Lokoisa hellepäivä

Vanhemmat lapset yllättivät tänään kukkakimpulla. Suloisia!

Ihanaa, että lämpö on viimeinkin löytänyt takaisin Suomeen. Olen nauttinut täysin siemauksin siitä, että olen voinut istua terassilla lukemassa kirjaa, syödä jätskiä, lojua välillä riippumatossa. Aamulla kävin ekalla hölkkälenkillä noin vuoteen. Ekan kerran sen jälkeen, kun rauta-arvoni ovat alkaneet olla siedettävissä kantimissa. Eikä ollut edes ihan kamalaa. Paljon kamalampaa oli silloin, kun ei jaksanut yhtään juosta, ja hengästyminen oli niin megalomaanista, että siihen tunsi romahtavansa. Totta kai oli pakko kävellä välissä, mutta hengästyminen meni ohi, niin että sitä sitten taas hetken päästä jaksoi taas kipittää. Näin ei ollut vuosi sitten.

Mä rakastan tota meidän villiviinin kuorruttamaa terassia. Joka kesä katselen noita viininvarsia ja -lehtiä sinistä taivasta vasten ja ajattelen, että tämän kesäisemmäksi tämä ei mene.

Jätin toistaiseksi kesken ”Sunny side up” -kirjan ja nyt on menossa Gervase Phinnin ”The School at the Top of the Dale”. Mä niin vannoin, etten tältä Brittilän reissulta raahaisi kirjoja, kun yhtä hyvin voin tilata ne Amazonista, ja hah-hah, sieltä mä taas tulin viiden uuden kirjan kanssa. Siellä yksinkertaisesti sekoaa, kun pääsee ihan oikeaan kirjakauppaan, jollaisia Suomesta ei löydy yhtä ainutta kappaletta. Tarjonta on jotain aivan tajunnanräjäyttävää, kun kirjat täyttävät viisi isoa kerrosta kuten Waterstonesilla, tai edes noin kolme kerrosta, kuten Cambridgen Heffersillä. Ei askartelutarvikkeita tai sisustustuotteita kuten vaikka Suomalaisessa Kirjakaupassa, vaan yksinkertaisesti kirjoja.

En ole saanut aikaiseksi lähteä yhteenkään Pori Jazzin tilaisuuteen tai edes Kirkkopuistossa soi -tapahtuman konsertteihin. Tässä meni muutama päivä silleen kaupungilla asioita hoitaessa (raahasin mm. vastustelevan nuorimmaiseni väkipakolla vaateostoksille alennusmyynteihin) ja muuta touhutessa, että tänään olin aivan älyttömän onnellinen siitä, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Oman puutarhan rauha on ollut täyttä kultaa.

 

Raparperisimaa

Meidän perheen lempparikesäjuoma on raparperisima. Ohje on peräisin kaupunkilehti Uuden Rauman nettisivuilta 13 vuoden takaa, mutta yhä vain pelittää:

1,5 litraa raparperipaloja
7 litraa vettä
8 dl sokeria
0,5 ruokalusikallista hiivaa

Kiehauta vesi ja raparperit. Sekoita joukkoon sokeri ja anna jäähtyä. Liota hiiva mehutilkkaan ja sekoita raparperiliemeen. Anna käydä huoneenlämmössä 3 vuorokautta. Siivilöi ja pullota juoma sekä vie kylmään. Sima on valmista nautittavaksi parin vuorokauden kuluttua.

No, meillä kyllä juodaan jo sen jälkeen, kun se on ollut vain vuorokauden kylmässä, joten itsekään en ihan orjallisesti ohjetta noudata. Mutta hei, raikasta juotavaa!

Lontoossa

Lontoon vierailu ei mulle henk.koht. tarjonnut tällä kertaa sinänsä mitään ihan uutta, mutta tarkoitus olikin näyttää paikkoja noille meidän nuorille miehille. Käveltiin hotellilta Millenium Bridgeä pitkin katsomaan St Paulin katedraalia, sieltä metrolla British Museumiin.

Mä sitten jaksan rakastaa tota museon pääaulaa ja sen kattoa! Mä olen joka kerta yhtä ihastunut, kun astun sisään. Itse museo on niin järkyttävän valtava, ettei meillä ollut aikomustakaan katsoa muuta, kuin tietyt oleelliset jutut, jotta Onnille jäisi edes jotain mielikuvia paikasta.

