiamitalin.)

Jostain syystä edellinen Helsingin juna ei ollut sekään lähtenyt, joten yhdessä junassa oli nyt kahden junan porukat, eivätkä istumapaikat pitäneetkään paikkaansa. Raahauduin turhaan junan läpi nelosvaunuun, ja lopulta lätkähdin istumaan vanhemman daamin viereen, joka oli svenskspråkig, ja minähän en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Muistin sanoja, joita en edes tiennyt muistavani. Vi hade det så roligt och hon var på väg till sitt barnbarn som hade fått en dotter i februari. Neljän sukupolven naiset olivat lähdössä yhdessä Kreetalle.

Ei ollut kyllä tämänkään junan konduktööri ihan täydessä vedossa. Kaikki ottivat tietenkin esille lippunsa, kun tämä saapui junavaunuun, mutta mies torjui ne yhdellä kädenliikkeellä. ”Emminä joua teijän kaikkien lippuja kahtommaan, tässä on nyt kahen junan väki samassa, multa menis ikä ja terveys jos alkasin niitä käyä läpi.” Ilmoitimme hänelle, että junan kuulutukset eivät olleet kuuluneet meidän vaunuumme. ”Emminä siellä mittään tärkiää sanonut, kohan itekseni joutavia löpisen.” Ja poistui seuraavaan vaunuun.

Tikkurilassa toinen vaihto, ja Helsinki-Vantaalla saatoin viimein huokaista helpotuksesta. Portilla odotellessani seurasin monen muun matkustajan tavoin Niko-nimisen nuoren miehen edesottamuksia, ja toivoin mielessäni, ettei riiviö istuisi koneessa lähelläni. (Olen muuten aika satavarma siitä, että tenavan nimen kirjoitusasu on Nico. Neljä-viisivuotias kovaääninen miehenalku, jolla oli lyhyt sänkitukka taakse kasvamaan jätettyjä pitkiä haituvia lukuunottamatta. Olen valmis pistämään pääni pantiksi nimen c-kirjaimesta.) Pikkukaveri kiipeili muiden matkustajien selkänojilla, kännyköiden latauspisteen päällä, juoksenteli holtittomasti sinne sun tänne, ja vanhemmat yrittivät turhaan hokea ”nyt-kyllä-rauhoitut”. ”TULPA KIINNI, tenkin tyhjäntoimittaja!” karjui tenava ja juoksi entistä kiivaammin. Sitten laulutaitoja: ”TUTANNALLA OLI VENE JA TE TANOI PUM-PUUUMMM!!!” ”PIPPELILLÄ OLI VENE JA TE TANOI PLLLLRRRRFFFFFFF!!!” 

Siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, osuin tämän perheen taakse ja katselin vaivihkaa niiden lippuja. Helpotuksen huokaus! Rivi 30! Mulla oli rivi 10.

Lentokoneeseen päästyäni matkustajille ilmoitettiin, että odottaisimme koneessa lähtöä yli puoli tuntia. Lontoon kaikki neljä lentokenttää olivat siirtyneet juurikin tuona päivänä uuteen tutkajärjestelmään, jonka ansiosta kaikki sinne saapuva liikenne oli myöhässä. Tässä kohtaa siunasin onneani, että olin ottanut junalipun, jolla saattoi matkustaa mihin aikaan tahansa päivästä.

