Lontoo-kaipuuta ja kirjavaa elämää

woolfsitaatti

Työkavereista on neljä viettänyt viikon Lontoossa lukiolaisten kanssa. Soittivat yks ehtoo ja kysyivät, minne iltapäiväteelle. No, tietenkin neuvoin heidät The Wolseleylle, jossa viime joulukuussa nautin aamiaista viiskytvuotisaamunani. Olivat työkamut tykästäneet. Yksi viestitti että oli ”hulppeat puitteet kupposelle teetä”. Heh.

Mulla on tietenkin ollut jäätävä Lontoo-ikävä. Luettuani Virginia Woolfin elämäkerran ja Orlando-romaanin tartuin John Lehmannin kirjaan ”Virginia Woolf And Her World”, jossa törmäsin tänään tuon valokuvan tekstiin. Onneksi ”Mrs Dalloway” on mulla nyt Satakirjastojen seutuvarauksessa. Tuon kuvauksen jälkeen on pakko päästä lukemaan koko kirja. A celebration of London! – Kuten huomaatte, minähän en mitenkään ruoki tätä Lontoo-ikävääni… Mutta aikuisten oikeesti, tässä on viikon joutunut kuolaamaan työkamujen Facekuvia paikan päältä!

On ollut melkoisen kirjava viikko tunneskaalalla. Olen surrut ystävän kanssa ja iloinnut tyttären kanssa ja ällistynyt siitä, että keskimmäiseni alkaa suuresti järkiintyä, ja nauranut liikutuksensekaista naurua pienimmän koulussa virkkaamalle lukutoukalle (tuli ihan mieleen Se Jouluenkeli, jonka otan esille joka joulu). Elämänmakuista menoa.

Kaikkien häsläviikonloppujen jälkeen olisi suloista kuorsata huomisaamuna aamukymmeneen, mutta ehei, meitä on siunattu veso-päivällä. Ta-daa! Formatiivista arviointia ja Pekka Peuraa. Mitäpä muuta sitä lauantaina duunaisikaan.

Fiilaan ja höylään

melonikynnet

Tai ehken sentään höylää. Viilaan ja hion. Kynnet tuli hoidetuksi ensiksi mainitulla(kin) puuhalla, ja hiomakone sai tänään taas uusia hommia. Vanhasta keittiön pöydästä tulee terraario Valpurille ja Kuplalle, ja koska jalat ja reunat pitää maalata uudelleen, piti niistä ensin poistaa vanhat maalit. Mä olen taas vauhkona päristellyt tuolla pihalla kuulosuojaimet päässä.

Ihanaisen aurinkoinen päivä! Istuin lukemassa Bill Brysonin uutta kirjaa ja hankkimassa lisää hullunmainetta naapurien silmissä pyrskähtelemällä tuon tuostakin nauruun. Että mä rakastan Brysonia! Ja kauhea Lontoo-ikävä iski, kun luin hänen kuvauksensa Leighton Housesta – kotimuseosta jossa en ole vielä käynyt!!! Piti oikein selvittämällä selvittää että oliko tää nyt se paikka, missä mä kävin, mutta ei, ei ollut. Se oli Sir John Sloane’s House, joka on myöskin suositeltava kohde, mutta Leighton Housea kuvattiin netissä Lontoon ”salaisimmaksi museoksi”. Ts. kaikki paikallisetkaan eivät ole kuulleet siitä. Sinne ensi kerralla!

Fröken Julie totesi, että mulla on pulsurusketus. Shortsit ja t-paita ovat jättäneet huikeat rajat reisiin, käsivarsiin ja kaulaan. Mä en ole oikein varma, olenko tästä termistä kovin imarreltu.

 

Pyöreitä vuosia

onni10

Kun Brittilässä Lissu täytti pyöreät 90 vuotta, meillä täytti Onni samana päivänä ensimmäiset pyöreänsä. Herra 10 vee otti kuninkaallisen meiningin myös siinä, ettei juhlinut synttäreitään pelkästään huhtikuun 21. päivä, vaan juhlallisuuksia seurasi useana päivänä jälkikäteen.

Onnin synttärit eivät kylläkään nyt jakaantuneet useammalle kuukaudelle, eikä ohjelmistossa ollut suurta paraatiakaan (Kummoinenkohan kokemus olisi matkustaa Lontooseen kesäkuun 11. päivä?), mutta lauantaina saattoi bongata kasan hikisiä pikkupoikia Porin Megazonesta. Tiesimme kokemuksesta, että on ihan turha edes uneksia siitä, että saisi tuon ikäiset duracelpuput viihtymään kotisynttäreillä ilman sitä, että kämppä pitäisi pistää jälkikäteen täysremonttiin. Lasersodan pelaaminen ja herkkujen nauttiminen päälle oli juuri sopiva actionpläjäys. Voin lämpimästi suositella Megazonea.

Eilen vietettiin sukulaissynttäreitä kakun kera. Olin joulukuussa ostanut Lontoosta Snooksin lelukaupasta sarjan synttärikynttilöitä, jotka palaisivat eri värisillä liekeillä, ja hitsiläinen, kun h-hetki koitti, kynttilät eivät syttyneet. Tulitikkuja kului, mutta liekki ei tarttunut kynttilöiden sydämeen. Lopulta sain kaksi palamaan himmeällä liekillä, mutta kun sytytin kahta seuraavaa, ne edelliset jo sammuivat. Lopulta multa meni hermo, nypin britti-ihmeet pois kakusta ja korvasin ne vuosi sitten paikallisesta Salesta ostetuilla. Ja johan syttyi.