Rosettan kivi ja muumiot olivat tietenkin suosikkilistalla. Toki paikassa olisi voinut helposti viettää koko päivän, mutta aikamme oli rajallinen, joten oli tyydyttävä vain pieneen osaan kaikesta tarjonnasta.

Museolta siirryimme Westminsteriin. Big Ben on ikävä kyllä edelleen remontin takia paketissa, siitä on näkyvissä vain yksi kellotauluista kaikkien kääreiden keskeltä, ja iso osa parlamenttitalostakin on muovien peitossa. Sen näki parhaiten oikeastaan South Bankin puolelta, jossa muoveja ei ollut.

Westminster Abbey oli yhtä majesteettisen näköinen kuin ennenkin, ja pitipä noi jälkikasvut pyöräyttää myös vanhan kunnon Winstonin patsaan kautta, ja kerrata vähän historiaa.

Nämä Bobbyt taitavat komeilla jokseenkin monen turistin valokuvissa, mutta silti herrat jaksoivat olla aina yhtä kohteliaita ja ystävällisiä.

Westminsterin jälkeen tiemme erkanivat muutamiksi tunneiksi, sillä mies halusi viedä Juhon Dungeoniin, Onni puolestaan halusi luonnonhistorialliseen museoon, ja minä lähdin Julian kanssa hänen seurakseen, koska olen ollut Dungeonissa niin monesti. Luonnonhistoriallinen museo kiinnostikin Onnia huomattavasti enemmän kuin British Museum (miksi???), ja vietimme siellä koko iltapäivän.

Nuoriso halusi tämän jälkeen sushia, ja Onni, mies ja minä puolestaan päätimme vetää pikaruokaa Victoria Stationin yläkerrassa ennen illan musikaalin alkua, joten kokoonpanomme vaihtui taas, ja treffit sovittiin teatterille. Olisin mieluusti nähnyt jotain uutta, mutta koska maanantai on Lontoossa kaikkein surkein päivä teatteritarjonnaltaan (monellakaan teatterilla ei silloin näytöksiä ole), valinnanvaraa ei kauheasti ollut. Mies ei halunnut nähdä Mamma Miaa, minä puolestani pidin Oopperan Kummitusta liian oopperamaisena ja vaikeana Onnin kannalta. Niinpä taivuin katsomaan uudelleen Wickedin, mutta oikeastaan nautin siitä nyt tokalla kerralla jopa enemmän kuin ensimmäisellä.

Yllä kuva esiripusta, joka on Ozin maan kartta, sen päällä Hurrrrjan Pelottava Lohikäärme. Alla olevat kuvat lainattu esityksen virallisilta sivuilta, koska näytöstä ei tietenkään saanut kuvata.

Glindana nähtiin tällä kertaa Sophie Evans ja Elphaban roolissa Alice Fearn. Oltiin kyllä kaikki aika fiiliksissä teatterilta lähtiessä. Wickedin musiikki ei pärjää Andrew Lloyd Webberin nerokkaille sävellyksille, mutta visuaalisesti tämä on todellista karkkia, ja lauluissa on kuitenkin muutama mukava helmi. Osaamisen ja tekniikan taso on kaikissa West Endin musikaaleissa sitä luokkaa, ettei Suomessa näe vastaavaa.

Tiistai olikin sitten lähinnä shoppailupäivä, se vähä, mitä meillä oli kaupungilla aikaa, ennen kuin piti suunnata takaisin Heathrow’lle. Olin luvannut viedä Onnin Hamleysille, joten siellä kiertelimme perin pohjin tutkimassa eri vaihtoehtoja, ja lopulta mukaan lähti kauko-ohjattava lennokki, joka kotona sai Hellin ryömimään peloissaan sängyn alle. Vietimme myös todella pitkän ajan Piccadillyn Waterstonesilla, joka on minun taivaani, ja kyllä sieltä kaikki muutkin luettavaa itsellensä löysivät, aina Onnia myöten, joka löysi David Walliamsin viimeisimmän kirjan ”The World’s Worst Teachers”. Luen sen mielelläni itsekin, Walliamsin kirjat ovat hauskoja, ja niissä on aina jokin todella sydämellinen, hyväntahtoinen opetus siitä, miten kaikenlaiset ihmiset ovat arvokkaita.

