Seikkailu kanadalaisessa tyttökoulussa

Alan Bradley on luonut etsivähahmon, josta on todellakin tullut, kuten kuvan kirjan kannessa lukee, kulttisuosikki. Flavia de Luce on 11-12 -vuotias englantilaiskartanon kasvatti, joka kuolleen äitinsä, syrjäänvetäytyvän isänsä ja kalseahkojen isosiskojensa takia on tottunut tulemaan toimeen aika lailla omin päin. Ränsistyvän kartanon yhdestä siivestä löytyy Flavian edesmenneen sedän laboratorio, jossa tyttö on opetellut kemiasta enemmän kuin lukion vitoskurssi opettaa. Erityisenä intohimona myrkyt.

As Chimney Sweepers Come to Dust tai kuten suomennoksen nimi kuuluu, Nokisen tomumajan arvoitus, on sarjan seitsemäs osa. Kuutososa oli eräänlainen käännekohta koko sarjassa, ja nyt Flavia on lähetetty Kanadaan samaan opinahjoon, mitä hänen äitinsä aikanaan kävi. Mutta koska on kyse Flaviasta, hän ei ole majaillut tyttökoulussa vielä vuorokauttakaan, kun törmää ensimmäiseen ruumiiseen.

Koulussa tapahtuu huomattavasti enemmän kulissien takana kuin mitä päältäpäin näyttää, ja ainakin itse olin yhtä autuaan kujalla juonen käänteistä kuin itse Flaviakin ennen asioiden selkiintymistä.

Jostain käsittämättömästä syystä Flavia-mysteerit toimivat ja viehättävät. Etsivähahmona runsas kymmenvuotias tenava on järjellä ajatellen täydellisen epäuskottava, mutta jotain perin kiehtovaa henkeä Bradley on onnistunut Flaviaansa puhaltamaan, koska kirjat ovat supersuosittuja ja tv-sarjakin tekeillä. Koska tarinat sijoittuvat 50-luvun maalaiskartanoon, voin vain kuvitella, miten britit pääsevät taas loistamaan tällaisen epookkisarjan tekemisessä.

Vaikka kirjat toimivat tavallaan itsenäisinä kokonaisuuksina, kannattaa ne silti lukea järjestyksessä. Piiraan maku makea on sarjan ensimmäinen osa, joka omasta mielestäni oli vasta lämmittelyä sille, mitä jatkossa seuraa.

På Svenska dagen

061116

Mulla ei ole kyllä nyt mitään ruotsalaisuuteen liittyvää mielessäni otsikosta huolimatta. En olis varmaan muistanut koko juttua, ellei työkaveri olisi soitellut vallan muissa asioissa ja toivottanut leikillään hyvää ruotsalaisuuden päivää. Olen päinvastoin lukenut sivukaupalla englanninkielistä tekstiä, koskapa ”The Watchmaker of Filigree Street” on imaissut minut mukaansa (Miten tämä kaikki päättyy ja mihin tarina johtaa??? – Tuskaa!) ja sen lisäksi olen lukenut satakunta sivua jo kesällä Amazonista tilaamastani Timothy Kellerin kirjasta ”Prayer – experiencing awe and intimacy with God”, joka on alkutylsyytensä jälkeen osoittautunut aivan loistavaksi kirjaksi. Tästä saa bestis joululahjan, jos vain löydän sen suomeksi käännettynä. (Ei hätää ystävät, ilmoitin asian jo hänelle itselleen, joten en pilaa täällä blogissani mitään yllätystä.)

I Love Me -messuilta EverShinen kojusta ostamani water decalit pääsivät tänään ensi kertaa käyttöön, ja niistä on todettava kaksi asiaa: 1) ovat aika pienikokoisia, eli nimettömän kynnelle jouduin valitsemaan toiseksi suurimman decalin (!) ja 2) ovat paljon tuhdimpaa tekoa kuin luulin, huomattavasti MILVin decaleja paksumpia. Tuskin tarvitsisi edes valkoista pohjaa alleen. Saas nähdä, miten kestävät arkea. Päälle laitoin, kuten MILVeihinkin, Konadin päällyslakkaa.

