Kesän viilein terassi

Löytyi tänään Tampereen Särkänniemestä. Tehtiin päivän mittainen syyslomaretki Manseen, jossa vietimme ensin monta tuntia Vapriikin näyttelyitä ihmetellen, ja sen jälkeen Onnimanni sai purkaa kaiken energiansa Superparkiksi muutetussa delfinaariossa. Jos keli olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin jättänyt isännän sinne kahvioon lapsen turvapisteeksi ja lähtenyt Akateemiseen, mutta koska kaupunkia eivät aurat olleet pahemmin putsanneet ja ajo-olosuhteet olivat jokseenkin sietämättömät, annoin olla. Latasin yhden Wodehousen Jeeves-kirjoista pädilleni ja lueskelin sitä kahvin ja croissantin voimalla.

Vapriikin kunniaksi on sanottava, että se oli muuttunut huikeasti edukseen sitten ensimmäisten vuosien, jolloin tiloissa oli vain Tampereen historiaa koskeva osuus ja jääkiekkomuseo. Nyt katsottavaa oli niin paljon, ettei kaikkea edes jaksanut. Museokaupassa alkoi vähän nakottaa se, että Nukkekekkerit-niminen osio jäi katsomatta, sillä aloin aavistella kaupan tarjonnasta, että näytillä olisi ollut mm. nukkekoteja. Auts! Se pitää siis katsastaa vielä jonakin toisena kertana.

Täällä rannikolla lunta on paljon vähemmän kuin Tampereella, vaikka maata ja puita peittääkin valkoinen kerros. Onneksi molemmat kärryt siirtyivät eilen talvirengaskauteen.

TallennaTallenna

Brittien viisas hulluus

Nauroin katketakseni, kun tytär kertoi viime syksynä, millä perusteella sikäläisen yliopiston pääkirjaston kirjat on lajiteltu. Ei tekijän nimen mukaan, kuten meillä kaikissa kirjastoissa, eikä kirjan nimen mukaan, kuten olisi seuraava olettamus, eikä edes värin mukaan, kuten kekseliäimmät saattavat ehdottaa. Ehei, kirjat on lajiteltu koon mukaan, mikä sai ainakin minut ratkeamaan täydelliseen hilpeyskohtaukseen. Hulluja nuo britit! Mitä järkeä? Ethän mitenkään voi tietää lähtiessäsi etsimään kirjastosta jotain kirjaa, minkä kokoinen se on. Joka kerta joudut turvautumaan tietokantaan tai kirjaston henkilökunnan apuun.

Hekottelin ihanan umpihullulle systeemille, ja ajattelin, että mitä muuta voi odottaa kansakunnalta, joka pitää tiukasti kiinni maileistaan, punnistaan ja unsseistaan, käyttää rakennuksissaan tiivistämättömiä ikkunoita ja nukkuu kuumavesipullojen kanssa. Siis, tämä kaikella rakkaudella, minähän olen, loppujen lopuksi kuitenkin, hyvinkin anglofiili.

Eilen ryhdyin tekemään suursiivousta olkkarin kirjahyllyissä. Kirjojen määrä on taas kasvanut, kiitos pitkälti Amazon.co.uk:n palvelujen, josta viimeksi tänään putkahti postilaatikooni suosikkikirjailijani Max Lucadon uusin kirja ”Anxious for Nothing”. Kynnet päässä mietin, miten oikein saisin kaiken mahtumaan hyllyihin ja tekisin vielä tilaa talviselle valoasetelmalle. Lundia-hyllyissä on se ihana puoli, että systeemiä saa aina muokattua mieleisekseen, hyllyjä siirreltyä ja poistettua ja lisättyä, ja joka vuosi meidän hyllystömme muuttaa ilmettään. Monet vuodet asettelin kirjat hyllyyn värin mukaan, jolloin ne oli helppo löytää (kyllä, koodaan lukujärjestyksenikin väreillä).