Ruokailu oli Food Market -ruokailu jossakin Piccadilly Circusin läheisyydessä, en edes tarkkaan tiedä missä. Menimme pisimpään jonoon, jossa näytti olevan paljon paikallisia bisnesmiehiä, ja saimme todella hyvää korealaista kanaa.

Oli ikävää sanoa Lontoolle hyvästit niin pikaisesti. Muutama päivä lisää, ja olisimme ehtineet toiseenkin teatteriin, käymään Olympiapuiston maailman korkeimmassa liukuradassa ja vaikka Shardin katolla, ja tietenkin Tate Modernissa, joka oli aivan hotellimme edessä, mutta jossa emme ehtineet sisällä edes piipahtaa. Nyyh. Ensi kerralla sitten!

The Cambridge Experience #3

Sunnuntai alkoi sekä omien matkatavaroidemme että Julian kamojen raahaamisella collegen Porters’ Lodgeen, josta haimme ne myöhemmin iltapäivällä. Juho auttoi systeriään tavaroiden kantamisessa, ja me muu perhe syöttelimme tuoretta ruohoa collegen marsuille, joiden asuintilat ovat kirjastorakennusta vastapäätä. Marsujen hoitaminen ja silittely helpottavat opiskelijoiden stressiä, ja tästäkö The Daily Mail jo repi ivaavia otsikoita tyyliin Cambridgen yliopisto antaa kermaperseopiskelijoille marsuja stressitason alentamiseksi. Ja kommenttiosastollahan vasta kura lensi. No, Daily Mailin lukijakunta ei yleisesti ottaen ole pahemmin opiskellut, joten jätettäköön omaan arvoonsa. Söpöstä marsunelikosta kolme on nimetty feministi-ikonien mukaan: Virguinea Woolf, Ruth Bader Guineasburg ja Emmeline Squeekhurst. Neljäntenä mukana vikeltelee Oreo-niminen marsu.

Pidän myös paljon tästä kirjaston pihalla olevasta taideteoksesta.

Kun tavarat oli saatu Lodgeen, lähdimme porukalla punttaamaan Cam-joelle. Tai, no, punttaaminen ei kyllä taida olla mikään oikea suomen kielen sana, on vain meidän väännös englannin punting-sanasta. Pitäisi kai oikeasti puhua ruuhella sauvomisesta. Vuokrasimme ruuhen samasta paikasta kuin viime kesänäkin, ja Julia ohjasi meitä ensin, Juho kokeili vuorollaan (ja inhosi veneen ohjaamista), ja lopulta mies sauvoi meidät takaisin rantaan.

Vesilinnut tulevat ihan veneiden lähelle, syövät leivänmuruja vaikka sormista, mutta tämä emo purjehti majesteetillisesti kaikkien veneiden ohi pitäen sellaista varoitusmöykkää mennessään, että varmasti jokainen elollinen olento ymmärsi väistää. Punttaajia on liikkeellä kauniilla säällä aina paljon, ja etenkin aasialaisia, kokonaisia venekuntia täynnä kouluryhmiä, liikkui ammattipunttaajien kuljettamina. Aasialaiset arvostavat koulutusta suuresti, ja Cambridge on heille eräänlainen Mekka. Asukkaille tilanteen tekee raivostuttavaksi se, että aasialaisryhmät saattavat tukkia valokuvaussessioillaan liikenteen kaduilta tai muilta kulkukäytäviltä, koska keskittyvät vain kuvaamiseen, eivätkä katso esim. sitä, astuvatko vahingossa henkilöautojen tai bussin tai pyöräilijän eteen.

King’s College on aina yhtä vaikuttava näky. Sen kohdalla käännyimme takaisinpäin, ja paluumatka sujuukin nopeammin joen virtauksen takia.

Veneen palauttamisen jälkeen käpyttelimme keskustaan, ja söimme kuvan ravintolassa, joka on suosittu paikka, mutta josta muistin jo viime kesältä, kun tilasimme sieltä safkaa Julian asunnolle, että nope, ei ole minun makuuni. Tämänkertainen ateria vahvisti mielikuvaani, eikä oikeastaan kukaan ollut tyytyväinen annokseensa. Ainut kiva oli Boba-juoma, jota otimme lähtiessämme mukaamme.

