Me aloitimme synttäripäiväni vieton syömällä aamiaista The Wolseleyssa, hotelli Ritzin vieressä sijaitsevassa perinteikkäässä kahvila-ravintolassa. Paikka on suosittu, joten varaus pitää tehdä hyvissä ajoin etukäteen, ja meilläkin näytti jo siltä, ettemme pääse sinne, mutta satuin bongaamaan nettivarauksista ilmeisesti peruutusajan, sillä ekalla yrittämällä vapaata aikaa ei siellä näkynyt.

Suosiosta kertoo sekin, että Ritzinkin vieraita käy aamiaisella tällä puolella. Tosin voin kyllä vakuuttaa, että porukkaa on ihan laidasta laitaan, joten siellä ei tunne mitenkään olevansa väärässä paikassa. Me söimme perusenglantilaisen aamiaisen, mutta halutessaan voi upottaa vaikka 74 puntaa samppanjamunakkaaseen. Eli tarjontaakin on laidasta laitaan. Aamiainen oli mielestäni hyvä, annokset ovat siellä suuria, ja tuntui mukavalta aloittaa synttäri jollakin ihan spesiaalilla.

The Wolseley ei ollut koristautunut joulua varten, mutta viereinen Ritz koreili joulukuusien, köynnösten ja joulupallojen keskellä.

Vatsa täynnä tuhtia aamiaista lähdimme Covent Gardeniin, jossa kiertelimme ensin kauppahallin ja sitten viereisen Jubilee Marketin puolella. Kauppahallihan ei ole enää oikeasti kauppahalli, vaan pienimuotoinen ostoskeskus. Hallin ympäristö on katutaiteilijoiden suosikkipaikkoja esiintymiseen, joten joka kerta siellä pysähtyy seuraamaan jotakuta koomikkoa, taikuria tai jonglööriä. (Ja vinkki: pidä siinä kohdassa laukustasi kiinni, sillä kun huomio on esityksessä, taskuvarkaat käyttävät tilannetta hyväkseen.)

Hallin oopperatalon puoleisessa päädyssä seisoi suuri, hopeinen poro rekineen. Illalla teatterista palatessamme poro oli valaistu, ja lähes viereen oli rahdattu toinen poro- ja reki-installaatio, joka oli rakennettu kokonaan legoista. Väkeä tungeksi joka paikassa niin paljon, että tuntemattomia kasvoja osui väkisinkin kuviin, halusi tai ei. Eli en ollenkaan tiedä, keiden kuvia mahdan tässä täysin luvattomasti nyt julkaista…

Minä ostin Jubilee Marketin puolelta itselleni punaisen Mary Pickford -tyylisen hatun. Jubilee Market on vähän kuin pienikokoinen Spitalfields Market, eli paljon käsitöitä ja jonkin verran vanhaa tavaraa, kuten vaikka vanhoja rahoja tai muuta keräilykamaa. Hattu puolestaan sopii kuin nenä päähän mustan villakangastakkini kanssa, eikä näytä päässäni, yllättävää kyllä, ollenkaan mummomaiselta. Enemmänkin tulee mieleen ensimmäiset mykkäfilmit ja mustavalkoiset komediat tai BBC:n epookkisarjat.

Meidän seuraava kohteemme oli Covent Gardenissa sijaitseva filmimuseo, jonne olin hankkinut liput Bond in Motion -näyttelyyn. James Bond -leffojen autot ja muut menopelit sekä hitunen muutakin rekvisiittaa täytti suuren näyttelytilan. Mielestäni homma toimi, oli mukavaa nähdä autojen kohdalla seinällä pyörimässä kohtaus leffasta, jossa kyseinen nelipyöräinen kulki.

Goldfingerin Rolls Royce oli yhtä kiiltävänupea kuin Spectrenkin vastaava. Jälkimmäisen vierellä oli nähtävillä Léa Seydoux’n Sahara-kohtauksessa käyttämä puku.

Entä muistatteko vielä, miten Sean Connery lensi tällä värkillä Thunderballissa?

Mielenkiintoisia olivat myös ne autot, jotka oli rakennettu vain puolikkaiksi erilaisista syistä. Esim. For Your Eyes Only -leffan keltaisesta rättisitikasta puuttui koko etuosa tuulilasista eteenpäin, jotta auto saatiin peräkärryksi filmiryhmän autoon ja kuvaaminen helpottui.

