Hyvä Antonim bäevä!

Joka vuosi tammikuun 17. päivänä muistan väkisinkin, että nimpparisankarina on Anttoni ja Anton, ja kiitos tästä kuuluu raumalaiskirjailija H.J.Nortamolle, jonka tarina Anttonin nimppareista ja sen kunniaksi ammutuista kanuunanlaukauksista oli varmaankin ensimmäinen stoori, jonka hänen Raumlaissi Jaarituksi -teoksestaan luin. Ihmismieleen jää kummallisia asioita. Ja kyllä, pitäisi uudestaan lainata kirjastosta Nortamoa ja lukea muutama kertomus itsensä iloksi, esimerkiksi tuo Antonim bäev, tai vaikka Linnalan korsteeni.

Tammikuu on jo yli puolenvälin, ja meikä vasta herää uuteen vuoteen. Tarpeeksi läksyjen ja kaiken muun kanssa sekoiltuani sanoin tänään yhdelle seiskaluokalle, että nyt, tänään kello 14.06, alkoi meikäläisen uusi vuosi 2018, jolloin muutun täsmälliseksi, järkeväksi, olen kartalla kaikesta ja mulla on kaikki järjestyksessä. (Ehkä hippasen vaativa homma sikäli, että multa on taas yks tärkeä juttu hukassa, mutta niinkun muuten kaikki kondikseen ja sitten vielä että löytäis sen hukatun jutun…) Niin että sillä kellonlyömällä mä nyt sitten muutuin silmänräpäyksessä, kuten vain voitte kuvitella.

Lempiharrastukseni kirjallisuus on nyt osoittanut olevansa vaarallinen laji. Olen jo pari viikkoa lukenut Charles Dickensin tiiliskiveä ”Bleak House”, ja koska homma etenee äärest hitaasti tämän kiireisen arjen keskellä, otin viikonloppuna kunnon löhö- ja lukupäivät. Minkä seurauksena luin hartiani jumiin. Kun olisin tampio edes ottanut esille sen kirjatelineen, jonka joulupukki toi vuosi sitten! Mutta kun ei, niin maanantainahan sitten heräsin aamuun silleen, että jos halusin kääntää päätäni, niin sitten piti kääntää koko ylävartalo tosta pallean pisteestä ylöspäin. Vasta illalla Pilateksessa alkoi jumi vähän aueta, ja mun yläselkäni muuttui ihan tulikuumaksi, kun siellä alkoi veri kiertää, mutta edelleen varsinkin vasemman lapaluun alla on sellainen herkkukohta että itkettää.

Ai muuten, ”Bleak Housesta” löytyi myös BBC:n tekemä telkkarisarja vuodelta 2005, jossa pääosissa esiintyvät mm. Gillian Anderson ja Charles Dance. Voit katsoa sarjan täältä. Olen itse ehtinyt katsoa vasta ekan osan, ja ajattelin edetä osissa aina korkeintaan niin pitkälle kuin mitä olen päässyt kirjassa.

Porin seurakuntakeskuksessa alkoi tänään Mari-Anna Stålnacken uusi opetussarja Uskon matkalla. Nautin taas joka sekunnista, ja jos vain jossakin Porin seudulla asut, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Seuraava tilaisuus on keskiviikkona 31.1. klo 18-19, ja voin taata, ettei paikalle vaivautuminen kaduta. Mitään näin rohkaisevaa, ilahduttavaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa julistusta en ole aiemmin ollut livenä kuuntelemassa ja kokemassa.

Voimaantumista tässä kyllä tarvitaan, kun aamulla lähtee tuonne hyytävään säähän. Kyllä taas maanantaiaamuna kummasti muistui mieleen, missä päin maapalloa tässä asutaankaan. Minun kavereita ovat takkatuli, villasukat, kuuma tee ja Marks&Spencerin tuplapaksu fleecenkaltaista materiaalia oleva peitto, jota kutsumme lämpöpeitoksi. Brrrrr!