Pikaviesti Buckinghamin palatsiin: Attention! If you have purchased the Queen’s birthday cake candles at Eric Snooks in Covent Garden, do NOT use them! They won’t work. Please, try Harrods instead.

Viikonloppu meni ihan liian nopeasti. Olin perjantai-iltana katsomassa Porin Promenadissa Niko Kivelän stand up -esitystä, lauantai meni kaverisynttäreissä, siivoamisessa ja kakun leipomisessa, ja eilen menin vielä synttärivieraiden lähdettyä raamikseen. Tänä aamuna olinkin sitten niin poikki, etten ollut saada itseäni sängystä ylös millään.

Mutta se Kivelä! Voi täytinen, että mä nauroin, ja niin nauroi myös jälkikasvu, joka pulutarinaa kuunnellessaan ulvoi niin kaksinkerroin että tiputti jo karkkinsa suusta paidalleen, mikä sai meidät nauramaan vielä kahtakin kauheammin. Mä oikeasti pidän Kivelää Suomen stand up -esiintyjien ykkösnimenä, sillä kukaan muu ei saa mua nauramaan niin hysteerisesti. Oltiin lippujen hankinnassa vähän viime tingassa ja mietin jo, että kandeeko lähteä kun tulossa on muutenkin ohjelmantäysi viikonloppu, mutta kyllä kannatti. Jos nauru pidentää ikää, musta tuli perjantaina kuolematon.

 

Matkan miinukset

clink78En ole koskaan ollut majoittumisen kanssa mikään nokonuuka. Hotellihuone on mielestäni vain nukkumista ja suihkussa käymistä varten, ja niinpä en pannut hanttiin, kun isäntä ehdotti, että varaisimme privaattihuoneen siitä hostellista, missä hän keväällä ysiluokan kanssa majaili. Siisti, rauhallinen, edullinen. Kuulosti hyvältä. Ei mikään romanttinen paikka, mutta juuri hyvä nukkumiseen, huoneissa parisängyt joissa vielä kolmas yläpeti kerrossänkymeiningillä. Mä vähän tuumasinkin, etten välttämättä talvella varaisi huonetta siitä Julian ja mun vakihotellista, koska talo on viktoriaaninen rakennus vailla ikkunaremonttia, eli ikkunat ovat nostettavaa mallia vailla mitään eristeitä, ja pari kertaa olemme olleet huoneessa, jossa ikkunasta on aivan selkeästi tuullut sisään. – Ei täällä, vakuutti mies, uudet ja tiiviit ovat.

No, katin kontit. Kun pääsimme huoneeseen, siellä oli just samanlainen, mutta vieläkin hatarampi ikkuna kuin mun vakkarihotellissa. ”Onko toi ikkuna auki?” kysyi isäntä. Totesin ettei ole. ”Kyllä täällä jokin on auki.” Nope, vakuutin, ja avasin ikkunan näyttääkseni, että melu voi olla vieläkin isompi. Ja sehän oli. Hmmm.

Ikkunasta viis, ja siitä viis että huone oli kadulle päin, mutta SÄNKY! Ei todellakaan ollut kahden hengen sänky, jossa kolmantena yläpeti, vaan ihan tavallinen kerrossänky, jossa oli kummassakin kerroksessa tilaa tasan yhdelle aikuiselle. Mä olin jokseenkin sanaton, enkä tajunnut mennä heti edes valittamaan ennen kuin seuraavana aamuna. Silloin olinkin sitten valvonut puolen yötä kadulta kuuluvan melun takia – joukko ranskalaisia ja italialaisia polttelivat tupakkia hostellin portailla ja möykkäsivät tuntitolkulla.

Isäntä oli onneton valinnastaan. Kaikkien huoneet olivat viime keväänä olleet sisäpihalle päin, eli ongelma oli vallan uusi, ja sänkykin oli ollut vallan erilainen. Mä olin ihan ranteet auki, ja raahauduin raivottarena seuraavana aamuna respaan vaatimaan toista huonetta. Mutta hostellissa oli tietenkin (kuten koko kaupungissa) tupaten täyttä, ja me saimme rauhallisen parisänkyhuoneen vasta kolmanneksi yöksi!

Jos olisimme alunperin saaneet sen jälkimmäisen huoneen, saattaisin suositella tätä halpana yöpymispaikkana, mutta nyt en voi. Ja siis, todellakin, minä en huoneelta vaadi MITÄÄN muuta kuin siisteyttä ja rauhallisuutta. Siistiä oli, mutta rauhallista ei, ja onko liikaa vaadittu, että jos ensimmäisen kerran pääsee kahdestaan siippansa kanssa reissuun noin vuoden 1993 jälkeen, niin saisi edes parivuoteen?

Toinen miinuspuoli reissussa oli ilman muutan väenpaljous. Olen ollut pari kertaa Lontoossa heinäkuussa, kerran jopa alennusmyyntien aikaan, ja voin suoraan sanoa, että joulukuussa homma oli ostos- ja ruokapaikoissa vieläkin pahempaa kuin silloin. En helposti hermostu tungoksessa, kunhan vain asennoidun rauhallisesti, enkä väsy jonottamiseenkaan jos niikseen tulee (nimim. kerran heinäkuussa 1½ tuntia London Eyen jonossa auringonpaahteessa seissyt), mutta liika on minullekin liikaa. Kaksi kertaa tämän matkan aikana tuli suorastaan paniikinomainen olo, ekan kerran Liberty-tavaratalon jouluosastolla jonne ahtauduimme vain kaksi metriä sisään ja sitten ulos, ja toisella kerralla siellä Hamleysin lelukaupassa, josta oli kertakaikkiaan päästävä lähimmästä ovesta ulos. Isäntä on minua paljon heikkohermoisempi tungoksen kanssa, joten voin vain kuvitella, millainen uroteko oli kulkea kaupoissa rinnallani purematta ketään vastaantulijaa käsivarteen.