Viime viikonlopun kellojen siirron jälkeen olen voinut taas yhtyä Juicen laulun sanoihin ”käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen”. Toivon totisesti, että keskustelu EU:ssa saa ensi vuonna aikaan sen, että tästä pelleilystä luovutaan. Minulle sopisi vallan erinomaisesti, että keväällä siirrymme kesäaikaan ja siihen sitten jäädään. Jos kelloja on rukattava, niin rukataan sitten kerran siihen valoisampaan suuntaan ja jätetään siihen. Ei täällä Pohjolan perukoilla saada talviaikaan palaamisella muuta tehdyksi kuin väsymystä ja surkeutta.

Piti kaivaa kirkasvalolamppu esille. Ja lähteä hölkkälenkille pitkästä aikaa. Tänään raahasin itseni lenksulle kuuden asteen pakkasessa tällä viikolla jo kolmatta kertaa. Nastoja ei vielä onneksi tarvinnut alle, tienpinta ei ollut lenkkarin alla liukas. Ei mun menossani mitään kehumista ole ollut, kun kerran taukoa on enemmän kuin millään tekosyyllä pitäisi, mutta ainakin mä sain itseni ulos ja liikkumaan. Tätä pimeyttä ja kurjuutta ei kyllä muuten taas millään kestä.

Mein tylypahkalainen oli kirjoittanut ekan teatteriarvostelunsa yliopiston lehteen Varsityyn, käynyt katsomassa Guy Fawkesin päivän nuotiota ja ilotulituksia ja kehtasi vielä elvistellä sillä, että heille tulee yhdelle torstaidinnerille puhujaksi Hugh Grant. – Jukopliut, Hugh Grant! Olin niin kateellinen hetioitis että karjuin facetimeen että hajoa sinne keimpritsiis!

Pienimmän palleron kanssa on saanut otella aiheista rehellisyys ja sääntöjen noudattaminen. Yhtä juhlaa tämä äitinä oleminen toisinaan! Torstain lenksulta kun palasin kotiin niin tenava tulee tikkana pois makkarista ja kulkee sädekehä pään päällä. Kysyin, että et kai vaan ollut pelaamassa ilman lupaa iskän koneella sinä aikana kun olin poissa. Arvaatte vastauksen. Ja arvaatte myös totuuden. Augh! Isännän kanssa kyllä rehellisin mielin keskenämme pohdittiin, että mitähän meidän koulunkäynnistä olis tullut, jos olisi ollut kaikki nykyajan teknologiat ja houkutukset silloin käden ulottuvilla. Tuli suoraan sanottuna sellainen fiilis että tietokoneeton, kännykätön ja someton lapsuus oli onnellinen lapsuus.

 

Lontoo-kaipuuta ja kirjavaa elämää

woolfsitaatti

Työkavereista on neljä viettänyt viikon Lontoossa lukiolaisten kanssa. Soittivat yks ehtoo ja kysyivät, minne iltapäiväteelle. No, tietenkin neuvoin heidät The Wolseleylle, jossa viime joulukuussa nautin aamiaista viiskytvuotisaamunani. Olivat työkamut tykästäneet. Yksi viestitti että oli ”hulppeat puitteet kupposelle teetä”. Heh.

Mulla on tietenkin ollut jäätävä Lontoo-ikävä. Luettuani Virginia Woolfin elämäkerran ja Orlando-romaanin tartuin John Lehmannin kirjaan ”Virginia Woolf And Her World”, jossa törmäsin tänään tuon valokuvan tekstiin. Onneksi ”Mrs Dalloway” on mulla nyt Satakirjastojen seutuvarauksessa. Tuon kuvauksen jälkeen on pakko päästä lukemaan koko kirja. A celebration of London! – Kuten huomaatte, minähän en mitenkään ruoki tätä Lontoo-ikävääni… Mutta aikuisten oikeesti, tässä on viikon joutunut kuolaamaan työkamujen Facekuvia paikan päältä!