Onnellista uutta vuotta!

Sitä välillä yllättää itsensä. Tällä kertaa oikein uuden vuoden kunniaksi.

Mulla on keittiön kaapissa lojunut

a) kuukausia isännän uudet farkut, jotka piti lyhentää. Vihaan housujen lyhentämistä. Mieluummin ompelisin alusta uudet kuin lyhentäisin jotkut valmiit. Mutta nyt, ta-daa, mä ne vihdoin lyhensin.

b) vuosia viisi keittiöpyyhettä, jotka on ostettu matkoilta (Lontoo & Dublin), ja joista on puuttunut vain ripustuslenksut. Uskokaa tai älkää, mutta kaikki viisi saivat lenksunsa tänään.

c) samoin vuosia kaksi pehmolelua, joista sauma on ratkennut. Ompelin käsin. Toinen, sydänkoira (yllättävää: pieni koira, jonka kaulassa olevasta pannasta riippuu punainen sydän) pääsi omistajansa Onnin sängylle. Toinen, Paavo (Särkänniemestä ostettu pupujussi), pääsi omistajansa Julian yläkaappiin istumaan.

d) edelleen vuosia sitten rikki rispaantunut mankeliliina odottanut ja odottanut, että siksakkaisin reunan, jottei se enää rispaantuisi lisää. Piti siirtää keittiön pöytä jokseenkin kummalliseen kulmaan, jotta mankeliliinan pää ulottui ompelukoneen paininjalan alle, mutta sekin onnistui.

e) noin vuoden verran pilkullinen paitis, josta on irronnut yksinkertaisesti vain nappi, enkä ole saanut uutta ommelluksi tilalle. Nyt tsekkasin pesumerkintälapun, ja siellähän köllötti varanappi nätisti odottamassa. Ei köllötä enää.

Luulen, että näiden urotekojen jälkeen palkitsen itseni tilkalla Baileysiä ja muutamalla luvulla Dickensin ”Bleak Housia”.

Onnellista ja siunattua uutta vuotta, ystävät!

Hyvää arkipäivää!

Se on ohi nyt. Joulu. Säätämisineen, kinkkuineen, ruokineen, lahjoineen, suklaineen, odotuksineen.

Ja nyt on arkipäivä, hihhei! Kävin kampaajalla ja hölkällä, tilasin Lushista lisää shampoota ja meikinpoistomönjää, otin päivätorkut, pistin pyykkikoneen päälle, laitoin iltaruuaksi tortilloita ja kirjoittelin tammikuun juttuja ensi vuoden uuteen Bullet Journaliin. How happy!

Meidän sotamies pääsi lomille jo joulua edeltävänä perjantaina ja joutuu palaamaan vasta uudenvuodenpäivänä. Tytär lähti tänään muutamaksi päiväksi viettämään laatuaikaa mummon ja Nella-koiran kanssa (kyllä nyt on koira onnellinen, se tietää tasan tarkkaan pääsevänsä nyt sänkyyn viekkuun nukkumaan).

Mä lueskelen joulupukin tuomaa The Crownia ja kuuntelen, miten pikkumies yökyläkavereineen pelaa Minecraftia.

Kutri ja joulu – siedätyshoitoa

Tänään syntyivät ensimmäiset joulutortut. Luumuhillolla. Mulla on myös purkki omena-kanelimarmeladia odottamassa toista torttusatsia. Se muuten on ihan järkyttävän hyvää paahtoleivän päällä. Voisin syödä itseni tajuttomaksi paahtoleivillä, jotka on sivelty ensin voilla ja sitten omena-kanelimarmeladilla.