Joten: Jos aiot Lontooseen, älä majoitu Clink78-hostelliin, äläkä matkusta sinne heinä- tai joulukuussa. Kesäkuun alku on edelleen ehdoton suositukseni ajankohdan suhteen.

Lontoon sunnuntai

Olin ajatellut, että tällä reissulla minimoin jonottamiset, joten olin ostanut etukäteen netistä Dungeon-liput sunnuntaiaamun ensimmäiselle kierrokselle, ja todellakin, saimme heti kävellä sisään eteishalliin asti, jossa kiemurteli vain parinkymmenen hengen mininen jono. Tämä oli mulle kolmas kerta Dungeonissa, mutta vaikka viime kerrasta on vain pari vuotta ja muistin kaikki jutut aika hyvin, pelkäsin silti, koska aina ne muuttavat niitä juttuja siellä. Olin koko ajan sydän kurkussa, että mitähän mahtaa seuraavaksi tapahtua sellaista, mihin en ole varautunut. – No, ei itse asiassa juurikaan paljoa, kierros oli pysynyt hyvin samanlaisena vuodesta 2013. Suurin muutos oli tapahtunut itse kauhukokemuksen jälkeisessä tilassa: kauhukauppa oli muutettu jonkinlaiseksi keskiaikaiseksi pubiksi, josta jokainen kierrokselle osallistunut sai ilmaisen juoman. Ehkä ihan kiva kesähelteillä, mutta blääh, mä olin odottanut pääseväni hankkimaan Onnille jotain kivaa kauhukrääsää ja ehkä parit tekoarvet itsellenikin ensi Halloweeniä ajatellen.

dungeon15Ekan kerran sorruin ostamaan valokuvakirjasen, johon sai kaksi eri valokuvaa valmiiksi painettujen keskelle. – Toka valokuva Whitechapelistä Viiltäjä-Jackiä peläten olikin uusi juttu, sitä ei siellä viimeksi ollut. Joo, ja voi jukra, se kaikkein hurjin homma, viimeinen ohjelmanumero nimeltä vapaa pudotus oli pois käytöstä! Mutta kaikesta huolimatta tykättiin molemmat tosi paljon, ne Dungeonin näyttelijät on koulutettu hommaansa erinomaisen hyvin.

Olin ostanut yhdistelmälipun, johon kuului myös viereinen Sealife, joten ei kun Dungeonista kymmenen metriä eteenpäin ja saimme kävellä Priority-ovista meren eläviä ihmettelemään. Mä en edes yrittänyt kuvata siellä, koska mun kamera nyt oli mitä oli, enkä osaa edes kunnolla käyttää sitä. Toisin sanoen, hämärässä kuvaaminen ei multa sen kanssa onnistu. Mutta paljon me nähtiin kaikkea mahdollista eläintä, ötökkää ja kalaa, ja kaiken muun kivan lisäksi vielä pingviinejäkin, joiden ruokkimisaika osui just meidän kohdalle. Hassut pinksut! Ne näyttivät nauttivan suunnattomasti vedenalaisesta porelähteestä, joka aiheutti yhteen kulmaan voimakkaan virtauksen. Siihen ne pyrkivät kellimään veden keinutettaviksi.

bigbenselfieSealifesta lähdimme kohti Chinatownia, sillä kiinalaisen ruuan ystävinä oli tietenkin pakko päästä syömään siellä. Oltiin työkamun kanssa pari vuotta sitten ihan sikahyvässä paikassa, mutta kun ei ollut enää mitään hujumenttia siitä, että mikäköhän paikan nimi oli. Gerrard Streetillä kyllä, ja Charing Cross Roadista katsottuna kadun vasemmalla puolella, mutta sillähän ei pitkälle pötkitä, koska siinähän niitä on rivissä kuin Vilkkilässä kissoja. Nälkä oli kuitenkin jo sen verran kova, että ryntäsimme lopulta ekaan paikkaan, jossa kahden hengen menyy näytti kiinnostavalta, ja ihan kohtuuhyvän paikan löysimmekin.

Ja sitten Hamleysille! Julialle oli hankittu tuliaisia jo Waterstonesilta, ja nyt oli poikien vuoro. Voi sitä väkimäärää! Mutta löydettiin me Juholle sitten Fallout-paita ja -sukat, ja pikkupörriäinen sai purkin Crazy Aaron’s Thinking Putty -nimistä töhnää, jota tämä levoton sielu saa räplätä käsissään oppitunneilla, että pystyy kuuntelemaan opettajaa. On kuulemma ollut muuten viivottimet ja muut kovilla. Toki tuotiin heille myös karkkia, ja Waterstonesilta olin ostanut pienikokoisen koottavan Big Benin. – On se kaunis! Joka matkalla otan siitä kuvia, mutta kuvat eivät tee rakennukselle oikeutta. Niin, ja oikeastihan varsinainen Big Ben on se iso, painava metallikello, joka soi kellotornin sisässä, mutta mä en jaksa niuhottaa, ja kutsun tornia Big Beniksi niin kuin melkein kaikki muutkin.