On ollut melkoisen kirjava viikko tunneskaalalla. Olen surrut ystävän kanssa ja iloinnut tyttären kanssa ja ällistynyt siitä, että keskimmäiseni alkaa suuresti järkiintyä, ja nauranut liikutuksensekaista naurua pienimmän koulussa virkkaamalle lukutoukalle (tuli ihan mieleen Se Jouluenkeli, jonka otan esille joka joulu). Elämänmakuista menoa.

Kaikkien häsläviikonloppujen jälkeen olisi suloista kuorsata huomisaamuna aamukymmeneen, mutta ehei, meitä on siunattu veso-päivällä. Ta-daa! Formatiivista arviointia ja Pekka Peuraa. Mitäpä muuta sitä lauantaina duunaisikaan.

Lähes meedio

riippukeinu

Se minä olen, sillä kuka muu bloggaaja olisi muka pystynyt aavistamaan, että juuri tänään lukijani haluavat nähdä hyvin hoidettujen sormenkynsieni sijasta ihan älyttömän huonosti hoidetut varpaani? Mutta minäpä niinkun tunsin sen sisimmässäni, että tätä te nimenomaan nyt kaipaatte. (Mä tiedän, että olisin ansainnut miljoonia laittamalla nämä ajatustenlukijan kykyni kaupalliseen käyttöön, mutta kun mä olen tällainen reilu ja vaatimaton ihminen, niin en mä sellaiseen ala.) Huomaa kynsilakanrippeet muistaakseni toukokuussa tapahtuneesta lakkauksesta.

Meidän isäntä ei ole tyhmä mies. Se osti Julialle etukäteissynttärilahjaksi älyn kätevän, laskuvarjokankaasta valmistetun riippumaton, jonka lahjan saaja halusi heti virittää takapihalle. Ja koska hänellä ei Turussa ole paikkaa kyseiselle vempeleelle, se jäi nyt edelleenkin killumaan tuonne meidän terassin pilarien väliin. Hihhei! On muuten sairaan rentouttava kapine. Siinä kun keinuu ja lueskelee, niin johan arkihuolet tippuvat kyydistä.

Huolia on ollut tänään muutenkin harvinaisen vähän, sillä ilahduin ihan sikana aamun hyvistä uutisista: nuorimies sai tiedon Turun yliopistosta, että oli päässyt lukemaan sinne kemiaa. Voi että tämän äitimuorin sydämeltä putosi isohko kivenmurikka, niin että aurinko tuntui lämmittävämmältä kuin hetki sitten ja linnut sirkuttivat hieman iloisempina ja koko tuttu kotikuja näytti postinhakureissulla aivan erityisen kauniilta.

Mitään tuottavaa en tänään sitten olekaan tehnyt. Olen lojunut ulkona, lukenut Brysonia ja pyrskähdellyt välillä hervottomaan nauruun. Voiko aurinkoisena päivänä enää parempaa lukemista olla kuin kirja, jonka terävä huumori iskee asiatekstin keskeltä aina yhtä yllättävänä? Pikkumies lähti isännän kanssa kyytsimään fröken Julien takaisin Turkuun ja käymään samalla Zoolandiassa, joten mulla on ollut täällä suloinen lukurauha.

Mutta oikeesti, lukekaa nyt tämäkin:
I was surprised to learn that there is a system to British road numbering, but then I remembered that it is a British system, which means it is not like systems elsewhere. The first principle of British system is that it should only appear systematic. That is the nub of it really. It is what sets British systems apart from those created by less idiosyncratic peoples.
Seuraa selostus teiden numerointisysteemistä, joka todellakin on täysin järjetön. Ja Bryson jatkaa:
It is often suggested that the British do these things for the pleasure of confusing foreigners, but that is quite wrong. The British don’t give a shit about foreigners. They do it to confuse themselves. I can’t say why that is because the British won’t tell me. It is not something you can talk to them about because frankly they are in a bit of a state of denial over it. If you suggest to any British person that there is anything odd or irregular about any part of a British system – let’s say, just for the sake of argument, about weights and measures – they get instantly iffy and say, ’I don’t know what you are talking about.’
’But it’s full of meaningless units like bushels and firkins and kilderkins,’ you point out. ’They make no sense.’
’Of course they make sense,’ the British person will sniff. ’Half a firkin is a jug, half a jug is a tot, half a tot is a titter, half a titter is a cock-droplet. What’s not logical about
that?’