Eka lahja valmistui myös. (Ei hätää, lahjan saaja ei käy blogissani, ei myöskään Instassa.) Mun huono kuvani ei vain tee oikeutta lopputulokselle. Oli terapeuttista askarrella kokeiden korjaamisen välissä. Kun oikein järjettömiä lauseita oli lukenut tarpeeksi, oli hyvä mennä välillä liimailemaan, ja palata sitten koepinkan ääreen. Kaiken kaikkiaan kyseinen koe meni onneksi kuitenkin suhteellisen hyvin, mulla oli siellä vaan vähän totutusta poikkeava lauseenmuodostustehtävä, joka ei todellakaan mennyt nappiin.

Illalla jäähallilta palasi kolme murheellista miestä, kun Ässät oli mennyt häviämään TEPSille 7-2. Minuahan ei jäähallille saisi istumaan edes palkan edestä, saati että itse maksaisin lipusta. Duunissa jääkiekkokeskustelu käy kyllä kovana, meiltä löytyy aikamoisia fanaatikkoja eri joukkueiden kannattajista. Luulenpa, että pari työkamua riemuitsee tämän illan tuloksesta enemmän kuin laki sallii.

Isänmaanpetturi

Sellaiseksi tässä lähinnä itseni tunnen, kun en juhlistanut eilistä itsenäisyyspäivää mitenkään. Lähdin aamupäivällä ajamaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, jonne saavuin hyvissä ajoin todetakseni, että Lontoon lento saapuu perille myöhässä.

Siispä aikaa tappamaan teputtelemalla hiukan sinne sun tänne pitkän istumissession jälkeen, kunnes rojahdin portin viereiseen Starbucksiin litkimään piparilattea. Ja kun lento viimein oli laskeutunut ja tytär onnellisesti halattu, oli aika lähteä pitkälle ajolle kotia kohti.

Olin yhdeksän tunnin reissun jälkeen puoli kasilta kotona ja muistin, että ai niin, koekin pitää laatia vielä torstain toiselle tunnille. Jos mulla olisi ollut käytettävissä vanha koe, olisin epäilemättä käyttänyt sitä, mutta kun kyseessä on upouusi kirjasarja, niin eihän mulla ollut siitä laadittuna vielä ainuttakaan aiempaa koetta.

Tytär sai käsimatkatavaroissa tuoduksi ehjänä perille valikoiman John Lewisin lasisia joulupalloja ja kaikille pienet mince piet, jotka säästämme odottamaan jouluaattoa. Mä tykästyin noihin läpinäkyviin kovasti, kun Julia laittoi mulle kuvia Whatsappiin, että mitä haluisin, mutta koska niitä ei ollut saatavilla tuollaisessa paketissa kuin noita värillisiä, oli tyytyminen pariin. Ehkä sitten ensi vuonna lisää.

Mä olin tänä aamuna kyllä niin poikki, että kyhjötin suihkuhuoneen lattialla kyykyssä ja mietin, pystynkö menemään suihkuun ja lähtemään töihin, vai kaadunko sikiöasentoon ja jään siihen. Väsyn nykyään pitkistä ajomatkoista ihan tolkuttomasti, ja varsinkin pimeällä ajaminen ja keskittyminen saa mut ihan sippaamaan.

Ihmeellistä kyllä mä siitä sitten tokenin, kun pääsin suihkusta kirkasvalolampun, havupuujuoman ja kahvimukin ääreen. Ei tehnyt ees tiukkaa lähteä viemään naperoa soittotunnille työpäivän jälkeen. Käytiin Julian kanssa sinä aikana Gigantissa, sillä fröken tarvitsi Suomessa toimivan sim-kortin (oli unohtanut sen Brittilään) ja meikä puolestaan suojakuoren ihka uuteen kännyyni, jonka isäntä oli taikonut mulle synttärilahjaksi tiistaiaamuksi. (Mikä kamera siinä kännyssä! Nyt jopa MINUN kännykuvani onnistuvat!)