Olimme hetken vähän kynnet päässä, että mitäs tän jälkeen, kun sääkin alkoi muuttua sateella uhkaavaksi, ja molemmat oltiin sitä mieltä aiemmista suunnitelmistamme huolimatta, että ei oteta viime hetken piippuhyllylippuja enää mihinkään teatteriin illaksi, kun aamulla olisi aikainen herätys. Isäntä halusi istua ja levätä, mä halusin vielä löytää Paperchasen, ja päädyttiin sitten lähtemään Westfieldin ostoskeskukseen, jossa minä saisin ravata kaupoissa, ja isäntä pääsisi istuskelemaan leffateatteriin.

Jos mun jalat huusivat hallelujaa jo tässä vaiheessa, niin voin todeta, että tunnin jälkeen Westfieldillä mun päkiöistäni kuului jo pienimuotoinen Händelin kuoro. Pyörin Cath Kidstonilla ostamatta sieltä mitään, etsin punaista huivia mätsäämään uutta hattuani, koska olin hukannut vanhan punaisen huivini lähtötiimellyksessä Helsinki-Vantaalle, ja halusin kahvia ja kakkua plus löytää vielä muistikirjan. Westfieldin Paperchasella sitten päädyin ostamaan Pariisi-aiheisen kirjan, jossa ei kylläkään ollut toivomiani tyhjiä blancosivuja, mutta ainakin paperilaatu tuntui hyvältä kirjoittaa.

pariisipaivakirja

Löysin myös vihon verran kannustustarroja oppilaiden kokeisiin ja sanareihin (Wonderful! Great! Epic!) ja jotain, mistä oli pakko ottaa kuva vain sen takia, että se on niin kamala, etteivät sanat riitä. Sekä ulkoisesti että ajatukseltaan:

jesusmoneyboxRomahdin lopulta puolikuoliaana Starbucksin kahvilaan katutason atriumiin, jossa Snogin froyo-baariakin oli hiukan siirretty – ja arvatkaapa minkä tieltä? Luistelukaukalon. Kyllä. Keskellä suurinta ala-aulaa oli kunnollisen kokoinen kaukalo, jossa porukka sai luistella mukavasti sisätiloissa, maksua vastaan tietenkin. Ja kauppahan kävi.

icerinkwestfieldTurha kai mainitakaan, että ostarin joulukoristelut olivat muutenkin aika megalomaaniset.

xmaswestfieldKatto muistuttaa kovasti King’s Crossin aseman kattoa – en ole koskaan vaivautunut tarkistamaan, onko kyseessä kenties sama arkkitehti.

Ostin Starbucksilta vielä sitruuna-limejuomapullon siltä varalta, että haluaisin romahtaa heidän mukavalle sohvalleen uudelleen, ja käpyttelin pienen kierroksen ekassa kerroksessa. Jostain syystä päädyin Debenhamsille, ja siellä suuntasin kosmetiikkaosastolle ihan siinä toivossa, että löytäsin MoYoun leimalaattoja, sillä olin tarkistanut lähtiessäni Lontoon jälleenmyyjät, ja Debenhams oli niistä yksi.

Mutta voi, en ehtinyt etsiä kynsijuttuja ollenkaan, kun näinkin, että tuoksuista on menossa viimeistä päivää 15%:n alennus, ja sitten ajattelin vain kurkistaa, että voisiko Debenhams mahdollisesti myydä samaa tuotetta kuin Harrods ja Selfridges, ja jota olin kuolannut jo netistä… Kas, kun mulla yhden Italian Comenius-matkan jälkeen jäi ihan hirveästi ottamaan päähän, etten viime metreillä DutyFreessä investoinut Hermèsin hajuveteen, joka oli aivan jumalaisen ihana, mutta niin oli hintakin suolainen. Ennen matkaa surffailin edellä mainitsemieni tavaratalojen sivuilla, ja löysin kyseisen tuoksun sieltä, joskin himmeään hintaan. Suomesta en ole sitä mistään bongannut, täällä tosi harva paikka myy Hermèsiä ollenkaan.

Niin, arvatkaa, löytyikö sitä yksi vihoviimeinen pakkaus?

unjardinsurlenilMinä tein sen, minkä kuka tahansa nainen olisi tehnyt. Kiikutin putelipakkauksen kiireen vilkkaa kassalle, ja lopulta horjuin ulos typertyneenä sekä tuuristani (yhdeksän punnan ale hinnasta, joka muutenkin oli jo paljon halvempi kuin Harrodsilla) että tuhlailustani, ja lopun aikaa vietinkin Starbucksin sohvalla limejuomaani siemaillen.

Isännän leffan loppuessa en olisi pannut vieläkään pahakseni, jos hän olisi kantanut minut Shephard’s Bushin metroasemalle, mutta ikävä kyllä hänenkin voimansa olivat vähissä. Olimme molemmat sitä mieltä, että väentungos sai nyt riittää, ja linnoittauduimme hostellihuoneeseemme pakkaamaan kamat seuraavan aamun herätystä varten, joka olikin jo viiden kieppeillä.

Maanantain aamiaisen söimme vasta Gatwickin lentokentällä, jossa teimme myös viime hetken tuliaisostokset, ja matkustamiseen menikin oikeastaan koko päivä, sillä kahden tunnin aikaero tekee jo paljon, ja Helsinki-Vantaalta ajaa meille kolmisen tuntia.

Hei, hei, Lontoo! Me tapaamme jälleen joskus, en tiedä milloin, mutta tulen vielä luoksesi.

 

 

Paras synttäripäivä ikinä

wolseley1Me aloitimme synttäripäiväni vieton syömällä aamiaista The Wolseleyssa, hotelli Ritzin vieressä sijaitsevassa perinteikkäässä kahvila-ravintolassa. Paikka on suosittu, joten varaus pitää tehdä hyvissä ajoin etukäteen, ja meilläkin näytti jo siltä, ettemme pääse sinne, mutta satuin bongaamaan nettivarauksista ilmeisesti peruutusajan, sillä ekalla yrittämällä vapaata aikaa ei siellä näkynyt.