Mutta mikä neuvoksi, kun tila loppuu? Tietenkin brittien oivallinen systeemi järjestää kirjat koon mukaan. Pienet kirjat samaan hyllyyn, keskikokoiset omiinsa, korkeat omiinsa. Ja ta-daa, yhtäkkiä tilaa syntyi kuin taikaiskusta! Hyllyjä mahtui kuin mahtuikin enemmän, ja myhäilin tyytyväisyydestä katsellessani lopputulosta. (Aaahh… en tohdi nyt edes mainita, että oikeastaan vasta runsas puolet hommasta on tehty, olkkarin toisella seinällä odottaa vielä lähes samankokoinen urakka…)

Brittien siunattu hulluus sisälsikin siis yllättävän viisauden. Ja tyhmä olinkin minä, joka tälle järjestelmälle hekotteli. Mutta hei, kyllä nyt kelpaa leuhkia, että käytän kirjojeni järjestämisessä samaa systeemiä kuin Cambridgen yliopisto. Vähänkö kuulostan älyköltä! (Tutut, älkää naureskelko siellä, kyllä mä tiedän että vain kuulostan siltä.)

 

Hej på dig heinäkuu!

Mä aloitin päiväni käyttämällä äitienpäivälahjani, joka oli lahjakortti kauneuskeskus Primo Donnaan Porissa. Lilluin puolitoista tuntia täydellisessä nirvanassa, kun mulle tehtiin neulaton mesoterapiahoito kaikin mahdollisin hieronnoin ja seerumein. Sain lopuksi istua hetken ja juoda kupillisen yrttiteetä, mikä oli tarpeen, sillä olin niin lötkönä rentouttavan hoidon ansiosta, että hyvä kun pediltä enää ylös pääsin. – Ei ole todellakaan ollut päivätorkkujen tarvetta tänään!

Eilisaamuna olikin vähän kiireisemmät tunnelmat, kun pakkasin viime hetken juttuja mukaan Onnimannin kassiin Pitkis Sport -leirille, ja lähdin kyytimään keskimmäistä kohti Niinisalon varuskuntaa. Sinne menivät pojat, toinen armeijan harmaisiin ja toinen leirielämään. Julia kun tänään vielä lähti käymään pariksi päiväksi mummolassa, niin täällähän kykimme vain isäntä, minä ja Nella.

Voi Nella! Olimme eilen kävelyllä, kun tulimme siihen tiettyyn pisteeseen runsaan kilsan päästä kotoa, jossa se aina saa vauhkoilukohtauksen ja sille tulee täytinen kiire juosta kotiin. En tosiaankaan tiedä, mikä sitä siinä aina niin kovin riivaa, ehkäpä se näkee edessään pitkän, suoran pyörätien, jonka se tietää vievän kotipihaan. Eilen saimme muutaman ukkosjyrähdyksen tätä hepulia maustamaan. Voi taivas. Ensimmäinen jyrähdys meni vähän silleen, että no, pistetäänpä vauhtia, mutta toinen tuli kovempaa, ja silloin, voi, silloin otettiin jalat alle!

Mä en mitenkään ymmärrä, miten noin pienessä koirassa voi olla sellainen voima, mutta siinä vaan menin fleksi jäykkänä ja kaikin voimin koiruutta himmaten, kun toinen kynti eteenpäin kuin höyryjuna ihan infernaalisella vauhdilla. En uskaltanut vastaantulevia autoja katsoa, siellä varmaan hieman hymyiltiin hikiselle naiselle, joka roikkui talutushihnan perässä, kun dreeveri puski eteenpäin minkä jaksoi. Hetkeksi vauhti hiukan hiljeni ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten tuli se kolmas jyrähdys, ja täysi helvetti oli irti. Ei sään, vaan koiran kanssa. Ukkonen pysyi Porissa, mutta minä en ollut pysyä narun päässä.

Tänään on ollut hartia, selkä, reidet ja pohkeet aivan muusina. Päätin, että seuraavalla kerralla me tehdään Nellan kanssa se lenkki toisin päin. Saas nähdä, miten koiraneiti siihen reagoi.

Siiliin Nella on reagoinut varsin passiivisesti edelleen. Joka ilta siiliveijarille on jätetty vähän koirannappuloita, jotka aamulla ovat hävinneet. Eilen vieraamme ei jaksanut odottaa tarpeeksi kauan, vaan ilmestyi ruuanjaolle heti, kun isäntä oli irrottanut Nellan vaijerihihnasta talutushihnaan. Nella hieman nuuski siiliä, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä eläimet siinä sitten katselivat toisiaan, ja siili päätti jatkaa murojen kurkottamista kupista. Rousk-rousk.