Ja heti pahoittelut ei-anglofiileille, teistä varmaan tuntuu käsittämättömältä, että joku hekottelee tällaiselle takapihallaan, mutta tää niin on brittimeininki pähkinänkuoressa ettei sille voi muuta kuin nauraa.

Joten taidankin ryömiä tästä takaisin sinne riippumattoon.

 

Fiilaan ja höylään

melonikynnet

Tai ehken sentään höylää. Viilaan ja hion. Kynnet tuli hoidetuksi ensiksi mainitulla(kin) puuhalla, ja hiomakone sai tänään taas uusia hommia. Vanhasta keittiön pöydästä tulee terraario Valpurille ja Kuplalle, ja koska jalat ja reunat pitää maalata uudelleen, piti niistä ensin poistaa vanhat maalit. Mä olen taas vauhkona päristellyt tuolla pihalla kuulosuojaimet päässä.

Ihanaisen aurinkoinen päivä! Istuin lukemassa Bill Brysonin uutta kirjaa ja hankkimassa lisää hullunmainetta naapurien silmissä pyrskähtelemällä tuon tuostakin nauruun. Että mä rakastan Brysonia! Ja kauhea Lontoo-ikävä iski, kun luin hänen kuvauksensa Leighton Housesta – kotimuseosta jossa en ole vielä käynyt!!! Piti oikein selvittämällä selvittää että oliko tää nyt se paikka, missä mä kävin, mutta ei, ei ollut. Se oli Sir John Sloane’s House, joka on myöskin suositeltava kohde, mutta Leighton Housea kuvattiin netissä Lontoon ”salaisimmaksi museoksi”. Ts. kaikki paikallisetkaan eivät ole kuulleet siitä. Sinne ensi kerralla!

Fröken Julie totesi, että mulla on pulsurusketus. Shortsit ja t-paita ovat jättäneet huikeat rajat reisiin, käsivarsiin ja kaulaan. Mä en ole oikein varma, olenko tästä termistä kovin imarreltu.

 

Shoppailusatoa

myllyinglot

Mä en aikonut tehdä eilisellä reissulla mitään muita ostoksia kuin kirjasellaisia Akateemisesta, mutta kuten jo eilen totesin, poikkesimme syömään Myllyssä, ja kuinka ollakaan, törmäsin heti putiikkiin, jossa toimi sekä vaatemyymälä että Inglotin myyntipiste. Ja Inglotilla oli menossa kaikista meikeistä ”Osta 3, maksa 2” -kampanja. Ei siihen kovin kauaa tarvittu, että olin valikoinut itselleni kesäisen yhdistelmätrion. Pitänee keksiä jokin järjellinen säilytysjärjestelmä ”ylimääräisille napeille”. Mulla niitä palettipohjia on muutama, mutta kaikki nappini eivät mahdu niihin. Hmmm.vaseline

Toinen hairahdus, joka ei oikeastaan ollut edes hairahdus, sattui kulkiessani Stockan kosmetiikkaosaston läpi. Olin juuri lukenut Better Naildayn Sissin hehkutuksen Vaselinen kosteuttavasta suihkeesta ja ajatellut, että pidän silmäni auki, jos satun törmäämään tähän jossain. Ja Stockallahan mä sitten törmäsin. Puolustuksekseni on sanottava, että hairahdukseni maksoivat yhteensä vain 20e, sillä luomivärinapit lähtivät matkaani 14 egellä ja Vaselinen suihke oli jotain kuutisen euroa.

leuchtturm

Etsin Akateemisesta epätoivon vimmalla sopivan paksua muistikirjaa, jossa olisi tyhjät, valkoiset sivut laadukasta paperia, ja olin jo luovuttamassa, kun paperiosaston puolelta ulos mennessäni löysin Leuchtturmin oman telineen ovenpielestä! Auuuuuu!!! Mä olin näitä kuolannut jo netistä, mutten ollut malttanut tilata. Hipelöityäni ensin sinistä, sitten turkoosia ja sen jälkeen vihreää päädyinkin lopulta sitruunankeltaiseen ilopilleriin. Sisäinen muistikirjafriikkini kehräsi tyytyväisyydestä (toivottavasti vain sisäisesti, olisi tosi noloa jos olisin hyrissyt siellä ääneen, muttei sekään mahdotonta ole).