Minun Bobani oli Green Apple Burst. Kannen läpi isketään pilli, jolla juomaa siemaillaan, ja pohjalla lilluu tapiokatärkkelyksestä tehtyjä pieniä, liukkaita pallukoita, jotka ovat ensin hämmentävä, mutta sitten ihan ilahduttava kokemus. Ainut juttu, mitä voin Hong Kong Fusionista suositella.

Matkalla kasvitieteelliseen puutarhaan törmäsimme tähän trubaduuriin, joka kuulemma on vakionäky pääkadulla. Katusoittajia kaupungilla on muutenkin paljon, varsinkin iltaisin, ja monet aivan ällistyttävän hyviä. Ei tämäkään heppu huonosti vetänyt. Ehkä jonakin tosi tympeänraskaan koulupäivän jälkeen voin miettiä, jatkanko opettajana vai lähdenkö roskissoittajaksi Brittilään. Jos päädyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon, olen tosi kypsynyt duuniini.

Tällä kertaa menimme kasvitieteelliseen ikään kuin takaovesta. Pääsisäänkäynti on puutarhan toisella puolella.

Mulla ei ollut järkkäriä reissussa mukanani, joten kuvat nyt ovat mitä ovat, ja monet kukat, jotka kuvissa ovat suuria, ovat oikeasti pienenpieniä – kokeilin vähän, mihin kännykkäkamera pystyy.

Ja pienenpienten kukkien vastapainoksi löytyi myös kaikkea jättikokoista, Sequoia-puita ja muita jännittäviä hypersuuria, kiemurajuurisia puita.

Sir Isaac Newtonia inspiroineesta omenapuusta kasvaa Cambridgessa ainakin kaksi jälkeläistä, toinen täällä kasvitieteellisessä ja toinen Trinity Collegen mailla.

Koska sunnuntaikaan ei ollut viileydellä pilattu, olimme jokseenkin puhki kierreltyämme puutarhassa pari tuntia. Taksikyydillä kävimme noutamassa matkatavaramme ja jatkoimme rautatieasemalle. 

Julia oli hankkinut meille edulliset junaliput Lontooseen, ja me kaikki nuokuimme väsähtäneinä junan viileydessä. Perillä Juho lähti taas raijaamaan siskonsa kamoja tämän väliaikaiseen asumukseen ystäviensä luokse, ja me muut lähdimme kirjautumaan hotelliimme, joka sijaitsi aivan Tate Modernin takana, ja etsimään ruokapaikkaa South Bankilta. Unta ei illalla pahemmin tarvinnut odotella, jahka rahtaajammekin oli päässyt perille asti. 

The Cambridge Experience #2

 

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja sellaista lämpöä hohkaavana, joka lupaa kunnon hellepäivää. Eipä ollut yllätys, säätiedotus oli viikonlopun, ja nimenomaan lauantain, kohdalle luvannut Cambridgeen kunnon hellepiikkiä, jonka jälkeen sää viilenisi. Jesus Green -puistoon (saanut ilmeisesti nimensä Jesus Collegesta) johtava kuja oli aamulla vielä armeliaan varjoisa ja viileä. Meidän nuorimies halusi viedä lahjansa siskolle jo aamulla, kun sen vielä saisi pois juhlallisuuksien tieltä systerin huoneeseen.

Aamupäivä kuluikin kaupungilla yhä lisääntyvässä lämmössä. Sisko ja veli katosivat omille teilleen, me miehen ja Onnin kanssa menimme paikalliseen Mappin and Webb-liikkeeseen, jonne olin varannut meidän lahjamme noudettavaksi: Montblancin mustetäytekynän. Kuinka ollakaan, aivan vieressä oli myös Paperchasen liike, joten eihän sitäkään voinut ohittaa. Löysinkin pari settiä kivoja Reward Stickers -vihkosia töihin (joo kuulkaa, vielä ysiluokkalaiset on onnessaan kun ne pääsee sanarista läpi, ja ne saavat tarran).

Julia kierrätti meitä hiukan katselemassa lähimpien collegeiden tiloja. Olimme käyneet näissä viime kesänä yhdessä, mutta yhtä huikeaa niitä oli katsella nytkin, ja perheen miesväelle ne kaikki olivat tietenkin uusia. St John Collegen kappeli oli ihanan viileä.