Suosiosta kertoo sekin, että Ritzinkin vieraita käy aamiaisella tällä puolella. Tosin voin kyllä vakuuttaa, että porukkaa on ihan laidasta laitaan, joten siellä ei tunne mitenkään olevansa väärässä paikassa. Me söimme perusenglantilaisen aamiaisen, mutta halutessaan voi upottaa vaikka 74 puntaa samppanjamunakkaaseen. Eli tarjontaakin on laidasta laitaan. Aamiainen oli mielestäni hyvä, annokset ovat siellä suuria, ja tuntui mukavalta aloittaa synttäri jollakin ihan spesiaalilla.

wolseley2

The Wolseley ei ollut koristautunut joulua varten, mutta viereinen Ritz koreili joulukuusien, köynnösten ja joulupallojen keskellä.

ritzVatsa täynnä tuhtia aamiaista lähdimme Covent Gardeniin, jossa kiertelimme ensin kauppahallin ja sitten viereisen Jubilee Marketin puolella. Kauppahallihan ei ole enää oikeasti kauppahalli, vaan pienimuotoinen ostoskeskus. Hallin ympäristö on katutaiteilijoiden suosikkipaikkoja esiintymiseen, joten joka kerta siellä pysähtyy seuraamaan jotakuta koomikkoa, taikuria tai jonglööriä. (Ja vinkki: pidä siinä kohdassa laukustasi kiinni, sillä kun huomio on esityksessä, taskuvarkaat käyttävät tilannetta hyväkseen.)

covent15aHallin oopperatalon puoleisessa päädyssä seisoi suuri, hopeinen poro rekineen. Illalla teatterista palatessamme poro oli valaistu, ja lähes viereen oli rahdattu toinen poro- ja reki-installaatio, joka oli rakennettu kokonaan legoista. Väkeä tungeksi joka paikassa niin paljon, että tuntemattomia kasvoja osui väkisinkin kuviin, halusi tai ei. Eli en ollenkaan tiedä, keiden kuvia mahdan tässä täysin luvattomasti nyt julkaista…

cg15bMinä ostin Jubilee Marketin puolelta itselleni punaisen Mary Pickford -tyylisen hatun. Jubilee Market on vähän kuin pienikokoinen Spitalfields Market, eli paljon käsitöitä ja jonkin verran vanhaa tavaraa, kuten vaikka vanhoja rahoja tai muuta keräilykamaa. Hattu puolestaan sopii kuin nenä päähän mustan villakangastakkini kanssa, eikä näytä päässäni, yllättävää kyllä, ollenkaan mummomaiselta. Enemmänkin tulee mieleen ensimmäiset mykkäfilmit ja mustavalkoiset komediat tai BBC:n epookkisarjat.

coventhattuMeidän seuraava kohteemme oli Covent Gardenissa sijaitseva filmimuseo, jonne olin hankkinut liput Bond in Motion -näyttelyyn. James Bond -leffojen autot ja muut menopelit sekä hitunen muutakin rekvisiittaa täytti suuren näyttelytilan. Mielestäni homma toimi, oli mukavaa nähdä autojen kohdalla seinällä pyörimässä kohtaus leffasta, jossa kyseinen nelipyöräinen kulki.

Goldfingerin Rolls Royce oli yhtä kiiltävänupea kuin Spectrenkin vastaava. Jälkimmäisen vierellä oli nähtävillä Léa Seydoux’n Sahara-kohtauksessa käyttämä puku.

Entä muistatteko vielä, miten Sean Connery lensi tällä värkillä Thunderballissa?

Mielenkiintoisia olivat myös ne autot, jotka oli rakennettu vain puolikkaiksi erilaisista syistä. Esim. For Your Eyes Only -leffan keltaisesta rättisitikasta puuttui koko etuosa tuulilasista eteenpäin, jotta auto saatiin peräkärryksi filmiryhmän autoon ja kuvaaminen helpottui.

Meillä oli näyttelyn ja teatterin välissä niin paljon aikaa, että lähdimme ensinnäkin  Piccadilly Circusin Waterstonesille, ja sen paikan kynnyksen yli astuminen on mulle joka kerta lähes Pyhä Hetki isoilla kirjaimilla. Kun pääsee kirjakauppaan, jossa viisi kerrosta on täynnä toinen toistaan upeampia ja mielenkiintoisempia kirjoja, niin pelkästään paikan tuoksun nuuhkiminen saa meikäläisen nirvanaan. – Uusien kirjojen tuoksu!

waterstones15aMulla tuppaa tuo Lontoo-aiheisten kirjojen varasto laajenemaan joka reissulla, ja niin tälläkin. ”An Apple A Day” puolestaan selvittelee sananlaskujen taustoja ja sitä, mikä tekee niistä toimivia vielä tänäkin päivänä. Se, mitä olin etukäteen päättänyt hankkia, oli ”Pikku naisia” jonakin mukavana  painoksena. Olisin halunnut kovakantisen, mutta ainut kovakantinen tällä hetkellä oli Penguin Classics -sarjan tylsän ruskeakantinen painos, joten päädyin pokkariversioon, jossa on kaunis kansi ja ”rough cut” -reunat.