brysonjakumppanit

Ilahduin ihan älyttömästi myös löydettyäni Bill Brysonin uusimman kirjan, sillä olin unohtanut tämän pois viimeisimmästä Amazon-tilauksestani, ja olin ehtinyt harmitella juttua jo moneen kertaan. Joél Dickerin romsku lähti mukaani ihan vain takakansia tutkimalla, ja non-fictionista löysin Helen Russellin tanskalaiskokemukset.

Nyt luen ihan vauhkona ”He eivät tiedä mitä tekevät” -romaania, sillä kutkuttaa ihan sikana päästä Brysonin kimppuun. Tosin on myönnettävä, että Valtosen teksti on koukuttavaa jo sinänsä, ja etten olisi uskonut (tämänkään) Finlandia-palkitun kirjan oikeasti olevan hyvä. Siis tälleen maalaisjärjellä katsottuna hyvä. Että on niin kuin mielenkiintoinen ja että tekstissä on kunnon imua. Käsitykseni siitä, että Finlandia-palkitut ovat übertaiteellisia ja raskaita älykköpläjäyksiä, sai jälleen kolhun.

A Dance With Dragons

dancewithdragons

Luin tänä aamuna tämän 959-sivuisen jättiläisen loppuun. Kyse on viidennestä osasta George R.R.Martinin teossarjassa ”A Song of Ice and Fire”, johon suosittu tv-sarja Game of Thrones perustuu. Asiaan perehtymättömille kerrottakoon, että sarjan suosiosta kertoo jotain sekin, että itse kuningatar Elisabeth tutustui sarjan kulisseihin ja näyttelijöihin kahden vuoden takaisella Belfastin vierailullaan.

Kirjailija Martin on ällistyttävän lahjakas tarinankertoja. En oikeasti ymmärrä, miten ihmisellä voi olla näin mieletön kertomisen lahja. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Seitsemään Valtakuntaan, ja kirjasarjan genreeksi ilmoitetaan aina fantasia, mutta… Niin, on fantasiaa ja fantasiaa. Nämä kirjat eivät liiku velhojen, noitien ja haltioiden maailmassa, vaikka niiden maailma onkin täysin keksitty ja kuvitteellinen. Itse koen kirjojen miljöön jonkinlaisena historiallisena, keskiaikaisena ympäristönä, johon on liitetty joitakin yliluonnollisia elementtejä, kuten zombiemaiset White Walkers tai Daeneryksen haltuun johkaantuneet lohikäärmeet. Pääpaino ei kuitenkaan ole näissä fantasiaelementeissä, vaan henkilöhahmojen omissa tarinoissa, jotka kietoutuvat kaikki monitasoiseen juonitteluun ja taisteluun vallasta.

George R.R. Martin kertoo avoimesti ihailevansa Tolkienia, ja on ottanut esikuvaltaan siinä mielessä vaikutteita, että on kehittänyt kokonaisen oman maailman, jolla on oma historiansa. Mutta kuten sanoin, yhtään haltiaa tai hobittia ei täällä hyppelehdi kulkemassa, varsinkin taistelun, sairauden ja kurjuuden kuvaukset ovat välillä suorastaan inhorealistisia. Martin onkin arvostellut monia fantasiakirjailijoita siitä, mitä hän kutsuu Disneyland-keskiajaksi: historiallinen kuvaus on liian satumaista, liian kaukana realismista.

Se, miten kirjailija saa jännitteen pysymään tällaisessa tiiliskivessä ensimmäiseltä sivulta viimeiseen, perustuu näkökulmien vaihtamiseen. Koko kirjasarja on rakennettu samalla, erittäin toimivalla systeemillä. Tapahtumia kerrotaan aina yhden henkilön näkökulmasta kerrallaan, ja Martin osaa suorastaan nerokkaasti katkaista tapahtumat aina sellaisesta kohdasta, että lukija jää janoamaan lisää.