Myös supersiistit nurmikot ikivanhojen rakennusten pihoilla ihastuttivat. (Arvatkaapa, näimmekö YHTÄÄN voikukkaa!)

Kovin paljoa aikaa ei ollut, sillä yhdeltätoista meidän kaikkien piti olla jo valmistautumassa juhlallisuuksia varten. Me palasimme hotellille käymään pikasuihkussa, silittämään vaatteita ja pöökäämään, ja Julia meni omalle taholleen laittautumaan. Valmistujille oli tiukat asuohjeistukset kenkiä, meikkiä ja kampausta myöten: vain vähän meikkiä, yksinkertainen kampaus, kengissä ei saa olla korkoja, solkia tai muita koristuksia jne.jne. Katsokaas, jos tapaa on vaalittu jostain 1400-luvulta lähtien, niin pitäähän sitä kunnon nykybritin jatkaa. Pitkät housut tai hameen kanssa sukkahousut, pitkähihainen paita, musta kaapu, jopa 30 asteen helteessä. Joku roti! Ei tänne nakuilemaan ole tultu.

Kuvassa taksia odottelemassa. Miesväkeä kävi sääliksi, mutta lopulta meikä uusine korkkareineen ja unohtuneine avokassukkineen oli se kaikkein säälittävin, ja juhlallisuuksien jälkeen piti poiketa Nextiin ostamaan edulliset nudet baltsut ennen kuin matka jatkui. – Mutta oikeesti, kauheetahan tolla miesväellä oli kuumissa puvuissa ja paidoissa ja ruseteissa.

Menimme kahdeksitoista Julian collegelle (Lucy Cavendish College) lounaalle, jossa tapasin ilokseni myös yhden Julian parhaista kavereista, Aimeen, ja istuimmekin lounaalla samassa pöydässä hänen ja hänen perheensä kanssa. Lounas oli iloksemme kylmä buffetlounas, enkä pannut pahakseni myöskään seljankukkalimsaa ja jälkiruokamansikoita pienten marenkien ja kermavaahdon kera.

Lounaan lopuksi valmistujat ja osa collegen väestä (presidentti sinisessä puvussa ja punaisessa kaavussa) asettuivat ulos nurmikolle ammattikuvaajan ikuistettaviksi. Näissä kuvissa asetelmaa vielä haetaan, joten ilmeet ja asennot ovat mitä sattuu. Ylemmässä kuvassa valokuvaaja näyttää osoittavan suoraan ruskeatukkaisen tytön korvaa; Julia on hänen vieressään vasemmalla. 

Nuo turkishuput ovat muuten huvittava juttu. Ne vuokrataan peruskaavun lisukkeiksi nimenomaan näitä valmistujaisia varten, ja niitä käytetään vain ja ainoastaan tämän yhden kerran. Myöhemmin, jos valmistuu jatkotutkinnosta, vuokrataan sitten eri tavalla somistettu huppu kaavun kaveriksi.

Me käpyttelimme jalkaisin ja hissuksiin senaattitalolle, sillä lounaan ja itse valmistujaistilaisuuden välissä oli runsaasti aikaa. Kuumuus kaupungilla tuntui lyövän kasvoille, ja vaikka matka ei ollut pitkä, pysähdyimme mm. Heffersin ihanassa kirjakaupassa. Ei niinkään kirjoja katselemassa, vaan päästäksemme jonnekin, missä on tehokas ilmastointi. Minäkin jumitin alennusdekkareiden vieressä muka niitä tutkien, vaikken välittänyt niistä pätkääkään, mutta niiden vieressä oli yksi ilmastointilaitteista. 

Senaattitalolla meidät istutettiin ensin pihalle telttakatokseen odottamaan järjestelyjen viimeistelyä, ja jokainen halukas sai ohjelmalehden. Lucy Cavendishin lisäksi samassa tilaisuudessa oli kahden muun collegen valmistuvat oppilaat, ja aamupäivällä oli jo järjestetty yksi vastaava tilaisuus toisille collegeille. Plus että näitä oli ollut sitten jo pitkin viikkoa, en edes muista, kuinka monesta eri collegesta Cambridgen yliopisto koostuu. Huvittava yksityiskohta on sekin, että lähes joka collegea ympäröi muuri. Sitä tarvittiin aikanaan, kun kaupunkilaiset olivat vihamielisiä akateemista väkeä kohtaan, joka a) osasi lukea ja kirjoittaa ja b) ansaitsi paremmin kuin tavallinen kansa. Eikä vihamielisyys ole edelleenkään täysin kadonnut; viime vuonna annettiin ohje välttää kaavussa kulkemista kaupungilla (hieman vaikeaa, jos on menossa vaikka Formal Dinneriin, jossa se on pakollinen asuste), kun yksi yliopiston oppilaista oli joutunut kaupungilla vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi.

