Pyöräilevä voikukkamurhaaja

Aamulla Hellin kanssa tutulle fillarilenkille, yhdeksän kilometriä. Matka on aina löysää hölkyttelyä , kunnes käännymme Niementieltä Ketunpesäntielle. Siellä Helli avaa kaikki hanat ja lähtee korvat lurpsuen hurjaan laukkaan, silmät juoksemisen riemusta päästä pullistuen. Olen miettinyt, mitähän tapahtuu, jos jonakin kertana juuri siinä meitä tulee auto vastaan (Käenpesän tie on äärettömän vähäliikenteinen tie), ja tänään se sitten tapahtui, mutta hienostihan tuo totteli ”reunaan!”- ja ”odota!” -käskyjä. No problem. Probleemi oli pikemminkin jälleen kerran se, miten minä pysyn sen fillarini kanssa perässä, kun doggo lähtee riemukkaaseen kiitoon. Poljen Hellin kanssa vanhalla, kurjalla Madisonillani, koska uudessa Crescentissäni on vain käsijarrut. Kun toinen käsi ohjaa fillaria ja toinen pitää kiinni fleksistä, on syytä ajella jalkajarruisella vempeleellä. Mutta ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle tuon höhlän koiran kanssa, kun se niin sydämensä kyllyydestä nauttii siitä, että saa päästellä niin lujaa kuin irtoaa. Luodonkylän suoralla mua alkaa joka kerta naurattaa, kun se läähättää jo ihan sikana, mutta silti on pakko pinkoa minkä käpälistä lähtee. Osa autoilijoista hymyilyy hassulle lurppakorvalle, jotkut vastaantuljat katsovat välillä koiraa säälien, ihan kuin meikä retuuttaisi sitä väkipakolla fillarin perässä. – Haloo! Katsokaa tarkemmin, ja huomaatte, että minua siinä pitäisi sääliä. Poljen henkihieverissä sen koiran vauhdissa!

Iltapäivällä poljin uudemmalla menopelilläni 23 km. Olin jokseenkin hikinen sen reissun jälkeen, vaikka tuuli olikin yltynyt taas päivän mittaan, ja oli kyllä paikoin jopa kalsea. Käännyin kotiin siitä kohdasta, missä tien päällyste loppuu. Ehkä jo ensi kerralla jaksan polkea vielä ne viimeiset kilometrit soratietä kalasatamaan asti.

Ja ne voikukat! Laskin eilen, että voikukkarautani teki selvää noin 300 yksilöstä, ja tänään pääsin laskuissani 430:en asti. Koska piha-alueemme on iso, ja noita pieniä pirulaisia on siinnyt sinne kymmenen sentin välein, minulla riittää projektia vähän pidemmäksi aikaa. Tuo työkalu on kyllä mainio keksintö. Harvemmin sen kanssa käy niin, että juuri pääsee katkeamaan, vaan voikukan saa kiskottua maasta, vaikka juuret tuntuisivat kasvavan Kiinaan asti.

Juuri, kun olin ehtinyt aloittaa Andrew Mortonin kirjan Meghan Marklesta, minulle tuli kirjastosta palautuspyyntö: kirja oli muutaman päivän myöhässä ja sitä jonotettiin. Ei auttanut muu kuin sulkea kansi ja palauttaa kirjastoon. Siellä törmäsin systeriini, joka suositteli minulle Clare Mackintoshin dekkaria ”Annoin sinun mennä”. Se kourassa onkin sitten kulunut loppupäivä. Niin paljon kuin juonen äkkikäännettä hehkutettiinkin, olen sitä mieltä, että sekä taannoin lukemani ”Sitten hän oli poissa” ja joululahjaksi saamani ”Nainen ikkunassa” olivat koukuttavampia. Muttamutta, minulla on vielä 140 sivua jäljellä, joten ehkä olen langettamassa liian pikaista tuomiota.

Kuvat ovat Hellin ja mun iltakävelyreitiltä. Maisemissa ei ole valittamista.

5 thoughts on “Pyöräilevä voikukkamurhaaja

    • Täytyypä pitää mielessä! Nyt tuli odottamani Amazonin kirjaläjetys, joten hetkeksi riittää lukemista, mutta kyllä tähän kesään vielä dekkareitakin mahtuu.

  1. Jaa että kaikki kommentit perille, vaikka laskutehtävä meni pieleen. Taikkeri.

    • Ai? No sepäs yllätti minutkin. Mulla on työn alla se, että saisin ton systeemin muutettua Akismet-lisäosan avulla. Pitänee perehtyä siihen lähipäivinä, aina välillä toi mun kommenttisysteemini jotenkin onnistuu säätämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

eighteen + fifteen =