Heathrow’lla en kyllä enää siunannut onneani, sillä ne helskutin junaliput piti printata siellä automaatista ulos (ei, niitä ei voinut printata etukäteen netistä) sähköpostissa olevan koodin avulla, mutta vaikka netissä vakuutettiin että automaatti löytyy kakkosterminaalista ”in the central terminal area” Heathrow Expressin tiskiä vastapäätä, sellaista ei siellä ollut, eikä kukaan tuntunut tietävän siitä mitään. Lopulta sain joltakulta kentän työntekijältä ohjeen kulkea portaita alas käytäviä pitkin Undergroundiin, josta löytyisi rivi lippuautomaatteja. Ja minähän kipitän. Ja kipitän. Heathrow’n tunnelit ovat ihan mukavan pitkiä ja kuumia. Metroporttien luona on lippuautomaatteja, mutta kaikki Oyster-cardille. Kysyn neuvoa Undergroundin porttien luona olevilta työntekijöiltä. Karmea intialainen aksentti. Ymmärrän sen verran, että takaisin on mentävä, ja jossakin lukee, että lippuja. Kipitin kilometrin takaisin niitä saunaan verrattavia käytäviä ja näen lopulta isot kirjaimet: ”Trains to Central London, tickets here” ja nuolen, joka osoittaa ylös portaita.

Arvatkaa, missä olen, kun nousen ne raput ylös? Juu. Olen siinä samassa pirun terminaaliaulassa, josta alunperin lähdin liikkeelle. Verenpaineeni alkaa nousta.

Uusi kyselykierros. Kukaan ei tiedä mitään muista junalipuista kuin metrosta tai Heathrow Expressistä. Lopulta jostain löydetään vanhemmanpuoleinen työntekijä, joka neuvoo minut takaisin maanalaisiin tunneleihin, mutta osaa neuvoa, että ennen metroportteja on Heathrow Expressin pieni tiski, mistä kohtaa lähtee sivukäytävä, jonka perällä automaatit ovat. Kello on miljoona, kun käpytän kolmatta kertaa sitä samaa käytävää, mutta toden totta, lähes metroaseman luona on pieni pöytä ja Heathrow Expressin pahviständi, joihin en kiinnittänyt aiemmin huomiota, ja kyllä, kun poikkean pääkäytävältä, löydän lopulta automaatit. Junalippujen printtaus, ja kiireesti metroon, ja kohti King’s Crossia.

Ne, jotka Lontoota tuntevat, tietävät, että Heathrow on valovuosien päässä King’s Crossilta. Piccadilly Linen metrolla saa lähes ajaa linjan päästä päähän, ennen kuin on perillä. Ulkona on pilkkopimeää, kun juna kulkee osan matkasta maan päällä, eikä minulla ole aavistustakaan, ehdinkö viimeiseen Cambridgen junaan vai en. Olen umpiväsynyt ja manaan matelevia minuutteja, ja jokaista asemaa, jossa pysähdymme. Vaunussa istuu muutama muukin uninen matkustaja, ja väkeä alkaa oikeastaan tulla sisään vasta Piccadilly Circusin kohdalta.

King’s Crossilla laukkaan taululle katsomaan, pääsenkö vielä Cambridgeen vai joudunko etsimään yösijaa jostain. Kolmen minuutin päästä on lähdössä juna, ja siitä seuraava onkin peruttu. Laituri numero 0 (kyllä, nolla!) löytyy kuitenkin helposti, juna tulee ajallaan, ja on runsaan tunnin kuluttua Cambridgessa. Julia kipittää mua vastaan juna-asemalle, ja otamme yhdessä taksin hänen collegensa asuntolaan. Tytär on niin vieraanvarainen, että luovuttaa mulle sänkynsä ja nukkuu itse patjalla lattialla, vaikka olisin kyllä voinut itsekin nukkua siinä. Sammun kuitenkin kuin saunalyhty päästyäni vuoteeseen huoneessa, joka on niin brittiläinen kuin olla ja voi. Erkkeri-ikkunat, yksinkertaiset lasit, ikkunan saa auki ylös nostamalla, ikuistahrainen kokolattiamatto, huonekorkeus varmaan yli kolme metriä, maailman raskain ovi, jossa pyöreä ovennuppi, kaapin sisästä löytyvä lavuaari, jossa voi pestä hampaansa.

Nukahdan autuaan tietämättömänä siitä, että tulevina päivinä kävelisin enemmän kuin koko kuluneen vuoden aikana yhteensä.

 

TallennaTallenna