Itse juhlatilaisuudessa valokuvaaminen oli kielletty. Oppilaat kulkivat neljän ryhmissä dekaanin kanssa akatemian edustajien eteen, ja dekaani vakuutti heidän olevan hyväkäytöksisiä ja kelvollisia kansalaisia ja pyysi, että heidät hyväksytään akateemisen yhteisön jäseniksi. Tämän jälkeen jokainen oppilas vuorollaan polvistui collegensa presidentin tuolin eteen ja sai tältä siunauksen. Kaikki tapahtui latinaksi, joten voitte kuvitella, miten hilpeä hetki meillä oli hirvittävässä kuumuudessa (iankaikkisen vanhassa senaattitalossa ei ilmastointia ollut), ihmiset oli survottu penkeille aivan vieri viereen lämmittämään toinen toisiaan, ja sitten kaikki tämä ällistyttävä kummallisuus toisilleen lakkia nostavine akateemikkoineen, kulkueineen, hopeasauvoineen ja kultakäätyisine kirjoineen. Kieltämättä tuli mieleen Harry Potter. 

Mutta tietenkin se oli myös äärettömän juhlallista ja herkistävää, ja olemme suunnattoman ylpeitä upean suorituksen tehneestä tyttärestämme, joka kaiken lisäksi sai alumniyhdistyksen stipendin taiteen hyväksi tekemästään työstä (teatteriprojekteja on riittänyt ja syksylläkin on vielä tiedossa yksi ohjaustyö, jokin muinaiskreikaksi esitettävä näytelmä ammattiteatterissa). 

Kyllähän minä siellä yleisön joukossa poru kurkussa katselin, miten oma tyttäreni polvistui vastaanottamaan siunauksensa collegen presidentiltä (tästä hetkestä saa onneksi tilata valokuvan, ne olivat heti nähtävillä telttakatoksessa tilaisuuden jälkeen). Julia halusi vielä erikseen kuvan tässä kaaripylväikössä, joka on hänen lempipaikkojaan. Ehkä sen takia, että Stephen Hawkingin elämästä kertovan leffan Kaiken teoria alkukohtaus on kuvattu tässä. Tai ehkä vain sen takia, että se nyt on vaikuttavan näköinen paikka. Kaunis.

Taustalla tuleva setä onnitteli Juliaa ja totesi minulle: ”That was me. Sixty years ago.” Awwww, vähänkö suloista. Vanhuksia käpytteli viikonloppuna joka puolella yliopistoa, sillä siellä oli jokin alumnien iso tapaaminen.

Me vietimme iltaa perheen kesken Millworks-ravintolassa, jossa skoolasimme kuohuvat vastavalmistuneen kunniaksi, ja söimme ja nautimme ilmastoinnista. Tarjoilija hokasi, että meillä on tuore BA joukossamme, ja toi tyttärelle lopuksi vielä extrakuoharin. Äitimamma puolestaan ei koe Brittilän kesämatkaa täydelliseksi, ellei saa Pimms-drinkkiään.

Olimme aivan naatteja, kun pääsimme hotellille. Juho hilpaisi jonnekin uimaan ja juhlimaan Julian kanssa, mutta minun päähän mahtui vain se, että pääsin äkkiä eroon juhlatamineista ja suihkuun. Onnin kanssa kävin vielä läheisessä kaupassa hankkimassa vettä ja karkkeja, sitten jaksoinkin enää huohottaa helteestä ja katsella telkkarikanavia, ennen kuin simahdin.

Ikimuistoinen päivä!