Tottakai kirjasarjan kuluessa jokaiselle lukijalle tulee joitakin lempihenkilöitä, joiden osuuksia odottaa kaikkein innokkaimmin. Omia suosikkejani ovat olleet koko ajan superinhottava kuningatar Cersei (jonka jokaisen uusimman ällökäänteen jälkeen toivoo, että kosto kohtaisi jo tätäkin eukkoa, ja tässä osassa taisi jo jonkin verran kohdatakin), älykäs ja sanavalmis Tyrion Lannister (joka kääpiökasvuisuutensa takia on oman perheensä kaltoin kohtelema) ja Daenerys Targaryen, lohikäärmeiden kuningatar (positiivisella tavalla badass, joka toivottavasti kirjasarjan viimeisissä osissa näyttää mitä kuuluu ja kuka käskee).

Voin lämpimästi suositella Martinin kirjasarjaa niillekin, jotka muuten vieroksuvat fantasiakirjallisuutta. Ja tv-sarjaa puolestaan niille, jotka eivät jaksa lukea, mutta muuten ovat kiinnostuneita aiheesta. Sarja ei tällä hetkellä pyöri maksuttomilla kanavilla, mutta HBO Nordicilta löytyy koko sarja ja menossa on kuudes tuotantokausi, jonka tapahtumat etenevät tämän postaukseni viidennen osan yli. TV:n katsojat siis saavat tällä haavaa ennen lukijakuntaa tietää mitä tapahtuu. Kirjasarja puolestaan löytyy kokonaan suomennettuna sekä kirjakaupoista että kirjastoista.

Jotta aika ei kävisi pitkäksi, posti toi tänään kotiovelle asti Amazonin paketin, jonka olin tilannut jo iäisyys sitten, mutta olin ruksinut kohdan ”Haluan koko lähetyksen yhdellä kertaa” huomaamatta, että yksi tilaamistani kirjoista (Tylerin Vinegar Girl) oli niin tuore, että sen julkaisupäivä oli vasta nyt, 15. kesäkuuta.

amazon230616

Aurinkoa ja aloe veraa

lifealoevera

Niin se on, että kun ei tässä maassa tuohon aurinkoon ole ihmisparan nahka tottunut, niin heti ensimmäisten kesäisten päivien tullessa sitä sitten kärtsää jostain kohtaa, johon ei ole huomannut huolellisesti suojakerrointa voidella. Pilatekseen mennessäni poikkesin sitten Life-kauppaan, jossa (kas kummaa!) sattuikin olemaan kesäkuun tuotetarjouksessa juurikin Aloe vera -tuotteita. The gel is made from 100% pure, organically grown Aloe Vera lupaa tuubin kylki. Toivottavasti on yhtä tehokasta kuin se geeli, jota ostin muutama kesä sitten Sokoksen luontaistuotehyllystä. Se nimittäin teki suorastaan ihmeitä ihan yhdessä yössä. – Juu, eikä hajuakaan enää, että minkä niminen tai minkä firman tuottama!

Mulla on nyt kirjanmerkki Martinin tiiliskiviromskussa sivulla 635. Sivuja on yhteensä 959, joten kyllä tässä vielä muutama päivä vierähtää. On se kauheeta kun haluais jo heti paikalla tietää kaiken! Ja vielä yli 300 sivua luettavana! Plus se kaikkein kauhein juttu, eli että tämä ei ole sarjan viimeinen osa, eikä se viimeinen osa ole hitsi vieköön edes vielä ilmestynyt, vaikka alunperin suunniteltu deadline on jo ohitettu. Voin vain kuvitella miten nopeasti eka painos myydään loppuun, jahka se lopulta julkaistaan.

