Muistoja ja autokarkkeja

Turussa ei voi käydä poikkeamatta Raision Ikeassa. Ja Ikeassa ei voi käydä ostamatta Ahlgrenin bilar-karkkeja. Mun tarkoitus oli hakea säilytyslaatikoita vaatehuoneeseen, henkareita ja desilitramittoja, ja kerrankin pysyin alkuperäisissä päätöksissäni tekemättä ylimääräisiä heräteostoksia. Olen ylpeä suorituksestani.

Oikeasti siis reissu kohdistui Turkuun, jossa tapasin 30 vuoden jälkeen vanhoja auskultantti- ja ruotsinopiskelukavereitani. Katselimme pääkirjaston kolmannen kerroksen ikkunasta valtavaa monttua ja rakennustyömaata, jonka paikalla entinen kielten rakennus, Juslenia, sijaitsi. Eipä kyllä tullut ikävä sitä 70-luvun rakennushirviötä, joka olisi hyvin voinut olla jonkun itäsaksalaisen arkkitehdin piirtämä. Sisustuksen värityskin huiteli kauniilla vaaleanvihreä-oranssi-kakankeltainen -akselilla.

Mutta voi, miten oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja! Vietimme pitkän tovin Piccu Maccia -ravintolassa syömässä ja jutustelemassa. Ravintola on sellaisessa paikassa, että sen ohi ei voi vahingossa kävellä ja ajatella, että haa, ravintola, poikkeanpas syömään. Siitä on tiedettävä. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista, joten kannattaa hakeutua joskus paikalle.

Miten erilaisia asioita eri ihmisillle olikaan jäänyt mieleen. Henrik Mariedahlin käännöskurssit me kaikki kyllä muistimme. Mies oli hirviö lähes kaikkien mielestä, pelkäsimme niitä istuntoja kuollaksemme. Minun paperi- ja kynäfriikkiydestäni kertoo se, että kukaan muu ei muistanut luonnontieteiden talon takaoven vieressä sijainnutta kioskia, josta saattoi ostaa suklaapatukoita, kirjoitusvälineitä ja luentopaperia. Olin vakiasiakas.

Minä puolestani en muistanut sitä, että Anneli Auer oli aloittanut kanssamme yhtä aikaa ruotsin (ja myös englannin) opinnot. Oli jokseenkin creepy fiilis, kun mietin, että vuonna -87 olin yhtä aikaa Münchenissä aupairina jonkun Annelin kanssa, joka oli myös Turun kieltenopiskeiljoita, ja yhteinen kesä samassa kaupungissa sai meidät tapaamaan pari kertaa. Käytiin kahvilla ja jotain balettiakin katsomassa. Olin ihan höhlän helpottunut, kun hokasin, että Saksan Anneli oli kyllä joku muu  –  Auer kuulemma lopetti jo ekan vuoden jälkeen.

Sitten alkoi kauhea pähkäily siitä, että kukahan se Saksan kamu sitten oli, ja lähdin jo penkomaan vanhoja päiväkirjojani esille ton meidän isomman vaate- ja varastohuoneen perukoilta. Major mistake. Eihän sinne mahtunut sisään edes astumaan. Kuka jo arvaa, mitä tapahtui? – Joo, en mä ihan täyssiivousta yhdessä päivässä ehtinyt tehdä, mutta aika mojovan rupeaman kuitenkin. Ja löysin ne päväkirjatkin, joskaan en ollut Saksan kesänä paljoa kirjoitellut (oli kerrankin tarpeeksi tekemistä!). Lätkäisin kirjat yhteen uuteen Ikea-lootaan ja jätin ne nyt tuonne pienempään vaatehuoneeseen odottamaan tarkempaa tutkimista. Ihan pakko etsiä käsiini ekan opiskeluvuoden merkinnät, mitähän kaikkea dorkaa olen silloin mahtanut ajatella. Silloiselle minälleni antaisin nyt kyllä kokonaisen suursanakirjan paksuisen opasteoksen elämästä.

Tästä kaikesta seurasi kunnon jossittelusessio. Olen istunut pitkin päivää käsi poskella, muissa maailmoissa, pohtimassa kulkemattomia polkuja ja valitsematta jääneitä valintoja. – Älyn hyödyllistä. Onneksi tuli edes toi vaatehuone raivatuksi, muutenhan tässä on päivä mennyt aika lailla pelastusarmeijalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

eight + 14 =