waterstones15bNiin, Waterstonesilta löytyy myös mukavankokoinen Paperchase, jossa vietin aikaa vähintään yhtä paljon kuin itse kirjakaupan puolella. En kuitenkaan löytänyt etsimääni muistikirjaversiota, joten tyydyin Penguin Books -mukiin Dickensin lempikirjastani.

dickensmukiMä luulin, että isäntä olisi ihan kypsä, kun viivyttiin Waterstonesilla niin kauan, mutta mitä vielä. Se tuli suu korvissa alakertaan ja pauhasi: ”Kamala kauppa! Tuolla on ainakin KYMMENEN historiallista romaania, jotka haluaisin KAIKKI.” Hän kyllä pystyi hillitsemään itsensä huomattavasti minua paremmin, mutta mulla nyt ei ollut edes suuria haluja himmata, joten…

Täytimme itsemme hyvällä ruualla Piccadillyn Angus Steak Housessa (isoimmalla siinä kyllä lukee Aberdeen Steak House, mutta kuuluu Angus-ketjuun), jonka ruokaa voin suositella. Melutasoa en niinkään. Mutta mitäpä sitä muuta saattoi vilkkaana joulunaluslauantaina odottaakaan.

HMV Oxford Streetillä, eli His Master’s Voice -myymälä, oli seuraavana listalla. Pari vuotta sitten tämä myymälä sulki ovensa, mutta avasi onneksi ne uudelleen eri kohdassa Oxford Streetiä. Tämän laajempaa musiikki- ja leffavalikoimaa en ole missään fyysisessä kaupassa nähnyt! Mun piti sijoittaa vain Big Schooliin ja Friday Night Dinneriin, mutta jotenkin sitten bongasin samasta hyllystä Mirandan vimpat jaksot ja… ja… tätä ei tyttäreni voi ymmärtää… kaikki kolme kautta Inbetweeners-sarjasta, jota Juho ja minä katsottiin Netflixistä ja nauraa räkätettiin aivan hervottomina. Sarja on jo poistunut Netflixistä, se kertoo teinipoikien edesottamuksista koulussa ja vapaa-ajalla ja on aivan tolkuttoman härski, mutta jokin siinä vain saa mut nauramaan aivan pöljänä.

hmv15En uskaltanut oikein paljoa edes vilkuilla sivuilleni, sillä olisin ihan varmasti sortunut ostamaan tuplamäärän dvd-bokseja, jos olisin antanut itseni selata valikoimaa kunnolla.

Erinäisten haahuilujen jälkeen saavuimme Fortune Theatrelle puoli kasin maissa noutamaan lippumme klassiseen kummitustarinaan ”The Woman in Black”.

womaninblackLavastus oli simppeli, mutta toimiva, ja jos ensimmäinen näytös tuntuikin hieman hidastempoiselta, toisessa näytöksessä jo kiljahtelin ja hypähtelin minäkin penkilläni. Siinä oli muutama oikein hyvin jännityksen tiivistävä kohta, jossa yleisö saatiin yksinkertaisilla mutta yllättävillä efekteillä säikähtämään oikein kunnolla. Huumoriakaan esityksestä ei kuitenkaan puuttunut, ja tavallaan yleisö otti pelottelunkin huumorina, sillä jotenkin sitä väkisinkin tuli nauraneeksi omalle säikkyydelleen.

Lähdimme taas hyvillä mielin keräämään voimia seuraavaa päivää varten, tyytyväisinä siitä, että olimme nähneet jotakin aivan erilaista kuin edellisenä iltana.

Ihan oli kuulkaa elämäni paras synttäripäivä, tästä on vaikea panna paremmaksi.

Terkkuja Lontoosta!

Meidän matkamme alkoi jo torstai-iltana, kun ajelimme kieli keskellä suuta pimeyden keskellä hurjassa sumussa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Vietimme yön terminaalin alakerrassa sijaitsevassa Glo-hotellissa, jota voin lämpimästi suositella suolaisesta hinnasta huolimatta. Oli huomattavasti mukavampaa nukkua yö rauhassa kuin lähteä pikkutunneilla ajamaan lentokentälle.

Kunpa vain olisimme saaneet tiedon Norwegianin lennon myöhästymisestä jo herätessämme! Raahauduimme turvatarkastukseen ja muihin rutiineihin jo puoli seitsemän jälkeen aamulla, mutta kohta saimmekin tiedon, että klo 8.10 lähteväksi aiottu lento lähteekin aikaisintaan klo 10.20! Eh-hehe-heh. Koneeseen oli tullut jokin tekninen vika, jota ei saatu korjatuksi, ja korvaavaa konetta jouduttiin odottamaan Dubaista asti. Mä olin ihan tiltti, kun olin jokaisen edeltävän päivän porhaltanut aamusta iltaan, jotta sain kaiken tarpeellisen valmiiksi ennen lähtöä, joten kun bongasin vapaan lepotuolin, kaivoin korvatulpat ja unimaskin esiin, vedin takin peitoksi ja kääriydyin nukkumaan pätkittäiseen uneen, jota katkoivat lentokentän kuulutukset ja ympäriltä tulppienkin läpi kuuluva melu. Isäntä oli ostanut itselleen tiiliskiven paksuisen pokkarin, jota tämä asettui lukemaan lähimmälle penkille.

Pääsimme lähtöön lopulta noin 10.40, mikä myöhästytti asioita Lontoon päässä sikäli onnellisesti, että meidän ei tarvinnutkaan odottaa sitä, että pääsisimme kirjautumaan sisään hostelliin, vaan kello oli jo sitten niin paljon, että saimme vain kävellä sisään ja viedä tavarat huoneeseen.