Juhannusvieras

Iltayhdeksältä huomaamme, että Nellan ruokakuppia lähestyy kuokkavieras. Nella itse istuu  kupistaan vajaan metrin päässä ja katselee naapurin suuntaan. Hetken kuluttua se huomaa lähestyvän ruokavarkaan ja nousee jaloilleen. Siili käpertyy palloksi. Nella päästää yhden haukahduksen, jolloin pallo pompahtaa pelästyneenä ylös ja alas, mutta jää sinnikkäästi niille sijoilleen. Nella istuutuu takaisin alas paikoilleen.

Kun rauhaa on kestänyt jonkin tovin, eikä koira liikahda minnekään, siili nostaa päänsä kainalostaan ja alkaa tuumia, että joko tästä voisi liikkua, ja voisiko kenties vielä liikkua tuon ruuan suuntaan (kupissa kuivia koirannappuloita).

”Hmmm, ei se tuosta mihinkään näytä liikkuvan”, ajattelee siili ja lähestyy koirannappuloita. Nella kääntää katseensa pois, huokaisee ja ajattelee, että jos ei ole huomaavinaankaan, niin ei varmaan tarvitse tehdä mitään.

Mmmm, tänne voisi ryömiä kokonaan…

Tänne voi ryömiä kokonaan.

Tack tack, hyvää oli.

Nella toteaa ruokavieraan häipyneen ja hiipii haistelemaan kuppiaan. ”Mikä hitto se oli? Huoh, en tiedä, tuonne se meni, puskaan… Antaa mennä… Taidan ottaa nokoset.”

Kuninkaallinen vieras ja lomalainen

Isäntä, joka kävi talvella mehiläishoitokurssin, hankki tänä keväänä kaksi pesää, jotka sijoitettiin hänen äitinsä luokse. Mä olisin mieluusti ottanut ne takapihalle, mutta, noh, onhan tässä lähiöasumisessa tietysti sikäli omat ongelmansa, että kaikki naapurit eivät ehkä olisi ilahtuneet, ja parvien kanssa saattaa tulla hankalia tilanteita.

Toinen pesistä on lähtenyt toimimaan mukavasti, mutta toisessa on ongelmia, koska sieltä ei ensinnäkään ole löytynyt kuningatarmehiläistä. Voitteko uskoa, mitä silloin on mahdollista tehdä? – Juu, tilata kuningatar netin kautta Mehiläistalosta! Ja vuorokauden sisällä kopsahti jo postilaatikkoon pehmustettu kirjekuori, jonka päällä luki punaisella korostettuna: ”Huom! Eläviä mehiläisiä! Ei aurinkoon!”

Istu ja pala. Luuletteko, että kuningatarmehiläinen matkustaa yksin? Ehei! Pitäähän sitä nyt hovineidot seurana olla, ettei matkalla kuole yksinäisyyteen. Ja oma ruokakammari (vasen yläkulma teipin vieressä, siellä on käyty murkinoimassa). Ja kuningatar reissaa varmuuden vuoksi kruunun kanssa (iso keltainen täplä, oikealta laskettuna toinen mehiläinen), jottei häntä sekoiteta vahingossa hoviväkeensä (rahvaasta nyt puhumattakaan).

Auttakkee! Mun mielestä tää kaikki on niin sympaattista, että sulan justiinsa tähän paikkaan.

Toinen sulamispiste saavutettiin, kun tytär saapui Brittilästä lomalle kotiin. Hieman oli reissussa rähjääntynyt vietettyään välilaskun takia yön Gdanskin mukavuuksistaan tunnetulla ( – Not!) lentokentällä. Voipi olla, että ensi yönä oma kotipeti on kultaakin kalliimpi.

Atonement – Sovitus

Ian McEwanin romaani Atonement eli suomennettuna Sovitus on jokseenkin mykistävä tarina, jonka alkupiste sijoittuu vuoteen 1935 Englannin maaseudulle yläluokkaiseen Tallisin perheeseen. 13-vuotias Briony joutuu keskelle isosiskonsa Cecelian ja talon palvelijattaren pojan, Robbien, intohimoista romanssia. Briony on liian nuori tajutakseen, mitä oikeastaan tapahtuu tai mistä on kyse, ja tulkitsee tapahtumat oman mielikuvituksensa kautta. Kun Brionyn ja Cecelian serkku Lola joutuu raiskauksen uhriksi, Briony saapuu ensimmäisenä paikalle ja antaa tunteilleen ja mielikuvitukselleen vallan. Hän antaa todistajana väärän valan, joka johtaa viattoman miehen, Robbien, vankilatuomioon.