Noin 1,5 viikon havupuu-uutejuoman käytön jälkeen väittäisin, että litkulla on ainakin pientä vaikutusta. En tiedä, pitäisikö annostusta lisätä. Olen ottanut 1 dl aamuisin, kun juomaa saisi ottaa neljäkin desiä päivässä, ja toisen kerran noin tuntia ennen ruokailua päiväsaikaan. Voi olla, että ensi viikolla kokeilen toista desiä, katsomme miten tilanne kehittyy.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Ompelukone ulos naftaliinista

Ompelukoneella voi taitava ompelija saada aikaiseksi ruskean möykyn.

Josta nuppineulalla varovasti nostelemalla voi saada esille muotoja.

Ja vanulla täyttämällä 2D muuttuu 3D:ksi.

Napituksen voi kirjoa vähän huolettomasti, ei se sokerikuorrutuskaan aina niin millintarkasti ole pursotettu. Ainakaan meillä.

Rusetti kaulaan ja tekstiilitussilla silmät päähän. Piparipoika on syntynyt.

P.S. Ostin tänään joulukinkun.

Ennen kuin ehdit kissaa sanoa…

…niin joulu on jo täällä. Huomenna alkaa joulukuu, eikä aikaakaan niin voi kauhistus, jos saan lainata Agatha Christien murharomaanin nimeä.

Onnettomuudekseni en ole löytänyt ystävyyssuhdetta joulun kanssa. Yritän kyllä joka vuosi kovasti ja viime vuosina olen vaihtanut vähän taktiikkaakin, mutta joka vuosi olen silti kauhusta jäykkänä heti, kun ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin marraskuussa. Silloin tajuan myös sen, että minunhan piti tänäkin vuonna hoitaa kaikki lahjat ja kortit hyvissä ajoin ja stressittä kuntoon jo kauan ennen marraskuuta, jolloin voisin vain keskittyä oleskeluun ja hyvän mielen ja tahdon levittämiseen. PITI. Koska, kuten hyvin kaikki tiedämme, joka vuosi siinä käy silleen, että tämä pieni jouluenkeli istuu pää riipuksissa räntäsateessa ja miettii, miten ihmeessä tästä pinteestä taaskin selvitään, kun mitään valmistelua ei ole edes aloitettu.

Olisi mahtavan kivaa antaa vaikka kaikille itse tehdyt joululahjat! Ja olisi mahtavan kivaa syödä jotain hyviä jouluruokia, jotain uusia, joiden reseptin olisi löytänyt ja hyvissä ajoin ennen joulua jo kokeillut. Ja olisi mukavaa soitella joulumusiikkia kivasti koristellussa kodissa.

Mutta kun lahjojen raaka-aineet ja tarvikkeet (ne harvat jotka on hankkinut) lojuvat koskemattomina käsityökaapissa. Ja kokkailu ottaa päähän. Ja koko joulu ottaa niin paljon päähän, ettei halua edes joulumusiikkia kuunnella. Koristelun lykkää aaton aattoon, ettei joutuisi niitä kauaa katselemaan.

Miksi minä olen jouluvammainen? Tai, ennen kaikkea, miksi ennakkoasenteeni joka vuosi on sama, vaikka itse joulunpyhät sujuisivatkin suht leppoisasti? Suhtaudun jouluun kuin hammaslääkärillä käyntiin. Pakko sinne on mennä, ja helpottunut olen, kun tulen sieltä ulos, ja loppujen lopuksi ajattelen, että ei siellä nyt niin kauheaa ollutkaan.

 

TallennaTallenna

Valonkajoa kaamoksesssa

Yksi näiden pimeiden viikkojen isoimmista iloista on ollut käydä kuuntelemassa Mari-Anna Stålnacken luentosarjaa ”Usko ja elämä” Porin seurakuntakeskuksessa. Mari-Annan blogi ”Flowing Faith” on ilahduttavaa luettavaa sekin, ja kyseinen teologi on myös aktiivinen somen käyttäjä. Blogi löytyy mm. inspiroivimpien kristillisten blogien listalta, enkä ihmettele. Harvoin pääsee kuulemaan ketään näin syvästi ja aidosti positiivista puhujaa.