Mulle oli alkanut hymy levitä kasvoille jo junamatkalla Gatwickin kentältä St. Pancrasin asemalle, sillä Blackfriarsin asemalle pysähtyessämme koko Thamesin upeus levittäytyi junan molemmin puolin. Kun näin London Eyen ja Westminsterin parlamentti-rakennukset ja Shardin ja Fenchurchin Walkie Talkien ja Tower Bridgen, virnistelin jo idioottimaisesti kuin irvikissa.

trafalgarkuusiMe lähdimme ensi töiksemme kohti Trafalgar Squarea, sillä halusin nähdä omin silmin aukion norjalaisen joulukuusen, ja isäntä ei puolestaan ollut nähnyt aukiota eikä Nelsonin patsasta eikä käynyt National Galleryssä. Joulukuusi rahdataan aukiolle joka vuosi Oslosta, ja historia juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin brittiarmeija riensi norjalaisten avuksi saksalaismiehityksen tiimellyksessä. Kiitokseksi avusta Oslon kaupunki on vuodesta 1947 asti lähettänyt joulukuusen, joka saa aina paikan National Galleryn edestä.

Mun kuvieni laadulla ei tällä kertaa hurrata, sillä otin mukaan vaatimattomimman ja pienimmän kamerani, koska en halunnut raahata mukanani raskasta järkkäriä. Etenkään, kun tiesin, että matkaseurani ei pidä a) tungoksesta ja b) odottelusta, mikä tekee Lontoon vierailusta jo valmiiksi haastavaa. Jos mä olisin asetellut valotuksia ja aukon suuruuksia metrin välein innostuessani kuvaamaan jotain, niin matkasta olisi ollut romantiikka kaukana.

National Galleryssä kävimme katsastamassa muutaman salin maalaukset ja van Goghin teokset, joista jälkimmäisistä isäntä ei oikein innostunut. Mun täytyy sanoa, että itseltänikin on vienyt aikaa, ennen kuin olen hiffannut van Goghien erikoisuuden, mutta sitä nyt ei voi kuin ihmetellä, miten joku ylipäänsä tulee keksineeksi ihan uuden tavan maalata. Galleryssä ei tietenkään saa kuvata (jota kyllä todella moni rikkoi täysin sumeilematta), joten olen lainannut kuvat netin Wikipediasta.

auringonkukkiavangwheatfieldKuvat eivät kyllä tee maalauksille oikeutta, varsinkin auringonkukkien hehkua on aivan mahdotonta vangita valokuvaan.

Katselimme ihmisvilinää aukiolla, ja bongasimme myös Fourth Plinthin uusimman taideteoksen eli veistoksen hevosen luurangosta, jonka vasempaan jalkaan kiertyy nauhannäköinen elektroninen taulu. Siinä puolestaan kulkee livenä tiedot Lontoon Pörssistä. Fourth Plinth on yksi aukion neljästä jalustasta, joista kolmella komeilee jonkin merkittävän historian henkilö, ja tällekin alun perin piti tulla Vilhelm IVn patsas, mutta rahat menivät loppumaan kesken. Nykyään jalustalla on vaihtuvia nykytaiteilijoiden töitä. Parilla viime kerralla (eli tosi kauan yhteen menoon) siinä on seissyt jättikokoinen sininen kukko, joten oli ihan mukava nähdä siinä jotain uutta.

Käppäilimme katselemaan myös Oxford Streetin, Carnaby Streetin ja lähikatujen jouluvaloja, ja täytimme itsemme pubiruualla ennen illan kohokohtaa eli Catsin näytöstä.

Cats oli palannut lyhyeksi ajaksi (11 viikkoa) West Endille uutena produktiona, ja paikkana oli perinteikäs London Palladium -teatteri.

palladiumOlimme perillä varsin ajoissa, sillä liput piti lunastaa puoli tuntia ennen esityksen alkua, ja olimme kieltämättä hieman väsähtäneitä varhaisesta herätyksestä, joten emme panneet pahaksemme istuskelua.

catstage

Sali oli aluksi vielä varsin tyhjä, mutta täyttyi viimeistä paikkaa myöten ennen esityksen alkua. Näyttämö näytti ilman valaistusta vielä kaoottiselta, mutta lavastuksen nerokkuus avautui esityksen edetessä. – Roskiahan ne siis ovat, sillä kissat seikkailivat jonkinlaisella kaatopaikalla.

En osannut odottaa Catsiltä ennakkoon oikein mitään, vaikka tietenkin tunsin Memory-biisin. En tiennyt itse tarinasta mitään, eikä esityksessä mitään kovin kummoista storylinea ollutkaan. En ehkä kutsuisi sitä edes musikaaliksi, vaan laulu- ja tanssishow’ksi, joka oli kylläkin niin loistelias ja taidokas, että se vei katsojan täysin mennessään.

cats1cats2Voitte vain kuvitella, että kun esityksen cast koostuu tyypeistä, jotka ovat opiskelleet Guildhallissa tai/ja Royal Academy of Musicissa ja kuninkaallisen baletin kouluissa, kaikki pelitti aivan vimpan päälle. Mulla jalka naputti tahtia niin että ihme, kun ei lattiaan siihen kohtaa kulumaa tullut. Esiintyjien liikehdintä oli ällistyttävän kissamaista ja paikoin niin akrobaattista, että tuntui melkein siltä kuin olisi sirkusnumeroja seurannut.

grizabellaMeidän näytöksemme Grizabellana esiintyi Beverley Knight, moneen kertaan palkittu brittiläinen soul-laulajatar, joka veti Memoryn kyllä sellaisella tunteella, että kylmät väreet hiipivät selkärankaa pitkin. Vaikuttunut olin myös hänen näyttelijäntaidoistaan, sillä hän onnistui jo pelkällä kävelemisellään tuomaan esille hahmonsa koko ytimen.