Meillä oli näyttelyn ja teatterin välissä niin paljon aikaa, että lähdimme ensinnäkin  Piccadilly Circusin Waterstonesille, ja sen paikan kynnyksen yli astuminen on mulle joka kerta lähes Pyhä Hetki isoilla kirjaimilla. Kun pääsee kirjakauppaan, jossa viisi kerrosta on täynnä toinen toistaan upeampia ja mielenkiintoisempia kirjoja, niin pelkästään paikan tuoksun nuuhkiminen saa meikäläisen nirvanaan. – Uusien kirjojen tuoksu!

Mulla tuppaa tuo Lontoo-aiheisten kirjojen varasto laajenemaan joka reissulla, ja niin tälläkin. ”An Apple A Day” puolestaan selvittelee sananlaskujen taustoja ja sitä, mikä tekee niistä toimivia vielä tänäkin päivänä. Se, mitä olin etukäteen päättänyt hankkia, oli ”Pikku naisia” jonakin mukavana  painoksena. Olisin halunnut kovakantisen, mutta ainut kovakantinen tällä hetkellä oli Penguin Classics -sarjan tylsän ruskeakantinen painos, joten päädyin pokkariversioon, jossa on kaunis kansi ja ”rough cut” -reunat.

Niin, Waterstonesilta löytyy myös mukavankokoinen Paperchase, jossa vietin aikaa vähintään yhtä paljon kuin itse kirjakaupan puolella. En kuitenkaan löytänyt etsimääni muistikirjaversiota, joten tyydyin Penguin Books -mukiin Dickensin lempikirjastani.

Mä luulin, että isäntä olisi ihan kypsä, kun viivyttiin Waterstonesilla niin kauan, mutta mitä vielä. Se tuli suu korvissa alakertaan ja pauhasi: ”Kamala kauppa! Tuolla on ainakin KYMMENEN historiallista romaania, jotka haluaisin KAIKKI.” Hän kyllä pystyi hillitsemään itsensä huomattavasti minua paremmin, mutta mulla nyt ei ollut edes suuria haluja himmata, joten…

Täytimme itsemme hyvällä ruualla Piccadillyn Angus Steak Housessa (isoimmalla siinä kyllä lukee Aberdeen Steak House, mutta kuuluu Angus-ketjuun), jonka ruokaa voin suositella. Melutasoa en niinkään. Mutta mitäpä sitä muuta saattoi vilkkaana joulunaluslauantaina odottaakaan.

HMV Oxford Streetillä, eli His Master’s Voice -myymälä, oli seuraavana listalla. Pari vuotta sitten tämä myymälä sulki ovensa, mutta avasi onneksi ne uudelleen eri kohdassa Oxford Streetiä. Tämän laajempaa musiikki- ja leffavalikoimaa en ole missään fyysisessä kaupassa nähnyt! Mun piti sijoittaa vain Big Schooliin ja Friday Night Dinneriin, mutta jotenkin sitten bongasin samasta hyllystä Mirandan vimpat jaksot ja… ja… tätä ei tyttäreni voi ymmärtää… kaikki kolme kautta Inbetweeners-sarjasta, jota Juho ja minä katsottiin Netflixistä ja nauraa räkätettiin aivan hervottomina. Sarja on jo poistunut Netflixistä, se kertoo teinipoikien edesottamuksista koulussa ja vapaa-ajalla ja on aivan tolkuttoman härski, mutta jokin siinä vain saa mut nauramaan aivan pöljänä.

En uskaltanut oikein paljoa edes vilkuilla sivuilleni, sillä olisin ihan varmasti sortunut ostamaan tuplamäärän dvd-bokseja, jos olisin antanut itseni selata valikoimaa kunnolla.

Erinäisten haahuilujen jälkeen saavuimme Fortune Theatrelle puoli kasin maissa noutamaan lippumme klassiseen kummitustarinaan ”The Woman in Black”.

Lavastus oli simppeli, mutta toimiva, ja jos ensimmäinen näytös tuntuikin hieman hidastempoiselta, toisessa näytöksessä jo kiljahtelin ja hypähtelin minäkin penkilläni. Siinä oli muutama oikein hyvin jännityksen tiivistävä kohta, jossa yleisö saatiin yksinkertaisilla mutta yllättävillä efekteillä säikähtämään oikein kunnolla. Huumoriakaan esityksestä ei kuitenkaan puuttunut, ja tavallaan yleisö otti pelottelunkin huumorina, sillä jotenkin sitä väkisinkin tuli nauraneeksi omalle säikkyydelleen.