Luentoja on ollut joka toinen keskiviikko, enkä ole aina päässyt paikalle, ja nyt on jäljellä enää yksi kerta ennen joulua. Ilahduin ihan älyttömästi tänään, kun kuulin, että homma jatkuu keväällä. JESSS! Mä en oikein muista, milloin olisin lähtenyt kerta toisensa jälkeen jostain tilaisuudesta noin perinjuurin virkistyneenä ja voimaantuneena.

Mietin, että mikä Mari-Anna Stålnacken jutuissa niin suuresti puhuttelee. Positiivisuus on ihana asia, silloin kun se on aitoa, eikä päälleliimattua ”asenne ratkaisee” -besserwisseröintiä, eikä sellainen ole ehkä meissä suomalaisissa kovin tavallista. Sitäkin enemmän minua kuitenkin puhuttelee Mari-Annan kaikista puheista huokuva sataprosenttisen luja luottamus Jumalaan ja Hänen hyvään tahtoonsa. Eikä sekään ole tavallista suomalaisissa, ei edes suomalaisissa kristityissä. Suomalaista kristillisyyttäkin leimaa helposti jonkinlainen melankolinen pessimismi siitä, että huonosti käy, ellei varo sitä, tätä ja tota. (Tosin, kun tänä vuodenaikana katsoo ulos ikkunasta, ei tarvitse kauaa miettiä, mistä melankolia ja pessimismi suomalaisiin on pesiytynyt.)

Rankkasateesta huolimatta tuntui tänäkin iltana siltä, kuin kirkas auringonsäde olisi päässyt kaiken pimeyden keskeltä paistamaan suoraan sydämeen. Voin suositella Mari-Annan tilaisuuksia kaikille, joilla on mahdollisuus päästä häntä kuulemaan.

Ihmiskokeen toinen päivä havupuujuoman kanssa sanoo sitä, että mietityttää kovin, onko tämänpäiväinen tilanne sattuma ja onnenkantamoinen, vaiko onko juomalla jotain tekemistä sen asian kanssa, että täyden työpäivän ja sitä seuranneen koulutuksen jälkeen en ollutkaan nääntymässä ja kuollut ja päikkäreitten tarpeessa, vaan jaksoin lähteä aika lailla saman tien Poriin viemään tenavaa harrastukseen ja itse tuonne luennolle. En kyllä kahden päivän käytöllä oikein voi uskoa olevan vielä mitään vaikutusta.

TallennaTallenna

Testing, testing!

Ongelma nro 1: skandinaaviset höyhenet
Eli mitä tehdä, kun ei ole voittanut geenilotossa hiuslaadun(kaan) kohdalla? Kokeillaan tietenkin kaikki markkinoilla olevat ja sinne ilmestyvät tuuheuttavat tuotteet shampoomerkeistä muotoilumoussesuihkegeelitahnoihin. Ja joskus aina törmätään johonkin toimivaan, noin kerran sadasta. Jo ekalla käyttökerralla eli eilisaamuna tiesin, että nyt tuli osuma tuon Batisten volyymisuihkeen kohdalla. Kyseessä ei ole hiuslakka, vaan kuvailisin sitä lähinnä suihkemaiseksi hiuspuuteriksi, jos sellaista nyt voisi kuvitella. Aivan huippukamaa! Taidan ensimmäistä kertaa elämässäni (ilman permiksen apua) kulkea pipokautena ilman, että hiukset ovat liiskantuneet kiinni päälakeeni. Tai, siis, ne höyhenet. Skandinaaviset untuvat. Melkein syntyy illuusio oikeista hiuksista! Wiude!