Cecelian ja Robbien, kuin myös Brionyn, tarina jatkuu muutamaa vuotta myöhemmin, kun sota on puhjennut, mutta juonesta en kerro nyt sen enempää, koska muuten menee spoilaamisen puolelle. Voin kuitenkin vakuuttaa, että loppuratkaisu on mykistävä.

Ian McEwan ujuttautuu ällistyttävällä taitavuudella 13-vuotiaan tytön mielenmaisemiin. Täytyy muistaa, että 30-luvun puolivälin yläluokan brittiperheessä 13-vuotias on ollut nykymaailman 13-vuotiasta kokemattomampi ja lapsekkaampi. Kirjailija oikeastaan leikittelee mustalla huumorilla osoittaessaan, miten pienistä asioista ihmiskohtalo voi olla kiinni. Muutama yhteensattuma, joista viimeinen sinetöi edelliset, ja samalla tulee sinetöityä useampikin ihmiselämä. – Puistattaa! Hrrr.

Päätin samaan syssyyn katsoa kirjasta tehdyn elokuvan, jonka pääosissa näyttelevät Keira Knightley Ceceliana, James McAvoy Robbiena ja Saoirse Ronan Brionyna. Elokuvaa ei oikein voi moittia mistään, sillä se tavoitti mielestäni kirjan tunnelman oivallisesti, ja huomioi myös pari sellaista tärkeää juttua, joille blondi ei kirjaa lukiessaan tajunnut antaa tarpeeksi painoarvoa. Saoirse Ronanin tulkinta Brionysta poiki Oscar-ehdokkuuden, eikä suotta. Keira Knightley nyt vain on ihana joka roolissa, ja mietin, miten kauan hän oli harjoitellut Cecelian ruumiinkieltä tätä leffaa varten. James McAvoy on kunnostautunut viime vuosina enemmänkin X-men leffojen näyttelijänä, mutta on kiitettävän muuntautumiskykyinen tapaus. Vasta filmografiaa selatessani tajusin, että no niin, niinpäs vain olikin mies myös ekan Narnia-leffan Mr Tumnus -faunin osassa.

Sekä kirjalle että leffalle siis suuret suositukset, joskaan kevyestä kesähuvista kumpikaan ei käy.

Lomafiilistä ja öisiä seikkailuja

Kävin eilen hakemassa muutamat matot paikallisesta pesulasta takaisin kotiin, ja olen jopa saanut lattiat pestyksi ja ne matot plus muutamat muutkin paikoilleen. Elettiin puolitoista viikkoa lähes matotonta elämää, kun meillä kävi nuohooja, jonka ansiosta käärin mattoja rullalle, ja sitten hinasinkin niistä osan pesulaan asti. Nyt tuntuu suorastaan oudon kaiuttomalta, kun tekstiilimäärä on taas entisellään.

Nuohoojan saapuminen sai Nellan peräytymään puskaan. Lenkillä kun näkee, että vastaan on tulossa toinen koira taluttajansa kanssa, ei ikinä tiedä, kuinka pahan paniikkireaktion se saa aikaan. Tuo koira on hassu. Ollaan oikein porukalla pohdittu sitä, että onko se tosiaan niin traumatisoitunut siitä kun kerran jäi auton kolhaisemaksi, vai mikä sillä on. Luonteeltaan vaan arkajalka? Toisaalta se osaa olla ihan äärettömän itsepäinen, siis oikein to-del-la. Ja jösses kun se saa päähänsä kävelyllä, että nyt mennään, niin sittenhän mennään! Jos jossain kylän raitilla näkyy irrallinen käsivarsi, niin se on mun oikea käsivarteni, jonka Nella on kiskonut irti.

On varmaan ihan ääretön yllätys, että mä olen tänään istunut puutarhatuolissa nauttimassa auringosta ja lukemassa romskua. Elohopea kipusi huikeaan +20 asteeseen, mikä on siis jo ihan ylenpalttista näillä leveysasteilla tänä kesänä. Kaikki on kyllä ihan älyttömästi myöhässä, pihan kielotkin kukkivat vasta nyt. Villiviini roikkui niin pitkään surullisen harmaana kasana terassin katon päällä ja pitkin talon jukisivua, että luulimme sen jo kuolleen. Vasta nyt se on alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä.