Lähdimme taas hyvillä mielin keräämään voimia seuraavaa päivää varten, tyytyväisinä siitä, että olimme nähneet jotakin aivan erilaista kuin edellisenä iltana.

Ihan oli kuulkaa elämäni paras synttäripäivä, tästä on vaikea panna paremmaksi.

Meidän matkamme alkoi jo torstai-iltana, kun ajelimme kieli keskellä suuta pimeyden keskellä hurjassa sumussa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Vietimme yön terminaalin alakerrassa sijaitsevassa Glo-hotellissa, jota voin lämpimästi suositella suolaisesta hinnasta huolimatta. Oli huomattavasti mukavampaa nukkua yö rauhassa kuin lähteä pikkutunneilla ajamaan lentokentälle.

Kunpa vain olisimme saaneet tiedon Norwegianin lennon myöhästymisestä jo herätessämme! Raahauduimme turvatarkastukseen ja muihin rutiineihin jo puoli seitsemän jälkeen aamulla, mutta kohta saimmekin tiedon, että klo 8.10 lähteväksi aiottu lento lähteekin aikaisintaan klo 10.20! Eh-hehe-heh. Koneeseen oli tullut jokin tekninen vika, jota ei saatu korjatuksi, ja korvaavaa konetta jouduttiin odottamaan Dubaista asti. Mä olin ihan tiltti, kun olin jokaisen edeltävän päivän porhaltanut aamusta iltaan, jotta sain kaiken tarpeellisen valmiiksi ennen lähtöä, joten kun bongasin vapaan lepotuolin, kaivoin korvatulpat ja unimaskin esiin, vedin takin peitoksi ja kääriydyin nukkumaan pätkittäiseen uneen, jota katkoivat lentokentän kuulutukset ja ympäriltä tulppienkin läpi kuuluva melu. Isäntä oli ostanut itselleen tiiliskiven paksuisen pokkarin, jota tämä asettui lukemaan lähimmälle penkille.

Pääsimme lähtöön lopulta noin 10.40, mikä myöhästytti asioita Lontoon päässä sikäli onnellisesti, että meidän ei tarvinnutkaan odottaa sitä, että pääsisimme kirjautumaan sisään hostelliin, vaan kello oli jo sitten niin paljon, että saimme vain kävellä sisään ja viedä tavarat huoneeseen.

Mulle oli alkanut hymy levitä kasvoille jo junamatkalla Gatwickin kentältä St. Pancrasin asemalle, sillä Blackfriarsin asemalle pysähtyessämme koko Thamesin upeus levittäytyi junan molemmin puolin. Kun näin London Eyen ja Westminsterin parlamentti-rakennukset ja Shardin ja Fenchurchin Walkie Talkien ja Tower Bridgen, virnistelin jo idioottimaisesti kuin irvikissa.

Me lähdimme ensi töiksemme kohti Trafalgar Squarea, sillä halusin nähdä omin silmin aukion norjalaisen joulukuusen, ja isäntä ei puolestaan ollut nähnyt aukiota eikä Nelsonin patsasta eikä käynyt National Galleryssä. Joulukuusi rahdataan aukiolle joka vuosi Oslosta, ja historia juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin brittiarmeija riensi norjalaisten avuksi saksalaismiehityksen tiimellyksessä. Kiitokseksi avusta Oslon kaupunki on vuodesta 1947 asti lähettänyt joulukuusen, joka saa aina paikan National Galleryn edestä.

Mun kuvieni laadulla ei tällä kertaa hurrata, sillä otin mukaan vaatimattomimman ja pienimmän kamerani, koska en halunnut raahata mukanani raskasta järkkäriä. Etenkään, kun tiesin, että matkaseurani ei pidä a) tungoksesta ja b) odottelusta, mikä tekee Lontoon vierailusta jo valmiiksi haastavaa. Jos mä olisin asetellut valotuksia ja aukon suuruuksia metrin välein innostuessani kuvaamaan jotain, niin matkasta olisi ollut romantiikka kaukana.

