Mä en aikonut tehdä eilisellä reissulla mitään muita ostoksia kuin kirjasellaisia Akateemisesta, mutta kuten jo eilen totesin, poikkesimme syömään Myllyssä, ja kuinka ollakaan, törmäsin heti putiikkiin, jossa toimi sekä vaatemyymälä että Inglotin myyntipiste. Ja Inglotilla oli menossa kaikista meikeistä ”Osta 3, maksa 2” -kampanja. Ei siihen kovin kauaa tarvittu, että olin valikoinut itselleni kesäisen yhdistelmätrion. Pitänee keksiä jokin järjellinen säilytysjärjestelmä ”ylimääräisille napeille”. Mulla niitä palettipohjia on muutama, mutta kaikki nappini eivät mahdu niihin. Hmmm.
Toinen hairahdus, joka ei oikeastaan ollut edes hairahdus, sattui kulkiessani Stockan kosmetiikkaosaston läpi. Olin juuri lukenut Better Naildayn Sissin hehkutuksen Vaselinen kosteuttavasta suihkeesta ja ajatellut, että pidän silmäni auki, jos satun törmäämään tähän jossain. Ja Stockallahan mä sitten törmäsin. Puolustuksekseni on sanottava, että hairahdukseni maksoivat yhteensä vain 20e, sillä luomivärinapit lähtivät matkaani 14 egellä ja Vaselinen suihke oli jotain kuutisen euroa.
Etsin Akateemisesta epätoivon vimmalla sopivan paksua muistikirjaa, jossa olisi tyhjät, valkoiset sivut laadukasta paperia, ja olin jo luovuttamassa, kun paperiosaston puolelta ulos mennessäni löysin Leuchtturmin oman telineen ovenpielestä! Auuuuuu!!! Mä olin näitä kuolannut jo netistä, mutten ollut malttanut tilata. Hipelöityäni ensin sinistä, sitten turkoosia ja sen jälkeen vihreää päädyinkin lopulta sitruunankeltaiseen ilopilleriin. Sisäinen muistikirjafriikkini kehräsi tyytyväisyydestä (toivottavasti vain sisäisesti, olisi tosi noloa jos olisin hyrissyt siellä ääneen, muttei sekään mahdotonta ole).
Ilahduin ihan älyttömästi myös löydettyäni Bill Brysonin uusimman kirjan, sillä olin unohtanut tämän pois viimeisimmästä Amazon-tilauksestani, ja olin ehtinyt harmitella juttua jo moneen kertaan. Joél Dickerin romsku lähti mukaani ihan vain takakansia tutkimalla, ja non-fictionista löysin Helen Russellin tanskalaiskokemukset.
Nyt luen ihan vauhkona ”He eivät tiedä mitä tekevät” -romaania, sillä kutkuttaa ihan sikana päästä Brysonin kimppuun. Tosin on myönnettävä, että Valtosen teksti on koukuttavaa jo sinänsä, ja etten olisi uskonut (tämänkään) Finlandia-palkitun kirjan oikeasti olevan hyvä. Siis tälleen maalaisjärjellä katsottuna hyvä. Että on niin kuin mielenkiintoinen ja että tekstissä on kunnon imua. Käsitykseni siitä, että Finlandia-palkitut ovat übertaiteellisia ja raskaita älykköpläjäyksiä, sai jälleen kolhun.