Iltaisin isäntä ja minä olemme viettäneet aikaa Netflixin täysin järjettömän Rick ja Morty -sarjan parissa. Aikuisille suunnattu animaatiosarja on kuin South Parkin ja Doctor Whon risteytys. Pitää siis olla oikeassa mielentilassa, että jutuille nauraa, mutta tälleen työstressistä vielä toipumattomana alkukesän lomalaisena sitä on oikein otollista kauraa tämän tyylin huumorille.

Olen lähes joka yö nähnyt jotain kouluun liittyvää (yleensä täysin järjetöntä, kuten urheilupäivä jonka ainoana lajina oli mäkihyppy) unta, ja ellen ole seikkaillut koulumaailmassa, aivoni ovat tuottaneet jotain muuta överiksi vedettyä juttua. Viime yönä meidän lattialla liikuskeli moottorilla kulkeva, läpinäkyvä mato, joka luikahteli jalkalistojen alle. Olenkohan katsonut sitä animaatiota ehkä pari jaksoa liikaa?

Huomenna luottokampaajalle! Ennen päättäjäispäivää iski hiustuska tismalleen samaan aikaan, kun kampaaja lähetteli Instgramiin kuvia etelän reissultaan. Jouduin pakon sanelemana pakenemaan sinne, mistä tiesin leikkuuajan varmasti löytyvän, eli Mikkolan Cittarikompleksin Hiustaloon, mutta oivoi. Vaikka lilluin nirvanassa, kun hiukset saivat tehohoitoa ja lojuin hierovassa tuolissa pesupaikalla, ja vaikka mulle tehtiin ilmaiseksi kiva pikakampaus lopuksi, oli työn jälki silti loppujen lopuksi toista kuin mun vakkarilla. Huomenna suuntana Sis & Bro Hairdesign ja juurikasvulle kyytiä.

Belgravia

Voisi ajatella, että kun on kirjoittanut kässärin Downton Abbey -sarjaan, ei kannattaisi yrittää pistää paremmaksi, tai ylipäänsä enää kirjoittaa toista yläluokan elämästä kertovaa epookkistooria. Vähän epäröiden tartuin Belgravia-teokseen (suomennettu samannimisenä), enkä oikein ensi alkuun tiennyt, tuleeko tästä nyt lintu vai kala.

Jahka vauhtiin päästiin, luin tekstiä innolla, ja viimeiset sata sivua menivät lähes kouristuksenomaisessa pakkolukealoppuunenvoilaskeatätäkäsistäni -huurussa.

Belgravia on tarina kahden perheen, aristokraattisen Brockenhurstin ja nousukaskauppias Trenchardin, yhteisestä salaisuudesta. Perheitä yhdistää avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsenlapsi, Charles Pope, jonka olemassaolo tulee yläluokkaiselle perheelle yllätyksenä. Salaisuutta varjellessaan molemmat perheet tulevat nostattaneeksi kitkerää kateutta sukulaisissaan, ja lordin arvonimen ja omaisuuden periytyminen nousevat keskeiseksi kysymykseksi.

Trenchardien aviomieheensä kyllästynyt miniä juonittelee omiaan Brockenhurstien veljenpojan kanssa, Popeen rakastunutta Maria-neitoa yritetään väkisin naittaa samaiselle veljenpojalle, ja koska julkista skandaalia vältellään viimeiseen asti, salaisuuksien ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään.

Downton Abbeyn fanit tietävät, että myrskyistä luovitaan vielä tyynille vesille, ja tähänkin risukasaan aurinko lopulta paistaa mitä muheimmin. Hyvän mielen lukukokemus, joka veti mukanaan, eikä ollut Downton Abbeyn toisinto. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