National Galleryssä kävimme katsastamassa muutaman salin maalaukset ja van Goghin teokset, joista jälkimmäisistä isäntä ei oikein innostunut. Mun täytyy sanoa, että itseltänikin on vienyt aikaa, ennen kuin olen hiffannut van Goghien erikoisuuden, mutta sitä nyt ei voi kuin ihmetellä, miten joku ylipäänsä tulee keksineeksi ihan uuden tavan maalata. Galleryssä ei tietenkään saa kuvata (jota kyllä todella moni rikkoi täysin sumeilematta), joten olen lainannut kuvat netin Wikipediasta.

Kuvat eivät kyllä tee maalauksille oikeutta, varsinkin auringonkukkien hehkua on aivan mahdotonta vangita valokuvaan.

Katselimme ihmisvilinää aukiolla, ja bongasimme myös Fourth Plinthin uusimman taideteoksen eli veistoksen hevosen luurangosta, jonka vasempaan jalkaan kiertyy nauhannäköinen elektroninen taulu. Siinä puolestaan kulkee livenä tiedot Lontoon Pörssistä. Fourth Plinth on yksi aukion neljästä jalustasta, joista kolmella komeilee jonkin merkittävän historian henkilö, ja tällekin alun perin piti tulla Vilhelm IVn patsas, mutta rahat menivät loppumaan kesken. Nykyään jalustalla on vaihtuvia nykytaiteilijoiden töitä. Parilla viime kerralla (eli tosi kauan yhteen menoon) siinä on seissyt jättikokoinen sininen kukko, joten oli ihan mukava nähdä siinä jotain uutta.

Käppäilimme katselemaan myös Oxford Streetin, Carnaby Streetin ja lähikatujen jouluvaloja, ja täytimme itsemme pubiruualla ennen illan kohokohtaa eli Catsin näytöstä.

Cats oli palannut lyhyeksi ajaksi (11 viikkoa) West Endille uutena produktiona, ja paikkana oli perinteikäs London Palladium -teatteri.

Olimme perillä varsin ajoissa, sillä liput piti lunastaa puoli tuntia ennen esityksen alkua, ja olimme kieltämättä hieman väsähtäneitä varhaisesta herätyksestä, joten emme panneet pahaksemme istuskelua.

Sali oli aluksi vielä varsin tyhjä, mutta täyttyi viimeistä paikkaa myöten ennen esityksen alkua. Näyttämö näytti ilman valaistusta vielä kaoottiselta, mutta lavastuksen nerokkuus avautui esityksen edetessä. – Roskiahan ne siis ovat, sillä kissat seikkailivat jonkinlaisella kaatopaikalla.

En osannut odottaa Catsiltä ennakkoon oikein mitään, vaikka tietenkin tunsin Memory-biisin. En tiennyt itse tarinasta mitään, eikä esityksessä mitään kovin kummoista storylinea ollutkaan. En ehkä kutsuisi sitä edes musikaaliksi, vaan laulu- ja tanssishow’ksi, joka oli kylläkin niin loistelias ja taidokas, että se vei katsojan täysin mennessään.

Voitte vain kuvitella, että kun esityksen cast koostuu tyypeistä, jotka ovat opiskelleet Guildhallissa tai/ja Royal Academy of Musicissa ja kuninkaallisen baletin kouluissa, kaikki pelitti aivan vimpan päälle. Mulla jalka naputti tahtia niin että ihme, kun ei lattiaan siihen kohtaa kulumaa tullut. Esiintyjien liikehdintä oli ällistyttävän kissamaista ja paikoin niin akrobaattista, että tuntui melkein siltä kuin olisi sirkusnumeroja seurannut.

Meidän näytöksemme Grizabellana esiintyi Beverley Knight, moneen kertaan palkittu brittiläinen soul-laulajatar, joka veti Memoryn kyllä sellaisella tunteella, että kylmät väreet hiipivät selkärankaa pitkin. Vaikuttunut olin myös hänen näyttelijäntaidoistaan, sillä hän onnistui jo pelkällä kävelemisellään tuomaan esille hahmonsa koko ytimen.

Voisin sanoa, että vaikkemme olisi ehtineet tehdä Lontoossa mitään muuta kuin nähdä tämän esityksen, se olisi ollut koko reissun väärtti.