Voisin sanoa, että vaikkemme olisi ehtineet tehdä Lontoossa mitään muuta kuin nähdä tämän esityksen, se olisi ollut koko reissun väärtti.

Kun ei nyt jaksais

lontoonvalotKeskittyä töihin. Enää  yhtään. Katselen vihko- ja sanakoepinoja puolihuolimattomasti, pääkoppa jo reissussa. Etsin juna-aikatauluja Gatwickin lentokentältä King’s Crossin asemalle. Tarkistan sadannen kerran, että muistan oikein the Wolseleyn aamiaisvarauksen ajankohdan. Pohdin, mitkä kengät pakkaan mukaan. Kelaan mielessäni must-jutut: Trafalgar Squaren joulukuusi, Covent Gardenin kauppahalli, Oxford Streetin HMV-myymälä ja kumpi niistä kahdesta olikaan se isompi…

Oivoi.

Vielä tarttis jaksaa viikko. En tiedä, miten selviän siitä, sillä olen jo aivan ratkeamaisillani liitoksistani. Keskittymiskyvytön tapaus, joka puhuu oppitunneilla läpiä päähänsä, koska ei ajattele mitä puhuu, vaan kelaa mielessään, että mikä ihme mahtoi olla se tosi hyvä ravintola niistä lukuisista kiinalaiskortttelin paikoista. Unohtaa laatia sanakokeen valmiiksi, koska googlaa, missä on lähin Sainsbury’s hotellista katsottuna.

Luulenpa, että olisi armollisinta oppilaidenkin kannalta, jos ensi torstai saapuisi hyvin pian.

Voi Peter Capaldi

capaldiwhoMinä en ymmärrä, mitä teen sinun kanssasi. Juuri, kun olet ollut aivan tönkköpönkkö parissa edellisessä jaksossa ja olen valmis heittämään sinut Dalekien sädetettäväksi, ilmestyykin jakso, joka on nokkera ja näppärä ja oikein kunnon Doctor Who -kamaa, ja sinun roolisuorituksesi pelittää oikein hyvin. Voisitko nyt hyvä mies päättää, osaatko olla Doctor vai etkö osaa? Minun mielestäni on kamalan hankalaa pettyä, kun odotan innolla uutta jaksoa ja ajattelen, että jes, kyllä tämä mies sittenkin hoitaa homman kotiin. Ja sitten ei hoidakaan. Ja lähes yhtä rasittavaa on asettua pessimistinä telkun ääreen ja huomata, että olen arvioinut sinut sittenkin väärin ja aivan epäoikeudenmukaisesti.  Voisitko mitenkään tehdä tasaisen hyvää roolisuoritusta jaksosta toiseen, kuten Matt Smith tai David Tennant?

Olen muuten nähnyt sekä Tardisin että Dalekin, kahdessakin eri paikassa. Itä-Lontoon Doctor Who -kaupan yhteydessä on myös sarjaan liittyvä museo, joskin itse liikkeeseenkin on sijoitettu rekvisiittajuttuja. Ja vieraillessani BBC:llä pääsin pussailemaan Dalekin kanssa, sillä headquarters valmistautui kuningattaren vierailuun ja esille oli tuotu sen hetken kuuminta kamaa. Kuukauden kuluttua Lontoo kutsuun jälleen, kun isäntä ja minä täytämme yhteensä 100 vuotta. Olisi kovin siistiä törmätä Tardisin tai Dalekin sijasta itse Doctoriin, mutta mitäköhän tuo matkaseura mahtaisi siitä tuumata? (Taitaisi lähteä Amy Pondin etsintään.)

Lontoo saattaa kutsua jälkikasvuakin. Tytär on hakenut yliopistoon Brittein saarille, ja tänään tuli tieto, että ainakin Lontoon King’s College on hyväksynyt hänet opiskelijakseen. Aivan kaikki on vielä auki, ja odottelemme vastauksia muualtakin, mutta kovasti tosissaan tuo typykkä nyt on sinne Brittilään menossa. Äidin hiuksia nostattaa taivaisiin etäisyys ja kustannukset – juuri vastikään oli lehdistössä juttua siitä, millaisiin järjettömyyksiin Lontoon vuokrataso on kohonnut, mutta jos tie lopulta vie juuri sinne, niin ajattelisin optimistina kuitenkin, että kaikesta jotenkin selvitään. Ehkä liiankin optimistista ajattelua, mutta jotenkin olen kaikesta kauhunkankeudestani huolimatta hemmetin ylpeä siitä, että jälkikasvu on tehnyt kovasti työtä unelmansa eteen, eikä ole sellainen arkajalka kotihiirulainen kuin minä aikoinaan. Toisaalta olen myös sinänsä ylpeä itsestäni, että olen omasta sisäisestä puolikauhustani huolimatta rohkaissut tytärtä hakuprosessiin, enkä ole ensimmäiseksi teilannut ajatusta mahdottomana ja esittänyt sataa eri syytä minkä takia niin ei missään nimessä voi tehdä. – Kuten oma äitini olisi toiminut. Meillähän ei mihinkään oltu ryhtymässä, ellei homma ollut tuttua, turvallista ja satavarmaa.

Mutta hei, pojasta polvi paranee ja äidistä tytär! Katsotaan, mihin tulevaisuus meitä kuljettaa. Sitä odotellessa hykertelen onnellisena mm. niistä teatterilipuista, jotka olen reissulle jo varannut.