The Cambridge Experience #1

Tämänvuotinen Brittilän matka alkoi aamun varhaisina hetkinä viikko sitten perjantaina, kun uninen perhe ryömi autoon ja suuntasi keulan kohti Helsinki-Vantaata. Aamulla liikenne oli vielä rauhallista, eikä lentokentälläkään ollut vielä ruuhkaa, lento oli ajallaan, ja kaikki sujui niin smoothisti, että ihmettelinkin, voiko mikään minun reissuni sujua näin kitkattomasti.

Ei tietenkään voi. Ongelmat alkoivat siinä kohtaa, kun ryhdyimme järkkäämään itseämme Heathrow’lta Cambridgeen. Viime kesänä tein matkan junalla, joka on nopea, mutta jossa joutuu raahaamaan matkatavaransa metroon ja kiertämään Lontoon keskustan kautta, ja matka Heathrow’lta King’s Crossille ei ole mikään rentouden multihuipentuma. Niinpä luulimme olevamme fiksuja ottaessamme bussin lentokentältä suoraan Cambridgen keskustaan. – Major mistake.

Ensinnäkin olin katsonut hinnan netistä meiltä neljältä huomattavasti halvemmaksi kuin mitä meiltä paikan päällä kynittiin (kiitos, National Express!). Ja minä kun olin etukäteen katsonut, että matka-ajankohdaltaan avoimet liput (lentojen myöhästymisestä ei koskaan tiedä) ovat niin kalliit, että säästämme, kun ostamme liput periltä. – HAH! Odottelimme väsähtäneinä bussia, jonka piti lähteä tunnin kuluttua, mutta joka jo alunperinkin oli sitten puoli tuntia myöhässä. Syy selvisi lähdettyämme matkaan: M11:llä oli kaksi onnettomuutta, jotka yhdessä perjantairuuhkan kanssa olivat saaneet aikaan sellaisen liikennesolmun, että oksat pois. Bussi liikkui ehkä kaksi metriä, seisoi kolme minuuttia, liikkui metrin, seisoi kaksi minuuttia, liikkui taas kaksi metriä, seisoi minuutin.

Kahden tunnin kuluttua emme olleet päässeet vielä edes puoleenväliin matkasta, tytär oli WhatsAppissa repeämäisillään riemusta, ja meikä oli ihan ranteet auki, sillä paitsi että matkanteko oli hitaampaa kuin lasten possujunassa, siellä oli uskomattoman kylmä ilmastoinnin ansiosta (jota ei tietenkään saanut mitenkään säädettyä), ja meillä alkoi olla kiljuva nälkä. – Meidän tuskamme kyllä oli mitätöntä siihen verrattuna, että samassa bussissa oli joukko niitä, jotka matkasivat Stanstedin lentokentälle. Kun viimein saavuimme sinne, ulos marssi joukko ihmisiä, joista osa näytti epätoivoisilta ja toiset totaalisen luovuttaneita.
”Are you gonna run?” kysyi nuori mies toiselta.
”Yeah.”
”I bet it’s no use.”
”I know but I’m gonna run anyway.”
Enpä tiedä, miten kavereille kävi.

Teimme erään sortin hardcore-ennätyksen bussimatkallamme, sillä reissasimme Lontoon ja Cambridgen väliä viidettä tuntia, ja saavuimme perille nälästä nääntyneinä. Ei koskaan enää bussia Briteissä, tästä lähtien aina juna! Tytär oli taivaan kiitos tilannut meille taksin valmiiksi siinä vaiheessa, kun ilmoitimme olevamme jo Trumpingtonissa, joten ei kun matkalaukut ja perhe sisään ja kohti majapaikkaa.

Tässä kohtaa pitää antaa kymmenen pistettä ja papukaijamerkki meidän pikkuiselle hotellillemme, joka oli Cambridge Bed and Breakfast osoitteessa 39 Milton Road. Minä pöljä en tajunnut ottaa ulkopuolelta kuvaa, joten lainasin sen netistä. Talo on Edvardin aikainen perusenglantilainen talo, sisustettu kivalla tavalla vanhahtavasti.

Sijainti ei ole ihan ydinkeskustassa, mikä antoi selkeästi rauhaa, sillä Cambridgen keskusta on niin turvoksissa aasialaisturisteista yötä päivää, että oli tosi mukava olla jossain, missä kaduilla oli hiukan väljempää. Ei niin, että olisimme paljon ehtineet paikan päällä oleilla, mutta jo kävelymatka ydinkeskustaan muuttui huomattavasti ruuhkaisemmaksi puolenvälin tienoilla.