Ongelma nro 2: tämä infernaalinen kaamos
Eikö siinä muka ole kylliksi, että aurinko laskee muutaman vaivaisen tunnin nousunsa jälkeen? Pitääkö sen nousun ja laskun välisen ajan vielä olla pilvistä, sateista, harmaata, märkää, mustaa ja synkkää? Välillä ihmettelen, että mikä idea on ollut luoda tänne pohjoiseen tällaiset olosuhteet. Että puolet vuodesta on pelkkää surkeutta.

Olen 20 vuotta käyttänyt kirkasvalolamppua ja viimeiset 10 vuotta syönyt jos mitä vitamiineja tämän kaamosajan kestämiseksi, ryhtynyt hölkkäämään ja vetänyt viime vuodet päikkäreitä kuin pieni lapsi. Nyt isännän täti vinkkasi minulle juomasta, josta olin kuullut jossain aiemminkin, Karin havupuu-uutejuomasta. Googlailin huvikseni arvioita ja mietteitä kyseisestä litkusta, ja löysin yllättävän paljon kehuja. Tosin myös yllättävän paljon sellaisia kehuja, että juomaa voisi luonnehtia taikajuomaksi, joka tehoaa kaikkeen jalkasilsasta aidsiin, eli mitä ilmeisimmin tuotteella on aika himmeän huuhaat placebo-vaikutukset.

Mutta yrittänyttä ei laiteta. Tänä aamuna kippasin kitusiini ensimmäisen desin tuota eliksiiriä, joka ei mielestäni maistunut nestemäisiltä havunneulasilta, kuten sitä joku netissä kuvaili, vaan nestemäiseltä havupuun kaarnalta. Eli ihan yhtä herkulliselta kuin voi kuvitella. Nähtäväksi ja raportoitavaksi jää, onko juomalla virkistävää vaikutusta, ja jos, niin missä määrin ja millaisella annostuksella. Mahdollisuudet ovat fifty-sixty. Olen joskus aikoinani kokeillut myös maca-jauhetta, joka ihan oikeasti tehosi, mutta tehosi sitten niin perusteellisesti, että olin koko ajan kuin kymmenen kahvipannullista kitanneena, sydän hakkasi ja kädet tärisivät. Ei ollut mun juttu. Jäämme siis odottamaan havupuujuoman vaikutuksia.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Kesän viilein terassi

Löytyi tänään Tampereen Särkänniemestä. Tehtiin päivän mittainen syyslomaretki Manseen, jossa vietimme ensin monta tuntia Vapriikin näyttelyitä ihmetellen, ja sen jälkeen Onnimanni sai purkaa kaiken energiansa Superparkiksi muutetussa delfinaariossa. Jos keli olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin jättänyt isännän sinne kahvioon lapsen turvapisteeksi ja lähtenyt Akateemiseen, mutta koska kaupunkia eivät aurat olleet pahemmin putsanneet ja ajo-olosuhteet olivat jokseenkin sietämättömät, annoin olla. Latasin yhden Wodehousen Jeeves-kirjoista pädilleni ja lueskelin sitä kahvin ja croissantin voimalla.

Vapriikin kunniaksi on sanottava, että se oli muuttunut huikeasti edukseen sitten ensimmäisten vuosien, jolloin tiloissa oli vain Tampereen historiaa koskeva osuus ja jääkiekkomuseo. Nyt katsottavaa oli niin paljon, ettei kaikkea edes jaksanut. Museokaupassa alkoi vähän nakottaa se, että Nukkekekkerit-niminen osio jäi katsomatta, sillä aloin aavistella kaupan tarjonnasta, että näytillä olisi ollut mm. nukkekoteja. Auts! Se pitää siis katsastaa vielä jonakin toisena kertana.

Täällä rannikolla lunta on paljon vähemmän kuin Tampereella, vaikka maata ja puita peittääkin valkoinen kerros. Onneksi molemmat kärryt siirtyivät eilen talvirengaskauteen.

TallennaTallenna