Pikkumiehellä oli tänään kontrolliröntgen ja lääkäriaika, ja kyllä vain, olkaluu on hyvin luutunut ja kaikki näyttää oikein hyvältä. Nyt on lupa pyöräillä ja juosta ja pelata pesistä ja uida. Kärrynpyöriä ei vielä saa heittää ja tramppikseltakin täytyy vielä pari viikkoa pysytellä poissa, mutta iloisesti tuo jo polki pitkän matkan kaverille leikkimään ja takaisin, ja ampui jouskarilla nuolia takametsän pöpelikköön.

Kupla-kilppari oli tänään vähällä ottaa hatkat. Sillä on ulkona oma siirrettävä aitaus, mutta nyt se oli asetettu liian varomattomasti niin, että yhden kulman alle oli jäänyt mininen kuoppa. Siitäkös Kupla riehaantui möyrimään itsensä ulos aitauksen alta. Onneksi olin siinä vieressä lukemassa puutarhatuolilla ja hokasin ajoissa, että nyt on pikku-Houdini onnistunut karkaamaan. Siitäpä olisikin riemu revennyt, kun se olisi oikeasti onnistunut kipittämään jonnekin hukkateille ja kaivautumaan multaan. Huhhuh.

Kesäkynnet

tuplaleimatSitä on nyt kesälomalaisella aikaa kaiken maailman hupsutuksiin, kuten tuplaleimauksien tekemiseen kynsille. Tai Myytinmurtajien katseluun Onnimannin kanssa. Tosin tässä viikolla jo Facessa totesinkin, että nyt on tenava katsonut niitä selkeästi liikaa, kun se tuli tuohon viereeni läpsyttämään reittään ja totesi asiallisella äänensävyllä, että sulla äiti on tässä kohtaa paljon sellaista niin kuin ballistinen hyytelö. Että lasten suusta jne. Voihan *sensuroitusana*.

Olen siivonnut tähän mennessä nyt olkkarin kaikki kirjahyllyt, joka metrin ja joka sentin, ja lukenut neljä kirjaa. Viides menossa. Tosin, koska kyseessä on George R.R.Martinin teos, tämä kirja vastaa kooltaan suurin piirtein niitä neljää edellistä. Yli 900 sivua. Mä huitelen jossain sivulla 250 ja risat. Tässä voi, Tikrua lainatakseni, vierähtää jokin tovi.

Yhtenä päivänä, itse asiassa viime keskiviikkona, oli kesä! Istuin pihatuolilla auringossa lukemassa, pelasin isännän kanssa nurtsilla peiton päällä Scrabblea, kuivasin pihalla pyykkiä ja hölkkäsin t-paidassa ja shortseissa. Torstaina olikin sitten jo sadekeli, että se siitä puutarhakalusteiden homepesusta. Homehtuvat mokomat nyt tällä haavaa vain lisää.

Mutta satoi tai paistoi, mä olen iloinen siitä, että saan aamuisin lojua. Juoda kahvin sängyssä, lukea päivän lehden ja jotain kirjaa. Nousta jalkeille vasta yhdentoista jälkeen. Tietysti olisi vielä ihanampaa mennä juomaan se kahvi ja lueskelemaan tuonne ulos, mutta koska kelit nyt ovat mitä ovat, pitää iloita siitä mistä voi, eli vapaasta. Aamulojuminen on yksi elämän suurista nautinnoista.

 

Suvisää ja sitä rataa

Tottakai. Kaksi viimeistä kouluviikkoa on yhtä paahtavaa hellettä. ”Mennään ope ulos.” Joo mennään. Ja kun ollaan ulkona: ”Ope, täällon liian kuuma, mennään takas luokkaan.” Joo mennään. Ja kun ollaan takaisin luokassa: ”Ei täällä pysty olemaan, tunkkaista ja kuumaa.”

Vaan annas olla, kun kesäloma alkaa.
tumblr_mkk1m1s2TZ1qg39ewo1_500

Rehellisyyden nimessä täytyy myöntää, ettei täällä tänään ole sentään tullut alas sitä-valkoista-joka-jääköön-nimeämättä, mutta kauppareissulta palatessa tuntui tismalleen tältä:
tumblr_mwfl5khrTP1t24fnho1_500 2

Ihan silleen kiva. Etenkin kun olin vielä liikkeellä autolla, mutta kävin useammassa liikkeessä ja jäädyin joka kerta astuessani autosta ulos.