The Essex Serpent

Sarah Perryn viktoriaanisen romaanin henkeen kirjoitettu The Essex Serpent on kerännyt paljon kiitosta ja kunniaa. Vielä teosta ei ole suomennettu, mutta veikkaisin, että ensi syksynä tai viimeistään jouluksi suomennos varmaankin ilmestyy.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Lontooseen ja läheisen Essexin kreivikunnan rannoille. Päähenkilö Cora Seaborne jää leskeksi, mutta helpottuneeksi sellaiseksi, koska aviomies ei lukeutunut ihan ukkomiesten parhaimmistoon. Erikoislaatuisen poikansa Francisin (veikkaisin aspergeria, vaikkei sitä kirjassa mainita, koska siitä ei varmaan kirjan tapahtumien aikaan vielä tiedetty mitään) ja ystävä-palvelija-uskottunsa Marthan kanssa hän lähtee Lontoosta Essexiin, jossa huhutaan salaperäisen ja maagisen  Essexin merihirviön palanneen maisemiin. Tieteeseen lujasti uskovana naisena Cora päättää löytää tämän hirviön ja osoittaa maailmalle, että se on uusi, ennen tuntematon eläinlaji.

Kun Cora lähtee merikäärmeen jäljille, hän tutustuu Aldwinterin seurakunnan pastoriin William Ransomeen ja tämän perheeseen. Kirkon miehenä Will on yhtä skeptinen minkään maagisen hirviön olemassolosta kuin Corakin. Näiden kahden välille syntyy romanssia hipova ystävyys, jossa on omat myrskynsä.

Williamin tuberkuloosia sairastava vaimo Stella on yksi romaanin tärkeistä henkilöistä, mutta hahmojen kaartiin kuuluvat myös Coran edesmennyttä miestä hoitanut kirurgi Luke Garrett, sekä Coran ja Willin toisilleen esitelleet Katherine ja Charles Ambrose. Henkilöitä yhdistävät ystävyyden siteet ovat yksi kirjan läpäisevä teema.

Ei liene sattuma, että kirjailija on käyttänyt Essexiä pelon vallassa pitävästä otuksesta sanaa serpent, jota myös Raamattu käyttää paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Hirviömäinen käärme tuntuu edustavan paikkakunnalla jokaiselle asukkaalle jotakin omaa, syvintä pelkoa. Uskonnon, taikauskon ja tieteen yhteentörmäyksiltä ei voida välttyä. Lopulta otus löytyykin, jopa kahteen kertaan, muttei ihan vastaa odotuksia.

Maisema- ja luontokuvaus kirjassa on poikkeuksellisen upeaa. Ystävyyden ja rakkauden häilyvän välimaaston vesiä luodatessa sivutaan myös feminismiä ja köyhälistön oloja. Kirjassa on niin monta eri teemaa ja tasoa, että kertalukemisella kaikkea ei huomaa, löydä eikä sulata. Luulen, että tähän teokseen palaan vielä talvipakkasilla takkatulen ääressä.

Kevyttä kesälukemista tämä ei ole, mutta sille, joka kaipaa kirjaa, jota voi kuoria kerros kerrokselta kuin sipuli, tässä on varmasti helmi.

Lämpöä, ah lämpöä

Ällistyttävän huikaisevat 24 astetta! Omenapuu alkaa varovasti raotella nuppujaan, että josko tästä oikein kukiksi uskaltaisi aueta. Riskeerasin koko säätilan pesemällä Onnin toppavaatteet talvisäilöön ja rahtaamalla omatkin villapuseroni vaatehuoneen uumeniin ja t-paidat tilalle. (Kyllä nyt huomenna viskoo räntää ja syy on minun.)

On totisesti tuntunut täysin kesältä. Luin Sarah Perryn romskua The Essex Serpent puutarhatuolilla, pelasin jälkiruokakahvia juodessa erän Scrabblea isännän kanssa nurmikolla, kävin hölkkälenkillä ja paahduin aivan läkähdyksiin. Toppavaatteetkin kuivuivat auringossa ja tuulessa pikavauhtia.

Anoppi on ollut jalkaoperaatiossa, ja Nella on meillä saikkuhoidokkina. Onneksi on kesä, että koiruus saa olla paljon pihamaalla ja tulee vain yöksi tuonne meidän allashuoneeseen nukkumaan. Mielelläni minä tämän karvakamun ottaisin vaikka sängyn jalkopäähän, vaan kun tuo allergia ei sitä salli. Mutta kävelylenkeillä me käydään Nelluskan kanssa, ja tänään oli järkytyksen järkytys, kun isäntä pesi sen. Ei kuulu kylpy nämligen favoriitteihin. Hassu karvakuono.