Minulle Brittilässä majapaikan tärkeimmät ominaisuudet ovat siisteys ja rauhallisuus, ja Cambridge Bed and Breakfast tarjosi niiden lisäksi myös englantilaisen idyllin ja aivan järjettömän hyvän englantilaisen aamiaisen (oma valintamme, lähes mitä tahansa on mahdollista saada). Aamiaishuone on alemmassa erkkerihuoneessa, jossa pöytiäkin on vain kolme, ja sunnuntaiaamuna olimme sen verran aikaisin liikenteessä, että saimme syödä ihan vain perheen kesken.

Olin aivan liian poikki napsaistakseni kuvaa huoneestamme ennen kuin jo olimme levittäneet sinne tavaramme hujan hajan, mutta paikan linkistä pääsee näkemään kaikki huoneet. Meidän oli ylimmässä kerroksessa: oven aukaistessa vastassa oli heti kylppäri, ja sen edestä lähti portaat ylävasemmalle ullakkokerrokseen. Kaikki äärettömän siistiä ja englantilaisen herttaista, neljän hengen huoneessa iso parisänky ja kaksi erillistä sänkyä, yöpöydät, lipasto, vaaterekki, avattavat kattoikkunat, vedenkeitin ja teetarvikkeet, silitysrauta, hiustenkuivaaja ja sisääntuloportaikon seinällä jättimäinen litteänäyttöinen telkkari, joka käsittämättömän hyvin sulautui seinään ikään kuin huomaamattomana, mutta johon oli loistonäkymät kaikista sängyistä. (Katsoin lauantai-iltana jakson Veraa.)

Superystävällinen emäntämme Selma puhui maailman kauneimmalla brittiaksentilla, olisin voinut itkeä ilosta joka kerran, kun hän avasi suunsa. Tässä on nainen paikallaan, ja perheemme suursyömäri Juho onnistui ällistyttämään hänet vetämällä kitusiinsa sunnuntaiaamuna kaksi englantilaista aamiaista. Olimme illalla laittaneet hänelle viestin, että me muut jatkamme brittiaamiaisella, mutta Onni haluaa muroja, paahtoleipää sun muuta. Hän oli helteen uuvuttaman unohtanut, että paistettuja aamiaisia tarvitaankin vain kolme, ja koska neljäs olisi muuten mennyt vain roskiin, hän kysyi epäröiden, haluaisiko joku kenties siitä jotain. Silloin poikani, jonka vatsalaukku on kuin Tardis (it’s bigger on the inside!), nosti kätensä. Emäntä totesi, että jos pystyt vielä toisen annoksen vetämään, hän kyllä kirjoittaa tämän muistiin jonnekin, ja eikös tuo nuori mies syönyt kaiken. Olin itsekin hieman ällikällä lyöty, vaikka tiedän, millainen pohjaton vatsa sillä pojalla on.

Helle oli asia, joka toi sen yhden ja ainoan mahdollisen miinuspisteen paikalle: huoneessamme ei ollut minkään sortin ilmastointia avattavia ikkunoita lukuunottamatta. Tosin tiedän, että tämän tyyppisissä paikoissa sitä yleensä ei ole, enkä ollut sitä odottanutkaan, mutta jossain kohtaa, kun unenpöpperössä tajusin hikoavani niin, että patja oli märkä, olisin sitä kaivannut. Elohopea kipusi jo perjantai-iltana lähemmäs kolmeakymmentä, ja lauantai oli yhtä pätsiä, mutta siitä ensi postauksessa. Joka tapauksessa voin sydämellisesti suositella paikan hinta-laatusuhdetta, joka on erinomainen, ja totta kai minun unimaailmani eli taas omaa elämäänsä helleyön keskellä: Näin unta, että aamulla herätessäni ja sängystä noustessani olin hikoillut patjaan tismalleen Suomen mallisen märän läntin.

Ekana iltana ehdimme vain heittää kamat hotelllille ja sännätä keskustaan tapaamaan Juliaa ja mennä hänen kanssaan syömään sourdough-pizzapaikkaan Franco Mancaan, jonne Julia oli tilannut meille pöydän.  Paluumatkalla Sainsburyn kautta hakemaan vesipulloja ja sitten zzzzz.