Onneksi on lämpöinen koti ja varaava takka. Ja kirjoja.
tumblr_npyj5tHRKl1re3kvuo1_500

Luin Harumi Murakamin ”Norwegian Woodin” loppuun. Minut yllätti se, että kirja ei ollut ollenkaan tylsä, ja että vakavista aiheistaan ja tapahtumistaan huolimatta siinä oli myös paljon viihdyttäviä aineksia ja huumoria, joka sai minut paikoin hihittelemään jopa ääneen. Olin odottanut jotakin paljon raskassoutuisempaa. En vain mitenkään saanut päähäni niitä japanilaisia nimiä. Naisten nimet vielä menettelivät (Naoko, Midori, Hatsumi), mutta päähenkilö ja hänen yksi parhaista kavereistaan muuttuivat väkisinkin mielessäni muotoon Wannabe ja Nagasaki (oikeasti Watanabe ja Nagasawa). Joka tapauksessa saatan tämän lukukokemuksen jälkeen tarttua johonkin toiseenkin Murakamin kirjaan.

Nyt tosin kaipasin jotain kevyempää ja otin esille ”Alice’s Adventures in Wonderland” -painoksen, jonka ostin kolme vuotta sitten British Libraryn myymälästä, ja joka sisältää sekä Ihmemaa- että Peilimaa-kirjan. Leffassa pyörii nyt jatko-osa Burtonin ohjaamalle Liisa-elokuvalle, mutta tämä James Bobinin ohjaama peilimaaseikkailu on saanut niin surkeat arvostelut, että taidan jättää leffan odottamaan tv-julkaisuaan. Itse rakastan Carrollin tekstiä sen kepeyden ja leikkisyyden takia, ja kieltä rakastavana ihmisenä olen tietenkin aivan hepulissa kaikista ihanista sanaleikeistä, joita kirja sisältää.

Yksi lempikohdistani, kun Liisa keskustelee kouluaineista Valekilpikonnan ja Aarnikotkan kanssa, olkaa hyvä:

”I couldn’t afford it,’ said the Mock Turtle with a sigh. ’I only took the regular course.’
’What was what?’ inquired Alice.
’Reeling and Writhing, of course, to begin with,’ the Mock Turtle replied; ’and then the different branches of Arithmetic – Ambition, Distraction, Uglification, and Derision.’
’I never heard of ”Uglification”,’ Alice ventured say. ’What is it?’
The Gryphon lifted up both its paws in surprise . ’What! Never heard of uglifying!’ it exclaimed. ’You know what to beautify is, I suppose?’
’Yes, said Alice doubtfully: ’it means – to – make – anything – prettier.’
’Well, then,’ the Gryphon went on, ’if you don’t know what to uglify is, you are a simpleton.’
Alice did not feel encouraged to ask any more questions about it, so she turned to the Mock Turtle, and said ’What else had you to learn?’
’Well, there was Mystery’, the Mock Turtle replied, counting off the subjects on his flappers,’ – Mystery, ancient and modern, with Seaography: then Drawling – the Drawling-master was an old conger-eel, that used to come once a week; he taught us Drawling, Stretching, and Fainting in Coils.’

Onkohan mulla enää missään tallella kirjallisuuskurssin muistiinpanoja tästä kirjasta? Pahoin pelkään, että Kon-Maritin ne viime vuoden keväällä kun viskelin todella huolettomasti kaikkea kauan käyttämätöntä pois. Hmm.

Siivosin tänään koko konnaarion vaihtaessani sinne pohjatsydeemit, ja koska isäntä innostui puhaltamaan pölyt pois ilmalämpöpumpusta (kts kuva alla),
tumblr_msv7x2svSI1shxe70o2_500 jouduin vähän niin kuin pakon sanelemana siivoamaan siinä alla olevat kirjahyllyt. Tosin jaksoin vasta kaksi Lundia-pätkää kolmesta, on siinä sen verran puurtamista. Mut hei, nyt onkin loma, ja silloin edetään siinä tahdissa kuin huvittaa!